Taiteen tarhoissa

 

Make love

 

Meillä suomalaisilla on nyt aihetta röyhistää rintaamme myös kulttuurin rintamalla. Iiu Susiraja, valokuvataiteilija, joka on kuvannut itseään, on saanut oman näyttelyn New Yorkin MoMa:an ja kovasti suitsutusta alan auktoriteeteilta. Mitäpä me enää muita todistuksia tarvitsemme?

Sitä paitsi Tom of Finland, toinen nerokas kuvataiteilijamme on jo taiteilijanimessään nostanut vähäpätöisen ja monen unohtaman maamme koko maailman kulttuuriväen eturintaman tietoisuuteen. Moni on kai siellä maailman ytimissä jo joskus luullut maatamme takapajuiseksi periferiaksi, mutta siitäpähän saivat. Myös nationalisteille on taiteilijoillamme siis ollut paljon annettavaa.

Nykytaide on siitä hankala asia, että sen arvottamiseen tarvitaan ehdottomasti asiantuntijoita. Kuka tahansa tolvana ei kykene moderneista teoksista sanomaan yhtään mitään. Mikäli hän nyt saa ihan vilpittömästi sanottua edes sen, että jokin teos häntä miellyttää (ja toinen siis ei), ei hänestä sentään missään tapauksessa ole panemaan töitä paremmuusjärjestykseen.

 Sellaiseen tarvitaan ammattilainen, arbiter elegantiarum. Taide ja etenkin nykytaide on vähän kuin Venäjä Fjodor Tjuttševin mielestä: sen kriteereitä ei voi määritellä, sen saavutuksia ei voi mitata -siihen voidaan vain uskoa. On lyhesti sanoen uskottava auktoriteetteihin.

Tai sitten voi olla myös uskomatta. Se on varma tapa hankkia konformistiselta ja auktoriteettisuskoiselta laumalta syytteitä moukkamaisuudesta, mutta ei sillä mitään keinoa ole osoittaa olevansa sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan.

Ottakaamme nyt esimerkiksi vaikkapa ns. porno (pornografia). Sehän tarkoittaa seksuaalisen kiihotuksen aikaansaamiseksi tuotettua ja myytyä tuotetta, siis eränlaista huoraamista, niin sanoakseni toisin keinoin, eli kirjoituksen ja piirtämisen avulla.

Alaston ihmisruumis ei missään tapauksessa ole pornoa, kun se ei ole taidettakaan eikä se ole edes myynnissä. Taiteelliset tutkielmat alastomuudesta saattavat olla jopa hyvinkin kauniita ja samaan aikaan vailla kiihottavuutta. Tiettyä erotiikkaa niissä nyt sentään yleensä on.

Mutta toki kunnon raa’alla seksilläkin on tässä maailmassa oikeutuksensa, olisi outoa, jos se kiellettäisiin. Internet on muuten myös täynnä pornoa ja on laskeskeltukin, että hyvin suuri osa nykyisen sukupoven ns. työajasta menee sen katseluun.

Tässä on varmasti ainakin jotkin myönteistä, onhan seksuaalisuus edistyksellisimmän väen mielestä aina ollut ihmisen hienoimpia toimialoja. Usein näkee suorastaan pantavan yhtäläisyysmerkit seksin ja rakkauden välille. Seksuaalisuus on luonnonvoima, joka on vastapooli ihmisen tuhoavuudelle: make love, not war!

Tämä on tietenkin yhtä simppeliä käsitemagiaa kuin olisi kaikkien nesteiden julistaminen ravitseviksi ja maukkaiksi. Todellisuushan on paljon moninaisempaa. Todellisuuteen kuuluvat myös monenlaiset perversiot pedofiliasta sadistiseen sarjaraiskaamiseen ja himomurhaamiseen. Monista muista en tässä puhukaan.

Tyhmimmät edistyshenkilöt ovat tässä kohtaa usein tehneet helppohintaisen taikatempun selittämällä, ettei esimerkiksi raiskauksessa ole lainkaan kyse seksistä, vaan vallasta… Ja näyttää siltä, että moni itsekin uskoo siihen, mitä puhuu.

Mutta taiteestahan sitä piti puhua. Raiskaus on mielestäni aika harvinainen aihe taiteessa ja ihmettelen kyllä miksi. Mieleeni tulee tässä vain Euroopan ryöstö, missä Juppiter härän hahmossa on aika viitteellinen raiskaaja ja asia jäänee monelta ymmärtämättä.

Pedofiliasta tehtyä tadettakin saa etsiä, mutta juuri hiljattain on sentään lähdetty kaapista ja peräti Helsingin kaupungin voimin yritetty tuoda lasten drag-esityksiä yleisön nähtäviksi. Taantumukselliset piirit ovat sabotoineet asiaa, vaikka drag on tärkeä ja hyvin edistyksellinen taiteen laji, kuten kerrotaan.

Suomen alati liberaali kirkkokin on paheksunut tuota ahdasmielisyyttä: antakaa lasten tulla myös drag-setien luo! Vanhat irstailijatkin tarvitsevat rakkautta, eikös vain? Vai onko siinä kyseessä jokin poikkeusryhmä, jonka tarpeille voi viitata kintaalla? Miksi?

Mutta aikamme suuresta taiteesta piti puhumani. Kiasmassa (vai oliko se Miasma?) on juuri taas avattu Tom of Finlandin näyttely.

