Rienausta

 

Kansa ja sen jalous

 

Kaikkialla tunnustettaneen se periaate, että omakehu haisee. Niinpä henkilökohtainen vaatimattomuus, johon liittyy vastaavasti toisia kohtaan esitetty kohteliaisuus, saatetaan hyvin sivistyneissä maissa, kuten Japanissa ja Kiinassa viedä suorastaan äärimmäisyyksiin.

Kollektiivisesti itseä sentään saa kehua ja monen mielestä onkin sitä arvokkaampaa, mitä pitemmälle tässä puuhasa mennään.

Itsekehun kärjessä ovat tietenkin olleet diktatuurivaltiot, joissa yleensä opetetaan, että kaikki se ihmeellinen, joka maassa toteutuu, on viime kädessä yhden suuren ihmisen ansiota.

Pluralistisen demokratian vallitessa epäillään se sijaan aina suurmiesten ja suurten johtajien erinomaisuutta, ja kansalaiskuntoa osoitetaan juuri tölväisemällä heitä mahdollisimman rohkeasti.

 Sen sijaan itse kansan arvosteleminen on hankalampi asia. Joskus koko ideakin koetaan kummallisena ja suorastaan absurdina: kuinka nyt kansaa voisi arvostella. Siihenhän sisältyy kaikki.

 Politiikassakin kansan ääni on Jumalan ääni. Itse asiassa Jumalan sijaan olisikin alettava yksinkertaisesti puhua kansasta, mikäli nyt humanisteja ollaan. Kaikki tapahtuu tai sen pitäisi tapahtua kansan toimesta kansan parhaaksi. Inhimillisen toiminnan päämääränä on kansan onni.

”Kansan”, kuten ”onnenkin” käsite on tietenkin moniselitteinen. Se voi tarkoittaa herderiläisittäin ymmärrettyä kielen ja etnisyyden mukaan määräytyvää kansakuntaa (natio) tai sitten vaikkapa ns. alempia kansanluokkia. Se voi myös tarkoittaa tietyn valtion piiriin kuuluvien yksilöiden kokonaisuutta ja vaikkapa vain sellaista poliittista ryhmää, jolla on kyky ilmaista oma tahtonsa. Ja paljon muutakin.

Yleensä joka tapauksessa oletetaan, että kansa on jalo, vaikka asiaa ei aina kehdata suoraan esittää muualla kuin pateettisissa lauluissa. Kansan arvostelu tai suoranainen haukkuminen osoittaisi ennen muuta tekijänsä kelvottomuuden.

Oman kansan ”laittaja” (ven. lajat -haukkua, vrt. laika) on oman pesän likaaja ja vieraan kansan arvostelija taas matalaotsainen ksenofobi, joka ei osaa suvaita.

Miksi kansa on hyvä ja arvokas, on kysymys sinänsä. Vastaus riippuu kulttuurin kehitysasteesta. Se voi olla korkeamman moraalin mahdollistaja vaatiessaan kaikilta jäseniltään isänmaallisuutta ja uhrautumista individualistisen poroporvarillisuuden sijasta.

Se oi myös olla (ainakin potentiaalisesti) kaiken hyvän edustaja tässä maailmassa, kuten utopiaa rakentavissa maissa.

Tuo kaikkihyvyys saatetaan käsittää sekä altruismina, että hedonismina: kansan halut ja niiden suvaitseminen ja kaikinpuolinen toteuttaminen ovat World Wide Surveyn (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) kartoittamissa kehittyneimmissä maissa se lopullinen hyvä asia, mitä valtiot ja ihmiskunta tavoittelevat. Idea tiivistyy esimerkiksi pride-kulkueissa.

Mutta onhan kansaa aina silloin tällöin arvosteltu ankarastikin. Joskus tähtäimeen on otettu erityisesti jokin kansaluokka. Porvariston kohdalta ei tarvitse antaa esimerkkejä. Maksim Gorki sen sijaan otti sellaiseksi venäläisen talonpoikaiston, jonka syyksi hän vieritti kaiken vallankumouksellisen tolkuttomuuden ja julmuuden (ks. Vihavainen: Haun gorki talonpoikaisto tulokset ).

Neuvostoliitossa työläiset (rabotšije) ja laajemminkin kakki työtätekevät (trudjaštšijsja) olivat kollektiivisen palvonnan kohteina. Merkitsi jyrkkää käännettä kulttuurissa, kun niitä alituisen ylistämisen sijasta alettiin rajustikin arvostella (ks. Vihavainen: Haun rasputin zinovjev tulokset ).

Uudella Venäjällä kansa on taas nostettu korkealle pyhien asioiden joukkoon, kuten sota-aikoina aina käy. Kansakunta sodassa on henkisesti taantunut lauma, jonka psykologia on mennyt primitiiviseen moodiin, jonka yhteisen vaaran ajatus aiheuttaa.

Näyttää siltä, että Venäjällä tällainen siirtymä tapahtui suunnilleen Krimin liittämisen aikoihin. On puhuttu suuresta hurahduksesta (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset ), minkä mielipidetutkimuksen paljastivat.

Voidaan myös puhua ”suuren murroksen vuodesta”, käyttäen erästä stalinismin historian peruskäsitettä.

Kas näin asiaa kuvasi jo aikanaan muuan terävä tarkkailija, joka ei kaihtanut käyttää suorasukaista kieltä. Nykyään moinen kirjoittelu tuskin olisi mahdollista:

 

perjantai 26. joulukuuta 2014

Suuren murroksen vuosi

Suuren murroksen vuosi

 

Josif Vissarionovitš Stalin oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset. Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.

Vuodesta 1929 Stalin käytti nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti kannattaessa.

Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta, massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.

Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.

Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale. Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.

Tämä tuli mieleeni, kun satuin netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.

Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy. Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”

”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi ”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin kaljusta…  Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään pureskelematta.”

No niin. Tietysti moisesta herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!

Tässä kuitenkin kannattaa muistaa se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se, kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan, se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen kun Jumala kuoli. 

Toisaalta, aktuaalisessa, toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa. Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.

Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.

Natsit, banderalaiset (joita nyt on jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia, vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä” eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.

Näin siis naapurissa, mutta senhän me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!

Tiedämme täysin varmasti, että Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään. Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme. Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina. Tiedämmepä yhtä ja toista!

Sen tiedämme ainakin, että vain roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri. Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa, jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.

Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014 loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.

Niin, että voisi se meidänkin kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.

 

Kansallinen primitiivireaktio

 

Kansojen mielenliikkeet

 

Suuret poliittiset katastrofit ovat usein innoittaneet analyytikkoja suuriin yleistyksiin ja huimiin johtopäätöksiin.

Kun Saksan kansa lähti Hitlerin kelkkaan ja siitä seurasi mitä seurasi, olivat teoreetikot nopeita selittämään kaiken tuon kansan poikkeuksellisella historialla. Ja siinä ei pysähdytty Versailles’n rauhaan tai edes Preussin kuningaskuntaan, tuo kansa nyt vain näytti aina olleen predestinoitu karkean kansainvälisen barbaarin rooliin.

