Homo cupiduksen aioni

 

Karnevaaleista valtavirraksi

 

     Kävin keväällä karnevaalissa, joka oikeastaan tuli minun luokseni. Päätin, etten viitsi mennä Las Palmasiin karnevaalihumua katsomaan, kun se nyt kerran oli ennenkin nähty.

     Eipä tarvinnutkaan, sillä ihan hotellini viereen parkkeerasi kymmeniä rekkoja, joiden lavalla soi huumaava musiikki ja tanssivat vähäpukeiset naiset ja vähän miehetkin fantasiavaatteissa.

     Kyseessä siis oli tämä paaston alkuun sijoittuva carni vale -jäähyväiset lihalle. Sehän on eräänlainen väärän kuninkaan päivä, jolloin kaiken saa tehdä päinvastoin kun on tapana, järkevää ja säädyllistä: mässätä, tanssia puolialastomana kadulla, pukeutua kaiken maailman hullunkurisiin asuihin ja leikkiä olevansa jotakin, jota ei oikeasti ole.

     Mukana oli myös erilaisia friikkejä, drag-queeneitä myöten ja karnevaalikuningattaren, nuoren kaunottaren ohella omassa vaunussaan ajeli myös ryppyinen mummo, joka oli ikäluokkansa edustaja ja tanssahteli hänkin valtavien suosionosoitusten saattelemana.

     Täytyy sanoa, että tunnelma nousi kyllä kattoon ja kulkueen koristeiden rakentamisessa oli varmasti nähty viikkokausia vaivaa ja upotettu siihen melkoinen määrä rahaa. Joka tapauksessa kansaa saatiin valtavasti liikkeelle ja ehkäpä rahaa myös palautui niiden turistien tasakusta, jotka kansoittivat tätä Playa del Inglesin kylää. Vaikutelmaksi jäi, että kaiken täytyi viime kädessä tapahtua rakkaudesta asiaan: Aus der Liebe zur Kunst.

     Eilen kävin sitten katsomassa Pride-tapahtumaa Tuomiokirkon portailla ja Senaatintorilla. Sinne tullessani kuulin kaiuttimista tutun messuavan äänen, joka olisi voinut tulla jumalanpalveluksesta ja mahdollisesti tulikin. Saattoi se tulla myös jonkin poliittisen puhujan tai sellaisena esiintyvän suusta, en tiedä. Kello oli joka tapauksessa noin 11.45.

     Tulin katsomaan kulkuetta ja yhtä ja toista kiinnostavaahan siinä olikin, mutta täytyy sanoa, että se ei muistuttanut Playa del Ingelsin karnevaalia kuin korkeintaan hyvin kaukaisesti. Osanottajat kyllä osittain ajoivat rekkojen kyydissä ja äänekästä musiikkia soitettiin, mutta iloisen irrottelun sijasta nyt huudeltiin vihaisia iskulauseita, joita joku agitaattori johti. Luultavasti sama herra oli ollut erilaisissa vapputapahtumissakin.

     Ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin olivat monet näköjään tulleet ottamaan kantaa ja huusivat lapsenomaisen loukkaantuneina valtion menojen leikkauksia vastaan. Valtava Palestiinan lippu taas todisti jonkin ryhmän suuresta kannatuksesta islamismille, joka ei ole erityisesti tunnettu suvaitsevuudestaan seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

    Kaiken kaikkiaan tämä karnevaali teki aika erikoisen vaikutuksen. Mukana marssilla oli Tom of Finland-tyyppisiin uniformuihin pukeutuneita, sadismia edustavia leikkinatseja, kymmenittäin koiranpäällä varustautuneita masokisteja, asianmukaisen lihavia moottoripyöräfriikkejä ja muita erikoisuuksia, karhuja ainakin.

     Rakkaudellahan ei ole rajoja, kuten jokainen sivistynyt ihminen ymmärtää, eikä myöskään seksillä, joka osittain, mutta ei suinkaan kokonaan liittyy edelliseen. Kyllä niillä on myös molemmilla ihan oma erityinen sfäärinsä.

     Joidenkin mukana olleiden mielestä kyseessä oli vallankumouksellinen tapahtuma, mikä kuulosti aika hurjalta.

     Mikäli suurimman normaalista poikkeavan ryhmän eli homoseksuaalien osuus väestöstä on tuo arvioitu 2-3 prosenttia, olisi kyseessä siis jonkinlainen prosenttijengin vallankaappaus suurta enemmistöä vastaan. Toki ymmärrän, että edistyksellisissä piireissä ei ole koskaan pidetty tärkeää sitä, mitä enemmistö kannattaa. Silti asian röyhkeys hieman hätkähdyttää.

     Oleellisin ero Playa del Inglesin ja Helsingin tapahtuman välillä oli sen hengessä. Siellä etelässä kaikki tehtiin absurdin pilailun hengessä, mutta täällä oltiin hyvin tosissaan ja taistelumielellä. Tuossa messuavassa äänessä se ero kiteytyi.

     Tämä oli luonteeltaan uskonnollinen tapahtuma, nolens volens. Kirkko muuten onkin asiassa erityisen aktiivisesti mukana ja pitää tapahtuman yhteydessä mm. sateenkaarimessun ja -seurat.

     Asu lienee vapaa ja kenties pakollinenkin ja voin vain kuvitella noita koiraihmisiä ja Tommeja ehtoollisella. Mikä ettei, ei se ole minulta pois, ei sen puoleen. Hyvä, jos vielä jonkun saavat sinnekin.