Etten tulisi leimatuksi taiteen viholliseksi, ilmoitan heti kannattavani tällaista näyttelyä, joka panee esille avoimesti tekijän itsensä pornoksi luokittelemaa aineistoa. Homoporno on mainio ja iloinen asia, sen tunnustamme varmaankin jo me kaikki!

Mutta niin on kyllä heteropornokin. En ainakaan itse keksi syytä siihen, että se voitaisiin asettaa jotenkin eri asemaan kuin homoporno. Odottelen siis sellaista alan taidenäyttelyä, jossa kauniit teinitytöt (laillisessa iässä!) lohduttavat suloillaan vanhoja setiä ja nuoret urokset nostavat mummot autuuden esikartanoihin.

Olen varma siitä, että tuollaisella näyttelyllä olisi todellista tilausta ja että se päästäisi kaapista monia estyneitä heteroita. Kun sitä ei vielä ole, en rupea arvioimaan sen taiteellisuutta.

Mitä taiteen ja pornon suhteeseen muuten tulee, panen tähän vanhan blogini, jossa olen aihetta pohdiskelut.

 

 

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.

 

Kiiman ihanuus ei ole rajaton

 

Musti ja Mirri pervoina

 

Aina valpas hesarimme on pääkirjoituksessaan kajonnut ajankohtaiseen aiheeseen. Pride-viikon kunniaksi myös eläimet on valjastettu Hyvän asian puolelle.

Musti ja Mirri on nyt tuon lehden kannessa piirretty Tom of Finlandin legendaarisen taiteen tunnuspiirteiden mukaisesti ja ne silmäilevät toisiaan tyytyväisen näköisinä. Specismin (lajikiihkon?) nimellä tunnettu segregaatio/ennakkoluulo on tässä siis niin sanotusti selätetty, että hupsista vaan!

Saman lehden pääkirjoitus kyllä on kriittisessä syväluotauksessaan havainnut, ettei näiden eri lajeja edustavien (onko lajeja lopultakaan olemassa?) henkilöiden/olentojen katseessa ole sitä samaa riemukkuutta, jonka Tom of Finland vangitsi kuuluisiin kuviinsa.

Jos olisi katsottu tarkemmin, olisi myös huomattu yksi oleellinen ero. Suuri Tom kertoi aikoinaan, että oli saavuttanut tarkoituksensa, mikäli katsojalla alkoi puntti pullistua. Niiden piirroshahmojen punttikin oli aina pullollaan.

Mutta Mustin ja Mirrin jalkojen välissäpä ei nyt olekaan mitään ja sehän tarkoittaa, että ne on kastroitu. En halua lainkaan vähätellä niiden ihmisten tunteita, joille kastroimisfantasiat tuottavat suurta nautintoa ja ehkäpä itse operaatiokin, mitä kyllä epäilen. Mutta kun ei ole mitään, niin ei ole.

Asia kuitenkin nyt on niin, että Tom of Finlandin taide liittyy aivan olennaisesti kiimaan, mitä kastroiduilla ei tiettävästi ole. Kiiman ansiostahan sitä juuri voidaan tuntea suurtakin riemua erilaisissa sessioissa, kuten aikuiset pitemmittä puheittakin ymmärtävät. Se voi tietenkin liittyä rakkauteen tai sitten ei. Olennaista on paisuvaisten muuttuminen kopulaatiovalmiuteen.

Eri lajeja edustavien olentojen välinen seksi on tietenkin aivan hyväksyttävää ja miksei sitten kiitettävääkin. Pöyhkeässä itsekeskeisyydessä sitä ihmisten kohdalla nimitetään zoofiliaksi, ja se myös lienee aivan laillista tai ainakin sellaiseksi pian tulossa.

Asiassa on kuitenkin se vaikeus, etteivät normaalit ei-inhimilliset eläimet kiihotu toisista lajeista, kuten eivät normaalit ihmisetkään. Toki pride-tapahtuman ideana onkin nostaa juuri epänormaalius erityisen arvostettavaksi ja tavallisen inhimillisen seksuaalikäyttäytymisen yläpuolelle, mutta siinä on ongelmansa.

Olipa tämä asia sitten kiitettävä, moitittava tai yhdentekevä, ei minua tässä nyt kiinnosta. Sen voi kuitenkin todeta, että kiiman herättämisellä ei-traditionaalisilla tavoilla ja asetelmilla on rajoituksensa. Ei se puntti käskien pullistu ja mikäli kalut kokonaan puuttuvat, se ei pullistu mitenkään muutenkaan.

Vieraslajisilla tovereillamme ei ole edes puntteja. Oikeasti niillä kyllä on kalut, mutta esimeriksi kissojen ja koirien väliltä puuttuvat halut, olisipa asia sitten miten toivottava ja edistyksellinen tahansa.

 

Rahastus seksillä

 

Pornoa pukkaa

 

Seksuaalinen vallankumous oli yksi niistä suurista vapautustapahtumista, joihin ihmiskunnan edistyksellisin osa suurella tarmolla pyrki kautta 1800-luvun.

Eipä ihme. Itse asiassa seksuaalisuus tietenkin oli ja on ihmisyyden ytimessä, eräs perustarpeista, jonka tukahduttaminen ja vääristäminen on maailmassa aiheuttanut yhtä paljon pahaa kuin muukin sorto, kuten kansallinen tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä.

