Pimeyden valtoja vastaan

 

Sota-ajan paradigma

 

Mihail Šiškin, Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY 2023, 222 s.

 

Tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, minkä kyllä huomaakin. Outoa on, että otsikko on jäänyt siihen muotoon, jossa se nyt on. Alun perinhän se kuului Frieden oder Krieg: Russland und der Westen -Eine Annäherung.

Otsikon sana Annäherung- läheneminen kuulostaa äkkipäätä oudolta: mitä lähenemistä tässä muka olisi? Itse asiassa se tässä yhteydessä merkitsee kirjoittajan suorittamaa aiheen lähestymistä ja kertoo, ettei asiaa suinkaan ole perusteellisesti otettu haltuun, onpahan vain siihen suuntaan pyritty.

Kun kirjailija käy käsiksi kokonaisen kansakunnan koko historiaan, emme tietenkään odota mitään oppinutta traktaattia historiallisista aikakausista ja niiden moninaisista merkityksistä. On selvää, että silloin rakennetaan intuition ja kliseiden varaan ja yritetään luoda rakennelmaa, jossa kognitiivinen dissonanssi on voitettu ja emotionaalinen tarve tyydytetty.

Sota-aikana, jollaista nytkin eletään, tarvitaan toisenlaista paradigmaa kuin joskus muulloin ja itse asiassa sellainen on pakkokin ottaa käyttöön. Thomas Mann, jota kirjoittaja ihaillen siteeraa, toivotti siekailematta Hitlerin aseille tappiota, niin suuri patriootti kuin olikin ja juuri siksi.

Ennen sota-aikaa maailma oli toisenlainen. Myös kirjoittaja muistelee niitä suuria mielenosoituksia, jotka oli suunnattu Putinin röyhkeää vallananastusta vastaan. Silloinkin oli syytä pelätä, mutta lähinnä vain väkivaltakoneistoa. Nyt liikkeelle on saatu koko säikkymättömien idioottien valtavat laumat -tätä ilmausta kirjoittaja ei käytä, mutta pidän siitä itse.

Kuinka tässä niin kävikään, ei juuri kuulu kirjailijoiden selitettäviin asioihin, mutta käytössähän olisi tarpeen vaatiessa myös sosiologia, jolla olisi ollut paljonkin annettavaa (vrt. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki kaikki sosiologiset ilmiötkin tapahtuvat historiassa. Nykyään kaikkialla tavattavat kliseet mongolivallan perinnöstä Venäjällä, Venäjän valtiosta siirtomaakoneistona ja niin edelleen eivät välttämättä ole niinkään huonoja asioiden selittäjiä siksi, että ne ovat niin kuluneita. Stereotypiat sanovat yleensä asioista oleellisen, vaikka kirjailijalta vaistomaisesti odottaakin jotakin uutta ja henkevää, mielellään yllättävääkin.

Tässä kirjassa puhuu myös kokemusasiantuntija, jolla on omat muistonsa siitä, miten Venäjän historiaa ymmärrettiin omassa perheessä. Vertailukohdaksi tulee luonnostaan saksalainen maailma, eritoten uusi asuinpaikka Sveitsi.

Lev Kopelevin kaltaiset toisinajattelijat ovat epäilemättä kirjoittajan ihanteita ja toki sellaisiksi kelpaavatkin (ks. Vihavainen: Haun kopelev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kopelev puhuu epäjumalasta, jota aikoinaan palveli. Hänelle se oli kommunismi, nykyisellä Venäjällä se on nationalismi tylsässä kaljapatrioottisessa muodossaan. Kun huudetaan ”meikäläisiä lyödään” (naših bjut!), ryntää koko kylä apuun kyselemättä miksi lyödään ja kuka.

Kyseessä on epäilemättä yleisinhimillinen reaktio eikä muidenkaan venäläisten psykologisten ilmiöiden selittämiseen mongolivallan perintöä tarvita. Sen sijaan kansan suhteella omaan rooliinsa ja johtajan asemaan tässä maailmassa, on eroa maiden välillä.

Kirjoittaja nostaa hyvin tärkeäksi tekijäksi sen, ettei keskiverto venäläinen usko voivansa millään tavalla vaikuttaa siihen, mitä valta tekee. Koko käsitteellä valta -vlast- onkin venäjässä aivan oma makunsa. Monessa maassa kansalla on se käsitys, että valta on kuin onkin viime kädessä sen omassa hallinnassa, sitä ei palvota eikä kumarreta, vaan sille esitetään vaatimuksia.

Toki kaikki on suhteellista ja alamaispsykologiaa löytääkseen ei tarvitse mennä yhtään Suomea kauemmas. Niitä, jotka aivan tosissaan uskovat kulloisenkin hallituksen erinomaisuuteen ilmiselvistä tosiasioista huolimatta, riittää aina paljon. Inhimillinen psykologia venyy hämmästyttäviin suorituksiin, kun on tarpeen voittaa kognitiivinen dissonanssi.

Sota-aika on poliittisten huijarien omin elementti, minkä kirjoittajakin toteaa. Silloin ei saa keikuttaa venettä, silloin toisinajattelu on vihollisen auttamista, silloin meikäläisiä lyödään ja silloin meidän on pakko puolustautua, mieluiten moninkertaisella voimalla.