Nyt, kun Venäjän anakronistinen ja tolkuton hyökkäyssota on jatkunut jo riittävän kauan, olemme saaneet jo pian kai hyllymetrin verran selitysteoksia, jotka todistavat hölmömmällekin, että kaikki on käynyt täsmälleen siten, kuin sen pitikin käydä, ikävä kyllä.

Venäläisen kvassipatriootin, joka vihaa vähemmistöjä ja länsimaita, tunnemmekin vaikkapa Aleksandr Kuprinin teoksista (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Ilmeisesessti tuota laatua oli Venäjällä olut enemmän, kun aavistimekaan. -Tai kyllähän moni oli aina  aavistanut eli tiennyt tämänkin asian, ainakin nyt asiaa muistellessaan.

Tässä tulemme kysymykseen kansanluonteesta, mikä on aika vaativa ja venäläisittäin sanoen liukas kysymys. Muista hyvin ajan, kun jo alkeiskurssilla meille todistettiin, ettei mitään sellaista ole eikä voikaan olla olemassa, mutta valitettavasti tuo todistelu oli hukkaan mennyttä viisastelua, ellei peräti tyhmyyttä.

Eri kansojen kulttuureissa vallitseva mentaliteetti ja alttius suuriin kansallisiin hurmiotiloihin vaihtelee varmasti aika lailla. Suomalaiset tunnetaan nuivana ja vakaana kansana, mutta eihän siinä tarvita kuin jokin voitto niinkin eksoottisessa lajissa kuin jääkiekko, kun koko maa menee sekaisin. Eihän meillä meinata pysyä nahoissaan edes silloin, kun joku suomalainen melkein voittaa jonkin aivan mitättömän viisukilpailun.

Niin, että se siitä kansallisesta järkevyydestä ja sen pysyvyydestä.

Itse ajattelin joskus, että venäläisillä näyttää olevan tavallista enemmän tervettä epäluuloa totalitaarista ajattelua ja hallintoa vastaan, kun he kerran olivat kokeneet, mihin se saattaa johtaa. Länessä puhuttiin häpeilemättä ”poliittisesta korrektiudesta”, jollainen kuulosti kommunismin ajan kokeneen venäläisen korvissa liiankin tutulta aiheuttaakseen kunnioitusta.

Mutta tässä oltiin tekemisissä älymystön kanssa ja sehän suhtautui ”valtaan” aina vihamielisesti. Suuret mielenosoitukset Putin-varasta ja muitakin johtajia vastaan olivat vaikuttavia.

Mutta sitten kaikki muuttui ja se muuttui yhtäkkiä ja yllättäen. Olen jo aiemminkin esittänyt uusintana tämän blogin, jossa venäläistä yleistä mielipidettä ja kansanluonnetta työkseen tutkiva Lev Gudkov sai aiheen hämmästyä perusteellisesti.

Panenpa sen kuitenkin vielä kerran uudelleen tähän ja pyydän miettimään, miten valtavasta asiasta oli kysymys. Poliittisen tilanteen muuttuessa nimenomaan kansainvälisellä tasolla muuttui myös kymmenien miljoonien ihmisten asenne moniin keskeisiin kysymyksiin, siinä luvussa niin käsityksiin muista kansoista kuin omastakin.

Ukrainan kriisi näytti Putinille aluksi varsinaiselta onnenkantamoiselta: hänen kansansuosionsa oli hiipunut, eikä tyhjänpäiväinen aseiden kalistelukaan kyennyt ihmisiä innostamaan. Sitähän oli menneinä vuosikymmeninä saatu nauttia vähintäänkin riittävästi.

Mutta sitten otettiin Krim…

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Suuri hurahdus

 

Suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui

 

Venäjän kansa on konservatiivista, arvioi Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov 15.4. instituuttinsa kotisivulla julkaistussa artikkelissaan. Tämä ei tarkoita vain elämänarvoja, jotka nekin ovat pikkuhiljaa kehittyneet konservatiivisempaan suuntaan, vaan muutosten pelkoa. 1990-luvun muutokset olivat keskivertovenäläiselle sellainen sokki, että suuret mullistukset eivät häntä houkuttele.

Älymystö on Venäjällä kuitenkin perinteisesti suhtautunut kansaan alentuvasti.  Vaikka kaksi kolmasosaa tai jopa kolme neljäsosaa on ajatellut asioista ”väärin”, ei sitä ole haluttu edes ottaa huomioon.  Tässä näyttäisi olevan jotakin tuttua. ”Perusvenäläisen” mielipidettä ei ole älymystöpiireissä pidetty minkään arvoisena, vaikka hän kuten intellektuellikin joutuvat elämään vain yhden ainoan elämänsä tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Hallitukset jokaisessa maassa joutuvat kuitenkin aina ottamaan enemmistön mielialat huomioon ja pyrkivät niihin vaikuttamaan.

Venäläisten mielipiteet ulkopolitiikasta, lännestä ja Euroopasta ovat olleet kauan melko stabiileja, ainakin Jugoslavian sodan maininkien tyynnyttyä. Mutta sitten Ukrainan tapahtumat ja etenkin Krimin liittäminen Venäjään aiheuttivat melkoisen mylläkän venäläisten käsityksissä itsestään ja ympäristöstään. Tämä oli Gudkovin mielestä ”uskomaton ja odottamaton” asia. 85% haastatelluista oli maaliskuun lopussa joutunut iloisen kiihtymyksen valtaan Krimin johdosta. Häpeää tai suuttumusta tunsi vain seitsemän prosenttia.

Kun katselee vanhoja Levada-keskuksen tutkimuksia suhtautumisesta Ukrainaan, näyttää ajatus kansojen läheisistä väleistä aika vakuuttavalta. Yli puolet vastaajista on 2000-luvulla jatkuvasti ollut sitä mieltä, että Venäjän ja Ukrainan pitäisi kyllä olla itsenäisiä valtioita, mutta keskenään ystävällisissä suhteissa ja rajat avoimina, ilman passi- ja tullimuodollisuuksia.

Samaan aikaan ajatus Neuvostoliiton palauttamisesta on eri vuosina saanut kannatusta noin 15-25 prosentilta väestöstä. Jonkin verran suositumpi on ollut ajatus EU:n tyyppisestä entisten neuvostotasavaltojen liitosta, jota on kannattanut parikymmentä prosenttia. Kaikkien tasavaltojen itsenäisen olemassaolon ajatus on nauttinut vain vähän yli kymmenen prosentin kannatusta.

Valko-Venäjä on koettu Venäjälle läheisimmäksi maaksi, mikä on luonnollista jo kielellisistä syistä, mutta Ukraina on ollut hyvä kakkonen, tosin ulkomaa, mutta enemmistölle kuitenkin ”meikäläinen”. Ukrainan demokraattisuudesta sen sijaan on ollut melko skeptinen käsitys. Vuonna 2010 arvioi 57 prosenttia venäläisistä, että Venäjä oli demokraattisempi maa kuin Ukraina. Samaan aikaan 10 prosenttia arveli molempien olevan yhtä epädemokraattisia eikä 16 prosenttia osannut vastata.