    Niin, että jokainen toki saakoon vällyjensä alla tehdä mitä huvittaa ja jos lain tulkitsijat sallivat (ja mikseivät sallisi?), niin kadullakin.  En minä vastaan pane enkä edes paheksu, totean vain ja olen asiasta kiinnostunut periaatteelliselta kannalta, koska kyseessä on sivilisaation kehityksen uusi vaihe.

     Tapahtuman järjestäjissä ja tukijoissa oli paljon virallisia tahoja, Helsingin kaupunki etunenässä. Huomiotani herättivät myös lukuisat liput, joissa luki Valtioneuvosto, vaikka se ei näytäkään kuuluvan virallisiin järjestäjiin.

     No, olihan kyseessä jonkin tulkinnan mukaan Suomen suurin ihmisoikeustapahtuma, mukana noin 35000 – 100000 henkeä. Ilmeisesti siis paljon enemmän, kuin pääkaupunkiseudulla on noita ns. sateenkaarevia henkilöitä. Toki tuki hyvälle asialla houkuttelee aina väkeä.

     Moni homo oli kyllä julkisesti kieltäytynyt osallistumasta tapahtumaan, koska ei hyväksynyt sen edustamaa poliittis-kulttuurista pakettia.

    Mutta mitä tässä tapauksessa tarkemmin tarkoittaa tuo hyvä asia ja sen tukeminen? Tässä ei tarvinne huomauttaa, ettei maassamme ole sallittua sortaa ketään hänen seksuaalisen suuntautumisensa takia, eikä edes nimittää homoutta poikkeavuudeksi, mitä se nyt sentään normaalin loogisen ajattelun mukaan tietysti on.

     Mutta tässä, kuten muissakin poikkeavuuksissa voidaan yleensä nähdä aste-eroja. Homot, joille toisenlainen seksuaalinen suuntautuminen on mahdottomuus, ovat ääripää, jonka synnynnäisiä taipumuksia on tietenkin pidettävä yhtä hyväksyttävinä kuin muitakin vastaavia synnynnäisiä ominaisuuksia.

     Sen ohella on kokonainen taipumusten kirjo, jossa mahdollisuudet ovat valittavissa. En tiedä, koskeeko asia myös esimerkiksi zoofiliaa, pedofiliaa ja vaikkapa himomurhaamista, jotka saattavat myös molla synnynnäisiä taipumuksia. Tästä kysymyksestä ei pidä pahentua, se on välttämätöntä tehdä, mikäli asia halutaan asettaa oikeisiin yhteyksiinsä.

     Selvää joka tapauksessa on, ettei kaikki poikkeava, venäläisittäin sanoen ”ei-traditionaalinen” seksi ole sitä harrastavan ainoa mahdollisuus toteuttaa itseään seksuaalisesti. Harmaa alue näyttäisi olevan suhteellisen laaja ja siinä kyse on valinnoista.

     Kuten banderolli Tuomiokirkon portaikon seinässä kertoi, myös rakkaus on moninaista ja samahan koskee tietysti myös esimerkiksi vihaa, poliittista vallantavoittelua, seksuaalista nautintoa rakkaudella tai ilman ja tietysti myös mässäystä, pelkuruutta, väärämielisyyttä ja niiden vastakohtia. Kaikki nämä ovat syvästi inhimillisiä asioita. Eläimilläkin niitä saattaa olla, mutta siitä emme nyt puhu.

      Kulttuurin klassisten päämäärien, totuuden, kauneuden ja hyvyyden tavoittelun kannalta kaikki ei ole yhtä hyvää ja haluttavaa. Silloin, kun valinnat ovat mahdollisia, niitä on arvioitava myös aksiologiselta ja eettiseltä kannalta. Pitäisin outona, jos kirkon seinässä esimerkiksi lukisi: ”seksi on aina hieno asia!” Useinhan se on ja usein ei.

     On helppo ymmärtää, että kirkkokin, joka seuraa aikaansa, on nyttemmin hyvin selkeästi nostanut jalustalle ihmisen ihanteeksi sybariitin ja puolustaa kaikkien oikeutta pyrkiä nautinnon maksimointiin tavalla millä tahansa, kunhan se ei ole toisilta pois. Yhteiskuntapoliittisesti tämä lieneekin jo ainoa mahdollisuus.

     Turha tietysti on sanoakaan, ettei kyse kuitenkaan ole klassisesta kristillisestä ihanteesta, vaan nimenomaan uudesta kulttuuri-ilmiöstä, jonka valossa voimme tarkastella koko aikakautemme muuttumista. Uskonto, niin pieneksi kuin sen uskottavuus saattaakin kutistua, on joka tapauksessa sivilisaation herkimpiä mittareita.

     Kirkko näyttää selvästi alkaneen saarnata hedonistisen utilitarismin kansalaisuskontoa. Se ei ole suostunut henkiseen oppositioon minkäänlaisen halun herruutta vastaan, vaan päinvastoin julistaa kaiken nautinnon autuaaksitekevää vaikutusta ja paheksuu paheksujia.

     Se on sen oma ratkaisu, jota voi kunnioittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa on kiinnostavaa havaita, että se, mikä vielä äskettäin oli kirkon ja uskonnon pilkkaa ja karnevalisointia, on nyt sen kannattamaa ja sponsoroimaa toimintaa.

     Tämä merkitsee uskonnollisen vastavoiman häviämistä kulttuurista. Se on suuren luokan ilmiö ja hyvinkin verrattavissa siihen, mitä läntiselle liberalismille tapahtui, kun se menetti vastavoiman, jollaisena toimi niin sanottu sosialistinen maailmanjärjestelmä.