Niin sanotuilla utopistisosialisteilla kuului jonkinlainen, yleensä hyvin radikaali seksuaalinen vallankumous aina ohjelmaan ja tulevaisuudessa sukupuolielämä oletettiin järjestettävän aivan uudella tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia eikä sortaisi ketään.

Itse kukin ymmärsi asiat omalla tavallaan. Venäläisen radikalismin isällä ja Leninin suurella esikuvalla Nikola Tšernyševskillä seksuaalisuus on kaiken pyhän ytimessä hänen uudella Venäjällään, jonka kaupungit oli tehty lasista ja alumiinista (vrt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset).

Dostojevskilla taas on eräässä teoksessaan karikatyyrinen radikaali, joka haluaa vapauttaa naisseuralaisensa kehottamalla tätä myymään kadulla itseään. Onhan nuori kauneus tytön pääomaa, jonka käyttämisen estämistä tai edes hukkaamista ei voi sallia.

 Dostojevski huomauttaa, että kaikilla aatteilla on sellaisia kannattajia, jotka vahingoittavat niitä enemmän kun viholliset. Mutta tuo säikkymätön radikaali julisti kyllä olevansa hölmö, mutta lakkaavansa sitä olemasta, kun kerran tiesi itsekin asian. Kyseessä oli varmaankin yritys soveltaa Sokrateen johtopäätöstä tietämisen merkityksestä.

No, joka tapauksessa seksuaalinen valankumous tuli, kun sen aika koitti. Niin sanotut Bloomsburyn älyköt elivät uudenlaisten normien mukaisesti, mutta he muodostivat vain pienen saarekkeen jälkiviktoriaanisen Englannin tekopyhässä kulttuurissa.

 Ensimmäisen maailmansotien jälkeinen aika oli jälkikäteen katsoen vasta tuon mainion vallankumouksen alkusoittoa. Alastomuus ja ruumiillisuus nostettiin kunniaan, mutta se tapahtui yhä jonkinlaisen ylevän aatteellisuuden puitteissa sikäli kuin kyse oli älymystöstä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtui massojen vallankumous. Sitä enteilivät jo sensuurisodat, joiden tuloksena kaunokirjallisuus jo vapautettiin sensuurista. Suuret ikäluokat suorittivat varsinaisen kumouksen, jonka symbolisena huipentumana on vuosi 1968. Bertrand Russellin henkilö yhdisti uuden radikalismin Bloomsburyn yhteisöön.

Sikäli kuin asia koskee seksuaalisuuden roolia kulttuurissa, tapahtui varsinainen vallankumous kuitenkin suurelta osalta muualla kuin Woodstock-festareilla. Sen todelliseksi pioneeriksi lanseerattiin menestyvä nuori mies, joka opiskeli collegessa.

Hän nimittäin luki Playboy-lehteä. Lehden ytimenä oli kuva” kuukauden leikkitoverista” (Playmate of the month), kolmen sivun värikuva kauniista ja alastomasta nuoresta naisesta. Tämän ympärillä oli sitten erilaisia eteenpäinpyrkivälle nuorelle miehelle sopivia tarinoita ja muuta hyvää, seksivitseistä ylellisten lahjojen (esim. moottoripyörä) kuviin.

Lehden ambitiona oli kuitenkin edustaa myös vakavaa filosofiaa, jolla kaikki perusteltiin. Niinpä siinä eräs osasto oli nimeltään” Playboy philosophy”, jossa yhä uudelleen perusteltiin, usein filosofian klassikoihin viitaten, miksi vapaus merkitsee myös sukupuolista vapautta. Ja yli kaikenhan oli taloudellinen vapaus, joka tarkoitti, että seksiä oli voitava hyödyntää myös taloudellisesti.

Julkaistuissa kuvissaan aina aamutakkiin pukeutunut ja hehkeiden tyttöjen ympäröimä lehtimoguli Hugh Hefner oli keskiluokkaisen ja kunniallisen (respectable) pornon ensimmäinen suuri profeetta (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset). Seksin myynnissä oli kyse miljardisummista ja periaatteessa ilmaisen myyntiartikkelin hinnan mielettömästä paisuttamisesta.

Onhan tässä jo aikaa kulunut siitä, kun Playboy oli kova sana nuorten miesten ja naisten keskuudessa. Naisille pääseminen kuukauden leikkitoveriksi merkitsi kurkottamista kuuluisuuden ja ”jetsetin” ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki maallinen hyvä oli saatavilla. Suomalaisiakin leikkitovereita oli.

Nykyäänhän pitää jo olla entinen pääministeri päästäkseen kurkistamaan tuohon paratiisiin. Pelkkä riisuutuminen on niin last season.

Tai mene ja tiedä. Kyllä seksin myynti tavalla tai toisella on yhä suuri bisnes ja luultavasti se on nyt jopa laajempaa kuin koskaan. Rahastamisen tavat ovat vain muuttuneet.

Lievästi hämmästyen törmäsin netissä sellaiseen termiin kuin ”OnlyFans-tähti”. Ilmeni, että OnlyFans on yhteisö, jonka jäsenet maksavat siitä, että ne saavat nähdä ”tähden” suorittavan erilaisia seksuaalisesti kiihottavia esiintymisiä.