Niin sanotun reaalisosialimin vallitessa sen peruspylväisiin kului opinkappale, jonka mukaan koko ulkomaailma teki aina kaikkensa vahingoittaakseen sosialismia niin paljon kuin pystyi. Tämä jalo oppi taas edisti parhaalla mahdollisella tavalla koko maailmanhistoriallisen edistyksen asiaa.

Jopa -ja nimenomaan- sen vakoilu- ja rangaistuinstituutio oli parhaalla mahdollisella asialla. Džerzinskistä -pääpyövelistä- tehtiin kaikille humanismin moraalinen esikuva, kuten Andrei Sinjavski on huomauttanut. Tämä oli huikea suoritus, mutta mitäpä ei ihminen tekisi kognitiivisesta dissonanssista vapautuakseen.

Oikeassahan kirjoittaja siinä on, että demokratian kaudet Venäjällä ovat olleet lyhyet ja että ne on nopeasti onnistuttu tuhoamaan. Kyllä ihmisarvoa, oikeudenmukaisuutta ja totuutta kunnioittava elementti on silti sentään aina ollut läsnä Venäjällä ja on siellä tänäkin päivänä. Sodan jälkeen voimme odottaa sen taas nousevan, juuri nyt se on painettu saappaan alle.

Perinteisesti on Venäjän suureksi ongelmaksi nostettu kaksi asiaa: huonot tiet ja hölmöt ihmiset (dorogi i duraki). Tämän kirja kirjoittaja keskittyy jälkimmäiseen.

Hölmöjä on kaikkialla eikä niiden sikiämiselle loppua näy, sama koskee valehtelua, jonka Šiškin nostaa toiseksi suureksi tekijäksi nykyisen -ja entisenkin- mielivallan tukipylväänä.

Toisin kuin naiiveimmat faktantarkistajat kuvittelevat, historiallinen totuus ei ole lainkaan yksinkertainen asia. Esitettyjen tarinoiden takana on aina ristiriitoja, jotka unohdetaan ja selitetään pois paradigman niin vaatiessa. Kun niiden määrä kasvaa liian suureksi, on paradigmaa vaihdettava. Näin saattaa tapahtua esimerkiksi siirryttäessä rauhasta sotaan ja päinvastoin.

Epäilemättä Venäjällä on historiaa perinteisesti ahdistettu ennalta tehtyihin kaavoihin enemmän kuin juuri missään muualla. Pahinta on, että sellaista saatetaan tehdä valtiovallan nimenomaisesta määräyksestä ja toimeksiannosta (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Uskomattomalta lienee meistä tuntunut myös se täysin röyhkeä valehtelu, joka on ilmennyt esimerkiksi hollantilaisen matkustajakoneen alas ampumisen yhteydessä tai agenttien ulkomailla suorittamien murhien kohdalla. Miksi ihmeessä höpötetään sellaista, mitä kukaan ei voi vakavissaan uskoa?

Ideanahan on ollut, että ne, joiden on asiaan uskottava, pakotetaan se tekemään. Olisi ollut hyvinkin mahdollista, että mikäli Suomi olisi hävinnyt talvisodan, uskoisi suuri osa kansaa meilläkin, että maassamme tapahtui joulukuun alussa 1939 vallankumous ja kapinalliset joukot nostivat valtaan kansanhallituksen…

Valehtelua harrastetaan maailmassa kaikkialla, mutta jossakin vaiheessa määrälliset erot muuttuvat laadullisiksi. On selvää, että nykyinen Venäjä on valehtelun suurvalta ja että sillä on tässä vankat perinteet. Olisi vain typerää asettaa se tässä suhteessa samalle viivalle kaikkien muiden kanssa. Kyllä siellä on enemmän valmiutta hyväksyä kaikki se, minkä valta kehtaa keksiä.

Venäjällä on puhuttu maan ja kansan erityistiestä (osobyi russki put). Tämähän kuulostaa samalta kuin puhe Saksan erikoislaatuisuudesta (Deutsche Sonderweg). Myös usko Saksan ja saksalaisuuden ainutlaatuisuuteen (ja ainutlaatuiseen ja lähtemättömään pahuuteen) on joskus ollut vankkaa valistuneissakin piireissä. Ranskalaisia on taas ikuisen hulinointinsa takia nimitetty mielisairaaksi kansaksi.

Mutta kaikki menee ohi. Paradigmat elävät aikansa ja sitten vaihtuvat. Šiškinin kirja on aikamme ilmiö ja hyvin verrattavissa Thomas Mannin sodanaikaisiin esiintymisiin, jotka hän nostaa esille. Venäjä ei kirjoittajalle ole pelkkä vihollinen, vaan myös rakas synnyinmaa, jonka takia hän kärsii.

Elämme kovia aikoja, kuten muuan merkittävä auktoriteetti on sanonut, mutta ajat muuttuvat. Läheneminen, Annäherung, toisessa mielessä kuin kirjan otsikossa tarkoitetaan, tulee kyllä vielä sekin aikanaan. Näin on tapahtunut ennen ja näin tapahtuu vastakin.

Voi vain toivoa, että ensi kerralla "länsimaalaistuessaan" Venäjä todella pystyy karistamaan harteiltaan ne pahimmat kiroukset, jotka sitä ovat vuosisatojen aatossa vaivanneet.