     Nyt näyttää sivilisaatiomme olevan monessa suhteessa homogenisoitumassa ilman vastavoimia, jotka aikoinaan pakottivat sen itsekritiikkiin ja tietyn konservatismin säilyttämiseen.

     Elämme nyt karnevaalissa, joka on entisen länsimaisen kulttuurin parodia.

 

Rahastus seksillä

 

Pornoa pukkaa

 

Seksuaalinen vallankumous oli yksi niistä suurista vapautustapahtumista, joihin ihmiskunnan edistyksellisin osa suurella tarmolla pyrki kautta 1800-luvun.

Eipä ihme. Itse asiassa seksuaalisuus tietenkin oli ja on ihmisyyden ytimessä, eräs perustarpeista, jonka tukahduttaminen ja vääristäminen on maailmassa aiheuttanut yhtä paljon pahaa kuin muukin sorto, kuten kansallinen tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä.

Niin sanotuilla utopistisosialisteilla kuului jonkinlainen, yleensä hyvin radikaali seksuaalinen vallankumous aina ohjelmaan ja tulevaisuudessa sukupuolielämä oletettiin järjestettävän aivan uudella tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia eikä sortaisi ketään.

Itse kukin ymmärsi asiat omalla tavallaan. Venäläisen radikalismin isällä ja Leninin suurella esikuvalla Nikola Tšernyševskillä seksuaalisuus on kaiken pyhän ytimessä hänen uudella Venäjällään, jonka kaupungit oli tehty lasista ja alumiinista (vrt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset).

Dostojevskilla taas on eräässä teoksessaan karikatyyrinen radikaali, joka haluaa vapauttaa naisseuralaisensa kehottamalla tätä myymään kadulla itseään. Onhan nuori kauneus tytön pääomaa, jonka käyttämisen estämistä tai edes hukkaamista ei voi sallia.

 Dostojevski huomauttaa, että kaikilla aatteilla on sellaisia kannattajia, jotka vahingoittavat niitä enemmän kun viholliset. Mutta tuo säikkymätön radikaali julisti kyllä olevansa hölmö, mutta lakkaavansa sitä olemasta, kun kerran tiesi itsekin asian. Kyseessä oli varmaankin yritys soveltaa Sokrateen johtopäätöstä tietämisen merkityksestä.

No, joka tapauksessa seksuaalinen valankumous tuli, kun sen aika koitti. Niin sanotut Bloomsburyn älyköt elivät uudenlaisten normien mukaisesti, mutta he muodostivat vain pienen saarekkeen jälkiviktoriaanisen Englannin tekopyhässä kulttuurissa.

 Ensimmäisen maailmansotien jälkeinen aika oli jälkikäteen katsoen vasta tuon mainion vallankumouksen alkusoittoa. Alastomuus ja ruumiillisuus nostettiin kunniaan, mutta se tapahtui yhä jonkinlaisen ylevän aatteellisuuden puitteissa sikäli kuin kyse oli älymystöstä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtui massojen vallankumous. Sitä enteilivät jo sensuurisodat, joiden tuloksena kaunokirjallisuus jo vapautettiin sensuurista. Suuret ikäluokat suorittivat varsinaisen kumouksen, jonka symbolisena huipentumana on vuosi 1968. Bertrand Russellin henkilö yhdisti uuden radikalismin Bloomsburyn yhteisöön.

Sikäli kuin asia koskee seksuaalisuuden roolia kulttuurissa, tapahtui varsinainen vallankumous kuitenkin suurelta osalta muualla kuin Woodstock-festareilla. Sen todelliseksi pioneeriksi lanseerattiin menestyvä nuori mies, joka opiskeli collegessa.

Hän nimittäin luki Playboy-lehteä. Lehden ytimenä oli kuva” kuukauden leikkitoverista” (Playmate of the month), kolmen sivun värikuva kauniista ja alastomasta nuoresta naisesta. Tämän ympärillä oli sitten erilaisia eteenpäinpyrkivälle nuorelle miehelle sopivia tarinoita ja muuta hyvää, seksivitseistä ylellisten lahjojen (esim. moottoripyörä) kuviin.

Lehden ambitiona oli kuitenkin edustaa myös vakavaa filosofiaa, jolla kaikki perusteltiin. Niinpä siinä eräs osasto oli nimeltään” Playboy philosophy”, jossa yhä uudelleen perusteltiin, usein filosofian klassikoihin viitaten, miksi vapaus merkitsee myös sukupuolista vapautta. Ja yli kaikenhan oli taloudellinen vapaus, joka tarkoitti, että seksiä oli voitava hyödyntää myös taloudellisesti.

Julkaistuissa kuvissaan aina aamutakkiin pukeutunut ja hehkeiden tyttöjen ympäröimä lehtimoguli Hugh Hefner oli keskiluokkaisen ja kunniallisen (respectable) pornon ensimmäinen suuri profeetta (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset). Seksin myynnissä oli kyse miljardisummista ja periaatteessa ilmaisen myyntiartikkelin hinnan mielettömästä paisuttamisesta.

Onhan tässä jo aikaa kulunut siitä, kun Playboy oli kova sana nuorten miesten ja naisten keskuudessa. Naisille pääseminen kuukauden leikkitoveriksi merkitsi kurkottamista kuuluisuuden ja ”jetsetin” ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki maallinen hyvä oli saatavilla. Suomalaisiakin leikkitovereita oli.

