Mistä lähdettiin?

 

Miten tähän oikein tultiin?

 

Motto:

А счастье было так возможно,

Так близко!.. Но судьба моя

Уж решена. Неосторожно,

Быть может, поступила я…

 

Puškin, Jevgeni Onegin

 

 

Kukapa olisi uskonut, että Ukraina joutuu mielettömään teurastukseen, kun ”veljeskansan” Suuri Johtaja kahdeksan vuoden viiveellä huomaakin olevansa pakotettu suorittamaan maassa erikoisoperaation, joka hämmästyttävästi muistuttaa sotaa. Maailmantalous nyrjähtää raiteiltaan ja ydinsota tulee päiväjärjestykseen, kun sillä uhkaillaan aivan häpeämättömästi.

Vain harva kykeni uskomaan tämä mahdolliseksi vielä kymmenisen vuotta sitten, lukuun ottamatta tietenkin joitakin henkilöitä, jotka lehtiemme mukaan ovat olleet Venäjän ja luultavasti myös Ukrainan suhteen ”aina oikeassa”.

Heitä en kuitenkaan ota vakavasti. Mielestäni kiinnostavampia ovat ne vastuunalaiset tahot ja syvälliset ttktijat, jotka eivät suinkaan  ole olleet aina oikeassa, vaan sen sijaan pitäneet todennäköisempinä rationaalisia ratkaisuja, jotka olisivat palvelleet ainakin omaa etua.

Kuinka sanoikaan Jevgeni Oneginin Tatjana aikoinaan: Niin lähellä on onni ollut…! Vaan kohtaloin, on ratkennut. Kenties ma liian varomaton ollut lien?

Vielä kahdeksan vuotta sitten aivan toisenlainen tulevaisuus ei näyttänyt vain mahdolliselta, vaan väistämättömältä siihen saakka, kunnes tapahtui suuri hurahdus.

Kyseessä oli eräänlainen yleisen mielipiteen maanjäristys, joka muutti suurten joukkojen käsityksiä siitä, mikä tässä maailmassa oli toivottavaa, todennäköistä tai edes mahdollista. Veljeskansat, Venäjä ja Ukraina joutuivat nyt vastakkain, Euroopasta ja lännestä tuli ihmisten mielikuvituksessa Venäjän vihollisia ja presidentti Putin, johon jo oli kyllästytty, tuntui taas Suurelta Johtajalta ja vuosisataisnerolta, jota seuraamalla venäläinen ihminen astuisi voitosta voittoon.

Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti ja tuotti tilanteen, jossa oli suuren onnettomuuden ainekset. Kuitenkin voitiin toivoa vielä normaalia ulospääsyä tilanteesta ja oli kaikki syyt siihen pyrkiä, mutta sitten…

Selatessani vanhoja blogejani törmäsin tähän raporttiin Levada-keskuksen tutkimuksista, joiden muisteleminen antaa paljon eväitä myös nykyisen kehityksen ymmärtämiselle.

Tässäpä tämä:

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Suuri hurahdus

 

Suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui

 

Venäjän kansa on konservatiivista, arvioi Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov 15.4. instituuttinsa kotisivulla julkaistussa artikkelissaan. Tämä ei tarkoita vain elämänarvoja, jotka nekin ovat pikkuhiljaa kehittyneet konservatiivisempaan suuntaan, vaan muutosten pelkoa. 1990-luvun muutokset olivat keskivertovenäläiselle sellainen sokki, että suuret mullistukset eivät häntä houkuttele.

Älymystö on Venäjällä kuitenkin perinteisesti suhtautunut kansaan alentuvasti.  Vaikka kaksi kolmasosaa tai jopa kolme neljäsosaa on ajatellut asioista ”väärin”, ei sitä ole haluttu edes ottaa huomioon.  Tässä näyttäisi olevan jotakin tuttua. ”Perusvenäläisen” mielipidettä ei ole älymystöpiireissä pidetty minkään arvoisena, vaikka hän kuten intellektuellikin joutuvat elämään vain yhden ainoan elämänsä tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Hallitukset jokaisessa maassa joutuvat kuitenkin aina ottamaan enemmistön mielialat huomioon ja pyrkivät niihin vaikuttamaan.

