Leipääkin riittää

 

Henki pääsi pullosta

 

Vanhassa ja arvokkaassa rukouksessa pyydetään Jumalalta jokapäiväistä leipää. Minusta kannattaa huomata, ettei siinä särpimistä puhuta mitään, vaikka pelkän leivän kaluaminen on jokseenkin tylsä ellei sitten ajan mittaan suorastaan vastenmielinen tapa pysyä hengissä. Suotta ei rikollisia ole tuomittu elämään pelkällä vedellä ja leivällä, kun on haluttu antaa heille kovennettu rangaistus.

Kuitenkin leipä on ihmisen aineellisen toimeentulon perusta ja se, mitä sen lisäksi tulee ravinnon osalta, on itse asiassa enemmän tai vähemmän ylellisyyttä. Kuitenkaan ei ihminen elä ainoastaan leivästä, ainakaan kovin kauan.

 Ranskalainen kaipaa vähän viiniä tai ainakin kaipasi siihen saakka, kunnes kansaa siellä 1950-luvulta lähtien Pierre Mendès-Francen johdolla opetettiin juomaan maitoa, joka on terveellisempää. Suomalainen kaipaa voita ja ukrainalainen silavaa. Ehkä ranskalaiselle riittää öljy ja valkosipuli.

Myös Valko-Venäjällä, Baltiassa ja Venäjällä silava lienee aivan kärjessä, kuin särpimiä ajatellaan. Tiukan paikan tullen riittää toki pelkkä suola, mutta himo erilaisiin särpimiin nousee silloin varmasti suureksi.

Varsinaisen herkun on loihtinut lukijan silmäin eteen Omar Khaijam, joka haaveilee:

Vain runokirja, viiniä

ja leivänpuolikas,

ja lampaanreittä kappale

ja kaksin kerallas…

Siinähän sitä tulikin ravintoa kaikinpuolisesti, niin hengelle kuin ruumiille. Kuvittelen, että tuo mainittu lammaskin on huolella savustettua ja tyttö on nuori, kaunis ja rakastunut. Maanpäällinen taivashan tässä näyttäisi olevan kyseessä ja saman sortin jatkoahan Koraani lupaa sitten haudan takana uskovaisilleen.

Tässä jokseenkin epäortodoksisessa ja ilmeisesti suufilaisessa kuvitelmassa pelkästä jokapäiväisestä leivästä päästiin itse asiassa jo juhla-ateriaan ja kaikinpuolisen hyvinvoinnin korkeimman tason kukkuloille. Kehtaako sellaista enää Jumalalta anoakaan ainakaan juutalais-kristillisellä taholla? Kun nälkäkuolemalta pelastuu ja saa sen jokapäiväisen leivän, on loppu jo omalla vastuulla.

Nikolai Tšernyševski jakoi joskus 1860-luvulla ihmiset kahteen ryhmään: niihin, jolla oli kerran viikossa varaa syödä lihakeittoa ja niihin, joilla ei ollut.

Tuohon aikaan monilla niistä, joilla jokapäiväinen leipä oli, ei ollut tuota keittoa ja siksi heidän ei ehkä aina ollut helppoa kiittää edes leivästään. Vai oliko se päinvastoin?

Parempaanhan se ihminen aina on joka tapauksessa pyrkinyt ja kehitellyt utopioita, joissa juoksevat rieska ja hunaja ja taikamylly jauhaa itsekseen leipää, suolaa ja rahaa vaikkapa vain purnun verran puhtehessa. Siis tuskin kovin paljon, mutta sen verran, että riittää varastoonkin -kotipidoiksi eli, kuten nykyään sanotaan, kotivaraksi. Ajan mittaan tavaraa on yltä kyllin ja huolet siis poissa.

Mukavahan tuollaisia tekniikan ihmeitä oli kerran joutessaan kuvitella, mutta kukapa olisi niihin tosissaan uskonut? Jokainen ymmärsi, että leipäkin syntyi vain kovasta työstä ja vähän kerrallaan ja vaati ilmaantuakseen vielä sopivia ilmojakin. Sille ja sen antajalle oli syytä kumartaa syvään.

Nyt taru on todellisuutta. Koneet tekevät hyödykkeitä enemmän kuin ihmiset jaksavat niitä kuluttaa. Ruokaakin riittää ja sen suhteen sopii olla nirso ja vaativainen. Pelkkä leipä ei kiinnosta ketään. Sitäkin pitää markkinoida kaiken maailman konsteilla, jotta kuluttaja siitä kiinnostuisi.

Elämme siis maailmassa, joka aineellisesti vastaa noin sadanviidenkymmenen vuoden takaista ja tietenkin paljon vanhempaakin utopiaa. Materiaalisesti meillä on kaikkea enemmän kuin vielä aivan äsken kykenimme edes kuvittelemaan. Sanalla ”hyvinvointi” ei koskaan ole ollut samaa merkitystä kuin nyt.

Asian seuraukset ovat valtavat ja ulottuvat kaikkialle. Uskonnon on koko läntisessä maailmassa korvannut konsumerismi, entisistä hyveistä on tullut paheita (vrt. Vihavainen: Haun konsumerismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Vain tuo joskus kuviteltu uljas uusi ihminen (yli-ihminen) on jäänyt tulematta ja siitähän aikoinaan aina haaveiltiin utopian tärkeimpänä tuotteena (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 Miten runoilikaan Nikolai Tšernyševski (vt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)): ” Ihmiset ovat tulevaisuuden maassa terveitä ja voimakkaita ruumiillisen työn ansiosta. Heidän aikansa kuluu työn- ja nautinnontäyteisessä elämässä: teattereissa, luentosaleissa ja kirjastoissa. Jotkut kävelevät puistoissa tai istuvat huoneissaan joko yksin tai lasten parissa… ”mutta suurin osa, niin, suurin osa --- se on salaisuuteni. Näit salissa, kuinka heitä lähti ja tuli. Näit. että heidän poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. He lähtivät minun viettelemänäni, sillä täällä jokaisen miehen ja naisen huoneessa on minun kotini, niissä säilyy salaisuuteni, oviverhot ja upeat matot imevät äänet niin, että siellä on hiljaista ja siellä piilee salaisuus. He palasivat koska minä palautin heidät salaisuuksieni valtakunnasta hilpeän huvittelun humuun. Täällä hallitsen minä”.

Näin puhuu unessa Vera Pavlovnalle ”vaalea kaunotar”. Hän yhdistää viattomuuden siihen, mitä oli kerran Astartessa ja Afroditessa, hänessä on kuitenkin uutta rakastavaisten tasa-arvoisuus ja kaikki ihmisissä on hänen ansiostaan entistä kauniimpaa.

Aikuinen lukija on tietenkin jo ymmärtänyt, että ”vaalea kaunotar” tarkoittaa sukupuolten välistä rakkautta. Hän esittelee vielä asemansa. ”Täällä hallitsen minä. Kaikki täällä tapahtuu minua varten. Työ on tunteiden ja voimien virkistämistä minua silmällä pitäen, ilo on valmistautumista minun palvontaani ja lepoa minun jälkeeni. Minä olen täällä elämän päämäärä, minä olen täällä itse elämä.”

Tällainen paratiisi ja tällainen Novorossija epäilemättä saattoivat vaikuttaa ajan nuorisoon kuin Koraanin lupaus paratiisista on aina vaikuttanut jihadisteihin. Tšernyševski maalaili kuvia siitä, miten uusien ihmisten keskinäinen intohimo kestäisi nykyisten muutaman kuukauden sijasta vuosikymmeniä. Sitä paitsi partneria vaihdettaisiin aina tarvittaessa ilman mustasukkaisuutta ja muita komplikaatioita.”

Pyhimystä muistuttavan sankarin ja yli-ihmisen sijaan olemme uuden aineellisen hyvinvoinnin vallitessa saaneet lähinnä ali-ihmisiä, jotka eivät elä Tšernyševskin utopian mukaista korkeampaa elämää. Sen sijaan he käyttävät joutilaisuuttaan vegetoidakseen huumeiden ja primitiivisten pallopelien parissa. Pahimmillaan he muuttavat ympäristönsä slummeiksi.

Mutta henki palvelee tasa-arvoisesti kaikkia. Jokapäiväinen leipä näyttää tulevan taikaluukusta jokaiselle kuin manulle illallinen, eikä kenenkään päähän pälkähtäisi sitä enää hartaasti rukoilla. Toki tilanne on toinen joillakin marginaalisilla alueilla, mutta en nyt puhu niistä.

