Epäaidon viehätys

 

Kitsch

 

Kitsch kuuluu niihin hauskoihin käsitteisiin, joille ei ole yksiselitteistä määritelmää. Sana on kuitenkin ilman muuta pejoratiivinen ja yleensä kohdistuu tuotteisiin, jotka on tarkoitettu vakaviksi taiteen luomuksiksi, mutta jotka arbiter elegantiarum tuomitsee roskaksi.

Kiinnostavaa on, että wikipedia tarjoaa eri kielillä aivan erilaisia selityksiä käsitteelle. Saksalaista pidän ansiokkaimpana, sillä saksaahan ilmeisesti on itse sanakin, ellei sitten jiddišiä. Käsite on yllättävän monimuotoinen, mutta näyttää ainakin tuottavan sellaisen mielleyhtymän kuin kadulta kokoon lakaistu paska ( „zusammengeschmiertes Dreck“ ), siis arvoton roska, krääsä.

Kitschiksi leimaaminen riippuu paljolta leimaajasta ja niinpä kyseessä saattaa olla ennen muuta keino nostaa korkeammalle omaa makua ja arvostelukykyä, joka ymmärtää kliseisen, aitoutta teeskentelevän, mutta hengettömän ja halpa-arvoisen tekeleen ja todellisen taiteen eron. Oman arvostelukyvyn ylivertaisuutta korostaessa saatetaan tuomita roskaksi hyvinkin ansiokkaita teoksia.

Tässä täytyy kuitenkin muistaa, että viime vuosikymmeninä on esiintynyt myös kitsch-taitelijoita, jotka tietoisesti matkivat naiivia kehnoutta ja ovat onnistuneet myymään tekeleensä valtavista summista. Ehkä Jeff Koonsin nimen mainitseminen riittää.

Kuten sanottu, kitschille ei missään ole kyetty antamaan yksiselitteistä merkitystä, mutta muuan sen tunnusmerkki on epäaitous, johon liittyy samalla pretensioita: jokin/joku pyrkii olemaan jotakin muuta kuin on.

Tässä mielessä kitsch on hyvin lähellä venäläistä pošlostin käsitettä siinä merkityksessä, jonka Vladimir Nabokov sille maanmainiossa Gogol-esseessään antaa. Myös hänen esityksessään tuo termi viittaa yritykseen nostaa epäaito aidon asemaan, käyttää sitä sentimentalismin välineenä ja esittää ja palvoa falskisti omia suuria tunteita. Tämän ilmiönhän tunnemme hyvin myös uudemmasta politiikasta.

Määrittelyt voinee nyt tässä jättää sikseen, joka tapauksessa noilla molemmilla termeillä voidaan pyrkiä erottelemaan aitoa taidetta roskasta ja niiden käyttö on paljolta subjektista riippuvaista. Pornografian suhde noihin käsitteisiin on myös kiinnostava.

On selvää, että ainakin venäjäksi pornografiaa voidaan nimittää sanalla pošlost ja suuri taidefilosofi Roger Scruton on jossakin teoksessaan selvitellyt, miksi porno ei voi olla taidetta ja päinvastoin. Toki tässä maailmassa riittää myös taiteen määritelmiä joka tarpeeseen ja epäilemättä joillekin postmodernismin nimiin vannoville saattaa todella olla mahdotonta ajatella, että taiteen ja pornon välillä voisi olla oleellista eroa.

Joskus pari vuosikymmentä sitten kävin Lontoon National Galleryssä ja huomasin valtavan tungoksen kerääntyneen pariin nurkkaan. Kun pääsin lähemmäs, ilmeni, että näytteillä oli Picasson lyijykynäpiirroksia naisen sukupuolielimistä.

Uskon kyllä, että Picassoa ei suotta pidetä nerona ja tuo hänen valitsemansa aihe, joka näyttää muuten olleen hänelle todellinen obsessio, on kaikin mokomin taiteellisen esittämisen arvoinen. Itse asiassahan kyseessä on maailman napa.

Itse kuvat näyttivät kuitenkin surkeilta tuherruksilta ja pidän todennäköisenä, ettei hän koskaan niitä aikonutkaan panna taiteena esille. Jos nyt kuitenkin todelliset taiteen tuntijat niiden avulla pääsivät lähemmäs neron luomistyön ydintä, eivät kuvat suinkaan turhia olleet. Selvää on, etteivät ne aikaan saaneet aikaan seksuaalista kiihotusta sen enempää kuin huussin seinään kirjailtu kirkkovene. Pornosta ei siis suinkaan ollut kyse.