Nykyäänhän pitää jo olla entinen pääministeri päästäkseen kurkistamaan tuohon paratiisiin. Pelkkä riisuutuminen on niin last season.

Tai mene ja tiedä. Kyllä seksin myynti tavalla tai toisella on yhä suuri bisnes ja luultavasti se on nyt jopa laajempaa kuin koskaan. Rahastamisen tavat ovat vain muuttuneet.

Lievästi hämmästyen törmäsin netissä sellaiseen termiin kuin ”OnlyFans-tähti”. Ilmeni, että OnlyFans on yhteisö, jonka jäsenet maksavat siitä, että ne saavat nähdä ”tähden” suorittavan erilaisia seksuaalisesti kiihottavia esiintymisiä.

Kyseessä on siis aivan sama idea kuin joskus takavuosina Sohossa, jossa pääsi tirkistämään jostakin aukosta naista, joka istui laatikossa housut kintuissa. Punnan maksamalla sai tirkistelyaikaa joitakin sekunteja ja sen jälkeen ”malli” sulki aukon ja pyysi lisää rahaa. Luultavasti kolikoita illan mittaan kertyi kilotolkulla.

Mutta nykyäänhän asiat hoidetaan hienostuneemmin, etten sanoisi sofistikoituneemmin. Tuo sana muuten tuli meille muistaakseni 1970-lubulla. No, joka tapauksessa, nyt esiintyvät jopa itse katsojat ja kaikkia osapuolia veloitetaan google-tiliä erilaisten appien käytöstä.

Nuo apit eivät yleensä ole sellaisenaan ns. kovaa pornoa tai lainkaan pornoa. Kova porno on ilmaista. Jokainen voi vapaasti mennä katsomaan youpornia tai pornhubia siitä vaan, nappia painamalla. Takeita ei ole siitä, että ruokahalu säilyy vielä tuon tarjonnan nauttimisen jälkeen. On se sellaista kamaa ja hyvin vaatimattoman kokemuksen perusteella uskallan esittää, että kehitys on sielläkin ollut nopeaa ja mennyt yhä perverssimpään suuntaan.

Mutta niin sanottu pehmoporno tulee nyt luoksemme ilmaiseksi ja kutsumatta, itse asiassa sitä ei pääse edes karkuun.

 Tietokoneelleni on pesiytynyt jokin MSN, joka aikanaan näytti joka aamu ensimmäisenä paljasta naisen takapuolta, mitä vastaan minulla ei sinänsä mitään ole. Venus Kallipyge oli mitä oli nimenomaan kauniin pyllynsä ansiosta. En ihmettele, että sitä alettiin palvoa.

Joka tapauksessa oli pakko nyt ihmetellä, miksi tätä tarjottiin nyt väkisin ja tilaamatta. Vastaus on tietenkin raha: samassa paketissa tuli ja tulee mainoksia ja taas mainoksia.

Vielä kummallisempaa on ollut Threads-nimisen appin (palvelimen?) sisältö. Sen kerrottiin olevan vastaisku amerikkalaisten magnaattien periaatteettomalle sananvapauden suosimiselle, nämähän olivat poistaneet omista systeemeistään niin sanotun faktantarkistuksen eli ennakkosensuurin.

Threadsin anti on sitten ollut miltei kokonaan naisten kuvia, vieläpä kauniiden naisten. Katsoohan niitä mielellään, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi aina ohi mennessäni peukuttaa niitä, kuten ne kerjäävät tekemään. Lisäksi ne tarjoavat seuraa, vaikka yleensä asuvat toisella puolella maailmaa.  Pari kaunotarta harjoittaa lakkaamatta masturbointia, en tiedä, mitä tekemistä sillä on tällaisella uutissivustolla.

Verrattuna X:ään tämän kilpailijan sisältö on lievästi sanoen kummallista, enkä meinaa millään löytää sieltä sellaista informaatiota esimerkiksi päivänpolitiikasta, jota etsin. Jotakin toki on, mutta vain muutama prosentti tarjonnasta.

No, sittenhän meillä tässä ajassa on näitä varsinaisia seuralaispalveluita, jotka eivät mitään muuta pyrikään olemaan. On esimerkiksi Tinder, jossa on jonkinlainen tutka, jonka avulla voi löytää halukkaan parin jopa naapuristosta. Vastaava sukupuolivähemmistöjen palvelin on nimeltään Grindr. Muitakin näyttäisi olevan.

Kaikki suurimmat lienevät amerikkalaisia ja rahastavat ymmärtääkseni aivan samalla logiikalla kuin tuo muinainen Sohon tirkistelylaatikko. Tirkisteltäviksi ovat kuitenkin ryhtyneet ryhmien jäsenet ja sutenööri tarjoaa vain alustan.

Mutta puhe oli tässä nyt siis seksuaalisesta vallankumouksesta, joka merkitsi vapautumista irrationaaliseksi koetuista vanhanaikaisen yhteiskunnan normeista.

Vapautuminen tuli jo puoli vuosisataa sitten, eikä nykyinen nuori polvi voine lainkaan käsittää, millainen muutos kulttuurissa on tapahtunut.

On kuitenkin helppo nähdä, ettei muutos muistuta paljonkaan sitä, mitä utopistisosialistit kerran visioivat. Heidän utopiassaan seksi ei enää ollut kauppatavaraa, vaan edusti korkeimpia arvoja kehittyneimmillään.

Vapaassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei seksuaalisuuden esittämisen ja myymisen rajoituksia voine ainakaan kovin paljon sallia. Olemme siis nyt tämän Dostojevskin radikaaliääliön aikoinaan, kuvittelemassa vapaassa yhteiskunnassa.

Elävään kulttuuriin on aina kuitenkin kuulunut ja kuuluu yhä keskeisenä hierarkkisuus. Viinaa voi juooda pullon suusta ja saada mukavan nousuhumalan, jonka vallassa sitten voi karjua ja rehennellä ympäristölleen, mikäli siitä saa tyydytystä.

Toisaalta voi myös nauttia ravintolassa miellyttävässä ympäristössä ja hyvässä seurassa viiniä ja herkullista ruokaa, mihin liittyneenä tuo samainen nousuhumala antaa autuaallisen lisänsä. Onko molemmissa kyse samasta asiasta, jätän itse kunkin mietittäväksi. Ainakaan meidän ns. kulttuuripiireissämme ei tällaisia eroja näköjään kyetä tekemään, mikäli kyse oin seksistä.

Jos esimerkkejä tarvitaan, viittaan vain tuohon Pride-maailmaan ja sen kuvastoon. konkreettisemmin voin mainita vaikkapa nimen Tom of Finland.

Olen näistä jo kirjoittanut, joten tyydyn tässä vain antamaan linkin (Vihavainen: Haun tom of finland tulokset).

Tulemme tässä näet pornon problematiikkaan. Huomautan suhtautuvani hyvään pornoon myönteisesti ja lähden siis siitä, että sitäkin on olemassa hyvää ja huonoa. Miksi juuri se huono ja suorastaan törkyinen laji on nykykulttuurissamme suurimmassa suosiossa, on minusta kiinnostava kysymys.

En rupea tässä avaamaan asiaa enemmälti, koska olen sen jo muualla tehnyt. Huomautan vain, että kyseessä mitä ilmeisimmin on sama ilmiö kuin aidon taiteen ja kitschn välisessä erossa (ks. Vihavainen: Haun kitsch tulokset).

Mutta kitsch-taidehan on nykyään hyvin arvostettua.

Niinpä niin, Dostojevskin ääliö.

Kiiman ihanuus ei ole rajaton

 

Musti ja Mirri pervoina

 

Aina valpas hesarimme on pääkirjoituksessaan kajonnut ajankohtaiseen aiheeseen. Pride-viikon kunniaksi myös eläimet on valjastettu Hyvän asian puolelle.

Musti ja Mirri on nyt tuon lehden kannessa piirretty Tom of Finlandin legendaarisen taiteen tunnuspiirteiden mukaisesti ja ne silmäilevät toisiaan tyytyväisen näköisinä. Specismin (lajikiihkon?) nimellä tunnettu segregaatio/ennakkoluulo on tässä siis niin sanotusti selätetty, että hupsista vaan!

Saman lehden pääkirjoitus kyllä on kriittisessä syväluotauksessaan havainnut, ettei näiden eri lajeja edustavien (onko lajeja lopultakaan olemassa?) henkilöiden/olentojen katseessa ole sitä samaa riemukkuutta, jonka Tom of Finland vangitsi kuuluisiin kuviinsa.

Jos olisi katsottu tarkemmin, olisi myös huomattu yksi oleellinen ero. Suuri Tom kertoi aikoinaan, että oli saavuttanut tarkoituksensa, mikäli katsojalla alkoi puntti pullistua. Niiden piirroshahmojen punttikin oli aina pullollaan.

Mutta Mustin ja Mirrin jalkojen välissäpä ei nyt olekaan mitään ja sehän tarkoittaa, että ne on kastroitu. En halua lainkaan vähätellä niiden ihmisten tunteita, joille kastroimisfantasiat tuottavat suurta nautintoa ja ehkäpä itse operaatiokin, mitä kyllä epäilen. Mutta kun ei ole mitään, niin ei ole.

Asia kuitenkin nyt on niin, että Tom of Finlandin taide liittyy aivan olennaisesti kiimaan, mitä kastroiduilla ei tiettävästi ole. Kiiman ansiostahan sitä juuri voidaan tuntea suurtakin riemua erilaisissa sessioissa, kuten aikuiset pitemmittä puheittakin ymmärtävät. Se voi tietenkin liittyä rakkauteen tai sitten ei. Olennaista on paisuvaisten muuttuminen kopulaatiovalmiuteen.

Eri lajeja edustavien olentojen välinen seksi on tietenkin aivan hyväksyttävää ja miksei sitten kiitettävääkin. Pöyhkeässä itsekeskeisyydessä sitä ihmisten kohdalla nimitetään zoofiliaksi, ja se myös lienee aivan laillista tai ainakin sellaiseksi pian tulossa.

Asiassa on kuitenkin se vaikeus, etteivät normaalit ei-inhimilliset eläimet kiihotu toisista lajeista, kuten eivät normaalit ihmisetkään. Toki pride-tapahtuman ideana onkin nostaa juuri epänormaalius erityisen arvostettavaksi ja tavallisen inhimillisen seksuaalikäyttäytymisen yläpuolelle, mutta siinä on ongelmansa.

Olipa tämä asia sitten kiitettävä, moitittava tai yhdentekevä, ei minua tässä nyt kiinnosta. Sen voi kuitenkin todeta, että kiiman herättämisellä ei-traditionaalisilla tavoilla ja asetelmilla on rajoituksensa. Ei se puntti käskien pullistu ja mikäli kalut kokonaan puuttuvat, se ei pullistu mitenkään muutenkaan.