Kukapa olisi osannut edes kuvitella tällaista utopiaa vielä viisikymmentä vuotta sitten? Voitte lukea niitä tuhansia kirjoja, joita toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin vuodesta 2000. Kaikenlaista hyvää luvattiin, mutta ei nyt ihan tällaista (vrt. Vihavainen: Haun utopia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta kyllä jo 1900-luvun alussa osattiin olla myös skeptisiä. Dmitri Merežkovski oli yksi niitä näkijöitä, jotka eivät joutuneet naiivin edistysuskon valtaan.

Se tulevaisuuden ihminen, joka otsansa hiessä raatamisen pakosta ja sivilisaation kahleista vapautuisi ja voisi keskittyä toteuttamaan itseään, tuskin olisikaan uljas sankari ja hyveiden ruumiillistuma. Hän olisi se tuleva röyhkimys (graduštši ham), joka saisi tyydytyksensä hävittämisestä ja vandalismista.

Juuri tällainen olio pääsi vapaaksi ja valtaan Venäjällä bolševikkikaappauksen jälkeen ja kauhistutti jo Maksim Gorkiakin, jolle vallankumous oli merkinnyt suurta inhimillisen kasvun ja vapautumisen haavetta.

Nyt tekniikka ja robotit ovat se pullon henki, joka on vapauttanut ihmisen alituisesta raadannasta ja nälkäkuoleman vaarasta. Lihakeittoa riittää jokaiselle ainakin kerran viikossa, eikä sen hyväksi tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään.

Nyt ihmisille on koittanut vapaus heille lahjoitetun vapaa-ajan muodossa. Siinä olisi tilaa niille yli-ihmisille, jollaisia tuo Leniniäkin innoittanut Nikolai Tšernyševski kuvitteli utopiassaan -tulevaisuuden Novorossijassa (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nyt voisi keskittyä itsensä kehittämiseen ja niin sanottuun syvähenkiseen elämään sen sijaan, että tappaa aikaansa ja täyttää sitä jonninjoutavuuksilla. Aineellista vaurautta ei enää tarvitse riistää muilta, se on potentiaalisesti kaikille tarjona ihmisen apuna uurastavien koneiden kautta. Tämä koskee myös kansoja.

Sen sijaan koko sana” Novorossija”, johon Tšernyševski utopiansa sijoitti, tuokin meille nykyään mieleen ensimmäiseksi järjettömän ihmisteurastuksen ja verisen veljessodan, jota ei suinkaan ole tarvinnut käydä jokapäiväisen leivän turvaamisen pakosta.

Tekniikan vallankumous ja työn tuottavuuden moninkertaistuminen ei vapauttanutkaan kahlittua sankaria, vaan vehkeilevän roiston ja primitiivisen vandaalin.

On kohtalon ivaa, että tekniikan ihmeet ovatkin nyt joutuneet karvattoman apinan eivätkä inhimillisyyden korkeimpien edustajien palvelukseen. Ihmiskunta taisi saada ne liian aikaisin.

 

Yli-ihmisen kasvot

Yli-ihmisen kasvot

Millainen olisi tuleva yli-ihminen? Tšernyševski kertoi jo tuntevansa useitakin tällaisia ihmisiä. He olivat keskenään hyvin erilaisia, mutta kaikille yhteistä oli, että he olivat jollakin tavalla naurettavia. Naurettavuus tietenkin johtui siitä, saattaa lukija päätellä, että heitä tarkkailevan ”vanhan” ihmisen silmissä he olivat niin erilaisia ja kiinnittivät huomionsa kummallisiin asioihin. Kunnon poroporvarihan lähti siitä, että jokainen ajaa omaa etuaan ja sortaa muita kun saa tilaisuuden, mutta nämä käyttäytyivät toisin. Uusien ihmisten määrä oli koko ajan lisääntymässä ja jossakin vaiheessa he muodostaisivat enemmistön, arveli Tšernyševski.

Uusia ihmisiä oli montaa erilaista astetta. Teoksessa ”Mitä on tehtävä?” edustaa korkeinta astetta Rahmetov, joka on askeetti ja ”synkkämielinen”. Synkkyys johtuu häntä ympäröivän yhteiskunnan tasosta, hyvään pyrkivän ihmisen se pakotti sellaiseksi. Muuten hän laskisi leikkiä ja nauraisi, tanssisi ja laulaisi. Romaanin päähenkilöt Kirsanov ja Vera Pavlovna suhtautuivat uudella tavalla tovereihinsa ja puolisoihinsa. He luopuivat partneristaan tarvittaessa eivätkä pitäneet sitä minään sankaruutena. Heistä se oli yksikertaisesti luonnollista, toisin kuin poroporvareista, jotka eivät ymmärtäneet uusia ihmisiä ja siksi pelkäsivät, että noilta ”moraalittomilta” saattoi odottaa mitä tahansa.

Tulevalla Venäjällä kuitenkin vielä heitä korkeammat ihmiset olisivat vallitsevina. Päähenkilön, Vera Pavlovnan neljännessä unessa tuota ihmeellistä maata ja sen asukkaita kuvataan verhotuin, mutta lumoavin sanakääntein. Tuleva uusi maailma ei ole vain sähkövalon ja alumiinin maailma, oleellinen uutuus siellä on uusi yhteiselämä, joka näyttää suurelta fourierlaiselta kommuunilta tai sellaisten yhdistelmältä. Uusi Venäjä ei ole pelkästään ”siellä, missä ovat Odessa ja Herson”, vaan kaikkialla.

Ihmiset ovat tulevaisuuden maassa terveitä ja voimakkaita ruumiillisen työn ansiosta. Heidän aikansa kuluu työn- ja nautinnontäyteisessä elämässä: teattereissa, luentosaleissa ja kirjastoissa. Jotkut kävelevät puistoissa tai istuvat huoneissaan joko yksin tai lasten parissa… ”mutta suurin osa, niin, suurin osa --- se on salaisuuteni. Näit salissa, kuinka heitä lähti ja tuli. Näit. että heidän poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. He lähtivät minun viettelemänäni, sillä täällä jokaisen miehen ja naisen huoneessa on minun kotinit, niissä säilyy salaisuuteni, oviverhot ja upeat matot imevät äänet niin, että siellä on hiljaista ja siellä piilee salaisuus. He palasivat koska minä palautin heidät salaisuuksieni valtakunnasta hilpeän huvittelun humuun. Täällä hallitsen minä”.

Näin puhuu unessa Vera Pavlovnalle ”vaalea kaunotar”. Hän yhdistää viattomuuden siihen, mitä oli kerran Astartessa ja Afroditessa, hänessä on kuitenkin uutta rakastavaisten tasa-arvoisuus ja kaikki ihmisissä on hänen ansiostaan entistä kauniimpaa.

Aikuinen lukija on tietenkin jo ymmärtänyt, että ”vaalea kaunotar” tarkoittaa sukupuolen välistä rakkautta. Hän esittelee vielä asemansa. ”Täällä hallitsen minä. Kaikki täällä tapahtuu minua varten. Työ on tunteiden ja voimien virkistämistä minua silmällä pitäen, ilo on valmistautumista minun palvontaani ja lepoa minun jälkeeni. Minä olen täällä elämän päämäärä, minä olen täällä itse elämä.”

Tällainen paratiisi ja tällainen Novorossija epäilemättä saattoivat vaikuttaa ajan nuorisoon kuin Koraanin lupaus paratiisista on aina vaikuttanut jihadisteihin. Tšernyševski maalaili kuvia siitä, miten uusien ihmisten keskinäinen intohimo kestäisi nykyisten muutaman kuukauden sijasta vuosikymmeniä. Sitä paitsi partneria vaihdettaisiin aina tarvittaessa ilman mustasukkaisuutta ja muita komplikaatioita.

Venäläiselle hummailulle välttämättömät mustalaiset lauloivat sydäntäsärkeviä romanssejaan, joissa intohimo aina kääntyi onnettomaksi:

Бывало, любил я цыганские пляски,
И тройки лихие, и юный угар.
Все кануло в вечность, как в призрачной сказке.
Один я, без ласк и без сладостных чар.

Tämä oli pikkupovarillista, rajoitetun ja kurjan yksilön onnettomuutta. Sellaista ei uudessa yhteiskunnassa ollut eikä tarvittu.