Pornosta sen sijaan on kysymys maamme kuuluisimman nykytaiteilijan, Tom of Finlandin kohdalla. Hän on itse selittänyt, että työ on hänestä onnistunut silloin, kun sitä katsoessa alkaa puntti pullistua. Tämä ilmeisesti kutenkin onnistuu vain homojen kohdalla eli potentiaalinen yleisö on vain pari prosenttia koko miespuolisesta populaatiosta.

 Mitä naiset mahtavat tuosta taiteesta saada, on epäselvää. Nuo hahmot pyrkivät toisaalta olemaan karikatyyrisen miehekkäitä, mutta toisaalta niille ovat samaan aikaan ominaisia tietyt perverssisti naiselliset piirteet: ylikehittyneet rinnat ja nännit (vrt. Vihavainen: Haun ylpeys ja ennakkoluulo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tom of Finlandin kuulumista kitschin kategoriaan tuskin kukaan kiistää. Jotakin huvittavaa on siinä, että meikäläinen kulttuuriväki näyttää joka tapauksessa ottaneen tämän sankarinsa suuruuden haudanvakavasti.

Toki moista ikonia kannattaa hyödyntää, jos sille kerran löytyy miljoonayleisö jostakin. Mutta onhan se nyt joka tapauksessa mitä ilmeisintä kitschiä,” zusammengeschmiertes Dreck“. Yritykset olla tätäkään asiaa tunnustamatta ovat kovin koomisia.

Itse asiassa tämä kitsch-problematiikka tuli mieleeni, kun ajattelin muotiin tulleita suuria ja pieniäkin tatuointeja. Sellaisillahan pyritään peittämään sitä, mikä on aitoa ja luomaan sen päälle alkuperäistä jollakin tavoin muka parempia ja kiinnostavampia kuvia, jotka kuuluvat naiivin tusinataiteen aarteistoon, usein hyvin vahvalla sentimentaalisella korostuksella.

Nykyäänhän niitä tehdään molemmille sukupuolille, mutta naiset näyttävät selvästi vallanneen ensi sijan, mikä on sikäli luonnollista, että naaraan ensimmäinen kysymys on luonnon järjestyksen mukaan aina se, miltähän muiden silmissä näyttää. Miehet joutuvat yleensä parinvalinnan hyväksi suorittamaan jotakin, mutta naiselle näyttöarvo on olennaisin.

No, tällaiset asiat ovat tärkeitä. Nehän ratkaisevat parinvalinnan ja siis viime kädessä ihmisrodun kohtalon. Mihin suuntaan menemme, riippuu siitä, millaisia pareja mikin ryhmä tavoittelee. Ryhmän ulkopuolisia tatuoinnit ainakin karkottavat tehokkaasti.

Pariutumisessa tatuointikitschillä saattaa olla hyvinkin positiivinen merkitys ihmiskunnalle: kun kitsch-kategorian adeptit valitsevat toisensa, saavat he tarpeidensa mukaan ja muualla taso paranee.

Suurmiehiä

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.

Taiteen tarhoissa

 

Make love

 

Meillä suomalaisilla on nyt aihetta röyhistää rintaamme myös kulttuurin rintamalla. Iiu Susiraja, valokuvataiteilija, joka on kuvannut itseään, on saanut oman näyttelyn New Yorkin MoMa:an ja kovasti suitsutusta alan auktoriteeteilta. Mitäpä me enää muita todistuksia tarvitsemme?

Sitä paitsi Tom of Finland, toinen nerokas kuvataiteilijamme on jo taiteilijanimessään nostanut vähäpätöisen ja monen unohtaman maamme koko maailman kulttuuriväen eturintaman tietoisuuteen. Moni on kai siellä maailman ytimissä jo joskus luullut maatamme takapajuiseksi periferiaksi, mutta siitäpähän saivat. Myös nationalisteille on taiteilijoillamme siis ollut paljon annettavaa.

Nykytaide on siitä hankala asia, että sen arvottamiseen tarvitaan ehdottomasti asiantuntijoita. Kuka tahansa tolvana ei kykene moderneista teoksista sanomaan yhtään mitään. Mikäli hän nyt saa ihan vilpittömästi sanottua edes sen, että jokin teos häntä miellyttää (ja toinen siis ei), ei hänestä sentään missään tapauksessa ole panemaan töitä paremmuusjärjestykseen.

 Sellaiseen tarvitaan ammattilainen, arbiter elegantiarum. Taide ja etenkin nykytaide on vähän kuin Venäjä Fjodor Tjuttševin mielestä: sen kriteereitä ei voi määritellä, sen saavutuksia ei voi mitata -siihen voidaan vain uskoa. On lyhesti sanoen uskottava auktoriteetteihin.

