Make love
Meillä suomalaisilla on nyt aihetta
röyhistää rintaamme myös kulttuurin rintamalla. Iiu Susiraja,
valokuvataiteilija, joka on kuvannut itseään, on saanut oman näyttelyn New
Yorkin MoMa:an ja kovasti suitsutusta alan auktoriteeteilta. Mitäpä me enää
muita todistuksia tarvitsemme?
Sitä paitsi Tom of Finland, toinen
nerokas kuvataiteilijamme on jo taiteilijanimessään nostanut vähäpätöisen ja
monen unohtaman maamme koko maailman kulttuuriväen eturintaman tietoisuuteen.
Moni on kai siellä maailman ytimissä jo joskus luullut maatamme takapajuiseksi
periferiaksi, mutta siitäpähän saivat. Myös nationalisteille on taiteilijoillamme
siis ollut paljon annettavaa.
Nykytaide on siitä hankala asia,
että sen arvottamiseen tarvitaan ehdottomasti asiantuntijoita. Kuka tahansa
tolvana ei kykene moderneista teoksista sanomaan yhtään mitään. Mikäli hän nyt
saa ihan vilpittömästi sanottua edes sen, että jokin teos häntä miellyttää (ja
toinen siis ei), ei hänestä sentään missään tapauksessa ole panemaan töitä
paremmuusjärjestykseen.
Sellaiseen tarvitaan ammattilainen, arbiter
elegantiarum. Taide ja etenkin nykytaide on vähän kuin Venäjä Fjodor Tjuttševin
mielestä: sen kriteereitä ei voi määritellä, sen saavutuksia ei voi mitata -siihen
voidaan vain uskoa. On lyhesti sanoen uskottava auktoriteetteihin.
Tai sitten voi olla myös uskomatta.
Se on varma tapa hankkia konformistiselta ja auktoriteettisuskoiselta laumalta syytteitä
moukkamaisuudesta, mutta ei sillä mitään keinoa ole osoittaa olevansa sen
enempää oikeassa kuin kukaan muukaan.
Ottakaamme nyt esimerkiksi vaikkapa
ns. porno (pornografia). Sehän tarkoittaa seksuaalisen kiihotuksen
aikaansaamiseksi tuotettua ja myytyä tuotetta, siis eränlaista huoraamista,
niin sanoakseni toisin keinoin, eli kirjoituksen ja piirtämisen avulla.
Alaston ihmisruumis ei missään
tapauksessa ole pornoa, kun se ei ole taidettakaan eikä se ole edes myynnissä.
Taiteelliset tutkielmat alastomuudesta saattavat olla jopa hyvinkin kauniita ja
samaan aikaan vailla kiihottavuutta. Tiettyä erotiikkaa niissä nyt sentään
yleensä on.
Mutta toki kunnon raa’alla
seksilläkin on tässä maailmassa oikeutuksensa, olisi outoa, jos se
kiellettäisiin. Internet on muuten myös täynnä pornoa ja on laskeskeltukin,
että hyvin suuri osa nykyisen sukupoven ns. työajasta menee sen katseluun.
Tässä on varmasti ainakin jotkin
myönteistä, onhan seksuaalisuus edistyksellisimmän väen mielestä aina ollut
ihmisen hienoimpia toimialoja. Usein näkee suorastaan pantavan yhtäläisyysmerkit
seksin ja rakkauden välille. Seksuaalisuus on luonnonvoima, joka on vastapooli
ihmisen tuhoavuudelle: make love, not war!
Tämä on tietenkin yhtä simppeliä
käsitemagiaa kuin olisi kaikkien nesteiden julistaminen ravitseviksi ja maukkaiksi.
Todellisuushan on paljon moninaisempaa. Todellisuuteen kuuluvat myös
monenlaiset perversiot pedofiliasta sadistiseen sarjaraiskaamiseen ja himomurhaamiseen.
Monista muista en tässä puhukaan.