Seksuaaliset kyvyt olivat ainakin Tšernyševskin mukaan uusilla ihmisillä ylivertaiset ja sama koski heidän rationaalisuuttaan, joka ilmeni myös ihmissuhteissa. Mutta miten oli muuten? Antaisiko luonnonmukainen ja tolkuttomuudesta ja paheesta riisuttu uusi yhteiskuntamuoto muita aivan uudenlaisia kykyjä kuin mainitut sosiaaliset taidot, jotka sivumennen sanoen olivat ilmeisesti sangen naisellista tyyppiä?

Selvää oli ainakin se, että tulevan korkeamman ihmisen taiteelliset kyvyt olisivat tavattoman paljon suuremmat kuin itsestään vieraantuneen, järjettömässä yhteiskunnassa asustavan lajitoverin. Fourier oli laskenut, että kun yhteiskunta organisoitaisiin oikein, syntyisi joskus tulevaisuudessa ilmaantuvasta kolmen miljardin ihmisen väestöstä 7 miljoonaa Homeroksen veroista runoilijaa, 37 milj. Newtonin veroista matemaatikkoa, 37 milj. Molièren veroista näytelmäkirjailijaa jne.

vastaavanlaisia visioita esittivät myös 1900-luvun bolševikit vielä 1920-luvulla. Sekä Buharin, Trotski että Lunatšarski haaveilivat uudesta kulttuurista, jonka taide kasvaisi niin käsittämättömiin korkeuksiin, että joku Mozart tai Rafael niiden rinnalla olisivat kuin rahvaanomaista katutanssia tai vulgaaria kiiltokuvaa. Jopa fyysisesti uuden ihmisen tuli olla entistä, kapitalismin rappeuttamaa edeltäjäänsä paljon korkeammalla. Tämä saavutettaisiin oikealla hygienialla ja ruumiinharjoituksilla.

Uusi sosialistinen, korkeampi ihminen ei kuitenkaan enää Gorkin 1930-luvun alun käsityksen mukaan ollut mikään irstailija saati nyt tietystikään harhaviettinen homoseksuelli, sellaista ihmistä päinvastoin kasvatti kapitalistinen järjestelmä, jonka kulttuuri oli pahasti rappeutunut. Se oli tuhoutumassa myös siksi, ettei poroporvari kapitalismissa enää suostunut rahoittamaan sitä. Maailman toivo oli nyt Moskovassa.

Uudet uljaat sosialistiset ihmiset marssivat nyt esiin kaikkialta. Uuden ihmistyypin todellinen mallikappale oli stahanovilainen iskutyöläinen. Stahanov ja hänen seuraajansa ylittivät työnorminsa monikertaisesti ja jopa monikymmenkertaisesti. Asia perustui paitsi heidän uudenlaiseen asenteeseensa työtä kohtaan, myös heidän korkeaan sivistystasoonsa: he yhdistivät toisiinsa työläisen ruumiillisen työn ja insinöörin henkisen työn.

Stahanovilainen, kuten uusi sosialistinen ihminen yleisemminkin, oli myös uomo universale, jolla oli koko henkisen ja fyysisen kulttuurin kenttä hallussaan. Niinpä hyvin monien stahanovilaisten havaittiin yllättäen olevan merkittäviä Puškinin tuntijoita eli puškinistejä vuonna 1937, joka oli paitsi ensimmäinen sosialismin vuosi ja suuren terrorin huippuvuosi, myös Puškinin kuoleman satavuotisjuhlan merkkivuosi. Kuva kovan työn jälkeen raskaasti juopottelevasta ja kiroilevasta jätkästä oli siis auttamattomasti vanhentunut.

Gorki oli vielä ennen vallankumousta, yhdessä Aleksandr Bogdanovin ja Lunatšarskin kanssa puhunut jumalanrakentamisesta tämänpuoleisessa, feuerbachilaisessa hengessä, mutta tämä sai Leninin vimmastumaan ja kirjoittamaan madonluvut empiriokritisimille, johon jumalanrakentaminen yritti nojata.

Empiriokritisismi, moderni filosofinen suuntaus, joka epäili ihmisen kykyä tiedostaa asioiden perimmäistä olemusta (oliko nyt oikeastaan se materiaalista tai jotakin muuta) oli Leninin käsityksen mukaan ”pappispimitystä”, joka vain hämärsi sitä yksiselitteisen varmaa tietoa, joka materialisteilla yleensä ja Leninillä erityisesti oli todellisuudesta. Pois siis moinen roska ja puolensadan vuoden takainen materialismi kunniaan, sanoipa uudenaikainen luonnontiede mitä tahansa!

Lenin ei tietenkään ennen vallankumousta eikä heti sen jälkeenkään ollut mikään paavi, jota olisi täytynyt pitää erehtymättömänä. Tämä vaihe tuli vasta myöhemmin. ”Jumalanrakentaminen” oli kuitenkin varsin epäkäytännöllistä puuhaa silloin, kun Venäjän valtio ja talous oli vallankumouksen tuloksena syösty ennennäkemättömään rappioon ja tuossa vaiheessa myös Gorki otti lusikan kauniiseen käteen ja yritti pelastaa mahdollisimman monta Venäjän älymystön jäsentä nälkäkuolemalta, muun muassa Suomesta lähetettyjen melko runsaiden avustusten turvin.

Vallankumouksen kasvot olivatkin vastoin odotuksia olleet hyvin irvokkaat, kun Gorki ne joutui näkemään. Hän kirjoitti pian lokakuun kaappauksen jälkeen Epäajankohtaisissa ajatuksissaan: ”Vladimir Lenin tuo sosialismia Venäjälle Netšajevin metodilla: ”ajetaan järveen täydellä höyryllä”. Sekä Lenin, Trotski ja kaikki ne jotka seuraavat heitä kohti perikatoa tässä todellisuuden keinussa, ovat Netšajevin tapaan ilmeisesti vakuuttuneita siitä, että venäläisen saa helpoimmin mukaansa antamalla hänelle luvan käyttäytyä häpeällisesti ja niinpä nyt tuovat Lenin ja Trotski ja nuo kaikki muut häpeän koko vallankumouksen ylle. He häpäisevät työväenluokan pakottamalla sen toimeenpanemalla verilöylyjä, he kehottavat pogromeihin ja ihmisten vangitsemiseen…

(Leninillä on ) johtajan kaikki ominaisuudet, mutta samalla niistä puuttuu moraali. Hänellä on ”herran” täydellisen välinpitämätön asenne suurten joukkojen elämää ja kuolemaa kohtaan. Lenin on ”johtaja” ja samaan aikaan ”herra”… hänellä on ne ominaisuudet, jotka olivat niin tyypillisiä tuolle nyt jo sukupuuttoon kuolleelle yhteiskuntaluokalle ja niinpä hän katsoo oikeudekseen tehdä Venäjän kansalla kokeen, julman kokeen, joka jo etukäteen on tuomittu epäonnistumaan”.

Gorki ennusti täysin oikein, että ennen pitkää Leninin järjestämästä anarkiasta seuraisi ”nälkä, teollisuuden ja liikenteen täydellinen romahdus, pitkä verinen anarkia ja sen jälkeen sitten ainakin yhtä verinen ja kauhea reaktio.” Toki tuo viimeksi mainittu onnistuttiin välttämään, ellei Stalinin puhdistuksia katsota sellaiseksi.

Lenin ei siekaillut ottaa käyttöön samoja metodeja kuin Stolypin, sensuuria, vangitsemisia ja teloituksia. Mutta hän meni vieläkin pitemmälle, salli ja suorastaan lietsoi roskajoukon väkivaltaa, ryöstelyä ja vandalismia. Aivan erityisesti tämä kulttuurin vastainen primitiivinen riehuminen loukkasi Gorkia, joka koetti selittää itselleen, että kyseessä itse asiassa ei ollut ”uusia ihmisiä” edustavan työväestön ja jalon ”ikuisen vallankumouksellisen” toiminta, vaan sivistymättömän talonpojan riehunta. Avain kaiken ymmärtämiselle oli pikkuporvarillisuuden käsite (мещанство). Talonpojan yksityisomistuksellinen psykologia oli juuri tuota –mirabile dictu- pikkuporvarillisuutta, jota todellinen vallankumouksellisuus vastusti henkeen ja vereen. Paradoksaalisesti sellaista, siis sitä oikeaa vallankumouksellisuutta ei Gorki koko Venäjän vallankumouksessa aluksi pystynyt havaitsemaan.