Tai sitten voi olla myös uskomatta. Se on varma tapa hankkia konformistiselta ja auktoriteettisuskoiselta laumalta syytteitä moukkamaisuudesta, mutta ei sillä mitään keinoa ole osoittaa olevansa sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan.

Ottakaamme nyt esimerkiksi vaikkapa ns. porno (pornografia). Sehän tarkoittaa seksuaalisen kiihotuksen aikaansaamiseksi tuotettua ja myytyä tuotetta, siis eränlaista huoraamista, niin sanoakseni toisin keinoin, eli kirjoituksen ja piirtämisen avulla.

Alaston ihmisruumis ei missään tapauksessa ole pornoa, kun se ei ole taidettakaan eikä se ole edes myynnissä. Taiteelliset tutkielmat alastomuudesta saattavat olla jopa hyvinkin kauniita ja samaan aikaan vailla kiihottavuutta. Tiettyä erotiikkaa niissä nyt sentään yleensä on.

Mutta toki kunnon raa’alla seksilläkin on tässä maailmassa oikeutuksensa, olisi outoa, jos se kiellettäisiin. Internet on muuten myös täynnä pornoa ja on laskeskeltukin, että hyvin suuri osa nykyisen sukupoven ns. työajasta menee sen katseluun.

Tässä on varmasti ainakin jotkin myönteistä, onhan seksuaalisuus edistyksellisimmän väen mielestä aina ollut ihmisen hienoimpia toimialoja. Usein näkee suorastaan pantavan yhtäläisyysmerkit seksin ja rakkauden välille. Seksuaalisuus on luonnonvoima, joka on vastapooli ihmisen tuhoavuudelle: make love, not war!

Tämä on tietenkin yhtä simppeliä käsitemagiaa kuin olisi kaikkien nesteiden julistaminen ravitseviksi ja maukkaiksi. Todellisuushan on paljon moninaisempaa. Todellisuuteen kuuluvat myös monenlaiset perversiot pedofiliasta sadistiseen sarjaraiskaamiseen ja himomurhaamiseen. Monista muista en tässä puhukaan.

Tyhmimmät edistyshenkilöt ovat tässä kohtaa usein tehneet helppohintaisen taikatempun selittämällä, ettei esimerkiksi raiskauksessa ole lainkaan kyse seksistä, vaan vallasta… Ja näyttää siltä, että moni itsekin uskoo siihen, mitä puhuu.

Mutta taiteestahan sitä piti puhua. Raiskaus on mielestäni aika harvinainen aihe taiteessa ja ihmettelen kyllä miksi. Mieleeni tulee tässä vain Euroopan ryöstö, missä Juppiter härän hahmossa on aika viitteellinen raiskaaja ja asia jäänee monelta ymmärtämättä.

Pedofiliasta tehtyä tadettakin saa etsiä, mutta juuri hiljattain on sentään lähdetty kaapista ja peräti Helsingin kaupungin voimin yritetty tuoda lasten drag-esityksiä yleisön nähtäviksi. Taantumukselliset piirit ovat sabotoineet asiaa, vaikka drag on tärkeä ja hyvin edistyksellinen taiteen laji, kuten kerrotaan.

Suomen alati liberaali kirkkokin on paheksunut tuota ahdasmielisyyttä: antakaa lasten tulla myös drag-setien luo! Vanhat irstailijatkin tarvitsevat rakkautta, eikös vain? Vai onko siinä kyseessä jokin poikkeusryhmä, jonka tarpeille voi viitata kintaalla? Miksi?

Mutta aikamme suuresta taiteesta piti puhumani. Kiasmassa (vai oliko se Miasma?) on juuri taas avattu Tom of Finlandin näyttely.

Etten tulisi leimatuksi taiteen viholliseksi, ilmoitan heti kannattavani tällaista näyttelyä, joka panee esille avoimesti tekijän itsensä pornoksi luokittelemaa aineistoa. Homoporno on mainio ja iloinen asia, sen tunnustamme varmaankin jo me kaikki!

Mutta niin on kyllä heteropornokin. En ainakaan itse keksi syytä siihen, että se voitaisiin asettaa jotenkin eri asemaan kuin homoporno. Odottelen siis sellaista alan taidenäyttelyä, jossa kauniit teinitytöt (laillisessa iässä!) lohduttavat suloillaan vanhoja setiä ja nuoret urokset nostavat mummot autuuden esikartanoihin.

Olen varma siitä, että tuollaisella näyttelyllä olisi todellista tilausta ja että se päästäisi kaapista monia estyneitä heteroita. Kun sitä ei vielä ole, en rupea arvioimaan sen taiteellisuutta.

Mitä taiteen ja pornon suhteeseen muuten tulee, panen tähän vanhan blogini, jossa olen aihetta pohdiskelut.

 

 

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.

