Meren kansaa

 

Kunnia ja maine

 

José María de Pereda, Merestä elämä. Suomentanut Margareta Lees. Arvi A. Karisto 1979, 472 s,

 

José María de Pereda (1833-1906) luetaan espanjalaisiin realisteihin, joka maalasi suoranaisia laatukuvia omasta ajastaan. Santanderiin, Biskajan lahden rannalle sijoittuva romaani on kiinnostava nimenomaan tässä mielessä.

Pereda oli äveriäs kartanonomistaja, mutta ainakin tässä romaanissa hän kuvaa nimenomaan köyhimpiä kansanluokkia, joiden joukosta nousevat niin sankarit kuin lurjukset. Aikoinaan häntä pidettiin taantumuksen tukipylväänä, mikä on aika yllättävää, koska kirjasta selvästi paistaa suuri myötätunto aliarvostettuja ja kärsiviä Biskajan lahden kalastajia ja merimiehiä kohtaan.

Tuolla myrskyistään tunnetulla alueella elää enimmäkseen köyhää väkeä, joka historiansa aikana on myös syyllistynyt rantarosvoukseen, kuten kerrotaan: merkkitulia on sytytetty laivojen houkuttelemiseksi karille ja sitten käyty ryöstämässä meren tuomat aarteet, kärsivistä uhreista välittämättä. Tällaista tarinaahan kerrotaan monesta muustakin paikasta.

Tämän kirjan alkuperäinen nimi on Sotileza, mikä on köyhän orpotytön nimi. Tämä on todellinen moraalinen sankari, sillä hänen kunniantuntonsa on niin voimakas, ettei hän pysty suostumaan varakkaan ja kaikin puolin upean -ja itse asiassa ihailemansa- kapteeninpojan kosintaan, koska se saattaisi vetää hänen ylleen varjon kauneuden käyttämisestä keinona edistää omaa asemaansa.

Sankaritar on siis nainen, kuten myös suurimmat konnat. Ne ovat naapurin äiti ja tytär, joiden harrastuksena ja kutsumuksena on pahuus, erityisesti kadehditun Sotilezan vetäminen lokaan valheellisilla lavastuksilla ja syytöksillä.

Naisen kunnia oli tuohon aikaan herkkä asia ja joutuminen kahden kesken miehen kanssa merkitsi jo naisen leimautumista ns. huonoksi. Mentaliteetti muistutti elävästi muhamettilaista ja ylhäisönaiset käyttivätkin yhä mantiljaa, joka ilmeisesti periytyi jo maurilaisajoilta.

Tai ehkäpä kirjan todellisia päähenkilöitä ovat sittenkin kalastajat, jotka osittain elävät aivan toimeentulominimin rajoilla, vaikka paljon sitä paremmin ei elä edes paikallinen pappi, jonka puoleen useimmat kääntyvät ongelmissaan.

Erityisen karua on sekä kalastajien että merimiesten vaarallinen elämä. Biskajan kabotaasilaivat, joita kirjassa nimitetään vain rahtilaivoiksi, ovat perin kolkkoja työpaikkoja ja rantoja pitkin seilatessaan murskautuvat niin usein rantakallioihin, ettei niiden haaksirikkoja pidetä oikein minkäänlaisen uutisen arvoisena.

Parempia ovat suuret laivat, esimerkiksi Amerikan linjan alukset, joiden kapteeni kuuluu jo varakkaaseen luokkaan. Kurjimpia ovat kalastajien rengit, joiden ruokavalio on hyvin yksinkertainen ja kotina on vain makuupaikka jossakin nurkassa.

Kuitenkin myös uusi aika on tulossa Biskajan rantamille: höyrylaivoja ilmaantuu ja rautatiekin rakennetaan. Sitä, että tämä kehitys joskus vielä nostaa kaikkein köyhimpienkin elintasoa edes jonkin verran ja ajan mittaan jopa valtavasti, ei kirjoittaja osoita lainkaan edes aavistavansa -tietäähän siitä ei vielä mitään voitukaan.

Suomessakin oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vielä tilanne, jossa kaikkein köyhimpien elintaso tuskin poikkesi siitä, mitä se oli ollut jo satoja vuosia, vaikka kantorahojen ilmaantuminen ja maitotalous olivatkin alkaneet merkittävästi kohottaa monien elintasoa myös maaseudulla ja kansakoulut nostivat myös rahvaan pohjakerroksia kohti uutta elämänmuotoa.

Monet Peredan ihmiset ovat kummallisen yksiulotteisia. Jotkut ovat selvästi vain saaneet huonon kasvatuksen ja muuttuvat suotuisissa oloissa hyviksi ihmisiksi, kuten Sotilezan sulhaseksi valikoituva nuori mies. Jotkut sen sijaan ovat toivottomia elukoita ja sellaisiksi tuomittuja: niin tämän mainitun sulhasen äiti ja sisko kuin myös muuan orpo kalastajanrenki, joka on ulkonäöltäänkin hirviö ja tavoiltaan sika, mitä toistetaan yhä uudelleen.

Espanjassa luokkaerot olivat hyvin syviä vielä 1900-luvun puolivälissä ja vuosisadan lopullakin rannikon kalastajakylissä elettiin kurjasti aina siihen saakka, kun turistit saapuivat. Vasta se tarjosi uusia työpaikkoja ja kehityksen perspektiivejä. Seiväsmatkailijan ja paikallisen työläisen välillä oli tuohon aikaan vielä syvä elintasoero, joka on nyttemmin hävinnyt näkyvistä.

Mitään tällaisesta kymmeniä vuosia myöhemmin tapahtuvasta kehityksestä ei Peredan kirjassa tietenkään ole aavistustakaan ja sehän onkin hyvä syy lukea se ja samalla tutustua sellaiseen elämänmuotoon, joka ei vielä tuntenut meidän aikaamme ja sen näkemyksiä.