Vieraslajisilla tovereillamme ei ole edes puntteja. Oikeasti niillä kyllä on kalut, mutta esimeriksi kissojen ja koirien väliltä puuttuvat halut, olisipa asia sitten miten toivottava ja edistyksellinen tahansa.

 

Taiteen tarhoissa

 

Make love

 

Meillä suomalaisilla on nyt aihetta röyhistää rintaamme myös kulttuurin rintamalla. Iiu Susiraja, valokuvataiteilija, joka on kuvannut itseään, on saanut oman näyttelyn New Yorkin MoMa:an ja kovasti suitsutusta alan auktoriteeteilta. Mitäpä me enää muita todistuksia tarvitsemme?

Sitä paitsi Tom of Finland, toinen nerokas kuvataiteilijamme on jo taiteilijanimessään nostanut vähäpätöisen ja monen unohtaman maamme koko maailman kulttuuriväen eturintaman tietoisuuteen. Moni on kai siellä maailman ytimissä jo joskus luullut maatamme takapajuiseksi periferiaksi, mutta siitäpähän saivat. Myös nationalisteille on taiteilijoillamme siis ollut paljon annettavaa.

Nykytaide on siitä hankala asia, että sen arvottamiseen tarvitaan ehdottomasti asiantuntijoita. Kuka tahansa tolvana ei kykene moderneista teoksista sanomaan yhtään mitään. Mikäli hän nyt saa ihan vilpittömästi sanottua edes sen, että jokin teos häntä miellyttää (ja toinen siis ei), ei hänestä sentään missään tapauksessa ole panemaan töitä paremmuusjärjestykseen.

 Sellaiseen tarvitaan ammattilainen, arbiter elegantiarum. Taide ja etenkin nykytaide on vähän kuin Venäjä Fjodor Tjuttševin mielestä: sen kriteereitä ei voi määritellä, sen saavutuksia ei voi mitata -siihen voidaan vain uskoa. On lyhesti sanoen uskottava auktoriteetteihin.

Tai sitten voi olla myös uskomatta. Se on varma tapa hankkia konformistiselta ja auktoriteettisuskoiselta laumalta syytteitä moukkamaisuudesta, mutta ei sillä mitään keinoa ole osoittaa olevansa sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan.

Ottakaamme nyt esimerkiksi vaikkapa ns. porno (pornografia). Sehän tarkoittaa seksuaalisen kiihotuksen aikaansaamiseksi tuotettua ja myytyä tuotetta, siis eränlaista huoraamista, niin sanoakseni toisin keinoin, eli kirjoituksen ja piirtämisen avulla.

Alaston ihmisruumis ei missään tapauksessa ole pornoa, kun se ei ole taidettakaan eikä se ole edes myynnissä. Taiteelliset tutkielmat alastomuudesta saattavat olla jopa hyvinkin kauniita ja samaan aikaan vailla kiihottavuutta. Tiettyä erotiikkaa niissä nyt sentään yleensä on.

Mutta toki kunnon raa’alla seksilläkin on tässä maailmassa oikeutuksensa, olisi outoa, jos se kiellettäisiin. Internet on muuten myös täynnä pornoa ja on laskeskeltukin, että hyvin suuri osa nykyisen sukupoven ns. työajasta menee sen katseluun.

Tässä on varmasti ainakin jotkin myönteistä, onhan seksuaalisuus edistyksellisimmän väen mielestä aina ollut ihmisen hienoimpia toimialoja. Usein näkee suorastaan pantavan yhtäläisyysmerkit seksin ja rakkauden välille. Seksuaalisuus on luonnonvoima, joka on vastapooli ihmisen tuhoavuudelle: make love, not war!

Tämä on tietenkin yhtä simppeliä käsitemagiaa kuin olisi kaikkien nesteiden julistaminen ravitseviksi ja maukkaiksi. Todellisuushan on paljon moninaisempaa. Todellisuuteen kuuluvat myös monenlaiset perversiot pedofiliasta sadistiseen sarjaraiskaamiseen ja himomurhaamiseen. Monista muista en tässä puhukaan.

Tyhmimmät edistyshenkilöt ovat tässä kohtaa usein tehneet helppohintaisen taikatempun selittämällä, ettei esimerkiksi raiskauksessa ole lainkaan kyse seksistä, vaan vallasta… Ja näyttää siltä, että moni itsekin uskoo siihen, mitä puhuu.

Mutta taiteestahan sitä piti puhua. Raiskaus on mielestäni aika harvinainen aihe taiteessa ja ihmettelen kyllä miksi. Mieleeni tulee tässä vain Euroopan ryöstö, missä Juppiter härän hahmossa on aika viitteellinen raiskaaja ja asia jäänee monelta ymmärtämättä.

Pedofiliasta tehtyä tadettakin saa etsiä, mutta juuri hiljattain on sentään lähdetty kaapista ja peräti Helsingin kaupungin voimin yritetty tuoda lasten drag-esityksiä yleisön nähtäviksi. Taantumukselliset piirit ovat sabotoineet asiaa, vaikka drag on tärkeä ja hyvin edistyksellinen taiteen laji, kuten kerrotaan.

Suomen alati liberaali kirkkokin on paheksunut tuota ahdasmielisyyttä: antakaa lasten tulla myös drag-setien luo! Vanhat irstailijatkin tarvitsevat rakkautta, eikös vain? Vai onko siinä kyseessä jokin poikkeusryhmä, jonka tarpeille voi viitata kintaalla? Miksi?