 

Rahastus seksillä

 

Pornoa pukkaa

 

Seksuaalinen vallankumous oli yksi niistä suurista vapautustapahtumista, joihin ihmiskunnan edistyksellisin osa suurella tarmolla pyrki kautta 1800-luvun.

Eipä ihme. Itse asiassa seksuaalisuus tietenkin oli ja on ihmisyyden ytimessä, eräs perustarpeista, jonka tukahduttaminen ja vääristäminen on maailmassa aiheuttanut yhtä paljon pahaa kuin muukin sorto, kuten kansallinen tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä.

Niin sanotuilla utopistisosialisteilla kuului jonkinlainen, yleensä hyvin radikaali seksuaalinen vallankumous aina ohjelmaan ja tulevaisuudessa sukupuolielämä oletettiin järjestettävän aivan uudella tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia eikä sortaisi ketään.

Itse kukin ymmärsi asiat omalla tavallaan. Venäläisen radikalismin isällä ja Leninin suurella esikuvalla Nikola Tšernyševskillä seksuaalisuus on kaiken pyhän ytimessä hänen uudella Venäjällään, jonka kaupungit oli tehty lasista ja alumiinista (vrt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset).

Dostojevskilla taas on eräässä teoksessaan karikatyyrinen radikaali, joka haluaa vapauttaa naisseuralaisensa kehottamalla tätä myymään kadulla itseään. Onhan nuori kauneus tytön pääomaa, jonka käyttämisen estämistä tai edes hukkaamista ei voi sallia.

 Dostojevski huomauttaa, että kaikilla aatteilla on sellaisia kannattajia, jotka vahingoittavat niitä enemmän kun viholliset. Mutta tuo säikkymätön radikaali julisti kyllä olevansa hölmö, mutta lakkaavansa sitä olemasta, kun kerran tiesi itsekin asian. Kyseessä oli varmaankin yritys soveltaa Sokrateen johtopäätöstä tietämisen merkityksestä.

No, joka tapauksessa seksuaalinen valankumous tuli, kun sen aika koitti. Niin sanotut Bloomsburyn älyköt elivät uudenlaisten normien mukaisesti, mutta he muodostivat vain pienen saarekkeen jälkiviktoriaanisen Englannin tekopyhässä kulttuurissa.

 Ensimmäisen maailmansotien jälkeinen aika oli jälkikäteen katsoen vasta tuon mainion vallankumouksen alkusoittoa. Alastomuus ja ruumiillisuus nostettiin kunniaan, mutta se tapahtui yhä jonkinlaisen ylevän aatteellisuuden puitteissa sikäli kuin kyse oli älymystöstä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtui massojen vallankumous. Sitä enteilivät jo sensuurisodat, joiden tuloksena kaunokirjallisuus jo vapautettiin sensuurista. Suuret ikäluokat suorittivat varsinaisen kumouksen, jonka symbolisena huipentumana on vuosi 1968. Bertrand Russellin henkilö yhdisti uuden radikalismin Bloomsburyn yhteisöön.

Sikäli kuin asia koskee seksuaalisuuden roolia kulttuurissa, tapahtui varsinainen vallankumous kuitenkin suurelta osalta muualla kuin Woodstock-festareilla. Sen todelliseksi pioneeriksi lanseerattiin menestyvä nuori mies, joka opiskeli collegessa.

Hän nimittäin luki Playboy-lehteä. Lehden ytimenä oli kuva” kuukauden leikkitoverista” (Playmate of the month), kolmen sivun värikuva kauniista ja alastomasta nuoresta naisesta. Tämän ympärillä oli sitten erilaisia eteenpäinpyrkivälle nuorelle miehelle sopivia tarinoita ja muuta hyvää, seksivitseistä ylellisten lahjojen (esim. moottoripyörä) kuviin.

Lehden ambitiona oli kuitenkin edustaa myös vakavaa filosofiaa, jolla kaikki perusteltiin. Niinpä siinä eräs osasto oli nimeltään” Playboy philosophy”, jossa yhä uudelleen perusteltiin, usein filosofian klassikoihin viitaten, miksi vapaus merkitsee myös sukupuolista vapautta. Ja yli kaikenhan oli taloudellinen vapaus, joka tarkoitti, että seksiä oli voitava hyödyntää myös taloudellisesti.

Julkaistuissa kuvissaan aina aamutakkiin pukeutunut ja hehkeiden tyttöjen ympäröimä lehtimoguli Hugh Hefner oli keskiluokkaisen ja kunniallisen (respectable) pornon ensimmäinen suuri profeetta (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset). Seksin myynnissä oli kyse miljardisummista ja periaatteessa ilmaisen myyntiartikkelin hinnan mielettömästä paisuttamisesta.