Sanottakoon tässä varmuuden vuoksi, että Venäjää, kuten Ukrainaakin kaikkine puutteineen on ollut syytä pitää demokratioina ainakin näihin asti ja toivottavasti tästedeskin. ”Demokraattisuuden” määrä, joka on vaikeasti mitattavissa, on tietenkin jättänyt niissä paljonkin toivomisen varaa. Tilanne lienee molemmissa maissa tällä hetkellä huonompi kuin koskaan sitten 1990-luvun.

Venäjän intelligentsija on tietenkin aina valppaasti kiinnittänyt huomiota Venäjän demokratian puutteisiin. Se toki kuuluu sen velvollisuuksiin. Myös Venäjän kansan syvät rivit ovat osanneet olla kriittisiä vallanpitäjiin nähden. Mainitussa Gudkovin artikkelissa, joka löytyy Levada-tsentrin kotisivulta, kirjoittaja toteaa, että kyselyissä viime vuosina on havaittu, että kansan mielestä poliitikoille ovat tyypillisiä negatiiviset ominaisuudet, pyrkyryys, ahneus, kansalaisten ja lakien halveksunta jne. Negatiivisten ominaisuuksien suhde positiivisiin oli 5:1 ja 83% suhtautui poliitikkoihin kielteisesti.

Myös Putinin glooria on viime vuosina himmentynyt ja lähes puolet oli jo sitä mieltä, että seuraavissa vaaleissa johtajaa olisi vaihdettava.

Mutta sitten kansan mieliala alkoi muuttua. Viime vuoden marraskuusta tämän vuoden maaliskuuhun muutos oli selvä ja Gudkovin mukaan siinä merkittävää osaa näytteli myös propaganda. Putinin hallinnon ”sota” kansalaisyhteiskuntaa vastaan, pitkäaikainen lännenvastaisten ja antiliberaalisten arvojen istuttaminen on kestänyt jo yli kymmenen vuotta.

Parin viime vuonna propagandaan on tullut kolme hyvin tärkeää tekijää, lännenvastaisuus, homofobia ja pedofilian vastustaminen, joiden avulla vastustajaa on onnistuttu kompromettoimaan

Ukrainan integroituminen EU:hun ei itse asiassa vielä hiljattain herättänyt erityisiä tunteita, 50% kansasta suhtautui siihen neutraalisti ja piti sitä maan sisäisenä asiana.  69-70% vastusti Ukrainan painostamista.

Tilanne alkoi muuttua joulukuussa, kun Maidan radikalisoitui. Silloin aktivoitui myös ukrainalaisvastainen propaganda. Myös ksenofobia yleensäkin voimistui. Ajatusta siitä, että länsi oli tunkemassa Venäjää pois sille kuuluvasta etupiiristä, syötettiin yleisölle. Maaliskuussa nousi esille teema fasisteista ja natseista ja uhasta venäläisten olemassaololle Ukrainassa. Ajatus Venäjän maiden palauttamisesta ilmaantui jo helmikuussa ja oli vahvasti esillä maaliskuussa.

Mutta miksi yleisö, joka oli ollut varsin konservatiivista ja pelännyt konflikteja, yhtäkkiä alkoi tukea Venäjän toimia Krimillä? Sitä edistivät salaliittoteoriat ja ukrainalaisten esittäminen lapsellisina ja toimintakyvyttöminä banderalaisten ja natsien välikappaleina. Venäjän provokaatioihin kieltäydyttiin uskomasta, vaikka ”vihreitä miehiä” kyllä näytettiin. Se nyt vain ei sopinut kuvaan.

 Ilmeisesti joukkojen konformismi näytteli osaa suuressa mielipiteiden muutoksessa, kun mullistuksia pelkäävä joukko alkoi äkkiä kannattaa Venäjän aktiivisuutta. Järjestys mikä tahansa oli parempi kuin anarkia. Tämä ajatus sopi konservatiiviseenkin mentaliteettiin. Yhteisyyteen liittyvät ideat taas ovat Venäjällä vallan monopolina ja perustuvat väkivallan käytön tunnustamiseen.

Niinpä 79% venäläisistä katsoi Krimin tapahtumien merkitsevän sitä, että Venäjä oli palaamassa suurvallan rooliin ja vain 9% oli sitä mieltä, että tapahtumat pikemmin todistivat Venäjän johdon seikkailupolitiikasta. Suurin osa myös uskoi, että nimenomaan ukrainalaiset olivat syyllistyneet väkivaltaan ja vain 3% piti venäläisiä vastuullisina siitä.

Kirjoittaja pohdiskelee sitä psykologista mekanismia, joka tässä käytöksessä ilmenee ja arvelee, että taustalla on heikko itsetunto. Konformismikin voi olla puolustusmekanismi, joka suojaa siltä epämiellyttävältä totuudelta, että yksilö Venäjällä on vallasta riippuvainen.

Tämän vuoden huhtikuun toisena päivänä Levada-keskus julkaisi artikkelin siitä, miten venäläiset olivat ”loukkantuneet” länteen Ukrainan takia.

Perinteisestihän Venäjällä on suhtauduttu Eurooppaan hyvinkin myönteisesti. Vielä tämän vuoden alussa myönteinen mielipide oli 51%:lla ja kielteinen 34%:lla. Nyt kielteisiä on 53% ja myönteisiä 32%.

63% venäläisistä katsoo NATO:n olevan vaarallinen Venäjälle, mikä on ollut jo vuosia vakiintunut luku. Nyt kuitenkin myös 44% katsoo, että tämän liiton jäsenmailla on syytä pelätä Venäjää ja suunnilleen sama määrä on toista mieltä, kun tämä luku aiemmin oli paljon pienempi. Krimin operaatio on suuresti lisännyt luottamusta armeijaan, vaikka siellä ei sotaa käytykään. Konfliktin muuttumista sotilaalliseksi ei kuitenkaan pidä todennäköisenä 61% ja sitä pitää mahdottomana 14%. Todennäköisenä sitä pitää 16%.

Mutta vakautta rakastavat venäläisetkin saattavat joskus hurahtaa, kuten Krimin tapaus osoittaa.

Vielä maaliskuun alussa tehdyssä tutkimuksessa niukka enemmistö oli enemmän (20%) tai vähemmän (38%) valmis venäläisten joukkojen viemiseen Krimille ja vain 21% kannatti joukkojen viemistä Ukrainaan ”verenvuodatuksen estämiseksi”, kun taas 37% kannatti Venäjän esiintymistä yhtenä kansainvälisenä välittäjänä. Kaiken takana oli käsitys vallitsevasta anarkiasta ja venäläisiin kohdistuvasta uhasta.

Valtion propagandakoneisto Venäjällä on aivan ilmeisesti tehokas, kun sopivanlaatuista tavaraa halutaan myydä suurelle yleisölle. Levadan tutkimukset osoittavat, että Venäjän hallituksen ei tarvinnut keksaista tyhjästä yleistä mielipidettä, kun se on julistanut suojelevansa Ukrainan tai Krimin venäläisiä. Näiden todella on uskottu olevan vaarassa.