Mutta ennen pitkää kaikki muuttui. Kun Stalin 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa ryhtyi kollektivisoimaan maataloutta, hän sai yllättäen Gorkista mitä innokkaimman liittolaisen. Nythän oli käynnissä valtava mullistus, jossa nimenomaan talonpoikaiston pikkuporvarillisuus hävitettäisiin ja heistä tulisi sivistyneitä kollektivisteja, monista jopa oikeita työläisiä, joiden psykologia oli pikkuporvarillisuudelle syvästi vihamielinen. Näinhän jo perustajaisät Marx ja Engels olivat olettaneet, tosin ilman mainittavaa empiiristä evidenssiä. Jumalaa voitiin nyt ruveta tosissaan rakentamaan, aluksi toki oli kaivettava perusta, kotlovan.

Niinpä oli täysin loogista, että Gorki alkoikin ylistää Stalinia ja hänen vallankumoustaan. Gorki oli päätoimittajana teoksessa ”Itämeren-Vienanmeren kanava”, jossa hän kuvasi, miten entiset kulakit, jotka oli pakotettu ojennusleirille kanavaa rakentamaan, nyt sosialistisessa työssä muutamassa kuukaudessa muuttuivatkin pikkuporvareista kollektivisteiksi. Ulkomaiden älymystöä hän agitoi mukaan tukemaan kollektivisointia. Hän tunnusti todella ”saarnaavansa vihaa”, mistä häntä syytettiin, mutta selitti, että uusi yhteiskunta voitiin synnyttää vain väkivalloin ja että sorrettujen ja sortajien välisessä taistelussa ei ollut kompromisseja, kuten pikkuporvarit kuvittelivat. Oli vain ratkaistava, kenen joukoissa seisoi.

Ja mitä saikaan hämmästynyt maailma nähdä vuonna 1937 ja siitä eteenpäin: työläisten kasvoja täynnä iloa ja suoranaista riemua. Työ ei enää ollut näille ihmisille rngaistus, vaan se oli muuttunut tai ainakin muuttumassa ihmisen eneimmäiseksi tarpeeksi. Sankarillisuus oli heille jokapäiväinen asia eikä se koskenut enää vai  yksilöitä vaan joukkoja. Mitäpä sanoikaan Bolšaja sovetskaja entsiklopedija tästä asiasta?

Sankaruus (geroizm) – самоотверженность, мужество, стойкость, бесстрашие народов, классов и отдельныx людей в борьбе за прогрессивное развитие общества и особенно за нповый, более высокий общественный строй.

Kyseessä oli siis uhrautuvuus, rohkeus, lujuus ja pelottomuus, jotka olivat ominaisia kansoille, luokille ja yksittäisille ihmisille taistelussa yhteiskunnan edistyvän kehityksen puolesta ja erityisesti uuden, korkeamman yhteiskuntajärjestelmän puolesta.

Asiaa ei siis omittu pelkästään neuvostokansalaisille, vaan esimerkiksi feodalismia edustavat henkilöt saattoivat olla sankareita taistellessaan antiiikin orjanomistajayhteiskunnan tukipylväitä vastaan. tai sitten olen käsittänyt asian väärin. Entä mihin sankaruus perustuu?

Моральной основой героизма является сознательное, добровольное подчинение личных интересов общим интересам народа, родины, человечества.

Sankaruuden moraalisena perustana oli henkilökohtaisten intressien tietoinen ja vapaaehtoinen alistaminen kansan, synnyinmaan ja ihmiskunnan intresseille. Kuten vapaus, myös sankaruus merkitsi tietoista välttämättömyyden hyväksymistä. Olisivatkohan nämä kaksi olleet uudessa, tietoisten ihmisten yhteiskunnassa miltei sama asia? Olivathan Tšernyševskin uudet ihmisetkin jo osanneet hävittää tietoisuudestaan primitiivisen mustasukkaisuuden, miksei sitten muitakin irrationaalisia asioita. Jos itsensä piti uhrata, niin uhrattiin. Se on palvelusta, sanoi jo kapteeni Puškinin Kapteenin tyttäressä. Jos kuolla pitää. niin kuollaan sitten.

Героизм –исторически необходимое явление в развитии общества, в борьбе против классового и национального гнета и в борьбе за покорение природы. Näin jatkoi BSE edelleen.

1950-luvun stalinismin hengessä se siis totesi myös, että sankaruus on historiallinen välttämättömyys eikä siis esimerkiksi poikkeusihmisten omituisuus, sitä tarvittiin taistelussa sekä luokka- ja kansallisuussortoa vastaan että taistelussa luonnon kukistamiseksi.

Härligt var det, att i denna gryning leva,

men att vara ung var själva himlen!

Näin muistaakseni joku ruotsalainen kuvasi jotakin ihanaa aikakautta. Joka tapauksessa sellainen oli 1930-luvun lopulla koittanut Venäjälle, jotta toteutuisi, mitä kirjoitettu oli. Tätä ihanuutta saatiin ylistää myös suomen kielellä ennen kuin sen käyttö vuoden 1937 lopussa lakkautettiin.

Mikäli tutkii aikakauden erityispiirteitä Karjalan kansalliskirjailijan, Jalmari Virtasen tuotannosta, jota sivumennen sanoen myös Gorki suvaitsi ylistää, saa helposti sen kuvan, että uudella yhteiskunnalla oli niin sanoakseni tšernyševskiläisiä piirteitä. Eräässäkin runossaan Virtanen kuvailee, miten hän lumoutuu nuoresta neidosta, joka nuoruuden innolla rakentaa Moskovan metroa ja toteaa, ettei tuo tyttönen sorja, kaikesta päätellen suinkaan ole orja!

Runossaan Stalin, jonka aikakauslehti Rintama julkaisi vuonna 1936, sosialismin aamunkoiton ollessa juuri nousemassa, sanoo Virtanen seuraavaa:

Sydänjuuria riemu on järkyttänyt

Joka hetki kun nään, miten kukkea nyt

isänmaamme on; kuin joka hermo sen elää

Joka liikkeessä viilan ja siveltimen,

Teräskotkan ja tankin –ja runottaren

Sama pyrkimys on, sama riemu se helää:

Se riemu, kun Stalinin johdolla saa

Maan onnelliseksi näin muodostaa

…..

Kun päivyt toi honkien kutreillen

Häälahjoja: helmiä rubiinien

Kesä-iltana –katselin kaunista kuvaa

Ja mietin: silmin jo seurata sain

Joka puolella onnea miljoonain,

Kylän, kaupungin ihmistä uudistuvaa.

Se on Stalinin kansaa, Sovettein maan!

Sen onnea kaikin me puolustetaan!

Epäonnekseen Virtanen kirjoitti väärällä kielellä, suomeksi ja pian havaittiin, ettei uudella Venäjällä ollut sille sijaa. Parin vuoden kuluttua runon julkaisemisesta Virtasen elämä päättyi niskalaukaukseen, mutta hän ei tietenkään ollut mikään erikoistapaus. Yli kymmenentuhatta suomalaista teki hänelle seuraa.

Utopia on käytännössä yleensä kauhea asia, kun ihanteesta poikkeavia ei voida hyväksyä eikä edes suvaita. Pidän joikseenkin varmana, että myös Stalin pyrki todella uudistamaan ihmistä ja säilyi siis jossakin määrin utopistina, vaikka ei hän tietenkään Leninin kaltainen höyrypää ollut alun perinkään.

Kun sosialistinen yhteiskunta koitti, oli viholliset raivattava tieltä. Tämän ymmärsi erinomaisesti myös Virtanen joka runoili:

Olen kuunnellut pauhua myrskyisten

Vesimassojen; vyöryä seuraellen

Minä mietin: tuon vertaan rahvahan vihaan

Sama voima on kiukulla miljoonien

Kun murskaksi iskee ne vihollisen

Joka tunkisi Sovettein valtion pihaan

Isänmaahan ja Staliniin rakkaus näin

Vihan salamat lyö vihamiehiä päin

…..

Luja kallio Stalin ja puolue on.

Kyy-trotskien koplat sen muistakohon

Stalinilainen tie helvettiin rakentui vihalle, jonka erityisesti Gorki havaitsi luokkataistelun ja siis edistyksen keskeiseksi polttoaineeksi, mutta tämän ei tarvitse merkitä sitä, että teloitukset suoritettiin jonkinlaisten affektien vallassa. Eivätköhän ne olleet työtä siinä missä muukin työ. Uuden yhteiskunnan rakentaminen vaati uhrinsa, minkä jokainen oli käsittänyt jo 1800-luvulla.