Onhan tässä jo aikaa kulunut siitä, kun Playboy oli kova sana nuorten miesten ja naisten keskuudessa. Naisille pääseminen kuukauden leikkitoveriksi merkitsi kurkottamista kuuluisuuden ja ”jetsetin” ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki maallinen hyvä oli saatavilla. Suomalaisiakin leikkitovereita oli.

Nykyäänhän pitää jo olla entinen pääministeri päästäkseen kurkistamaan tuohon paratiisiin. Pelkkä riisuutuminen on niin last season.

Tai mene ja tiedä. Kyllä seksin myynti tavalla tai toisella on yhä suuri bisnes ja luultavasti se on nyt jopa laajempaa kuin koskaan. Rahastamisen tavat ovat vain muuttuneet.

Lievästi hämmästyen törmäsin netissä sellaiseen termiin kuin ”OnlyFans-tähti”. Ilmeni, että OnlyFans on yhteisö, jonka jäsenet maksavat siitä, että ne saavat nähdä ”tähden” suorittavan erilaisia seksuaalisesti kiihottavia esiintymisiä.

Kyseessä on siis aivan sama idea kuin joskus takavuosina Sohossa, jossa pääsi tirkistämään jostakin aukosta naista, joka istui laatikossa housut kintuissa. Punnan maksamalla sai tirkistelyaikaa joitakin sekunteja ja sen jälkeen ”malli” sulki aukon ja pyysi lisää rahaa. Luultavasti kolikoita illan mittaan kertyi kilotolkulla.

Mutta nykyäänhän asiat hoidetaan hienostuneemmin, etten sanoisi sofistikoituneemmin. Tuo sana muuten tuli meille muistaakseni 1970-lubulla. No, joka tapauksessa, nyt esiintyvät jopa itse katsojat ja kaikkia osapuolia veloitetaan google-tiliä erilaisten appien käytöstä.

Nuo apit eivät yleensä ole sellaisenaan ns. kovaa pornoa tai lainkaan pornoa. Kova porno on ilmaista. Jokainen voi vapaasti mennä katsomaan youpornia tai pornhubia siitä vaan, nappia painamalla. Takeita ei ole siitä, että ruokahalu säilyy vielä tuon tarjonnan nauttimisen jälkeen. On se sellaista kamaa ja hyvin vaatimattoman kokemuksen perusteella uskallan esittää, että kehitys on sielläkin ollut nopeaa ja mennyt yhä perverssimpään suuntaan.

Mutta niin sanottu pehmoporno tulee nyt luoksemme ilmaiseksi ja kutsumatta, itse asiassa sitä ei pääse edes karkuun.

 Tietokoneelleni on pesiytynyt jokin MSN, joka aikanaan näytti joka aamu ensimmäisenä paljasta naisen takapuolta, mitä vastaan minulla ei sinänsä mitään ole. Venus Kallipyge oli mitä oli nimenomaan kauniin pyllynsä ansiosta. En ihmettele, että sitä alettiin palvoa.

Joka tapauksessa oli pakko nyt ihmetellä, miksi tätä tarjottiin nyt väkisin ja tilaamatta. Vastaus on tietenkin raha: samassa paketissa tuli ja tulee mainoksia ja taas mainoksia.

Vielä kummallisempaa on ollut Threads-nimisen appin (palvelimen?) sisältö. Sen kerrottiin olevan vastaisku amerikkalaisten magnaattien periaatteettomalle sananvapauden suosimiselle, nämähän olivat poistaneet omista systeemeistään niin sanotun faktantarkistuksen eli ennakkosensuurin.

Threadsin anti on sitten ollut miltei kokonaan naisten kuvia, vieläpä kauniiden naisten. Katsoohan niitä mielellään, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi aina ohi mennessäni peukuttaa niitä, kuten ne kerjäävät tekemään. Lisäksi ne tarjoavat seuraa, vaikka yleensä asuvat toisella puolella maailmaa.  Pari kaunotarta harjoittaa lakkaamatta masturbointia, en tiedä, mitä tekemistä sillä on tällaisella uutissivustolla.

Verrattuna X:ään tämän kilpailijan sisältö on lievästi sanoen kummallista, enkä meinaa millään löytää sieltä sellaista informaatiota esimerkiksi päivänpolitiikasta, jota etsin. Jotakin toki on, mutta vain muutama prosentti tarjonnasta.

No, sittenhän meillä tässä ajassa on näitä varsinaisia seuralaispalveluita, jotka eivät mitään muuta pyrikään olemaan. On esimerkiksi Tinder, jossa on jonkinlainen tutka, jonka avulla voi löytää halukkaan parin jopa naapuristosta. Vastaava sukupuolivähemmistöjen palvelin on nimeltään Grindr. Muitakin näyttäisi olevan.