Kaikkea tuskin kuitenkaan kannattaa selittää manipulaatiolla. Terävä analyytikko Vladimir Pastuhov (Polit.ru 14.4.14) huomauttaa, että tässä pelissä on enemmänkin toimijoita. Yksi niistä on Ukraina, jonka nationalismia Pastuhov nimittää ”infantiiliksi”. Venäjän nationalismi taas on ”arkaaista” ja lännen nationalismi ”postmodernistista”.

Onneton Ukraina ei ole osoittanut kykyä kehittyä normaaliksi valtioksi eikä edes Venäjän tapaiseksi sellaisen korvikkeeksi, koska sillä ei ole ollut jälkimmäisen luonnonvaroja. Venäjään Ukraina on yksinkertaisesti taloudellisesti sidottu, eikä asia parane poliitikkojen toiveajattelulla olivatpa he sitten Kiovassa tai Brysselissä. Niin Ukraina kuin Länsi ovat nekin osallisia tapahtuneeseen. Länsi ärsyttää Venäjää suotta pseudoliberaalilla messiaanisuudellaan, joka kuuluu toiseen aikakauteen kuin se, mitä Venäjä elää. Myöskään ukrainalaisen nationalismin infantiilisuus ja maan surkea tilanne eivät muuta sitä pelkäksi uhriksi.

Surullista on, että tähän maailmanaikaan ovat kansat ja valtiot vielä alentuneet pelaamaan nationalistisilla ja ksenofobisilla panoksilla. Tosiasia kuitenkin on, että ne näyttävät joskus toimivan ainakin vallanpitäjien kannalta hyvin, ehkä petollisen hyvin. Tulevaisuudessa vasta tiedämme, millaisia hedelmiä nykyisenlainen politiikka itse kullekin osapuolelle on tuova. Valitettavasti sen vaihtoehto jää kokeilematta

 

Kun nyt olemme jo saaneet elää kohta kymmenen vuotta Maidanin jälkeistä elämää ja rakentaneet yhä kovempia pakotteita, jotka eivät kohdistu vain Putiniin ja hänen lähipiiriinsä, vaan kollektiivisesti kaikkiin venäläisiin, on Suuren Hurahduksen aloittama epäterve kehitys saanut vain lisää ja lisää polttoainetta. Siitä pian lisää.

Pax dura, sed pax

 

Tarttis tehdä jotakin

 

Levada-keskus, tuo ”ulkomainen agentti”, jolta on totuttu saamaan luotettavia tai ainakin vakavasti otettavia tietoja Venäjän yleisen mielipiteen liikahduksista, sinnittelee yhä. Se jatkaa toimintaansa ja mittailee niin vallanpitäjien suosiota kuin kansan mielialoja yleensä.

On esitetty epäilyksiä siitä, ettei luotettavaa mielipidetutkimusta voi nykyisellä Venäjällä enää lainkaan tehdä, mutta Levadan edustaja torjuu kritiikin. Hänen mielestään tutkimuksen edellytykset eivät ole olennaisesti huonontuneet. Vastausprosenttikin on kohtalainen ja samoin haastattelun keskeyttäneiden määrä (Левада-Центр : Are Meaningful Public Opinion Polls Possible in Today’s Russia? (levada.ru) ).

Syynä moisen riippumattoman tutkimuksen sallimiseen lienee se, että tutkimusten tulokset vahvistavat yhä uudelleen sitä, että kansa kannattaa presidenttiä ja hallitusta ja suhtautuu vihamielisesti ja epäluuloisesti länteen. Miksipä vallanpitäjät kieltäisivät kanavan, joka on omiaan tekemään myös heidän asemansa uskottavaksi.

Ero neuvostoaikaan on joka tapauksessa valtava. Silloisen virallisen ideologian mukaan hallinnon kannattajien määrä olikin enemmän kuin nykyiset sinänsä huikeat 60- 80 prosenttia. Vaaleissahan liki sata prosenttia äänesti silloin vallanpitäjien puolesta. Toki muita äänestettäviä vaihtoehtoja ei ollutkaan, mutta tyhjääkin voi äänestää tai jättää äänestämättä. Sitäkin tapahtui.

Niin sanottu neuvostojärjestelmä oli joka tapauksessa arempi arvostelulle ja piti tarkoin salassa ne salaisen poliisin mielipidetarkkailun tulokset, joissa usein luettiin madonluvut vallanpitäjille. Kokonaisuutena ottaen tiedottajat kyllä yleensä totesivat mielialan ”terveeksi”. Saattaapa olla, että ainakin julkisen vihollisen uhatessa synnyinmaata symbolisoivan päämiehen kannatus oli silloinkin samaa luokkaa kuin nyt tai jopa korkeampi.

Normaaliahan on, että kun maa joutuu sotaan, kansalaiset tiivistävät rivejään vaistomaisesti ja kerääntyvät kansallisten symboliensa ympärille. Vasta sitten, kun on tapahtunut katastrofi, kuten Venäjällä vuonna 1905 tai 1917 ja kun armeija hajoaa, muuttuu tilanne perusteellisesti. Jotta valta vaihtuisi, tarvitaan myös vaihtoehto.

Nyt luottamus Putiniin jatkaa yhä 80 prosentin tasolla ja hallituskin pärjää jopa paremmin kuin ennen sotaa. Myös näkyvät vallan edustajat, kuten Mišustin, Lavrov ja Šoigu, pysyvät kohtalaisen suosittuina. Tosin esimerkiksi Medvedevin Prigožinin(!) ja Peskovin lukemat ovat varsin matalat.

USA ja EU, kuten Ukraina, luetaan nyt vihollismaiksi ja niiden suosio on kovin matala, vaikka myönteisyyttäkin löytyy puolentoistakymmenen prosentin verran, USA:lla tosin vain 12%. Kiina sen sijaan paistattelee 87 prosentin suosiossa ja Irankin saa 69 prosenttia (Левада-Центр : International Relations: Estimates of May 2023 (levada.ru) ).

Mutta eihän kansa sentään ole nykytilanteeseen tyytyväistä. 20 prosenttia piti viime toukokuussa ehdottomasti tärkeänä parantaa suhteita USA:han ja lisäksi 37% oli asiasta lähinnä samaa mieltä.

Putinin mainostama suuri käänne itään ja etelään ei taida olla ihan niin suosittu kansan keskuudessa, kuin Kremlissä haluttaisiin. Luultavaa tosin on, että sielläkin viime kädessä halutaan normaalien ja kaikille osapuolille hyödyllisten kansainvälisen vaihdon ja kanssakäymisen ehtojen palauttamista, eihän nykyinen tilanne ole normaali eikä Putinin suuruudenhullu ajatus uudesta maailmanjärjestyksestä ole sen realistisempi kuin aikoinaan Hitlerillä.

Eipä siitä ole kauan aikaa, kun Eurooppa oli Venäjällä vielä suosiossa ja Ukrainaakin pidettiin pikemmin läheisenä sukulaisena ja rakkaana naapurina kuin tavallisena ulkomaana (Vihavainen: Haun suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) .