Mutta aikamme suuresta taiteesta piti puhumani. Kiasmassa (vai oliko se Miasma?) on juuri taas avattu Tom of Finlandin näyttely.

Etten tulisi leimatuksi taiteen viholliseksi, ilmoitan heti kannattavani tällaista näyttelyä, joka panee esille avoimesti tekijän itsensä pornoksi luokittelemaa aineistoa. Homoporno on mainio ja iloinen asia, sen tunnustamme varmaankin jo me kaikki!

Mutta niin on kyllä heteropornokin. En ainakaan itse keksi syytä siihen, että se voitaisiin asettaa jotenkin eri asemaan kuin homoporno. Odottelen siis sellaista alan taidenäyttelyä, jossa kauniit teinitytöt (laillisessa iässä!) lohduttavat suloillaan vanhoja setiä ja nuoret urokset nostavat mummot autuuden esikartanoihin.

Olen varma siitä, että tuollaisella näyttelyllä olisi todellista tilausta ja että se päästäisi kaapista monia estyneitä heteroita. Kun sitä ei vielä ole, en rupea arvioimaan sen taiteellisuutta.

Mitä taiteen ja pornon suhteeseen muuten tulee, panen tähän vanhan blogini, jossa olen aihetta pohdiskelut.

 

 

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.

 

Totisten toverien touhuja

 

Syyttä suuttunut eli ääliö jalustalla

 

Jostakin lehdestä huomasin otsikon Kymmenen vuotta mielensäpahoittamista. Hienoa, että joku oli hoksannut panna merkille, milloin tämä ilmiö alkoi.

Niin se taitaa olla, että juuri kymmenisen vuotta sitten alkoivat erilaisten ryhmien itse itsensä valinneet edustajat julistaa, että heitä kohdellaan sanojen ja ajatusten tasolla väärin: nimitetään väärällä nimellä, kysytään vääriä kysymyksiä, luullaan mieheksi, jos ovat miehen näköisiä tai naiseksi, juos ovat naisen näköisiä ja niin edelleen. On jopa luultu ulkomaalaiseksi, mikä on muuan aggression laji.

Jotkut kertoivat saavansa vakavia henkisiä tuskia siitä, että jostakusta olennosta -ei välttämättä itse kärsijästä- käytettiin vaikka nyt nimikettä tyttö, joka kielessämme on täysin neutraali nuoren naispuolisen henkilön nimike.

Mutta itse tuo naiseuskin osoittautui sanaksi, jonka johdosta voi loukkaantua, vaikka nainen olisikin.  Sama koskee tietenkin myös sen käyttämättä jättämistä. Lyhyesti sanoen ei ole sellaista sanaa, josta ei voisi loukkaantua, mikäli nyt pitää joitakin asioita lähtökohtaisesti häpeällisinä eikä suhtaudu luojan luomaan maailmaan leppoisasti.

Tuon uuden, niin sanoakseni kireäpieruisen mielensäpahoittamisen toinen alalaji liittyy kuuluisaksi tulleeseen kulttuuriseen omimiseen, käytännössä normaaliin lainaamiseen, jota ilman ihmislaji ei voisi edes olla olemassa.

Tässä läntisessä maailmassa, josta pyhyys ainakin juridisessa mielessä karkotettiin jo muutamia vuosikymmeniä sitten, nostetaankin nyt sen sijaan esille joitakin primitiivisten kulttuurien tapoja ja instituutioita, jotka julistetaan pyhiksi.

Asia kai liittyi siihen, että niitä myös kehittyneemmissä piireissä oli jostakin syystä ruvettu harrastamaan ja suosimaan -vaatekappaleista ja musiikkia korvaavasta rääkynästä aina yleisön edessä suoritettuun pakaroiden rypistelyyn.

Ilmeni, että mielensäpahoittajien mielestä nuo asiat olivat niin pyhiä, että niiden harjoittaminen oli moraalisesti hyväksyttävissä vain sille ihmiskategorialle, joka ne oli keksinytkin. Aika hupaisaa oli, että tämä toimi vain yhteen suuntaan: vain primitiivisemmällä osapuolella oli oikeus närkästyä, jos edes jokin sen kulttuurinen luomus sentään kelpasi muillekin.

Kuvallisessa esityksissä ja tuotteiden nimissä syntyi kaikessa ristiriitaisuudessaan hämmästyttävä ilmiö: kuvat, jotka esittivät jotakin ei-valkoista kohdetta, oli poistettava tuotteista loukkaavina, kun taas kuvat, jotka esittivät valkoista ihmistä (esim. Elovena-tyttö) olikin korvattava tummempia henkilöitä esittävillä.

Muussa tapauksessa olisi… Olisi, niin mitä? Luulen, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka nostivat asioista ns. someraivon, olisivat vain raivonneet lisää kuin uhmaikäinen kakara, joka heittäytyy kaupan lattialle ja vollottaa, ellei saa tahtoaan läpi.

Huono kasvattaja kiiruhtaa aina välittömästi täyttämään pikku tyranniksi ja narsistiksi kasvattamansa kehittymättömän ihmistaimen tahdon ja saa sitten lopun ikäänsä katsella moraalitonta narsistia, jolle mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja joka ei ole pennin vertaa kiinnostunut siitä, mikä tuon kasvattajan kohtalo joskus vanhuudessa sattuu olemaan.

Karl Mannheim puhui aikanaan käsitteestä freischwebende Intelligenz, jolla tarkoitettiin henkisesti vapaata joukkoa, joka liikkui sinne, missä tarvittiin aidosti rationaalista ja humaania näkemystä eikä omiin pikku intresseihinsä linnoittautunutta ja henkisesti jämähtänyttä porukkaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=intersektionalismi ).