Kyseessä on siis aivan sama idea kuin joskus takavuosina Sohossa, jossa pääsi tirkistämään jostakin aukosta naista, joka istui laatikossa housut kintuissa. Punnan maksamalla sai tirkistelyaikaa joitakin sekunteja ja sen jälkeen ”malli” sulki aukon ja pyysi lisää rahaa. Luultavasti kolikoita illan mittaan kertyi kilotolkulla.

Mutta nykyäänhän asiat hoidetaan hienostuneemmin, etten sanoisi sofistikoituneemmin. Tuo sana muuten tuli meille muistaakseni 1970-lubulla. No, joka tapauksessa, nyt esiintyvät jopa itse katsojat ja kaikkia osapuolia veloitetaan google-tiliä erilaisten appien käytöstä.

Nuo apit eivät yleensä ole sellaisenaan ns. kovaa pornoa tai lainkaan pornoa. Kova porno on ilmaista. Jokainen voi vapaasti mennä katsomaan youpornia tai pornhubia siitä vaan, nappia painamalla. Takeita ei ole siitä, että ruokahalu säilyy vielä tuon tarjonnan nauttimisen jälkeen. On se sellaista kamaa ja hyvin vaatimattoman kokemuksen perusteella uskallan esittää, että kehitys on sielläkin ollut nopeaa ja mennyt yhä perverssimpään suuntaan.

Mutta niin sanottu pehmoporno tulee nyt luoksemme ilmaiseksi ja kutsumatta, itse asiassa sitä ei pääse edes karkuun.

 Tietokoneelleni on pesiytynyt jokin MSN, joka aikanaan näytti joka aamu ensimmäisenä paljasta naisen takapuolta, mitä vastaan minulla ei sinänsä mitään ole. Venus Kallipyge oli mitä oli nimenomaan kauniin pyllynsä ansiosta. En ihmettele, että sitä alettiin palvoa.

Joka tapauksessa oli pakko nyt ihmetellä, miksi tätä tarjottiin nyt väkisin ja tilaamatta. Vastaus on tietenkin raha: samassa paketissa tuli ja tulee mainoksia ja taas mainoksia.

Vielä kummallisempaa on ollut Threads-nimisen appin (palvelimen?) sisältö. Sen kerrottiin olevan vastaisku amerikkalaisten magnaattien periaatteettomalle sananvapauden suosimiselle, nämähän olivat poistaneet omista systeemeistään niin sanotun faktantarkistuksen eli ennakkosensuurin.

Threadsin anti on sitten ollut miltei kokonaan naisten kuvia, vieläpä kauniiden naisten. Katsoohan niitä mielellään, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi aina ohi mennessäni peukuttaa niitä, kuten ne kerjäävät tekemään. Lisäksi ne tarjoavat seuraa, vaikka yleensä asuvat toisella puolella maailmaa.  Pari kaunotarta harjoittaa lakkaamatta masturbointia, en tiedä, mitä tekemistä sillä on tällaisella uutissivustolla.

Verrattuna X:ään tämän kilpailijan sisältö on lievästi sanoen kummallista, enkä meinaa millään löytää sieltä sellaista informaatiota esimerkiksi päivänpolitiikasta, jota etsin. Jotakin toki on, mutta vain muutama prosentti tarjonnasta.

No, sittenhän meillä tässä ajassa on näitä varsinaisia seuralaispalveluita, jotka eivät mitään muuta pyrikään olemaan. On esimerkiksi Tinder, jossa on jonkinlainen tutka, jonka avulla voi löytää halukkaan parin jopa naapuristosta. Vastaava sukupuolivähemmistöjen palvelin on nimeltään Grindr. Muitakin näyttäisi olevan.

Kaikki suurimmat lienevät amerikkalaisia ja rahastavat ymmärtääkseni aivan samalla logiikalla kuin tuo muinainen Sohon tirkistelylaatikko. Tirkisteltäviksi ovat kuitenkin ryhtyneet ryhmien jäsenet ja sutenööri tarjoaa vain alustan.

Mutta puhe oli tässä nyt siis seksuaalisesta vallankumouksesta, joka merkitsi vapautumista irrationaaliseksi koetuista vanhanaikaisen yhteiskunnan normeista.

Vapautuminen tuli jo puoli vuosisataa sitten, eikä nykyinen nuori polvi voine lainkaan käsittää, millainen muutos kulttuurissa on tapahtunut.

On kuitenkin helppo nähdä, ettei muutos muistuta paljonkaan sitä, mitä utopistisosialistit kerran visioivat. Heidän utopiassaan seksi ei enää ollut kauppatavaraa, vaan edusti korkeimpia arvoja kehittyneimmillään.

Vapaassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei seksuaalisuuden esittämisen ja myymisen rajoituksia voine ainakaan kovin paljon sallia. Olemme siis nyt tämän Dostojevskin radikaaliääliön aikoinaan, kuvittelemassa vapaassa yhteiskunnassa.

Elävään kulttuuriin on aina kuitenkin kuulunut ja kuuluu yhä keskeisenä hierarkkisuus. Viinaa voi juooda pullon suusta ja saada mukavan nousuhumalan, jonka vallassa sitten voi karjua ja rehennellä ympäristölleen, mikäli siitä saa tyydytystä.