Eurooppalainen maahan se Venäjä sentään on jo ainakin Pietari Suuresta lähtien ollut ja yhä on monessa mielessä. Venäjän paljon rummutettu euraasialaisuus taitaa sentään ennen muuta olla muuan kansallisen itsetehostuksen muoto. Kiina on nyt suuri ystävä, mutta sellainenkin aika voi tulla, että sen huomataan olevan vain suuri itäinen naapuri, jolla on aivan omat intressinsä eikä mitään ystävällisiä piirteitä.

Kansoilla on omat tapansa reagoida asioihin. Jo 1800-luvulla väitti Aleksandr Herzen, että Venäjän ja Puolan välit olisi voitu sovittaa rauhallisesti vielä Puolan kapinan 1863 aikana, ellei Euroopan yleinen mielipide olisi erehtynyt nousemaan Puolan avuksi ja jopa uhkaamaan interventiolla. Vasta se nostatti loukkaantuneen ja raakalaismaisen chauvinismin aallon (ks. Vihavainen: Haun euroopan näkökulma tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän romahduttaminen, jota moni tältä sodalta toivoo, näyttää olevan kovin vaikea päämäärä. Venäjän talouskin on juuri hiljattain tullut Euroopan suurimmaksi ohitettuaan Saksan ostovoimakorjatulla BKT:llä laskien. Venäjällä on, toisin kuin monet näyttävät kuvittelevan, sentään hyvin merkittävät kotimarkkinat ja kotimarkkinateollisuus. Toisin kuin monien muiden maiden talous, se ei perustu kuplaan.

Olisi jo aika päästä korjaamaan Venäjän ja lännen välejä. Tarvetta ja haluakin siihen on kaikilla asianosaisilla monilla yhteiskunnan tasoilla. Vaikka kaikkein toivotuimmat tulokset Ukrainan sodasta jäisivätkin tulematta, kuten sodissa yleensä aina tapahtuu, on rauha sentään aina ikuisesti jatkuvaa teurastusta ja hävitystä parempi vaihtoehto. Ei sen tarvitse merkitä Venäjä ”palkitsemista” typerästä ja rikollisesta politiikastaan. Eiköhän se ole jo tähän mennessä oppinut yhtä ja toista.

Pimeyden valtoja vastaan

 

Sota-ajan paradigma

 

Mihail Šiškin, Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY 2023, 222 s.

 

Tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, minkä kyllä huomaakin. Outoa on, että otsikko on jäänyt siihen muotoon, jossa se nyt on. Alun perinhän se kuului Frieden oder Krieg: Russland und der Westen -Eine Annäherung.

Otsikon sana Annäherung- läheneminen kuulostaa äkkipäätä oudolta: mitä lähenemistä tässä muka olisi? Itse asiassa se tässä yhteydessä merkitsee kirjoittajan suorittamaa aiheen lähestymistä ja kertoo, ettei asiaa suinkaan ole perusteellisesti otettu haltuun, onpahan vain siihen suuntaan pyritty.

Kun kirjailija käy käsiksi kokonaisen kansakunnan koko historiaan, emme tietenkään odota mitään oppinutta traktaattia historiallisista aikakausista ja niiden moninaisista merkityksistä. On selvää, että silloin rakennetaan intuition ja kliseiden varaan ja yritetään luoda rakennelmaa, jossa kognitiivinen dissonanssi on voitettu ja emotionaalinen tarve tyydytetty.

Sota-aikana, jollaista nytkin eletään, tarvitaan toisenlaista paradigmaa kuin joskus muulloin ja itse asiassa sellainen on pakkokin ottaa käyttöön. Thomas Mann, jota kirjoittaja ihaillen siteeraa, toivotti siekailematta Hitlerin aseille tappiota, niin suuri patriootti kuin olikin ja juuri siksi.

Ennen sota-aikaa maailma oli toisenlainen. Myös kirjoittaja muistelee niitä suuria mielenosoituksia, jotka oli suunnattu Putinin röyhkeää vallananastusta vastaan. Silloinkin oli syytä pelätä, mutta lähinnä vain väkivaltakoneistoa. Nyt liikkeelle on saatu koko säikkymättömien idioottien valtavat laumat -tätä ilmausta kirjoittaja ei käytä, mutta pidän siitä itse.

Kuinka tässä niin kävikään, ei juuri kuulu kirjailijoiden selitettäviin asioihin, mutta käytössähän olisi tarpeen vaatiessa myös sosiologia, jolla olisi ollut paljonkin annettavaa (vrt. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki kaikki sosiologiset ilmiötkin tapahtuvat historiassa. Nykyään kaikkialla tavattavat kliseet mongolivallan perinnöstä Venäjällä, Venäjän valtiosta siirtomaakoneistona ja niin edelleen eivät välttämättä ole niinkään huonoja asioiden selittäjiä siksi, että ne ovat niin kuluneita. Stereotypiat sanovat yleensä asioista oleellisen, vaikka kirjailijalta vaistomaisesti odottaakin jotakin uutta ja henkevää, mielellään yllättävääkin.

Tässä kirjassa puhuu myös kokemusasiantuntija, jolla on omat muistonsa siitä, miten Venäjän historiaa ymmärrettiin omassa perheessä. Vertailukohdaksi tulee luonnostaan saksalainen maailma, eritoten uusi asuinpaikka Sveitsi.

Lev Kopelevin kaltaiset toisinajattelijat ovat epäilemättä kirjoittajan ihanteita ja toki sellaisiksi kelpaavatkin (ks. Vihavainen: Haun kopelev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kopelev puhuu epäjumalasta, jota aikoinaan palveli. Hänelle se oli kommunismi, nykyisellä Venäjällä se on nationalismi tylsässä kaljapatrioottisessa muodossaan. Kun huudetaan ”meikäläisiä lyödään” (naših bjut!), ryntää koko kylä apuun kyselemättä miksi lyödään ja kuka.

Kyseessä on epäilemättä yleisinhimillinen reaktio eikä muidenkaan venäläisten psykologisten ilmiöiden selittämiseen mongolivallan perintöä tarvita. Sen sijaan kansan suhteella omaan rooliinsa ja johtajan asemaan tässä maailmassa, on eroa maiden välillä.

Kirjoittaja nostaa hyvin tärkeäksi tekijäksi sen, ettei keskiverto venäläinen usko voivansa millään tavalla vaikuttaa siihen, mitä valta tekee. Koko käsitteellä valta -vlast- onkin venäjässä aivan oma makunsa. Monessa maassa kansalla on se käsitys, että valta on kuin onkin viime kädessä sen omassa hallinnassa, sitä ei palvota eikä kumarreta, vaan sille esitetään vaatimuksia.

Toki kaikki on suhteellista ja alamaispsykologiaa löytääkseen ei tarvitse mennä yhtään Suomea kauemmas. Niitä, jotka aivan tosissaan uskovat kulloisenkin hallituksen erinomaisuuteen ilmiselvistä tosiasioista huolimatta, riittää aina paljon. Inhimillinen psykologia venyy hämmästyttäviin suorituksiin, kun on tarpeen voittaa kognitiivinen dissonanssi.