Kaikki suurimmat lienevät amerikkalaisia ja rahastavat ymmärtääkseni aivan samalla logiikalla kuin tuo muinainen Sohon tirkistelylaatikko. Tirkisteltäviksi ovat kuitenkin ryhtyneet ryhmien jäsenet ja sutenööri tarjoaa vain alustan.

Mutta puhe oli tässä nyt siis seksuaalisesta vallankumouksesta, joka merkitsi vapautumista irrationaaliseksi koetuista vanhanaikaisen yhteiskunnan normeista.

Vapautuminen tuli jo puoli vuosisataa sitten, eikä nykyinen nuori polvi voine lainkaan käsittää, millainen muutos kulttuurissa on tapahtunut.

On kuitenkin helppo nähdä, ettei muutos muistuta paljonkaan sitä, mitä utopistisosialistit kerran visioivat. Heidän utopiassaan seksi ei enää ollut kauppatavaraa, vaan edusti korkeimpia arvoja kehittyneimmillään.

Vapaassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei seksuaalisuuden esittämisen ja myymisen rajoituksia voine ainakaan kovin paljon sallia. Olemme siis nyt tämän Dostojevskin radikaaliääliön aikoinaan, kuvittelemassa vapaassa yhteiskunnassa.

Elävään kulttuuriin on aina kuitenkin kuulunut ja kuuluu yhä keskeisenä hierarkkisuus. Viinaa voi juooda pullon suusta ja saada mukavan nousuhumalan, jonka vallassa sitten voi karjua ja rehennellä ympäristölleen, mikäli siitä saa tyydytystä.

Toisaalta voi myös nauttia ravintolassa miellyttävässä ympäristössä ja hyvässä seurassa viiniä ja herkullista ruokaa, mihin liittyneenä tuo samainen nousuhumala antaa autuaallisen lisänsä. Onko molemmissa kyse samasta asiasta, jätän itse kunkin mietittäväksi. Ainakaan meidän ns. kulttuuripiireissämme ei tällaisia eroja näköjään kyetä tekemään, mikäli kyse oin seksistä.

Jos esimerkkejä tarvitaan, viittaan vain tuohon Pride-maailmaan ja sen kuvastoon. konkreettisemmin voin mainita vaikkapa nimen Tom of Finland.

Olen näistä jo kirjoittanut, joten tyydyn tässä vain antamaan linkin (Vihavainen: Haun tom of finland tulokset).

Tulemme tässä näet pornon problematiikkaan. Huomautan suhtautuvani hyvään pornoon myönteisesti ja lähden siis siitä, että sitäkin on olemassa hyvää ja huonoa. Miksi juuri se huono ja suorastaan törkyinen laji on nykykulttuurissamme suurimmassa suosiossa, on minusta kiinnostava kysymys.

En rupea tässä avaamaan asiaa enemmälti, koska olen sen jo muualla tehnyt. Huomautan vain, että kyseessä mitä ilmeisimmin on sama ilmiö kuin aidon taiteen ja kitschn välisessä erossa (ks. Vihavainen: Haun kitsch tulokset).

Mutta kitsch-taidehan on nykyään hyvin arvostettua.

Niinpä niin, Dostojevskin ääliö.

Matkailua

Matkailutuotteet

Pietarissa kokoontunut kulttuurifoorumi taitaa olla muuan suomalais-venäläisistä erikoisuuksista. En nyt mene vannomaan, onko se myös paras mahdollinen tapa hoitaa kahden maan kulttuurisuhteiden edistämistä, mutta pidän sitäkin mahdollisena. Mikäli nämä maat ovat Suomi ja Venäjä.

Komeat puitteet, pääministerien avaussanat ja presidenttien tervehdykset toivat juhlallisuutta ja arvovaltaa perinteiseen tapaan. Neuvostoajasta muistuttavat banketit kevensivät ja lähensivät.

Pidän kuitenkin parempana toista venäläistä juhlatyyppiä, nimittäin cocktail-tilaisuutta eli fursettia, jonka etuna on vapaa liikkuvuus ja siis paremmat mahdollisuudet kommunikoida haluamansa henkilön kanssa.

Kulttuuri on keskeinen tekijä myös matkailussa. Ihmiset matkustavat tiettyihin paikkoihin siksi, että sinne on jokin syy matkustaa, siksi että siellä on jotakin, mitä muualla ei ole.

Ellei sellaista löydy luonnosta ainakaan poikkeuksellisen merkittävässä määrin, voi luoda tapahtuman. Sitä paitsi asiat voi ja ne pitääkin yhdistää. Sen lisäksi ne pitää tuotteistaa, mikäli mieli hyötyä asiasta. Menestyvän tapahtuman luominen vaatii ilmeisestikin ammattitaitoa, jota tiettävästi maastammekin löytyy. Näin ne kehuvat.

