Kitsch
Kitsch
kuuluu niihin hauskoihin käsitteisiin, joille ei ole yksiselitteistä määritelmää.
Sana on kuitenkin ilman muuta pejoratiivinen ja yleensä kohdistuu tuotteisiin,
jotka on tarkoitettu vakaviksi taiteen luomuksiksi, mutta jotka arbiter
elegantiarum tuomitsee roskaksi.
Kiinnostavaa on,
että wikipedia tarjoaa eri kielillä aivan erilaisia selityksiä käsitteelle.
Saksalaista pidän ansiokkaimpana, sillä saksaahan ilmeisesti on itse sanakin,
ellei sitten jiddišiä. Käsite on yllättävän monimuotoinen, mutta näyttää
ainakin tuottavan sellaisen mielleyhtymän kuin kadulta kokoon lakaistu paska ( „zusammengeschmiertes Dreck“
), siis arvoton roska, krääsä.
Kitschiksi leimaaminen riippuu paljolta leimaajasta
ja niinpä kyseessä saattaa olla ennen muuta keino nostaa korkeammalle omaa
makua ja arvostelukykyä, joka ymmärtää kliseisen, aitoutta teeskentelevän,
mutta hengettömän ja halpa-arvoisen tekeleen ja todellisen taiteen eron. Oman
arvostelukyvyn ylivertaisuutta korostaessa saatetaan tuomita roskaksi hyvinkin
ansiokkaita teoksia.
Tässä täytyy kuitenkin muistaa, että viime
vuosikymmeninä on esiintynyt myös kitsch-taitelijoita, jotka tietoisesti
matkivat naiivia kehnoutta ja ovat onnistuneet myymään tekeleensä valtavista
summista. Ehkä Jeff Koonsin nimen mainitseminen riittää.
Kuten sanottu, kitschille ei missään ole kyetty
antamaan yksiselitteistä merkitystä, mutta muuan sen tunnusmerkki on epäaitous,
johon liittyy samalla pretensioita: jokin/joku pyrkii olemaan jotakin muuta
kuin on.
Tässä mielessä kitsch on hyvin lähellä
venäläistä pošlostin käsitettä siinä merkityksessä, jonka Vladimir
Nabokov sille maanmainiossa Gogol-esseessään antaa. Myös hänen esityksessään tuo
termi viittaa yritykseen nostaa epäaito aidon asemaan, käyttää sitä sentimentalismin
välineenä ja esittää ja palvoa falskisti omia suuria tunteita. Tämän ilmiönhän
tunnemme hyvin myös uudemmasta politiikasta.
Määrittelyt voinee nyt tässä jättää sikseen,
joka tapauksessa noilla molemmilla termeillä voidaan pyrkiä erottelemaan aitoa
taidetta roskasta ja niiden käyttö on paljolta subjektista riippuvaista. Pornografian
suhde noihin käsitteisiin on myös kiinnostava.
On selvää, että ainakin venäjäksi pornografiaa voidaan
nimittää sanalla pošlost ja suuri taidefilosofi Roger Scruton on
jossakin teoksessaan selvitellyt, miksi porno ei voi olla taidetta ja päinvastoin.
Toki tässä maailmassa riittää myös taiteen määritelmiä joka tarpeeseen ja epäilemättä
joillekin postmodernismin nimiin vannoville saattaa todella olla mahdotonta
ajatella, että taiteen ja pornon välillä voisi olla oleellista eroa.
Joskus pari vuosikymmentä sitten kävin Lontoon
National Galleryssä ja huomasin valtavan tungoksen kerääntyneen pariin nurkkaan.
Kun pääsin lähemmäs, ilmeni, että näytteillä oli Picasson lyijykynäpiirroksia naisen
sukupuolielimistä.
Uskon kyllä, että Picassoa ei suotta pidetä
nerona ja tuo hänen valitsemansa aihe, joka näyttää muuten olleen hänelle todellinen
obsessio, on kaikin mokomin taiteellisen esittämisen arvoinen. Itse asiassahan
kyseessä on maailman napa.
Itse kuvat näyttivät kuitenkin surkeilta
tuherruksilta ja pidän todennäköisenä, ettei hän koskaan niitä aikonutkaan
panna taiteena esille. Jos nyt kuitenkin todelliset taiteen tuntijat niiden
avulla pääsivät lähemmäs neron luomistyön ydintä, eivät kuvat suinkaan turhia
olleet. Selvää on, etteivät ne aikaan saaneet aikaan seksuaalista kiihotusta
sen enempää kuin huussin seinään kirjailtu kirkkovene. Pornosta ei siis suinkaan
ollut kyse.
Pornosta sen sijaan on kysymys maamme
kuuluisimman nykytaiteilijan, Tom of Finlandin kohdalla. Hän on itse selittänyt,
että työ on hänestä onnistunut silloin, kun sitä katsoessa alkaa puntti pullistua.
Tämä ilmeisesti kutenkin onnistuu vain homojen kohdalla eli potentiaalinen yleisö
on vain pari prosenttia koko miespuolisesta populaatiosta.
Mitä
naiset mahtavat tuosta taiteesta saada, on epäselvää. Nuo hahmot pyrkivät
toisaalta olemaan karikatyyrisen miehekkäitä, mutta toisaalta niille ovat samaan
aikaan ominaisia tietyt perverssisti naiselliset piirteet: ylikehittyneet
rinnat ja nännit (vrt. Vihavainen:
Haun ylpeys ja ennakkoluulo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Tom of Finlandin
kuulumista kitschin kategoriaan tuskin kukaan kiistää. Jotakin huvittavaa on
siinä, että meikäläinen kulttuuriväki näyttää joka tapauksessa ottaneen tämän
sankarinsa suuruuden haudanvakavasti.
Toki moista
ikonia kannattaa hyödyntää, jos sille kerran löytyy miljoonayleisö jostakin.
Mutta onhan se nyt joka tapauksessa mitä ilmeisintä kitschiä,” zusammengeschmiertes Dreck“. Yritykset olla tätäkään asiaa
tunnustamatta ovat kovin koomisia.
Itse asiassa tämä kitsch-problematiikka tuli
mieleeni, kun ajattelin muotiin tulleita suuria ja pieniäkin tatuointeja.
Sellaisillahan pyritään peittämään sitä, mikä on aitoa ja luomaan sen päälle alkuperäistä
jollakin tavoin muka parempia ja kiinnostavampia kuvia, jotka kuuluvat naiivin
tusinataiteen aarteistoon, usein hyvin vahvalla sentimentaalisella korostuksella.
Nykyäänhän niitä tehdään molemmille sukupuolille,
mutta naiset näyttävät selvästi vallanneen ensi sijan, mikä on sikäli
luonnollista, että naaraan ensimmäinen kysymys on luonnon järjestyksen mukaan
aina se, miltähän muiden silmissä näyttää. Miehet joutuvat yleensä parinvalinnan
hyväksi suorittamaan jotakin, mutta naiselle näyttöarvo on olennaisin.
No, tällaiset asiat ovat tärkeitä. Nehän ratkaisevat
parinvalinnan ja siis viime kädessä ihmisrodun kohtalon. Mihin suuntaan
menemme, riippuu siitä, millaisia pareja mikin ryhmä tavoittelee. Ryhmän ulkopuolisia
tatuoinnit ainakin karkottavat tehokkaasti.
Pariutumisessa tatuointikitschillä saattaa olla
hyvinkin positiivinen merkitys ihmiskunnalle: kun kitsch-kategorian adeptit
valitsevat toisensa, saavat he tarpeidensa mukaan ja muualla taso paranee.