Sota-aika on poliittisten huijarien omin elementti, minkä kirjoittajakin toteaa. Silloin ei saa keikuttaa venettä, silloin toisinajattelu on vihollisen auttamista, silloin meikäläisiä lyödään ja silloin meidän on pakko puolustautua, mieluiten moninkertaisella voimalla.

Niin sanotun reaalisosialimin vallitessa sen peruspylväisiin kului opinkappale, jonka mukaan koko ulkomaailma teki aina kaikkensa vahingoittaakseen sosialismia niin paljon kuin pystyi. Tämä jalo oppi taas edisti parhaalla mahdollisella tavalla koko maailmanhistoriallisen edistyksen asiaa.

Jopa -ja nimenomaan- sen vakoilu- ja rangaistuinstituutio oli parhaalla mahdollisella asialla. Džerzinskistä -pääpyövelistä- tehtiin kaikille humanismin moraalinen esikuva, kuten Andrei Sinjavski on huomauttanut. Tämä oli huikea suoritus, mutta mitäpä ei ihminen tekisi kognitiivisesta dissonanssista vapautuakseen.

Oikeassahan kirjoittaja siinä on, että demokratian kaudet Venäjällä ovat olleet lyhyet ja että ne on nopeasti onnistuttu tuhoamaan. Kyllä ihmisarvoa, oikeudenmukaisuutta ja totuutta kunnioittava elementti on silti sentään aina ollut läsnä Venäjällä ja on siellä tänäkin päivänä. Sodan jälkeen voimme odottaa sen taas nousevan, juuri nyt se on painettu saappaan alle.

Perinteisesti on Venäjän suureksi ongelmaksi nostettu kaksi asiaa: huonot tiet ja hölmöt ihmiset (dorogi i duraki). Tämän kirja kirjoittaja keskittyy jälkimmäiseen.

Hölmöjä on kaikkialla eikä niiden sikiämiselle loppua näy, sama koskee valehtelua, jonka Šiškin nostaa toiseksi suureksi tekijäksi nykyisen -ja entisenkin- mielivallan tukipylväänä.

Toisin kuin naiiveimmat faktantarkistajat kuvittelevat, historiallinen totuus ei ole lainkaan yksinkertainen asia. Esitettyjen tarinoiden takana on aina ristiriitoja, jotka unohdetaan ja selitetään pois paradigman niin vaatiessa. Kun niiden määrä kasvaa liian suureksi, on paradigmaa vaihdettava. Näin saattaa tapahtua esimerkiksi siirryttäessä rauhasta sotaan ja päinvastoin.

Epäilemättä Venäjällä on historiaa perinteisesti ahdistettu ennalta tehtyihin kaavoihin enemmän kuin juuri missään muualla. Pahinta on, että sellaista saatetaan tehdä valtiovallan nimenomaisesta määräyksestä ja toimeksiannosta (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Uskomattomalta lienee meistä tuntunut myös se täysin röyhkeä valehtelu, joka on ilmennyt esimerkiksi hollantilaisen matkustajakoneen alas ampumisen yhteydessä tai agenttien ulkomailla suorittamien murhien kohdalla. Miksi ihmeessä höpötetään sellaista, mitä kukaan ei voi vakavissaan uskoa?

Ideanahan on ollut, että ne, joiden on asiaan uskottava, pakotetaan se tekemään. Olisi ollut hyvinkin mahdollista, että mikäli Suomi olisi hävinnyt talvisodan, uskoisi suuri osa kansaa meilläkin, että maassamme tapahtui joulukuun alussa 1939 vallankumous ja kapinalliset joukot nostivat valtaan kansanhallituksen…

Valehtelua harrastetaan maailmassa kaikkialla, mutta jossakin vaiheessa määrälliset erot muuttuvat laadullisiksi. On selvää, että nykyinen Venäjä on valehtelun suurvalta ja että sillä on tässä vankat perinteet. Olisi vain typerää asettaa se tässä suhteessa samalle viivalle kaikkien muiden kanssa. Kyllä siellä on enemmän valmiutta hyväksyä kaikki se, minkä valta kehtaa keksiä.

Venäjällä on puhuttu maan ja kansan erityistiestä (osobyi russki put). Tämähän kuulostaa samalta kuin puhe Saksan erikoislaatuisuudesta (Deutsche Sonderweg). Myös usko Saksan ja saksalaisuuden ainutlaatuisuuteen (ja ainutlaatuiseen ja lähtemättömään pahuuteen) on joskus ollut vankkaa valistuneissakin piireissä. Ranskalaisia on taas ikuisen hulinointinsa takia nimitetty mielisairaaksi kansaksi.

Mutta kaikki menee ohi. Paradigmat elävät aikansa ja sitten vaihtuvat. Šiškinin kirja on aikamme ilmiö ja hyvin verrattavissa Thomas Mannin sodanaikaisiin esiintymisiin, jotka hän nostaa esille. Venäjä ei kirjoittajalle ole pelkkä vihollinen, vaan myös rakas synnyinmaa, jonka takia hän kärsii.

Elämme kovia aikoja, kuten muuan merkittävä auktoriteetti on sanonut, mutta ajat muuttuvat. Läheneminen, Annäherung, toisessa mielessä kuin kirjan otsikossa tarkoitetaan, tulee kyllä vielä sekin aikanaan. Näin on tapahtunut ennen ja näin tapahtuu vastakin.

Voi vain toivoa, että ensi kerralla "länsimaalaistuessaan" Venäjä todella pystyy karistamaan harteiltaan ne pahimmat kiroukset, jotka sitä ovat vuosisatojen aatossa vaivanneet.

 

Mistä lähdettiin?

 

Miten tähän oikein tultiin?

 

Motto:

А счастье было так возможно,

Так близко!.. Но судьба моя

Уж решена. Неосторожно,

Быть может, поступила я…

 

Puškin, Jevgeni Onegin

 

 

Kukapa olisi uskonut, että Ukraina joutuu mielettömään teurastukseen, kun ”veljeskansan” Suuri Johtaja kahdeksan vuoden viiveellä huomaakin olevansa pakotettu suorittamaan maassa erikoisoperaation, joka hämmästyttävästi muistuttaa sotaa. Maailmantalous nyrjähtää raiteiltaan ja ydinsota tulee päiväjärjestykseen, kun sillä uhkaillaan aivan häpeämättömästi.

Vain harva kykeni uskomaan tämä mahdolliseksi vielä kymmenisen vuotta sitten, lukuun ottamatta tietenkin joitakin henkilöitä, jotka lehtiemme mukaan ovat olleet Venäjän ja luultavasti myös Ukrainan suhteen ”aina oikeassa”.

Heitä en kuitenkaan ota vakavasti. Mielestäni kiinnostavampia ovat ne vastuunalaiset tahot ja syvälliset ttktijat, jotka eivät suinkaan  ole olleet aina oikeassa, vaan sen sijaan pitäneet todennäköisempinä rationaalisia ratkaisuja, jotka olisivat palvelleet ainakin omaa etua.