Kuhmossa aloitettiin puoli vuosisataa sitten tyhjästä ja luotiin maailmanluokan taidemusiikkifestivaali. Samaan aikaan kehitettiin erämatkailua ja kulinarismiin liittyvää toimintaa. Nyt paikkakunnan suurtapahtumaan tulee 35000 kävijää. Tämä on tosin mitattu myytyjen lippujen mukaan, joten ihmismäärä ei liene tuosta puoltakaan.

Joka tapauksessa määrä on merkittävä ja korkeatasoinen tapahtuma on luonut brändin, jonka ympärille on hyvä kehitellä karhunkatselua, patikointia ja eränkäyntiä, vaikkapa lasten luontoleirejä.

Sulkavan tapaiselle pikku paikkakunnalle on brändiä luonut suursoutujen tuoma maine. Turistimajoitusta on syntynyt, mutta jotenkin tuntuu, että suunta on nyt pikemminkin alaspäin johtuen Lomaliiton ja Kukkapään tilanteesta.

Olisikohan niiden syynä ollut osaamattomuus tuotteistamisessa? Pelkkä majoitus ei ole syy matkustaa Sulkavalle edes kesällä, talvesta puhumatta. Yksi festivaali eli soudut Sulkavalla jo on ja se on lajissaan hieno saavutus. On sillä oma imunsa.

Se ei kuitenkaan vielä yksinään kovin pitkälle kanna. Majoituselinkeinolle myös Savonlinnan oopperajuhlat antanee tiettyä sivustatukea, mutta kaiken kaikkiaan sitä turistia taitaa olla vaikea napata kiinni ja saada tulemaan paikan päälle kokemaan jotakin. Se kuitenkin juuri pitäisi tehdä.

Luulen, että soutamisen ohella pitäisi järjestää Sulkavalla tuota jotakin myös muina aikoina, koota  aika suuria porukoita ja tuoda ne paikan päälle laivoilla ja busseilla.

Maailmassa riittää toki ihmisiä ja esimerkiksi Kaukoidästä ja Euroopasta niitä voi tuoda lentokoneella Savon maisemiin nauttimaan ohjelmasta, jossa mukana on myös Sulkavan ainutlaatuiset kohteet,  kuten Linnavuori. Venäläisille eksotiikkaa edustavat Suvorovin kanavat, meidän osaltamme siis Telakanava. Kukonharjukin on tarpeen tullen tavoitettavissa.

Ihmisten kuljettaminen paikasta toiseen ei sinänsä ole kovin kiinnostavaa. Pakettiin täytyy sisältyä myös toimintaa. Ihmisluonto on sen verran typerä, että sota kiinnostaa aina lähes kaikkia, ainakin miehiä.

Syvärin varrella sijaitsee aika huikea kitsch- kulttuuripuisto Mandrogi. Siellä on pikku eläintarha, vodkamuseo, saslikkihalleja ja laajaa rihkamakauppaa. Lisäksi siellä on tilaisuus ampua erilaisilla vanhan kansan aseilla, varsijousesta lähtien ja myös kirvestä voi heittää. Paikalla oleva tykki taitaa kuitenkin olla vain koriste.

Mikseipä Telakanavalla voisi panna paremmaksi ja järjestää ampumista myös 1700-luvun piilukkoaseilla, miksei myös 1500-luvun rataslukkoaseilla ja jopa tykilläkin. Kyseessä ovat sen verran harvinaiset tilaisuudet, että niistä jo voi sitten kotona kertoa. Arvaan, että jokin sopiva mäentöyräs löytyy kohtuullisen matkan päästä.

Aito 1700-luvun sota-alus, tykkijolla, tarjoaisi maailmanluokan harvinaisuuden, erinomaisen kohteen, jonka ympärille voitaisiin luoda todellisuuteen pohjautuvat tarinat tämän maailmanäären kokemuksista vuosisatojen saatossa ja lisäksi sitä kokemus/elämystouhua.

Kulinarismille paikalliset kalat tarjoavat parhaan mahdollisen perustan. Kalapöytä, jossa kunniapaikalla ovat suolasärjen fileet, katajanmarjalla höystetty graavisiika, sipulin kera miedosti suolatut muikut ja muut kalaherkut maistuvat kaikille terveille ihmisille.

Paikan päällä savustettu kala, ahvenista ja muikuista säynävään tarjoaa lyömättömiä elämyksiä myös niille, jotka yrittävät löytää sellaisia vaikkapa Pariisin huippupaikoista. Ei siellä näitä ole.