Toisaalta voi myös nauttia ravintolassa miellyttävässä ympäristössä ja hyvässä seurassa viiniä ja herkullista ruokaa, mihin liittyneenä tuo samainen nousuhumala antaa autuaallisen lisänsä. Onko molemmissa kyse samasta asiasta, jätän itse kunkin mietittäväksi. Ainakaan meidän ns. kulttuuripiireissämme ei tällaisia eroja näköjään kyetä tekemään, mikäli kyse oin seksistä.

Jos esimerkkejä tarvitaan, viittaan vain tuohon Pride-maailmaan ja sen kuvastoon. konkreettisemmin voin mainita vaikkapa nimen Tom of Finland.

Olen näistä jo kirjoittanut, joten tyydyn tässä vain antamaan linkin (Vihavainen: Haun tom of finland tulokset).

Tulemme tässä näet pornon problematiikkaan. Huomautan suhtautuvani hyvään pornoon myönteisesti ja lähden siis siitä, että sitäkin on olemassa hyvää ja huonoa. Miksi juuri se huono ja suorastaan törkyinen laji on nykykulttuurissamme suurimmassa suosiossa, on minusta kiinnostava kysymys.

En rupea tässä avaamaan asiaa enemmälti, koska olen sen jo muualla tehnyt. Huomautan vain, että kyseessä mitä ilmeisimmin on sama ilmiö kuin aidon taiteen ja kitschn välisessä erossa (ks. Vihavainen: Haun kitsch tulokset).

Mutta kitsch-taidehan on nykyään hyvin arvostettua.

Niinpä niin, Dostojevskin ääliö.

Siellä missä naisia tehdään

Siellä missä naisia tehdään

Sillä katso, me olemme sangen viheliäisiksi tulleet…

Joskus, nuorena, ollessani vielä dogmaattisessa horroksessa, luulin naisten luonnostaan olevan ruumiiltaan erilaisia kuin miehet. Samaa jankuttivat ne alan teokset, joita salakähmään luettiin ja etenkin katsottiin. Katsottavaahan löytyi muun muassa niin sanotusti klassisista taidetta ja historiaa käsittelevistä teoksista, Kyrenen Afrodite oli suosikkini ja pidin sen muotoja suorastaan tyrmäävinä.

Kaikki tässä maailmassa toki muuttuu enkä edes suuresti yllättynyt, kun sitten kuulin tai paremminkin luin nuo sakramentaaliset sanat: naisiksi ei synnytä. Siihen ikään mennessä oli ehtinyt kuulla jo niin monenlaista, että tuo kuulosti aivan luontevalta. Vallitsevan todellisuuden tiesin joka suhteessa viheliäiseksi ja ymmärsin, että muutoksen on tultava.

Korollaarit tuosta aksioomasta olivat selviä ja kirkkaita. Jos naisiksi ei synnytä, niin heitä siis tehdään eli valmistetaan. Jos ja kun asia niin on, niin mikäpä estää tekemästä heitä jokaiselle makunsa ja tarpeidensa mukaan? Keskiajan universaalikiista oli jälleen ratkaistu nominalistien hyväksi. ”nainen” oli vain esimerkiksi metaanipurkauksen kaltainen ääniaaltojen yhdistelmä, flatus vocis kaksine tavuineen. Yleinen ei ollut todellista, eikä millään muotoa rajoittanut luojan, siis ihmisen mielikuvitusta kun häntä aina uudestaan luotiin, kulloistenkin tarpeiden mukaan.

Tärkeätä ja oleellista tässä, kuten kaikkialla olivat juuri tarpeet. Jos ei (vielä) ollut naista, ei hänellä voinut olla tarpeitakaan. Sen sijaan oli tietenkin tilaajia: yhdet loivat muotia, toiset myivät ruumiinkulttuurille välttämättömiä rättejä, valmennusta ja laitteita, kolmannet suolsivat viihdettä. Kaiken kaikkiaan kyse oli olennaisesta, jos niin voi sanoa. Puolet maailman tuotannosta ja ylikin oli valjastettu luomistyöhön, jonka tuotteita tai puolivalmisteita, naisia, syntyi kutakuinkin myös juuri tuo määrä. Kenen tarpeisiin? Siinä oli se suuri kysymys.

Kun ikävuosia alkoi harteillani olla niin sanoakseni normaali määrä, sain jo havaita, että vain tomppelit enää edes Helsingin Sanomissa kuvittelivat, että naiset olisivat luonnostaan suunnilleen sellaisia, kuin heistä kehittyi ilman erityisiä toimenpiteitä ja vackert så. Itse asiassa jokainen yksilö, siis projekti suunniteltiin personal trainerin ohjeiden mukaan ja häntä –käytän nyt huonoa sanaa- lypsettiin niin kauan kun vastinetta riitti. Tavoite oli aina asetettu niin sanottua ”normaaliutta” sen verran korkeammalle tai matalammalle, ettei työ päässyt loppumaan.

Vanhoille antiikin epäjumalankuville sikäli kuin ne koskivat naisia, saattoi enää vain säälivästi hymyillä. Muodinluojat loivat sen sijaan luurankohahmoja, joiden makaaberi romantiikka juontui suoraan aikakauden zombeja ja vampyyrejä harrastavan lapsekkaan kulttuurin valtavirrasta. Toinen tyyppi muistutti kovasti Tom of Finlandia, joka muuten olisi ollut miehekäs, mutta omasi huomattavan kehittyneet rinnat vetimineen.