Traagista oli, ettei luvattu paratiisi toteutunut muualla kuin aikakauden kaunokirjallisuudessa ja journalismissa. Sankaruutta, eli uhrautuvuutta löytyi valtavasti ja ellei muuten löytynyt, sitä järjestettiin valtion puolesta. Sosialismin rakentamista varten kaivettiin valtava monttu, joka fyysisesti voidaan sijoittaa Moskovan Kristus Vapahtajan räjäytetyn kirkon paikalle.

Montun päälle oli tarkoitus rakentaa Neuvostojen palatsi, maailman suurin rakennus, jonka huipulla olisi sata metriä korkea Leninin patsas.

Käytännössä siihen ei rakennettu yhtään mitään, ellei rakennukseksi katsota sitä kuuluisaa uima-allasta, jonka monet Moskovan-kävijät vielä muistavat. Monttu oli, kotlovan, mutta siinä olikin kaikki. Vain metroaseman nimi oli kauan Dvorets sovetov, mutta muuttui sitten Kropotkinskajaksi.

Perestroikan aikana kuvattiin koko venäläisen utopian kohtaloa tarinalla, jossa vanha mummo tulee kysymään tietä temppeliin (kirkkoon): Mikä tie vie kirkkoon? Какая дорога ведет к храму? Hänelle vastataan, ettei mitään temppeliä olekaan.

Ihmeissään ja surullisena mummo jää kysymään: ”No miksi tie nyt sitten on tehty, ellei temppeliä ole”?

Yksinkertaisen kansanihmisen kysymys jätti intelligenteille jauhot suuhun. Mutta nythän se temppeli taas on paikallaan. Vuoden 1812 Isänmaallisen sodan muistoksi rakennettu Moskovan suurin kirkko seisoo taas entisellä paikallaan. Sen seiniä koristavat taas suurten taisteluiden muistotaulut. Siellä oli pari vuotta sitten näytteillä valtavia ihmismääriä kerännyt pyhäinjäännös, Neitsyt Marian vyö. Siellä esiintyivät samoihin aikoihin myös aikamme pravednikit, jotka tunnetaan nimellä Pussy Riot. Se on Venäjää se, там Русью пахнет, siellä siis tuoksuu vanhalta Venäjältä eikä Novorossijalta tai Neuvostoliitolta.

Taantumusmies

 

Alamaisen on pelättävä

 

Filosofejahan riittää joka junaan. On hyvä muistaa, etteivät monet heistä ole koskaan olleet sellaisen sallivan ja pluralistisen yhteiskunnan kannattajia, joka nykyään on ainakin läntisessä maailmassa lähes aina ajattelun lähtökohtana.

Konstantin Leontjevista n(1831-1891) olen hiukan kirjoittanut aina silloin tällöin (ks. Vihavainen: Haun leontjev tulokset) ja hän on taas nykyään ollut Venäjällä kiinnostava eurooppalaisvihansa takia. Myös Putin on joskus häneen viitannut.

Leontjevin viha kohdistuu liberalismiin ja sitä tuottavaan poroporvarillisuuteen (meštšanstvo). Se tasapaksu onni, johon nuo typerät oliot pyrkivät on hänestä jo sellaisenaan kuvottavaa ja sitä paitsi mahdotonta. En tiedä, mitä Leontjev sanolisi, jos hänet voitaisiin tuoda nykyaikaiseen ostoskeskukseen. Sellainen toki tympäisee monia nykyihmisiäkin.

Joka tapauksessa työn tuottavuus on niin valtavasti noussut, että Leontjevin kulttuurikritiikin toinen puujalka on katkennut.

Onpa se nykyään ollut hyvinkin mahdollista nostaa kokonaisia kansoja vauraaseen elämään, 1800-luvun lopun mittapuilla ajatellen jopa uskomattomaan rikkauteen. Valkoisen miehen ansiotahan se on, muistakaamme taas kerran.

1800-luvulla tällaista ei yleensä osattu kuvitellakaan, poikkeuksena jokin Nikolai Tšernyševski, jonka kuvitelmat lasi- ja alumiinikaupungeista olivat tosiaankin vain kuvitelmia (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski, tulokset).

Tässä näyte Leontjevista parhaimmillaan:

”Eikö olisikin hirvittävää ja loukkaavaa ajatella,

että … apostolit saarnasivat, marttyyrit kärsivät,

runoilijat lauloivat, taiteilijat maalasivat…. vain

sen takia, että ranskalainen, saksalainen tai venäläinen

porvari säädyttömässä ja naurettavassa puvussaan

viihtyisi ”yksilöllisesti” tai ”kollektiivisesti” koko

tämän suuruuden raunioilla? Venäjää on edes hieman

pakastettava, ettei se ”mätänisi”

Tuon ”pakastamisen” omaksui sitten myös 1800-luvun taitteen johtava venäläinen taantumusmies, Konstantin Pobedonostsev

Leontjevin muuan tärkeä puheenvuoro, jonka hän piti Dostojevskin vuoden 1880 kuuluisan Puškin-puheen (ks. Vihavainen: Haun Puškin-puheen tulokset)  johdosta ja jonka aiheena oli yleismaailmallinen rakkaus, on suomeksi luettavissa Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta ”Venäjä ja Eurooppa” (Vastapaino 2007).

Enemmän tavaraa löytyy vaikkapa teoksesta ”Vostok, Rossija i slavjanstvo” (Eksmo 2007),892 s.  jossa kirjoittaja esittää laajasti Euroopan-vastaisia näkemyksiään. Kirjassa on myös esimerkiksi Nikolai Berdjajevin Leontevista kirjoittamaa aikalaiskritiikkiä. Olen niitä joskus selostanut, mutta laiminlyönyt yhden aspektin, joka Leontjevin ajattelussa nousee voimakkaasti esiin.

Kyseessä on pelko alamaishyveenä. Jos otamme tuosta kokoelmasta esille vaikkapa yhden artikkelin, ”Liberalismista yleensä”, joka kuuluu sarjaan ”Varsovalaisesta päiväkirjasta”, voimme todeta, mikä kirjoittajan mielestä on liberalismin yleinen olemus:

”Kaikki luova, kaikki säilyttävä, se, mikä kerran on luotu jonkin kansan historiassa, on aina enemmän tai vähemmän eriyttävää, erottavaa, sellaista, joka asettaa yhden kansan vastakkain muiden kanssa… Kaikki liberaalinen taas on väritöntä, yleisesti hävittävää, sisällytyksetöntä tuossa mielessä, se on aina samanlaista kaikkialla…

Liberalismi on kaikkialla yhtä vihamielistä niille historiallisille periaatteille, joiden vallitessa tietty kansa on kasvanut. Liberalismi on kaiken äärimäisyyden, myös kaikkein korkeimman kieltämistä, kaiken pakottamisen ja kaiken tyylin kieltämistä”.

”On esimerkiksi typerää niin sokeasti uskoa, kuten enemmistö eurooppalaisittain kasvatetuista ihmisistämme tekee, mahdottomuuteen, lopulliseen oikeudenmukaisuuden (pravda) ja maanpäällisen onnen valtakuntaan, poroporvarien ja työläisten harmaaseen ja kasvottomaan maanpäälliseen paratiisiin, jota valaisevat sähköiset auringot, ja joka keskustelee puhelimitse Kamtšatkalta Hyväntoivonniemelle… Tyhmää ja häpeällistä on, että jopa ihmiset, jotka kunnioittavat liberalismia, uskovat rtällaiseen mahdottomaan asiaan kuin ihmiskunnan onni, edes likimain…”

”Koko ihmiskunta ’on ikävissään’, kuten Lamartinen sanoin liberaali ja rauhallinen Ludvig Filipin ja Guizot’n Ranska oli ikävystynyt… ihmiset tulevat yhä vaativammiksi eikä kaikkien noiden vaatimusten tyydyttämiseksi ole keinoa keksitty eikä todennäköisesti keksitäkään.”

Siinä siis liberalismin ja eudaimonismin koko tyhjyys, mutta mitä tilalle?

”Kestävää ihmisissä on nimenomaan se, mikä olemukseltaan on vastakkaista demokraattiselle vapaudelle ja sille individualismille, joka sen synnyttää. Pelon ja rakkauden sekoitus, kas siitä on ihmisyhteisöjen elettävä, jos ne elää haluavat…rakastava pelko joidenkin ihmisten edessä on aito tunne eikä politiikan takia teeskennelty… Mutta vapaata ja periaatteellista pelkoa eivät liberaalit halua, he pitävät sitä yhteensopimattomana nykyaikaisen pororoporvarin arvon kanssa”.