Kuinka sanoikaan Jevgeni Oneginin Tatjana aikoinaan: Niin lähellä on onni ollut…! Vaan kohtaloin, on ratkennut. Kenties ma liian varomaton ollut lien?

Vielä kahdeksan vuotta sitten aivan toisenlainen tulevaisuus ei näyttänyt vain mahdolliselta, vaan väistämättömältä siihen saakka, kunnes tapahtui suuri hurahdus.

Kyseessä oli eräänlainen yleisen mielipiteen maanjäristys, joka muutti suurten joukkojen käsityksiä siitä, mikä tässä maailmassa oli toivottavaa, todennäköistä tai edes mahdollista. Veljeskansat, Venäjä ja Ukraina joutuivat nyt vastakkain, Euroopasta ja lännestä tuli ihmisten mielikuvituksessa Venäjän vihollisia ja presidentti Putin, johon jo oli kyllästytty, tuntui taas Suurelta Johtajalta ja vuosisataisnerolta, jota seuraamalla venäläinen ihminen astuisi voitosta voittoon.

Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti ja tuotti tilanteen, jossa oli suuren onnettomuuden ainekset. Kuitenkin voitiin toivoa vielä normaalia ulospääsyä tilanteesta ja oli kaikki syyt siihen pyrkiä, mutta sitten…

Selatessani vanhoja blogejani törmäsin tähän raporttiin Levada-keskuksen tutkimuksista, joiden muisteleminen antaa paljon eväitä myös nykyisen kehityksen ymmärtämiselle.

Tässäpä tämä:

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Suuri hurahdus

 

Suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui

 

Venäjän kansa on konservatiivista, arvioi Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov 15.4. instituuttinsa kotisivulla julkaistussa artikkelissaan. Tämä ei tarkoita vain elämänarvoja, jotka nekin ovat pikkuhiljaa kehittyneet konservatiivisempaan suuntaan, vaan muutosten pelkoa. 1990-luvun muutokset olivat keskivertovenäläiselle sellainen sokki, että suuret mullistukset eivät häntä houkuttele.

Älymystö on Venäjällä kuitenkin perinteisesti suhtautunut kansaan alentuvasti.  Vaikka kaksi kolmasosaa tai jopa kolme neljäsosaa on ajatellut asioista ”väärin”, ei sitä ole haluttu edes ottaa huomioon.  Tässä näyttäisi olevan jotakin tuttua. ”Perusvenäläisen” mielipidettä ei ole älymystöpiireissä pidetty minkään arvoisena, vaikka hän kuten intellektuellikin joutuvat elämään vain yhden ainoan elämänsä tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Hallitukset jokaisessa maassa joutuvat kuitenkin aina ottamaan enemmistön mielialat huomioon ja pyrkivät niihin vaikuttamaan.

Venäläisten mielipiteet ulkopolitiikasta, lännestä ja Euroopasta ovat olleet kauan melko stabiileja, ainakin Jugoslavian sodan maininkien tyynnyttyä. Mutta sitten Ukrainan tapahtumat ja etenkin Krimin liittäminen Venäjään aiheuttivat melkoisen mylläkän venäläisten käsityksissä itsestään ja ympäristöstään. Tämä oli Gudkovin mielestä ”uskomaton ja odottamaton” asia. 85% haastatelluista oli maaliskuun lopussa joutunut iloisen kiihtymyksen valtaan Krimin johdosta. Häpeää tai suuttumusta tunsi vain seitsemän prosenttia.

Kun katselee vanhoja Levada-keskuksen tutkimuksia suhtautumisesta Ukrainaan, näyttää ajatus kansojen läheisistä väleistä aika vakuuttavalta. Yli puolet vastaajista on 2000-luvulla jatkuvasti ollut sitä mieltä, että Venäjän ja Ukrainan pitäisi kyllä olla itsenäisiä valtioita, mutta keskenään ystävällisissä suhteissa ja rajat avoimina, ilman passi- ja tullimuodollisuuksia.

Samaan aikaan ajatus Neuvostoliiton palauttamisesta on eri vuosina saanut kannatusta noin 15-25 prosentilta väestöstä. Jonkin verran suositumpi on ollut ajatus EU:n tyyppisestä entisten neuvostotasavaltojen liitosta, jota on kannattanut parikymmentä prosenttia. Kaikkien tasavaltojen itsenäisen olemassaolon ajatus on nauttinut vain vähän yli kymmenen prosentin kannatusta.

Valko-Venäjä on koettu Venäjälle läheisimmäksi maaksi, mikä on luonnollista jo kielellisistä syistä, mutta Ukraina on ollut hyvä kakkonen, tosin ulkomaa, mutta enemmistölle kuitenkin ”meikäläinen”. Ukrainan demokraattisuudesta sen sijaan on ollut melko skeptinen käsitys. Vuonna 2010 arvioi 57 prosenttia venäläisistä, että Venäjä oli demokraattisempi maa kuin Ukraina. Samaan aikaan 10 prosenttia arveli molempien olevan yhtä epädemokraattisia eikä 16 prosenttia osannut vastata.

Sanottakoon tässä varmuuden vuoksi, että Venäjää, kuten Ukrainaakin kaikkine puutteineen on ollut syytä pitää demokratioina ainakin näihin asti ja toivottavasti tästedeskin. ”Demokraattisuuden” määrä, joka on vaikeasti mitattavissa, on tietenkin jättänyt niissä paljonkin toivomisen varaa. Tilanne lienee molemmissa maissa tällä hetkellä huonompi kuin koskaan sitten 1990-luvun.

Venäjän intelligentsija on tietenkin aina valppaasti kiinnittänyt huomiota Venäjän demokratian puutteisiin. Se toki kuuluu sen velvollisuuksiin. Myös Venäjän kansan syvät rivit ovat osanneet olla kriittisiä vallanpitäjiin nähden. Mainitussa Gudkovin artikkelissa, joka löytyy Levada-tsentrin kotisivulta, kirjoittaja toteaa, että kyselyissä viime vuosina on havaittu, että kansan mielestä poliitikoille ovat tyypillisiä negatiiviset ominaisuudet, pyrkyryys, ahneus, kansalaisten ja lakien halveksunta jne. Negatiivisten ominaisuuksien suhde positiivisiin oli 5:1 ja 83% suhtautui poliitikkoihin kielteisesti.

Myös Putinin glooria on viime vuosina himmentynyt ja lähes puolet oli jo sitä mieltä, että seuraavissa vaaleissa johtajaa olisi vaihdettava.

Mutta sitten kansan mieliala alkoi muuttua. Viime vuoden marraskuusta tämän vuoden maaliskuuhun muutos oli selvä ja Gudkovin mukaan siinä merkittävää osaa näytteli myös propaganda. Putinin hallinnon ”sota” kansalaisyhteiskuntaa vastaan, pitkäaikainen lännenvastaisten ja antiliberaalisten arvojen istuttaminen on kestänyt jo yli kymmenen vuotta.