Ymmärsin, että nainen oli nyt vapautettu eikä hänellä enää ollut tässä maailmassa mitään rajoja. Mikäli hän uudessa hahmossaan näytti jokin silmissä vastenmieliseltä, niin se taas oli tuon pölvästin oma häpeä. Kullakin aikakaudella on muotinsa ja meidän päivinämme se heijastaa sateenkaaren kaltaista kaikkien mahdollisuuksien kirjoa, vallan pyörryttää tämä vapauden määrä.  Naisia tehdään nykyään viime kädessä ajatuspajoissa, joiden luomat mallit sitten työstetään alan teollisuudessa.

Mutta miten on käynyt miehen? Itse asiassa vanhat patsaat näyttävät paradoksaalisesti kelpaavan muodinluojille varsin hyvin, Michelangelon David, erilaiset pyhän Sebastianin versiot ja onhan niitä. Eikö miehiä siis tarvitsekaan tehdä? Miehiksi synnytään?

No, onhan sitä lihaskuhmuroiden kasvattamiseen pyrkivää toimintaa myynnissä myös miehille, mutta noin suurissa puitteissa näyttää siltä, että Tom of Finland on ylittämätön malli, joka sopii niin naisille kuin miehille. Miksi näin on, askarruttaa minua suuresti. Onko luonto siis juuri miehen kohdalla oikutellut? Tarkoitan, onko luonto olemassa vain ja ainoastaan miehen, mutta ei naisen kohdalla? Mietipäs nyt tätäkin niin hulluksi voit tulla, jos sellaista nyt sanan varsinaisessa merkityksessä on olemassa. Tässä alkaa jo tulla kovin skeptiseksi.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys kuuluu klassisiin synteihin, mutta myös hyveisiin. Helleenisessä maailmassa nemesis eli jumalten kosto kohtasi sitä, joka joutui liiallisen ylpeyden, hybriksen valtaan.

Myös juutalaisten toora kertoo, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.

Molemmissa tapauksissa kyse selvästikin on siitä, että ihminen kurkottaa kohti jotakin hänelle kuulumatonta. Ei ihmiselle ole mahdollista nousta suuremmaksi kuin sallittu on. Kaikki Baabelin tornit on tuomittu sortumaan ja se, joka yrittää vaikkapa kasvattaa lihallisen asumuksensa oman mielensä mukaisiksi, saa ennen pitkää havaita rajojen tulevan vastaan.

Lihasmassaansa määrättömästi kasvattanut bodaaja on pelkästään säälittävä tapaus, jonka elinikäkin on tuomittu jäämään lyhyeksi. Mikään huippu-urheilija ei voi suorittaa enempää, kuin mitä ihmisen kudokset kestävät eikä se ole kovin paljon. Ja ne sukupuolenvaihdoksetkin jäävät vain matkimisen asteelle.

Viisaus lähtee tosiasioiden tunnustamisesta ja se asettaa rajat myös kohtuulliselle ylpeydelle. Mutta eikö ylpeys omissa, kohtuullisissa rajoissaan olekin yksi hyveistä? Joinakin aikakausina on saatettu ihailla pyhimysten äärimmäisyyksiin menevää nöyryyttä, mutta koskaan ei sellainen ole soveltunut vapaalle kansalaiselle, joka toimii vertaistensa keskuudessa.

Kohtuuton ylpeys, joka perustuu siihen, ettei omaa tilaa kyetä arvioimaan, on ennen muuta kypsymättömien eli siis nuorukaisten ja neitosten synti. Yleensä se paranee ajan mittaan luonnollista tietä, kun maailma opettaa löytämään kohtuuden tavalla tai toisella.

Paheena ja puutteena voidaan myös pitää ylpeyden liiallista puutetta. Antiikin aikoina se, mikä sopi orjille ei sopinut vapaille miehille ja myöhemmin sääty-yhteiskunnan aikana se, mikä sopi säätyläisille, ei sopinut rahvaalle. Ellei asiaa muuten ymmärtänyt, se enemmin tai myöhemmin opetettiin tuntuvalla tavalla.

Kohtuullinen ylpeys voidaan samaistaa asiaankuuluvan omanarvontunnon kanssa ja silloin on kysymys siitä, miten rinnastutaan niin muihin ihmisiin kuin luonnon ihmiselle panemiin rajoihin. Kohtuullinen ylpeys on ansaittua, eikä yritä ottaa itselleen osaa, joka ei sille kuulu.

Se, mitä sanomme ylpeilyksi, näyttää kuitenkin kuuluvan kohtuullisen ylpeyden ulkopuolelle. Siinähän on kyseessä poseeraus, sen väittäminen, että ansaitsee arvostusta jollakin, jota varta vasten tuodaan esille ja jota toiset ilmeisesti eivät ole kyllin noteeranneet. Todennäköistä kuitenkin on, etteivät he tunne asiaan tarvetta.

Nykyään muodissa olevat ylpeys (pride) juhlat ovat nimensä puolesta kovin omituisia. Se, mistä kerrotaan ylpeiltävän, on juhlivilla LBGT ihmisillä kaiketi peritty tai ainakin synnynnäinen ominaisuus, jolle ei mitään voi.

Tällaisten ominaisuuksien vainoaminen olisi tietenkin primitiivistä käytöstä ja moraalisesti väärin. Mutta pitäisikö niistä suorastaan ylpeillä ja miksi?