Venäläisten mielipiteet ulkopolitiikasta, lännestä ja Euroopasta ovat olleet kauan melko stabiileja, ainakin Jugoslavian sodan maininkien tyynnyttyä. Mutta sitten Ukrainan tapahtumat ja etenkin Krimin liittäminen Venäjään aiheuttivat melkoisen mylläkän venäläisten käsityksissä itsestään ja ympäristöstään. Tämä oli Gudkovin mielestä ”uskomaton ja odottamaton” asia. 85% haastatelluista oli maaliskuun lopussa joutunut iloisen kiihtymyksen valtaan Krimin johdosta. Häpeää tai suuttumusta tunsi vain seitsemän prosenttia.

Kun katselee vanhoja Levada-keskuksen tutkimuksia suhtautumisesta Ukrainaan, näyttää ajatus kansojen läheisistä väleistä aika vakuuttavalta. Yli puolet vastaajista on 2000-luvulla jatkuvasti ollut sitä mieltä, että Venäjän ja Ukrainan pitäisi kyllä olla itsenäisiä valtioita, mutta keskenään ystävällisissä suhteissa ja rajat avoimina, ilman passi- ja tullimuodollisuuksia.

Samaan aikaan ajatus Neuvostoliiton palauttamisesta on eri vuosina saanut kannatusta noin 15-25 prosentilta väestöstä. Jonkin verran suositumpi on ollut ajatus EU:n tyyppisestä entisten neuvostotasavaltojen liitosta, jota on kannattanut parikymmentä prosenttia. Kaikkien tasavaltojen itsenäisen olemassaolon ajatus on nauttinut vain vähän yli kymmenen prosentin kannatusta.

Valko-Venäjä on koettu Venäjälle läheisimmäksi maaksi, mikä on luonnollista jo kielellisistä syistä, mutta Ukraina on ollut hyvä kakkonen, tosin ulkomaa, mutta enemmistölle kuitenkin ”meikäläinen”. Ukrainan demokraattisuudesta sen sijaan on ollut melko skeptinen käsitys. Vuonna 2010 arvioi 57 prosenttia venäläisistä, että Venäjä oli demokraattisempi maa kuin Ukraina. Samaan aikaan 10 prosenttia arveli molempien olevan yhtä epädemokraattisia eikä 16 prosenttia osannut vastata.

Sanottakoon tässä varmuuden vuoksi, että Venäjää, kuten Ukrainaakin kaikkine puutteineen on ollut syytä pitää demokratioina ainakin näihin asti ja toivottavasti tästedeskin. ”Demokraattisuuden” määrä, joka on vaikeasti mitattavissa, on tietenkin jättänyt niissä paljonkin toivomisen varaa. Tilanne lienee molemmissa maissa tällä hetkellä huonompi kuin koskaan sitten 1990-luvun.

Venäjän intelligentsija on tietenkin aina valppaasti kiinnittänyt huomiota Venäjän demokratian puutteisiin. Se toki kuuluu sen velvollisuuksiin. Myös Venäjän kansan syvät rivit ovat osanneet olla kriittisiä vallanpitäjiin nähden. Mainitussa Gudkovin artikkelissa, joka löytyy Levada-tsentrin kotisivulta, kirjoittaja toteaa, että kyselyissä viime vuosina on havaittu, että kansan mielestä poliitikoille ovat tyypillisiä negatiiviset ominaisuudet, pyrkyryys, ahneus, kansalaisten ja lakien halveksunta jne. Negatiivisten ominaisuuksien suhde positiivisiin oli 5:1 ja 83% suhtautui poliitikkoihin kielteisesti.