Kalakeitto syntyy parhaiten lohesta, ei kirjolohesta, joka kyllä myös on erinomaista graavattuna. Tärkeää on muistaa, että keitto höystetään kermalla eikä millään litkulla. Tosin myös valkoviinin avulla saa kelvollista soppaa, kunhan muistaa panna sekaan myös kylmäsavulohta, joka sinne muutenkin kuuluu.

Lihapöytä, jonka kunkkuna on karjalanpaisti, loistaa myös rasvaisuudellaan. Toisin kuin hölmöt luulevat, tuota rasvaa itseään ei ole tarvis paljoakaan syödä. Se vain on välttämätön antamaan oikeaa makua ja mureutta. Savustettu lammas ja sikaherkulliset kinkku ja kassler kruunaavat lihapöydän tarjonnan ja tietenkin tarjolla on oltava ehdottoman tuoretta, lämmintä ruisleipää ja maalaisvoita.

Kovin on hankalaa hankkia kaikki nämä samaan aikaan ensiluokkaisina vai kuinka? Niin kai asia lienee, mutta jos haluaa olla maailman paras tai ainakin yksi niistä, niin pitäähän sen eteen vaivaakin nähdä. Sitten voi veloituskin olla asianmukainen.

Tätäkin ruokaa, vaikka se itse puhuu puolestaan, on mainostettava hehkuvin sanoin ja vaikkapa näytettävä pieni filmi siitä, miten kala on Saimaassa elellyt, ennen kuin se päätyi turistin himokkaaseen suuhun. Ei ole pahitteeksi, vaikka turisti hieman kyynelehtisi.

Sitä paitsi turistille annetaan tilaisuus myös itse vetää uistinta kesäisen aamun ja illan hämärissä ja pohjaongella istuessa maistuu eväänä oleva kalakukko kahvin kera. Viinat ovat tiskin alla ja kalliita. Moni jättää ne väliin, mikä saattaa olla hyvä asia henkilötappioiden minimoinnin kannalta.

Toki iltanuotiolla, saalista savustaessa, näkäräinenkin kuuluu asiaan. Kansamme ei ole koskaan oikein luottanut valkoviineihin.

Ohjelmaa siis löytyy monenlaista. Seuraleikit ovat muuan tapa viihdyttää turisteja. Heille voi myös opettaa suomalaisia lauluja suomeksi, mikä vaatii useamman tunnin työn, esimerkiksi laivalla tai busseissa, mutta saattaa tuntua palkitsevalta, mikäli laulut on hyvin valittu. Turisti tuntee saavuttaneensa jotakin aivan erikoista, mikäli pystyy joskus kotonaan laulamaan suomeksi vaikkapa ”Kukkuu, kukkuu” tai ”Läksin minä kesäyönä käymään”.

Myös suomalaisen ruoan valmistamisen kurssi on tarjolla. Haastavia, mutta palkitsevia ovat karjalanpiirakat ja kalakukko ja sellaiset pyöräytettyään turisti voi saada kunniakirjan ja arvonimen.

Vetävän ohjelman laatiminen ei ole vaikeaa. Haastavampaa on ohjelman juontaminen. Siihen tarvitaan pätevä supliikkimies/nainen, joka ei ole liian narsistinen mutta ei tietenkään myöskään liian nössö. Turistin on saatava tuntea olevansa jonkin verran palvelijansa yläpuolella. Illuusioitahan tässä myydään.

Tarttisi siis olla/tehdä sitä jotakin, joka antaa syyn tulla nimenomaan Sulkavalle (ja samassa yhteydessä vaikkapa Rantasalmelle, Juvalle, Puumalaan tai Savonlinnaan…). Se jokin on käytännössä luotava tyhjästä, vaikka ei tyhjän päälle, sellainen ei onnistu.

Olennainen osa projektia olisi asiansa osaavan matkanjärjestäjän tavoittaminen ja juontajahan se elämyksestä lopulta tekee sen, mitä siitä tulee.

Sitten pitäisi olla sitä infraa, jota jo onkin. On miljoonilla entistetty kanava, uskomaton muinaislinna vuorella luolineen, on järvireittejä, kokoontumistiloja ja majoitustakin. Kun Savonlinnan tappajat veivät sieltä opettajankoulutuksen, jäi jäljelle paljon tyhjiä asuntoja, ehkä ne voitaisiin säilyttää ja hyödyntää matkailuprojekteissa?

Mutta onhan sitä kaikkea, eivät asiat ole kiinni siitä, vaan sen kaiken organisoinnista. Sen kun joku vielä tekisi, niin vot. Tämä tuli mieleen siellä kultturifoorumissa. Ajatus se vain on, myönteinen utopia.