Miltäpä siis kuulostaisi, jos valkoihoiset, suomea, ruotsia tai ranskaa puhuvat, heteromiehet tai muut vastaavat ryhmät pitäisivät vastaavia ylpeilyjuhlia synnynnäisten ominaisuuksiensa kunniaksi?

Itse asiassa olen jopa kuullut sellaisista ja ymmärtänyt, että niitä pidetään vastuunalaisilla tahoilla erittäin pahana tai ainakin epäilyttävänä asiana.

Kaikki nämä ryhmien itsepalvontajuhlat näyttävät olevan peräisin Amerikasta, jonka historia on tehnyt ryhmäkuntien maaksi. Siellä myös politiikka perustuu tällaisten ryhmien suosion tavoitteluun ja niiden asian edistämiseen muiden kustannuksella. Meillähän tällaista perinnettä ei ole ollut samassa mielessä, vaan useimmat ovat vannoneet yleisen edun nimiin.

Ehkäpä globalisoituvan kulttuurimme eturiveissä on nyt sitten ymmärretty, että yhteiskunnallinen edistys tarkoittaa kaikkialla amerikkalaisten instituutioiden ja arvojen maksimaalista omaksumista? Eurooppalaisten arvojen koodeksihan näyttää koostuvan lähinnä negaatioista ja tarkoittavan irtisanoutumista kansallisista ja uskonnollisista eli siis käytännössä perityistä tunnuksista ja niitä koskevista ”ennakkoluuloista”.

Ehkä niiden tilalle halutaan nyt tuoda uudet, erilaiset ryhmät, jotka eroavat toisistaan esimerkiksi ihonvärin, ei-perinnäisen uskonnon, sukupuolen ja sukupuolisen suuntautumisen mukaan? Tätä päätelmää on vaikea välttää, vaikka toisaalta valmiudet siihen tämän päivän kansallisesti, uskonnollisesti ja rodullisesti varsin homogeenisessa Suomessa näyttävät vielä kovin vähäisiltä.

Tosin tiedämme jo, että tässä suhteessa maailma tulee suuresti muuttumaan jo parissa sukupolvessa. Siihen on siis syytä henkisesti valmistautua jo nyt.

Mutta jokin tuossa ylpistelyhuumassa nyt joka tapauksessa näyttää omituiselta. Paitsi että omituisuus  eli poikkeavuus sinänsä nostetaan kunniaan, se näyttää haastavan vanhan tavallisuuden ja asettuvan sen yläpuolelle. Niinpä vain pride-kulkueissa näyttää olevan sallittua esitellä julkisesti asioita, joiden muuten katsotaan kuuluvan julkisuuden ulkopuolelle.

Ainakin ulkomailla näyttää olevan tapana näissä yhteyksissä esitellä eri tavoin sukupuolielimiä ja yhdyntään viittaavia asioita ja esineitä, jotka tässä tapauksessa siis kai saavat sellaisen erityisen gloorian, joka niiltä normaalisti puuttuu.

Myös porno, jota erityisesti feministit muualla kavahtavat, näyttää tällaisessa yhteydessä olevan mitä kannatettavinta.

Aivan erikseen kannattaa mainita kansallinen kuuluisuutemme Tom of Finland eli Touko Laaksos-vainaa, josta kuuluu tulleen maailmalla ns. homoikoni.

Hänen maalauksensa ovat ilmeisesti juuri tämän ansiosta saaneet erityistä hohdetta taiteena ja niinpä hänen töitään on näytteillä Taidehallissa. Sitä paitsi niitä on painettu lakanoihin ja jopa postimerkkeihin.

Kyseessä on siis asia, josta maamme haluaa saada asiaankuuluvan hyödyn. Olemme aikakauden suuren taiteilijan synnyinmaa ja siis sen eturintamassa.

Suuri taide on tässä tapauksessa yhtä kaikki selvää pornoa, jonka tavoitteena aivan ilmeisesti on vain hengen nostatus erilaista seksuaalista tyydytystä silmällä pitäen. Niinpä hahmotkaan eivät ole varsinaisesti realistisia, vaan aivan tietyllä tavalla liioittelevia ja esille panevia.

Nuorten miesten ilmeet ja koko fysionomia vaikuttavat sinänsä hupaisan irstailta eikä intelligenteiltä ja miehiset sukupuolitunnusmerkit ovat asianmukaisesti korostuneita. Muuan merkillinen poikkeus tästä säännöstä joka tapauksessa on.

Laaksosen kuvaamilla miehillä nimittäin on rinnat. Ne kukaties kuvitelmissa koostuvat enimmäkseen rintalihaksesta, mutta joka tapauksessa niiden suuret nännit ja nänninpihat ovat selviä naisellisia imukkeita, jollaisia normaalisti ei luonnosta löydy.

Realismin sijasta on siis kuviteltu sellaisia, lähinnä mutanteilta näyttäviä hahmoja, joita taiteilija olisi pitänyt ideaalisina seksipartnereina.

Tottahan toki on, että myös heteroseksuaalisessa masturbaatioteollisuudessa esiintyy taipumusta korostaa luonnottomasti tiettyjä asioita ja luoda hahmoja, joiden löytäminen luonnosta olisi varsin kovan työn takana. Mutta toki tällainen taiteilijalle sallitaan, vaikka se ei yleensä tuota suurta mainetta.