Myös Putinin glooria on viime vuosina himmentynyt ja lähes puolet oli jo sitä mieltä, että seuraavissa vaaleissa johtajaa olisi vaihdettava.

Mutta sitten kansan mieliala alkoi muuttua. Viime vuoden marraskuusta tämän vuoden maaliskuuhun muutos oli selvä ja Gudkovin mukaan siinä merkittävää osaa näytteli myös propaganda. Putinin hallinnon ”sota” kansalaisyhteiskuntaa vastaan, pitkäaikainen lännenvastaisten ja antiliberaalisten arvojen istuttaminen on kestänyt jo yli kymmenen vuotta.

Parin viime vuonna propagandaan on tullut kolme hyvin tärkeää tekijää, lännenvastaisuus, homofobia ja pedofilian vastustaminen, joiden avulla vastustajaa on onnistuttu kompromettoimaan

Ukrainan integroituminen EU:hun ei itse asiassa vielä hiljattain herättänyt erityisiä tunteita, 50% kansasta suhtautui siihen neutraalisti ja piti sitä maan sisäisenä asiana.  69-70% vastusti Ukrainan painostamista.

Tilanne alkoi muuttua joulukuussa, kun Maidan radikalisoitui. Silloin aktivoitui myös ukrainalaisvastainen propaganda. Myös ksenofobia yleensäkin voimistui. Ajatusta siitä, että länsi oli tunkemassa Venäjää pois sille kuuluvasta etupiiristä, syötettiin yleisölle. Maaliskuussa nousi esille teema fasisteista ja natseista ja uhasta venäläisten olemassaololle Ukrainassa. Ajatus Venäjän maiden palauttamisesta ilmaantui jo helmikuussa ja oli vahvasti esillä maaliskuussa.

Mutta miksi yleisö, joka oli ollut varsin konservatiivista ja pelännyt konflikteja, yhtäkkiä alkoi tukea Venäjän toimia Krimillä? Sitä edistivät salaliittoteoriat ja ukrainalaisten esittäminen lapsellisina ja toimintakyvyttöminä banderalaisten ja natsien välikappaleina. Venäjän provokaatioihin kieltäydyttiin uskomasta, vaikka ”vihreitä miehiä” kyllä näytettiin. Se nyt vain ei sopinut kuvaan.

 Ilmeisesti joukkojen konformismi näytteli osaa suuressa mielipiteiden muutoksessa, kun mullistuksia pelkäävä joukko alkoi äkkiä kannattaa Venäjän aktiivisuutta. Järjestys mikä tahansa oli parempi kuin anarkia. Tämä ajatus sopi konservatiiviseenkin mentaliteettiin. Yhteisyyteen liittyvät ideat taas ovat Venäjällä vallan monopolina ja perustuvat väkivallan käytön tunnustamiseen.

Niinpä 79% venäläisistä katsoi Krimin tapahtumien merkitsevän sitä, että Venäjä oli palaamassa suurvallan rooliin ja vain 9% oli sitä mieltä, että tapahtumat pikemmin todistivat Venäjän johdon seikkailupolitiikasta. Suurin osa myös uskoi, että nimenomaan ukrainalaiset olivat syyllistyneet väkivaltaan ja vain 3% piti venäläisiä vastuullisina siitä.

Kirjoittaja pohdiskelee sitä psykologista mekanismia, joka tässä käytöksessä ilmenee ja arvelee, että taustalla on heikko itsetunto. Konformismikin voi olla puolustusmekanismi, joka suojaa siltä epämiellyttävältä totuudelta, että yksilö Venäjällä on vallasta riippuvainen.

Tämän vuoden huhtikuun toisena päivänä Levada-keskus julkaisi artikkelin siitä, miten venäläiset olivat ”loukkantuneet” länteen Ukrainan takia.