Ja kuitenkin aito kristillisyys opettaa, että hierakia on kaikkialla, Edes enkelit eivät ole keskenään tasavertaisia… Valtion tulee olla uhkaava, joskus julma ja säälimätön.

Nikolai Berdjajev ei suotta hämmästellyt sitä, että Leontjev pystyi tekemään kristinuskostakin säälimättömyyden ja eriarvoisuuden saarnaajan. Venäjäänkään Leontjev ei Berdjajevin mielestä edes uskonut, vaan nauroi slavofiilien naiiviudelle. Sen sijaan hän usko venäläiseen valtiollisuuteen ja polvistui nöyrästi sen edessä ja kuitenkin tämä valtiollisuus oli ”Bysanttilaisuuden ja tatarilaisuuden luomus”.

Leontjev saarnasi vallan mystiikkaa ja jumaloi valtiota ja siinä suhteessa hän sopii mainiosti nykyisen outinismin oppi-isäksi. Sotilaallinen kunnia ei ollut hänestä kovin korkeatasoista, mutta kuitenkin se oli sellainen taso, mille myös vähälahjaisemmat pystyivät nousemaan ja siksi kannatettava. Kun tähän lisätään vielä Eurooppa-viha, voinee sanoa, ettei Kremlin ohranka parempaa auktoriteettia voisi tässä tilanteessa keksiäkään.

Paradoksaalista on, että Leontevin omituinen kristillis-aristokraattinen paatos, johon sisältyi vielä konkreettinen tavoite Konstantinopolin valloittamisesta, kuuluu aikaan, jolloin yleisen hyvinvoinnin mahdollisuuteen kohdistuva epäily oli hyvin perusteltavissa.

Silloin voitiin leivän asemesta ja sen puuttuessa korostaa isänmaallisten sirkushuvien merkitystä. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja Leontjevin aikalaiskritiikiltä on, kuten sanottu, yksipuujalka katkennut. Siitä huolimatta hän näyttää olevan naapurissa sangen kunnioitettu.

Tietenkin meidän kannattaa muistaa, että Venäjältä löytyy aina jokaista hullua kohti useampiakin viisaita. Heidän asemansa vain on tiettyinä aikoina kovin ahdas. Mutta vielä se aika koittaa taas heillekin.

Varsin tyydyttävää

 

Tyytyväisyyden ongelmia

 

Mihin on meidän tyytyminen? Ainakin politiikassa näyttää pyhänä periaatteena olevan se, ettei ainakaan nykyiseen olotilaan. Aina on vaadittava lisää jotakin, ellei sitten muuta, niin sitä, että pelastamme, paitsi sen oman promillemme maapallosta, myös joitakin kymmenestuhannesosia vielä muidenkin hyväksi ja yhteiseksi onneksi.

Tyytyväisyys merkitsee monen mielestä laiskuutta ja paikoilleen asettumista, vaikka voidaan myös kaikin mokomin kuvitella sellainen ihminen, joka on elämäänsä tyytyväinen saadessaan ponnistella yltä kyllin jonkin asian hyväksi, ei suinkaan välttämättä oman rahakukkaronsa kartuttamiseksi.

Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut, sanoo moni vanhus ja totta tosiaan, kun katsoo nuorten lapsiperheiden onnea, niin voi havaita, että siihen liittyy runsain mitoin huolta ja ponnistelua, mutta myös rakkautta ja vastarakkautta, jota ei uraohjuksen tai joutilaan rikkaan elämä tarjoa. Ja elämä ilman mahdollisuutta koetella voimiaan olisi pelkkää tylsyyttä. ellei muuta keksitä, juostaan pitkin metsiä Jumalaa karkuun.

Tyytyväisyydessä huomaan joka tapauksessa olevan monen mielestä jotakin kovin epäilyttävää, mutta asia saattaa pitkälti liittyä siihen, miten käsite ymmärretään.

Luterilainen työmoraalimme edellyttää tunnollisuutta ja ahkeruutta, mutta ei varsinaisesti sitä Max Weberin ajattelemaa työtä sen itsensä vuoksi, joka kerran kai synnytti äärettömään ja sinänsä mielettömään rikastumiseen pyrkivän kapitalismin. Sitähän pidetään kalvinismin luomuksena.

Joka tapauksessa aineellisen tuotannon rajaton lisääminen ei merkitse samaa kuin onnellisuuden lisääminen. Tämä korrelaatio toimii vain rajoitetulla alueella ja tietyssä vaiheessa niin sanottu rikastuminen voi mennä yhtä jalkaa onnellisuuden vähenemisen kanssa.

Aineellinen kurjuus on pahimpia asioita, mitä ihmiselle ja kansalle voi sattua. Sopii kuitenkin myös kysyä, onko yltäkylläisyyskään se kaikkein toivottavin olotila.

1800-luvun utopistit, etenkin niin sanotut Pariisin profeetat, kuten Fourier, Saint-Simon ja Comte kuvittelivat vauraan yhteiskunnan ihmisen henkisten mahdollisuuksien -ja myös vapaan seksin- suureksi toteutumaksi.

Myös venäläinen Tšernyševski uneksi uudesta ihmisestä, joka eläisi uudenlaisen syvällisyyden ja lähes uskonnollisella hartaudella harjoitetun seksin täyttämässä yhteisössä (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

He eivät olisi kyenneet kuvittelemaan maailmaa, jonka täyttää sen sijaan tolkuton tuhlaus, juopottelu, karkea irstailu ja väkivalta kaiken maailman pallopelien seuraamisen ja muun sisällöttömän roskakulttuurin kuluttamisen ohella.

Tämä katajainen kansamme kuuluu maailman tyytyväisimpiin ja onnellisimpiin. Onko meidän siihen tyydyttävä vai ei ja mihin tulisi pyrkiä, ellei nykyinen tila miellytä?

Kirjoitin asiasta puolisen vuosikymmentä sitten ja liitän silloisen blogini tähän:

 

torstai 17. joulukuuta 2020

Me olemme tyytyväisiä

 

Tyytyväisiä ollaan

 

Ylen Taloustutkimuksella teettämä tutkimus osoittaa, että 86 prosenttia suomalaisista on tyytyväisiä elämäänsä, siis nykyiseen tilanteeseensa.

Kun vielä matematiikan sääntöjen mukaan pyöristämme luvun, saamme tulokseksi ysin, eli kiitettävän. Tässähän mieleen tulee ihan se tunnettu laulu Gracias a la vida, kuka se lieneekään sen laulanut.

Asia on huomionarvoinen, kun tässä ollaan sentään tämän koronakriisin keskellä. Hyvän arvosanan merkitystä vielä korostaa se, että se on hieman parempi kuin vuosi sitten. Pandemia kaikkine rajoituksineen ei siis olekaan koskenut tärkeimpään. Itse taudistahan ovat kärsineet vain harvat.

Onnellisuutta meillä ja myös kansainvälisesti on tutkittu jo iät ja ajat. Vanha havainto on, että se ei kulje yhtä jalkaa varallisuuden kanssa -vain jossakin tilanteessa ja jonkin aikaa ne käyrät seurailevat toisiaan.

Suomalaisten onnellisuuskäsitystä on pidetty syvällisenä: rahalla ostettavat asiat eivät ole ensi sijalla, terveys ja ihmissuhteet, mielekäs työ ja perhe ymmärretään tärkeämmiksi.

On silti kiinnostavaa huomata, miten tyytyväisiä jotkut haastatellut ovat vaikkapa siitäkin huolimatta, että työpaikka on mennyt alta tai että korona-aika on ”kamalinta, mitä minulle on koskaan sattunut”.  Ehkäpä se helpottaa, että se koskee kaikkia.

Sitä paitsi kolmannes uskoo, että ensi vuonna asiat ovat vieläkin paremmin. Tässähän alkaa jo huolestuttaa se, että asteikko loppuu kesken. Olemme me sentään aika hyviä vai mitä?

Tyytyväisyys on aina subjektiivinen tunne. Jos ymmärtää olevansa jollakin alalla täysi nolla tai ainakin melkein, on hyvin tyytyväinen, kun pärjää silläkin edes välttävästi. Jos taas kunnianhimo ja kukaties narsismi riivaa ihmistä, saattaa hänelle olla tragedia, että joku muukin pärjää sillä alalla, jota hän oli kuvitellut ihan omaksi reviirikseen. Voi olla, ettei mikään silloin riitä.

Objektiivisesti ottaen suomalaisilla onkin kaikki syyt tyytyväisyyteen, mikäli mittapuuksi otetaan aiempi historia. Hyvinvointia riittää ylivoimaiselle enemmistölle. Kelkasta pudonneetkin saavat aina jotakin.