Sen sijasta länsimaat ovat saaneet sivistymättömän, mutta sitäkin itsevarmemman, labiilin ja somesta ohjautuvan lauman, joka on aina valmiina syöksymään minkä tahansa houreen mannekiiniksi ja heittäytymään vaikka katukiville rähmälleen, mikäli arvelee sen nostavan arvoaan hyvesignaloijien keskinäisissä pätemiskisoissa.

Cancel-kulttuuri, Black lives matter ja muu kansainvälinen idiotismi ei ole sivuuttanut meidänkään maatamme, vaikka niillä kaiken järjen mukaan ei ole täällä mitään tekemistä -mutta samahan on enemmän tai vähemmän tilanne monessa muussakin maassa, jossa muotitietoiset moraalisiksi jättiläisiksi pyrkivät nuoret heittäytyvät mukaan.

Kun nyt näemme noita ihan oikeasti kaksivuotiaita kaupan lattialle heittäytyneitä mussukoita, emme kai yleensä kohdista erityisesti arvosteluamme heihin, vaan sen sijaan vanhempiin, joiden velvollisuus on kehittymättömästä jälkikasvustaan huolehtia, koska heillä juuri pitäisi olla siihen edellytykset, joita pienokaisilla ei ole.

Ketkä tässä nykyisessä hullujenhuoneessa ovat noiden täysikasvuisten asemassa?

Tietenkin ennen muuta esivalta, hallitus ja sen ohjaamat instituutiot koulusta poliisiin ja oikeuslaitokseen, mutta myös muut sellaiset tahot, jotka haluavat tulla vakavasti otetuiksi ja täyttää jotakin aitoa tehtävää yhteiskunnassa. Sellaisina pidän puolueita, kirkkoa ja yliopistoa, joiden kaikkien on kyettävä nousemaan laumaregression ja demagogisen käsitemagian yläpuolelle.

Firmat toki kalastelevat asiakkaiden suosiota ja ovat herkästi vastanneet muutaman höyrähtäneen someaktivistin vaatimuksiin, mutta sielläkin on vaarana sen takia sitten joutua täysipäisten kansalaisten boikottiin ylenpalttisen somerahvaan nöyristelyn vuoksi. Epäilenpä, että Finlayson sai kelpo lailla takkiinsa Tom of Finland-hehkutuksensa takia. Miten lienee Fazerinkaan myynti kehittynyt?

Se mielensäpahoittaja, jolle tässäkin maassa yhä useampi taho syvään kumartaa, ei ole mikään karvat korvilla pöydän päässä istuva seniorikansalainen, vaan nuori, kirkassilmäinen ja simppelillä maailmankuvalla varustettu narsistinen tomppeli, ehkä ennen muuta tyttö, joka on vakuuttunut siitä, että maailman on häntä toteltava ja ellei se tottele, niin hänpä ulvoo oikein todella kovaa ja pahalla äänellä.

Amerikassa kyse on politiikasta. Siellä mustilla, ruskeilla, homoilla, juutalaisilla, irlantilaisilla ja lukemattomilla muilla ryhmillä on kullakin poliittista valuuttaa, miljoonia ääniä ja niiden kumarteleminen on siis reaalipolitiikkaa. Meillä näin ei ole ainakaan vielä.

Mielensäpahoittaminen on meillä vain moraalinen teko, joka on yleisen käsityksen mukaan erittäin kunnioitettava, ellei se koske vain normaalia keskivertokansalaista kaikkine arkisine huolineen. Siinä tapauksessa se saa vastakkaisen etumerkin.

Mikäli näet vanhanpuoleinen kantakansallisuuteen kuuluva mieshenkilö pahoittaa mielensä, on asia vain ja ainoastaan huvittava, mikä jokaisen kuuluu ymmärtää.

Jostakin syystä vain näyttää nuorelle älymystölle olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että ne tässä maassa asuvat, yhteiskunnan runsaskätisesti tukemat ja hoivaamat mielensäpahoittajat, joiden nimissä he heittäytyvät rähmälleen, ovat vähintäänkin yhtä huvittavia ja heidän närkästyksen aiheensa paljon naurettavampia kuin sen kunnollista elämää viettäneen ja vanhuudessaan hylätyn vanhan miehen, jonka joku kirjalliseksi neroksi pyrkivä on nostanut tikun nokkaan naurettavaksi.

Mutta onko mielensäpahoittaminen koskaan mikään arvo sinänsä? Onko moraalisesti valtavan merkityksellinen tapahtuma, jos joku ei oikein pidä siitä, että hänen luullaan syntyneen ulkomailla, koska hän on sen näköinen?

 Onko meillä joitakin ihmisryhmiä, joiden oikeus ja jopa velvollisuus on olla äärimmäisen herkkänahkaisia jopa hyväntahtoiselle huumorille? Kuka sellaisesta hyötyy? Eikö pikemmin jokaisen velvollisuus ole aikuistua ja ymmärtää, että itse kukin katselee tätä maailmaa omasta näkökulmastaan, joka nyt ei suinkaan aina ole tämä minun omani?

Vanha viisaus sanoo, että se, joka syyttä suuttuu, myös lahjatta leppyy. Sitä kannattaisi nyt monen sopulimaailman sankarin ja nuoren oikeustaistelijan pohtia tykönään.

What do you want to do ?

New mail