Perinteisestihän Venäjällä on suhtauduttu Eurooppaan hyvinkin myönteisesti. Vielä tämän vuoden alussa myönteinen mielipide oli 51%:lla ja kielteinen 34%:lla. Nyt kielteisiä on 53% ja myönteisiä 32%.

63% venäläisistä katsoo NATO:n olevan vaarallinen Venäjälle, mikä on ollut jo vuosia vakiintunut luku. Nyt kuitenkin myös 44% katsoo, että tämän liiton jäsenmailla on syytä pelätä Venäjää ja suunnilleen sama määrä on toista mieltä, kun tämä luku aiemmin oli paljon pienempi. Krimin operaatio on suuresti lisännyt luottamusta armeijaan, vaikka siellä ei sotaa käytykään. Konfliktin muuttumista sotilaalliseksi ei kuitenkaan pidä todennäköisenä 61% ja sitä pitää mahdottomana 14%. Todennäköisenä sitä pitää 16%.

Mutta vakautta rakastavat venäläisetkin saattavat joskus hurahtaa, kuten Krimin tapaus osoittaa.

Vielä maaliskuun alussa tehdyssä tutkimuksessa niukka enemmistö oli enemmän (20%) tai vähemmän (38%) valmis venäläisten joukkojen viemiseen Krimille ja vain 21% kannatti joukkojen viemistä Ukrainaan ”verenvuodatuksen estämiseksi”, kun taas 37% kannatti Venäjän esiintymistä yhtenä kansainvälisenä välittäjänä. Kaiken takana oli käsitys vallitsevasta anarkiasta ja venäläisiin kohdistuvasta uhasta.

Valtion propagandakoneisto Venäjällä on aivan ilmeisesti tehokas, kun sopivanlaatuista tavaraa halutaan myydä suurelle yleisölle. Levadan tutkimukset osoittavat, että Venäjän hallituksen ei tarvinnut keksaista tyhjästä yleistä mielipidettä, kun se on julistanut suojelevansa Ukrainan tai Krimin venäläisiä. Näiden todella on uskottu olevan vaarassa.

Kaikkea tuskin kuitenkaan kannattaa selittää manipulaatiolla. Terävä analyytikko Vladimir Pastuhov (Polit.ru 14.4.14) huomauttaa, että tässä pelissä on enemmänkin toimijoita. Yksi niistä on Ukraina, jonka nationalismia Pastuhov nimittää ”infantiiliksi”. Venäjän nationalismi taas on ”arkaaista” ja lännen nationalismi ”postmodernistista”.

Onneton Ukraina ei ole osoittanut kykyä kehittyä normaaliksi valtioksi eikä edes Venäjän tapaiseksi sellaisen korvikkeeksi, koska sillä ei ole ollut jälkimmäisen luonnonvaroja. Venäjään Ukraina on yksinkertaisesti taloudellisesti sidottu, eikä asia parane poliitikkojen toiveajattelulla olivatpa he sitten Kiovassa tai Brysselissä. Niin Ukraina kuin Länsi ovat nekin osallisia tapahtuneeseen. Länsi ärsyttää Venäjää suotta pseudoliberaalilla messiaanisuudellaan, joka kuuluu toiseen aikakauteen kuin se, mitä Venäjä elää. Myöskään ukrainalaisen nationalismin infantiilisuus ja maan surkea tilanne eivät muuta sitä pelkäksi uhriksi.

Surullista on, että tähän maailmanaikaan ovat kansat ja valtiot vielä alentuneet pelaamaan nationalistisilla ja ksenofobisilla panoksilla. Tosiasia kuitenkin on, että ne näyttävät joskus toimivan ainakin vallanpitäjien kannalta hyvin, ehkä petollisen hyvin. Tulevaisuudessa vasta tiedämme, millaisia hedelmiä nykyisenlainen politiikka itse kullekin osapuolelle on tuova. Valitettavasti sen vaihtoehto jää kokeilematta