Itse asiassa tyytyväisyys on ennen muuta mielentila. Tacitus arveli fennien olevan tyytyväisiä siksi, etteivät he mitään tavoitelleet eivätkä edes toivoneet. Se ei tosin ollut sivistyneen ihmisen kannalta tavoittelemisen arvoinen tila.

Mutta mitä me tarkoitamme tyytyväisyydellä? Onko se samaa kuin onnellisuus ja mitä sekin oikein mahtaa olla? Käsittävätkö kaikki kansat asian samalla tavalla?

Hypoteesina ainakin voimme kai lähteä siitä, että eri kansoilla on suhteellisen samanlainen tarvehierarkia, ainakin, jos kyetään eliminoimaan kuvasta erilaisten ”satunnaisten, esimerkiksi sosiaalisten muuttujien vaikutus. Olisi tosin turhan rohkeaa uskoa, että se on kaikilla samanlainen eikä liene mahdollista millään koeasetelmalla kuoria ihmisistä esiin sitä syvintä olemusta, josta kaikki satunnainen on poistettu.

Tyytyväisyys mahtanee sitten kuvastaa kaikille kansoille tarpeiden tyydyttämistä, ainakin niiden, joita tietoisesti tavoitellaan. Tosin saattaa aina olla, ettei ihminen itse ymmärrä, mitä oikein tarvitsisi. Vähänkös maailmassa näyttäisi olevan tästä todisteita.

Latinaksi tyytyväisyys on satisfaktiota, kylläiseksi tekemistä ja sama idea on tietenkin myös romaanisissa kielissä ja englannissa. Saksaksi se on Befriedigung, Zufriedenheit, jolloin viitataan rauhoittumiseen (Frieden), joka saavutetaan jonkin asian kautta. On myös Genügsamkeit, kylläisyys, kun on saatu tarpeeksi -genug, satt.

Ruotsiksi tyytyväinen on nöjd, joten tuntuu siltä, että ruotsalainen on tyytyväinen saatuaan kyllikseen huvia (nöje). Kovin tuntuvat siis olevan kevytmielistä porukkaa nämä. Lycklig taas näyttäisi viittaavan tuuriin -lycka.

Venäjäksi onni on stšastje, onnellisuutta ja tuuria sekin tarkoittaa. Tulisikohan sanasta tšast -osa. Karjalaksi onnellinen on muistaakseni ozakas -kun on saanut osansa puurosta voi olla tyytyväinen.

Ja tyytyväinen venäjäksi on dovolnyi/dovolna. Tyydytys on udovolstvije. Luulen näkeväni siinä sanan volno -vapaa. Kun siihen lisätään johonkin pääsemistä tarkoittava do, saadaan tulokseksi tila, jossa on päästy vapauteen, kaipa sitten puutteesta, joka on ajanut kohti täyttymystä.

Viron rahulolev, rahuldud näyttäisi saksalaistyyppiseltä onnellisuudelta. Rauhan saa, kun on tyydyttynyt. Seksin jälkeen monia alkaa nukuttaa, tulee tässä mieleen.

Kiinaksi onnellinen on gaoxing. Sanan ensimmäinen osa tarkoittaa ainakin pitkää, esimerkiksi ihmisestä, jälkimmäisestä en uskalla sanoa. Tuntuu ainakin ymmärrettävältä, että pituus on onnea. Toivottavathan kiinalaiset toisilleen kymmenen tuhannen vuoden ikääkin -wansui. Tyytyväinen taas on manyi, josta man tarkoittaa täyttä. Ainahan se yleensä on tyhjää parempi.

Mitäpä oikeastaan etymologisesti tarkoittavat suomen sanat onni ja tyytyväisyys? Itse asiassa en osaa sanoa, kun ei sanakirjaakaan ole nyt käsillä. Tyytyväisyyden synonyymeiksi tarjotaan netissä täyttymystä ja mielihyvää. En taida ostaa ainakaan jälkimmäistä. Se tosin saattaa olla muuan tyytyväisyyden merkki, mutta ei se nyt ainakaan ekvivalentti käsite ole.

Äkkiseltään omituiselta kuulostavan sananparren mukaan raha ei tee onnelliseksi, mutta rauhoittaa. Joissakin rajoissa se on varmaan totta, mutta käytännössä rahan tavoittelijat eivät näytä saavan koskaan kyllikseen, eivät he löydä siitä rauhaa. Se löytyy vain tavoitetasoa säätämällä.

Tunnetun esimerkin mukaan tyytyväisyys on tarpeiden ja resurssien osamäärä. Jos jaettava on ääretön, on suuren osamäärän saavuttaminen jakajaa suurentamalla toivoton yritys. Mikäli sen sijaan tarpeet ovat nolla, on osamäärä ääretön millä tahansa jakajalla.

Kohtuullisen tuloksen saa helpoimmin pienentämällä tarpeitaan, tavotteitaan.

Samaanhan viittasivat muinaiset roomalaiset sanaparrella dives est cui satis est quod habet -rikas on se, jolle hänen hallussaan olevat resurssit ovat kylliksi. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dives ).

Kaikki kansat lienevät tyytyväisiä ja onnellisia omalla tavallaan. Toivotaan, että muutkin saattaisivat tulla enemmän tai vähemmän samalle tasolle kuin mekin.

Vai onko kyse siitä, ettemme edes uskalla ajatella olevamme tyytymättömiä? Todistustaakka on sillä, joka näin uskoo.

 

 

Yli-ihmisen seikkailuja Venäjällä

Yli-ihminen Venäjällä

”Minä opetan teille yli-ihmistä!” julisti Nietzsche Zarathustransa suulla vuonna 1883. ”Ihminen on jotakin, mikä on voitettava. Mitä te olette tehneet hänet voittaaksenne?”

Tuskin voi sanoa, että Nietzsche tällä julistuksellaan toi maailmaan mitään varsinaisesti uutta. Kuten hänen kuuluisa tokaisunsa Jumalan kuolemasta, niin myös siitä seuraavat johtopäätökset olivat olleet eurooppalaisen älymystön keskeisiä mielenkiinnon kohteita jo satakunta vuotta.

Toki Nietzschen aristokraattinen lähestymistapa ja radikaalit johtopäätökset kaikessa karuudessaan olivat jotakin uutta, mutta ”uusien” ja ”korkeampien” ihmisten luominen ei ollut uutta, vaan mitä ajankohtaisinta toimintaa niin Venäjällä kuin muualla Euroopassa noihin aikoihin.

Ranskasta levinnyt valistus toi edistyksen aatteet koko Eurooppaan ja se tarkoitti tietenkin entistä parempaa ja järjellisempää yhteiskuntaa ja sen mukaisesti entistä parempia ihmisiä. Ihmisellä oli sekä oikeus että velvollisuus rakentaa itsestään mieleisensä, mikäli Jumala ei ollut asiaa määräilemässä.

Tämä saattoi tarkoittaa ihmisen mielihalujen tunnustamista ilman mitään estoja, kuten markiisi de Sade päätteli. Aivan samaan tapaan Charles Fourier vaati, että oli tunnustettava ihminen. Tämä tarkoitti, että myös hänen intohimonsa, jotka olivat luonnollisia, oli rehabilitoitava. ”Luonnottomuus” oli järjen vastaista ja edistys tulisi luomaan uuden ja korkeamman ihmisen, joka pystyisi elämään rationaalisesti ja hallitsemaan irrationaalisia tunteita, kuten mustasukkaisuutta, joka liittyi sukupuolisuhteisiin.

Fourier suunnitteli falanstereita, kommuuneja, joissa ihmiset asuisivat suurena perheenä ja joissa ihminen ei enää olisi sidottu jonkin toisen kanssa ikuiseen parisuhteeseen. Rahvaanomaisesti sanoen ”yksityisomaisuus naisiin nähden” oli kumottu ja sama tietenkin koski myös miehiä.

Fourierin seuraajia Venäjällä olivat sekä Mihail Petraševski, jonka piiriin myös Dostojevski oli nuoruudessaan kuulunut että Mihail Tšernyševski, Venäjän edistyksellisen nuorison idoli ja edistyksen ja vapautuksen marttyyri-pravednik, joka sai viettää puolet elämästään telkien takana ja pakkotyössä.