Tyhmimmät edistyshenkilöt ovat
tässä kohtaa usein tehneet helppohintaisen taikatempun selittämällä, ettei esimerkiksi
raiskauksessa ole lainkaan kyse seksistä, vaan vallasta… Ja näyttää siltä, että
moni itsekin uskoo siihen, mitä puhuu.
Mutta taiteestahan sitä piti puhua.
Raiskaus on mielestäni aika harvinainen aihe taiteessa ja ihmettelen kyllä
miksi. Mieleeni tulee tässä vain Euroopan ryöstö, missä Juppiter härän
hahmossa on aika viitteellinen raiskaaja ja asia jäänee monelta ymmärtämättä.
Pedofiliasta tehtyä tadettakin saa
etsiä, mutta juuri hiljattain on sentään lähdetty kaapista ja peräti Helsingin
kaupungin voimin yritetty tuoda lasten drag-esityksiä yleisön
nähtäviksi. Taantumukselliset piirit ovat sabotoineet asiaa, vaikka drag on
tärkeä ja hyvin edistyksellinen taiteen laji, kuten kerrotaan.
Suomen alati liberaali kirkkokin on
paheksunut tuota ahdasmielisyyttä: antakaa lasten tulla myös drag-setien luo!
Vanhat irstailijatkin tarvitsevat rakkautta, eikös vain? Vai onko siinä kyseessä
jokin poikkeusryhmä, jonka tarpeille voi viitata kintaalla? Miksi?
Mutta aikamme suuresta taiteesta piti
puhumani. Kiasmassa (vai oliko se Miasma?) on juuri taas avattu Tom of Finlandin
näyttely.
Etten tulisi leimatuksi taiteen
viholliseksi, ilmoitan heti kannattavani tällaista näyttelyä, joka panee esille
avoimesti tekijän itsensä pornoksi luokittelemaa aineistoa. Homoporno on mainio
ja iloinen asia, sen tunnustamme varmaankin jo me kaikki!
Mutta niin on kyllä heteropornokin.
En ainakaan itse keksi syytä siihen, että se voitaisiin asettaa jotenkin eri
asemaan kuin homoporno. Odottelen siis sellaista alan taidenäyttelyä, jossa kauniit
teinitytöt (laillisessa iässä!) lohduttavat suloillaan vanhoja setiä ja nuoret
urokset nostavat mummot autuuden esikartanoihin.
Olen varma siitä, että tuollaisella
näyttelyllä olisi todellista tilausta ja että se päästäisi kaapista monia
estyneitä heteroita. Kun sitä ei vielä ole, en rupea arvioimaan sen taiteellisuutta.
Mitä taiteen ja pornon suhteeseen
muuten tulee, panen tähän vanhan blogini, jossa olen aihetta pohdiskelut.
Suuren taiteen edessä
Iltalehti kertoi eilen meille maamme
kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta
postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin
merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”
Losangelesilainen
performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on
todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.
Luulen,
että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.
Joka
tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen
tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis
käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.
Saattaa
hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa
nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella
itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet
kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa
näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.
Itse en ole
osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut
täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä
tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä
eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta
otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia:
valtavia rintoja ja nännejä.
Pidän
mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa
tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa
pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut
ilmeisesti tarvitsevat.
Porno siis
pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja
kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?
Asiahan
riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.
Sir Roger
Scruton on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä
nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän
eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme
profanaatiota.
Asia
liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on
havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse
asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään
vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.
Kyseessä on
se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit
derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko
korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja
myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.
Tosin,
Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa
sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito
kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin
noustu, arvelee hän lohdullisesti.
Scruton
tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee
ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt
toisenlaisen diskurssin piirissä.
Mutta
lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää
noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin
Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot
toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta
(https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).
Toistaiseksi
siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä
kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla
käyttökelpoista vaikkapa pornona.
Ennen
kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla,
mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.
Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien
saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.