Parin viime vuonna propagandaan on tullut kolme hyvin tärkeää tekijää, lännenvastaisuus, homofobia ja pedofilian vastustaminen, joiden avulla vastustajaa on onnistuttu kompromettoimaan

Ukrainan integroituminen EU:hun ei itse asiassa vielä hiljattain herättänyt erityisiä tunteita, 50% kansasta suhtautui siihen neutraalisti ja piti sitä maan sisäisenä asiana.  69-70% vastusti Ukrainan painostamista.

Tilanne alkoi muuttua joulukuussa, kun Maidan radikalisoitui. Silloin aktivoitui myös ukrainalaisvastainen propaganda. Myös ksenofobia yleensäkin voimistui. Ajatusta siitä, että länsi oli tunkemassa Venäjää pois sille kuuluvasta etupiiristä, syötettiin yleisölle. Maaliskuussa nousi esille teema fasisteista ja natseista ja uhasta venäläisten olemassaololle Ukrainassa. Ajatus Venäjän maiden palauttamisesta ilmaantui jo helmikuussa ja oli vahvasti esillä maaliskuussa.

Mutta miksi yleisö, joka oli ollut varsin konservatiivista ja pelännyt konflikteja, yhtäkkiä alkoi tukea Venäjän toimia Krimillä? Sitä edistivät salaliittoteoriat ja ukrainalaisten esittäminen lapsellisina ja toimintakyvyttöminä banderalaisten ja natsien välikappaleina. Venäjän provokaatioihin kieltäydyttiin uskomasta, vaikka ”vihreitä miehiä” kyllä näytettiin. Se nyt vain ei sopinut kuvaan.

 Ilmeisesti joukkojen konformismi näytteli osaa suuressa mielipiteiden muutoksessa, kun mullistuksia pelkäävä joukko alkoi äkkiä kannattaa Venäjän aktiivisuutta. Järjestys mikä tahansa oli parempi kuin anarkia. Tämä ajatus sopi konservatiiviseenkin mentaliteettiin. Yhteisyyteen liittyvät ideat taas ovat Venäjällä vallan monopolina ja perustuvat väkivallan käytön tunnustamiseen.

Niinpä 79% venäläisistä katsoi Krimin tapahtumien merkitsevän sitä, että Venäjä oli palaamassa suurvallan rooliin ja vain 9% oli sitä mieltä, että tapahtumat pikemmin todistivat Venäjän johdon seikkailupolitiikasta. Suurin osa myös uskoi, että nimenomaan ukrainalaiset olivat syyllistyneet väkivaltaan ja vain 3% piti venäläisiä vastuullisina siitä.

Kirjoittaja pohdiskelee sitä psykologista mekanismia, joka tässä käytöksessä ilmenee ja arvelee, että taustalla on heikko itsetunto. Konformismikin voi olla puolustusmekanismi, joka suojaa siltä epämiellyttävältä totuudelta, että yksilö Venäjällä on vallasta riippuvainen.

Tämän vuoden huhtikuun toisena päivänä Levada-keskus julkaisi artikkelin siitä, miten venäläiset olivat ”loukkantuneet” länteen Ukrainan takia.

Perinteisestihän Venäjällä on suhtauduttu Eurooppaan hyvinkin myönteisesti. Vielä tämän vuoden alussa myönteinen mielipide oli 51%:lla ja kielteinen 34%:lla. Nyt kielteisiä on 53% ja myönteisiä 32%.

63% venäläisistä katsoo NATO:n olevan vaarallinen Venäjälle, mikä on ollut jo vuosia vakiintunut luku. Nyt kuitenkin myös 44% katsoo, että tämän liiton jäsenmailla on syytä pelätä Venäjää ja suunnilleen sama määrä on toista mieltä, kun tämä luku aiemmin oli paljon pienempi. Krimin operaatio on suuresti lisännyt luottamusta armeijaan, vaikka siellä ei sotaa käytykään. Konfliktin muuttumista sotilaalliseksi ei kuitenkaan pidä todennäköisenä 61% ja sitä pitää mahdottomana 14%. Todennäköisenä sitä pitää 16%.

Mutta vakautta rakastavat venäläisetkin saattavat joskus hurahtaa, kuten Krimin tapaus osoittaa.

Vielä maaliskuun alussa tehdyssä tutkimuksessa niukka enemmistö oli enemmän (20%) tai vähemmän (38%) valmis venäläisten joukkojen viemiseen Krimille ja vain 21% kannatti joukkojen viemistä Ukrainaan ”verenvuodatuksen estämiseksi”, kun taas 37% kannatti Venäjän esiintymistä yhtenä kansainvälisenä välittäjänä. Kaiken takana oli käsitys vallitsevasta anarkiasta ja venäläisiin kohdistuvasta uhasta.

Valtion propagandakoneisto Venäjällä on aivan ilmeisesti tehokas, kun sopivanlaatuista tavaraa halutaan myydä suurelle yleisölle. Levadan tutkimukset osoittavat, että Venäjän hallituksen ei tarvinnut keksaista tyhjästä yleistä mielipidettä, kun se on julistanut suojelevansa Ukrainan tai Krimin venäläisiä. Näiden todella on uskottu olevan vaarassa.

Kaikkea tuskin kuitenkaan kannattaa selittää manipulaatiolla. Terävä analyytikko Vladimir Pastuhov (Polit.ru 14.4.14) huomauttaa, että tässä pelissä on enemmänkin toimijoita. Yksi niistä on Ukraina, jonka nationalismia Pastuhov nimittää ”infantiiliksi”. Venäjän nationalismi taas on ”arkaaista” ja lännen nationalismi ”postmodernistista”.

Onneton Ukraina ei ole osoittanut kykyä kehittyä normaaliksi valtioksi eikä edes Venäjän tapaiseksi sellaisen korvikkeeksi, koska sillä ei ole ollut jälkimmäisen luonnonvaroja. Venäjään Ukraina on yksinkertaisesti taloudellisesti sidottu, eikä asia parane poliitikkojen toiveajattelulla olivatpa he sitten Kiovassa tai Brysselissä. Niin Ukraina kuin Länsi ovat nekin osallisia tapahtuneeseen. Länsi ärsyttää Venäjää suotta pseudoliberaalilla messiaanisuudellaan, joka kuuluu toiseen aikakauteen kuin se, mitä Venäjä elää. Myöskään ukrainalaisen nationalismin infantiilisuus ja maan surkea tilanne eivät muuta sitä pelkäksi uhriksi.

Surullista on, että tähän maailmanaikaan ovat kansat ja valtiot vielä alentuneet pelaamaan nationalistisilla ja ksenofobisilla panoksilla. Tosiasia kuitenkin on, että ne näyttävät joskus toimivan ainakin vallanpitäjien kannalta hyvin, ehkä petollisen hyvin. Tulevaisuudessa vasta tiedämme, millaisia hedelmiä nykyisenlainen politiikka itse kullekin osapuolelle on tuova. Valitettavasti sen vaihtoehto jää kokeilematta