Petraševski todella perusti fourier-tyyppisen kommuunin, mutta talonpojat polttivat sen ja itse isäntä karkotettiin Siperiaan. Sinne joutui myös Tšernyševski vuonna 1862 eli toistakymmentä vuotta myöhemmin, mutta toisin kuin Petraševskin näkemykset, hänen aatteensa levisivät Venäjällä vastustamattomalla voimalla ja villitsivät kokonaisen nuorison sukupolven.

Tšernyševskin vuonna 1863 ilmestynyt kirja Mitä on tehtävä? Kertomus uusista ihmisistä, kirjoitettiin, kuten tunnettua, Pietari-Paavalin vankilassa ja julkaistiin aluksi laillisesti. Se oli myös Leninin lempilukemista ja hän kirjoitti vuonna 1902 itse samannimisen kirjasen, jota on pidetty yhtenä hänen tärkeimmistään.

Kannattaa panna merkille, että myös Lenin oli, alan klassikkoihin perehdyttyään, alkanut ymmärtää, että oli itsekin kommunisti ja vaati, että Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolševikkisiipi alkaisi käyttää itsestään kommunistipuolueen nimitystä tuota vanhaa ja nyt jo suorastaan unohtunutta termiä. Näin tapahtuikin vuonna 1918, kun puolue jo oli vallassa. Tämän asian symbolinen merkitys on erittäin suuri ja kuvastaa hyvin koko sen ajatusmaailman epärealistisuutta, joiden vallassa Uljanov-Lenin aloitti uransa käytännön politiikassa, vastuuttomasti ja säälimättömästi, kuten Maksim Gorki samaan aikaan kauhistuneena kirjoitti.

Jo Marx ja Engels olivat hulluna vuonna 1848 julkaisseet ”Kommunistisen puolueen manifestin”, mutta silloin koko tuolla saksalaisella pikku puolueella ei ollut mitään poliittista merkitystä ja se painui pian historian hämärään. Bolševikkien nimessä sana kommunismi sen sijaan alkoi pian kaikua koko maailmassa, vaikka se nopeasti menettikin alkuperäisen sisältönsä eikä itse noista kommuuneista 1920-luvun alun jälkeen jaksanut enää kukaan täysijärkinen innostua. Vuonna 1930 Stalin peräti kielsi sellaisten perustamisen.

Mutta alun perin kommuuni oli utopistisosialismin kova ydin, jos niin voi sanoa. Usko uudenlaiseen yhteiselämään, joka kukoistaisi kommuuneissa ja muokkaisi ihmisistä uudenlaisia olentoja, rationaalisia altruisteja, oli 1800-luvulla yleistä ja jatkui vielä kotvan aikaa yli Venäjän vuoden 1917 vallankumousten.

Kansalaissodan ja sotakommunismin aikana siis myös uudenlaisen seksuaalielämän järjestäminen todella oli tärkeä osa kommunismia kuten se oli ollut 1800-luvulla. Talonpojat pelkäsivät sitä ja levittivät juttua valtavasta peitosta, jonka alla kaikki nukkuisivat sikin sokin ja harrastaisivat seksiä rajoituksetta kenen kanssa halusivat. Ulkomainen lehdistö kertoi kommunistien ”sosialisoineen naiset”, mikä oli huomattavaa liioittelua, mutta ei tuokaan savu ilman tulta syntynyt, vaikka liekit ennen pitkää tukahtuivat.

Stalinin aikana lopetettiin paitsi kommuunit, myös vapaan seksin propagointi. Vuoden 1936 perhelait olivat varsin vanhoilliset ja kannattaa panna merkille, että ne säädettiin samaan aikaan, kun uusi, sosialistiseksi nimetty yhteiskuntajärjestelmä virallisesti katsottiin voimaan tulleeksi Neuvostoliitossa. Turha lienee mainitakaan, että tähän samaan tapahtumaan liittyi mitä kiinteimmin ns. suuri terrori, jossa siivottiin pois elävien kirjoista sadoin tuhansin niitä, joiden olemassaolo ei näyttänyt sopivan yhteen uuden, korkeamman ihmistyypin ilmaantumisen kanssa.

Erilaiset irvileuat ja pilkkaajat, jotka nyt tulkittiin trotskilaisiksi, saivat huomata hymynsä hyytyvän. Aate, joka uskaltaa tappaa suuren määrän ihmisiä, saa poikkeuksetta puolelleen paljon ihailijoita, sillä näin se todistaa olevansa kuolevaisen ihmisen yläpuolella. Stalin ei tässä asiassa häikäillyt.

Stalinin luoma sosialismi ei ollut erityisen utopistista, vaikka sen propagandakoneisto teki parhaansa selittääkseen, että maailmaan oli sosialismin myötä syntynyt paljon uusia asioita, joita itse asiassa ei ollut syntynyt. Uusi, sankarillinen ihminen kuului väitetysti näihin uutuuksiin ehkä peräti niistä suurimpana. Koska yhteiskunta todella paljossa luo ihmisen, jäsenensä, ei tämäkään puhe aivan tyhjää ollut. 1930-luvun lopun venäläisessä ihmisessä oli kyllä yhtä ja toista uutta, vaikka vanha Aatami toki oli yhä kaiken perustana, ehkä Oblomovillakin oli vielä jossakin sijansa.

Palataksemme vielä 1800-luvun utopisteihin, täytyy mainita myös Pierre-Joseph Proudhonin ja Henri de Saint-Simonin nimet. Molempien vaikutus Venäjällä oli suuri ja perustui osittain myös suoriin kontakteihin. Proudhonin tunsivat myös henkilökohtaisesti sekä että Herzen että Bakunin.

Saint-Simonin ”ihmisyyden uskonto” ja ”tunteiden kasvatus” ennustivat myös uuden ja entistä korkeamman ihmisten välisen yhteisyyden syntyä. Se muistutti Ludwig Feuerbachin antroposentristä tulkintaa uskonnosta ihmisyyden luomuksena ja heijastumana. Uusi uskonto todella uskontona eikä vain kirjanoppineiden harrastuksena oli jotakin, joka vetosi venäläiseen sieluun, kuten se vetosi myös saksalaiseen ja ranskalaiseen, joskaan ei erityisemmin englantilaiseen. Muistelen jonkun englantilaisen lausahtaneen, että hänen maassaan pidetään kovin intohimoista asennoitumista yhteiskunnallisiin kysymyksiin jo periaatteessa moraalisesti epäilyttävänä. Venäjällä asia oli päinvastoin.

Proudhonin opetuksista muistetaan parhaiten yksinkertaistavat paradoksit: ”Omaisuus on varkautta”, ”Jumala on paha”, ”anarkia on järjestystä”. Kuten kaikki evankeliumi, nämäkin olivat hullutusta maailman viisaille, ainakin mikäli heillä oli englantilainen temperamentti. Epäkäytännölliset, hengen maailmassa viihtyvät venäläiset intelligentit ne sen sijaan pystyivät helposti tempaisemaan mukaansa.

Toisin kuin joissakin muissa maissa, valta Venäjällä saatettiin hyvinkin helposti kokea kokonaan vihamieliseksi ja ulkopuoliseksi voimaksi, jolla ei ollut mitään moraalista oikeutta tunkeutua esimerkiksi riistämään talonpoikien työn tuloksia, saati pakottamaan heitä vuosikymmeniksi sotaväkeen. Sergei Netšajevin kaltaiset narsistit saattoivat ilman moraalisia ongelmia asettua tuon ”saastaisen” (poganyj) vallan ulkopuolelle ja pyrkiä sen armottomaan tuhoamiseen. Se merkitsi tietynlaista yli-ihmiskompleksia.

 Tämän sairauden toinen laji vaivasi Dostojevskin rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikovia, jonka anarkismi saattaisi olla peräisin Max Stirneriltä, jonka mielestä ihmisen, tullakseen vapaaksi, oli surmattava paitsi Jumala, myös Ihminen –ehkäpä tappamalla joku ihminen aivan konkreettisesti.

Mutta oliko tällä tavoin mahdollista kehittyä korkeammaksi olennoksi, sellaiseksi yli-ihmiseksi, josta Nietzsche puhui? Tuskinpa vain. Nietzschen Zarathustran asettama runollinen tehtävä oli osoitettu ihmiskunnalle: sillä ei ollut mitään tarkoitusta, jos se tyytyi kurjaan nykytilaansa. Se saattoi luoda itselleen tarkoituksen synnyttämällä jotakin itseään korkeampaa. Saattoiko tällaista tapahtua muutoin kuin mobilisoimalla yhteiskunta ja valtio sitä toteuttamaan? Bolševikkipuolueessa oli paljonkin intellektuelleja, jotka olivat juuri tätä mieltä.