Toinen asia sitten on, miksi pornokuvastoa on juuri nyt ja juuri tässä tapauksessa ryhdytty pitämään suurena taiteena, kun sitä aiemmin taidettiin lähinnä väheksyä ja jopa halveksua.

On selvää, että näemme tässä erään aikakautemme trendin eikä ole luultavaa, että alan kehitys pysähtyy Laaksosen tauluihin.

Todennäköisempää on, että tulevaisuudessa saamme taidenäyttelyissä nähdä myös kolmiulotteisuutta: seksinukkeja, seksikoneita ja varmaan myös yhä heterogeenisemmäksi muodostuvan yhteiskuntammekin tarpeet huomioiden myös seksilampaita ja aaseja, ehkä lapsinukkejakin.

Seksilampaan olen itsekin nähnyt lontoolaisen alan liikkeen ikkunassa, mutta toistaiseksi en vielä taidenäyttelyssä. Se aika on vielä edessäpäin, mutta tuskin kovin kaukana.

Lasten seksuaalinen potentiaali on varsin kiinnostava kysymys sinänsä. Kuten tiedämme, pedofilia on meillä sangen ankara tabu, yksi viimeisistä. Näin ei kuitenkaan ole asia kaikissa niissä kulttuureissa, joista saamme yhä enemmän vaikutteita, joten paine siihen suuntaan on ilmeinen.

Muinaisen Kreikan tapaus on kiinnostava. Toisin kuin usein kuvitellaan, varsinainen homoseksualismi ei yleensä ollut kreikkalaisten suosiossa. Platon teoksessaan Lait puhuu homouden luonnonvastaisuudesta ja katsoo sen uhkaavan valtiota tuholla, onhan se ikään kuin siemenen kylvämistä kalliolle.

Sen sijaan pederastiaa, poikarakkautta vastaan hänellä ei näytä olevan mitään huomauttamista. Siinähän osapuolet eroavat pojan vartuttua tiettyyn ikään. Pitojen perusteella Platon näyttäisi ristiriitaisesti ihannoivan homoutta, mutta kannattaa huomata, että hän vaatii siltä ideaalista puhtautta.

On sitäkin silmiinpistävämpää, ettei pride-kulkueissa kukaan näytä ylpeilevän pederastialla tai edes sitä suvaitsevan. Asiaan kukaties ajatellaan liian läheisesti liittyvän erittäin suureksi rikokseksi ajateltu pedofilia, jossa oletetaan aina olevan uhreja ja hyväksikäyttäjiä hamaan siihen hetkeen saakka, kunnes tietty ikä yhtäkkiä saavutetaan.

Rajatapaukset ovat toki vaikeita ja rikollinen saattaa yllättäen saada armon, mikäli kyseessä ei ole heteroseksuaalinen suhde. Tämänhän saatoimme todeta maamme presidentinvaaleissa, joissa kaikki ilman poikkeusta kilpailivat suvaitsevaisuudessaan sikäli kuin asia koski erään ehdokkaan puolisoa.

Tässä kaiketi suvaitsevaisuuden osoittaminen oli niin suuri hyvä ja sen mahdollinen puuttuminen taas olisi ollut niin suuri paha, ettei kukaan halunnut vaarantaa mainettaan paheksumalla asiaa, jonka rikollisesta luonteesta ei edes ollut varmuutta.

Tämäkin on merkillepantava asia, kun ottaa huomioon, millaista peliä presidentinvaaleissa yleensä on pelattu.

Pride-kulkueiden opetuksena voimme pitää sitä, että maamme älymystö ja sen mukana myös ne massat, jotka haluavat siihen samaistua, ovat valmiita hylkäämään mahdolliset ennakkoluulonsa, mikäli asia koskee poikkeavaa seksuaalisuutta.

Mikäli kyseessä sen sijaan ovat normaalit heteroseksuaaliset henkilöt, katsotaan tabujen olevan heikentymättöminä voimassa ja lain halutaan tulevan toimeen pantavaksi kaikessa ankaruudessaan.

Tämä ei ole paluuta antiikin Kreikkaan, vaan siirtymistä johonkin muuhun ja hyvin erilaiseen kulttuuriin, jossa se, mitä ennen kaihdettiin ja pidettiin perversiona, nousee ylpeyden ja myönteisten ennakkoluulojen aiheeksi.

Kalliolle kylväminen on jo kauan ollut tämän aikakauden normi eikä poikkeama ja osaltaan se varmaankin liittyy myös valtion roolin hiipumiseen.  Sehän aikoinaan korosti elämää suurempia päämääriä ja yksilön velvollisuuksia. Se ei myöskään kaihtanut esittää varsin kovia vaatimuksia.

Ensisijaisen lojaalisuuden osoittaminen omalle valtiolle tai peräti ylpeily siitä olisi nykyään jo huonoa ja jopa vaarallisena pidettyä käytöstä. Valtion paisuttua käsittämättömäksi elefantiksi, se on lakannut herättämästä kunnioituksen ja lojaalisuuden tunteita.

Ei ole sattuma, että pinnalle on nyt noussut ryhmäylpeily, joka korostaa yksilön ja hänen halujensa primäärisyyttä. Vaatijan roolissa ovat nyt kaikki halujensa mukaan. Mitä voimakkaampia ne ovat, sitä suurempaa kunnioitusta ne ansaitsevat.