Radikaalia

 

Radikalismin viettelys ja lääke

 

     The New York Review of Booksin vanhana lukijana totuin aikoinaan törmäämään sellaisiin ajatuskulkuihin, joissa radikalismi ilman muuta oletettiin hyväksi asiaksi sinänsä.

      Kirjojen mainoksissa toistui yhä uudelleen ”a radical way”, joka jo sellaisenaan tuntui lupaavan tietylle lukijakunnalle jotakin uutta ja kiinnostavaa.

     Tavallaanhan niin kai olikin. Olemassa olevalta ja koetulta pohjata eteenpäin siirtyminen kuulostaa a priori kovin tylsältä ja kesyltä asialta, eikä se innosta tempautumaan mukaan koko sielulla ja aatteen palolla.

     Vasta sellainen tapa ajatella, jolla on ihmelääkkeen ominaisuudet (vrt. käärmeöljy) ja joka lupaa muuttaa maailman aivan uudeksi, saa etenkin nuoren ja maailmaa ymmärtämättömän ihmisen innokkaaksi kannattajakseen.

     Parasta on, mikäli uutta oppia julistaa joku suureksi julistettu hahmo, joka antaa kannattajilleen luvan tehdä asioita, joita muuten pidettäisiin rikoksina. Maksim Gorkihan sanoi, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti.

     Vastaavia helppoheikkejä, auktoriteetilla tai ilman, riittää tänäänkin. Olennaista on, että luvataan niin paljon, että noiden kuviteltujen suurten saavutusten rinnalla kaikenlaisten oheisvahinkojen merkitys jää aivan olemattomaksi.

     Varsinaiset hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden utopiat ovat nyt pois muodosta, mutta maailman pelastaminen on sen sijaan sen luokan asia, että sen hyväksi tehtynä ei mikään rikos oisi olla edes rikos.

     Sitä paitsi lennokas ja riittävän epäkriittinen teoria (tämän piiriin lasken myös ns. ”kriittisen teorian”) antaa mielikuvitukselle siivet ja auttaa irtautumaan todellisuudesta, joka saattaa monesta asiaa ymmärtämättömästä tuntua niin valjulta ja tyhjänpäiväiseltä, että sen mieluummin jättää hiomiotta.

     Korkean abstraktiotason sfääreissä kelpaa sen sijaan esteittä kaarrella ja tehdä kaiken maailman immelmanneja. Se on hurjaa (saks. toll)!

     Voi kysyä, miksi juuri radikalismi on aikamme syöpä ja muuan ilmeinen vastaus on, että maailma on ja on viimeisetn150 vuotta ollut niin kiivaassa muutoksen tilassa, mettä monet asiat ovat tosiaankin perä perää vanhentuneet ja myös konservatiivit ovat irtautuneet niistä havaittuaan asian perustelluksi.

     Ikävä vain, että monet niistä asioista, jotka nimenomaan eivät ole vanhentuneet, eivätkä sanan varsinaisessa merkityksessä voikaan vanhentua (ihmisen olemus, perhe, sukupuoli, kansallisuus) on radikaaleissa piireissä hylätty suurella innostuksella ja kyhätty niiden tilalle pilvilinnoja, jotka sitten ovat osoittautuneet pahimmillaan surmanloukuiksi ja parhaimmillaankin vain pilviksi pilvien joukossa.

     Viittaan vain fasismiin ja kommunismiin ja niiden johdannaisiin. Se, joka vielä muistaa 1970-luvun, tietää, ettei tässä puhuta vain vertauskuvilla. Usko oli yhtä totista ja fanaattista kuin se oli typerää ja todellisuutta ja sen tarjoamia faktoja uhmaavaa.

     Radikalismin paratiisi on aina tulevaisuudessa ja yleensä hyvin läheisessä tulevaisuudessa, ikään kuin kädenojennuksen päässä. Tarvittaisiin vain lyhyt ja iloinen taistelu, jollaiseksi Majakovski kuvasi vallankumouksen ja siellähän oltiin!

     Joka tapauksessa taistelua ja vihollisen nujertamista tarvitaan, sillä vanha ei suostu vapaaehtoisesti muuttumaan vastakohdakseen eikä mikään utopia voi sietää vanhan säilyttämistä. Vielä miljoonien ihmisten puhdistamisen ja kymmenien vuosien jälkeen neuvostoutopian toteutumista estivät ”menneisyyden jäänteet” (perežitki prošlogo).

     Mutta nämä asiathan ovat kaikkien tiedossa, vaikka paljon harvempien ymmärtämiä. Ennusteet lupaavat säikkymättömälle utopismille taas voittoa vaaleissa. Ajatukseton massa (vrt. Vihavainen: Haun bydlo tulokset) , joka onnittelee itseään hyvistä aikomuksistaan, ei vähästä säikähdä. Ei se opi mistään, ennen kuin on saanut tiensä päätökseen.

Mutta tässä taas muistutus meille kaikille:

 

Torstai 28. joulukuuta 2023

Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

     Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

     Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

     Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

     Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

     Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

      Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

     Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

     Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

     Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

     Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

     Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

     Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

     Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

     Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

     Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

     Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

     Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

     Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

      Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

     Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

     Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.

 

Oraatioita

 

Suuria ja pienempiäkin puheita

 

Sunnuntaiuusintana haluaisin nyt esittää erästä sellaista kirjaa käsittelevän blogin, joka tarjoaa suomalaisillekin kustantajille hyvän idean uudeksi julkaisuksi.

Suomeksi ei näytä olevan sellaisia dokumenttiteoksia, joista lukija helposti löytäisi maailmanhistorian tai edes oman historiamme tärkeimpiä puheita.

Toki ne ovat kaikki netissä, mutta yleensä muilla kielillä kuin suomeksi ja sitä paitsi ne ovat kovin pahasti hajallaan. Saa siinä hiirtä juoksuttaa toisenkin metrin, ennen kuin on saanut netistä kokoon haalittua kunnon kokoelman merkittäviä puheita, jotka oikeastaan jokaisen pitäisi tuntea.

Sellaisiahan on tietenkin hyvin paljon, mutta erityisesti ne, jotka iikttyvät esimerkiksi suurten sotien aloittamiseen ja päättämiseen, uskontojen ja poliittisten liikkeiden perustamiseen ja vastaaviin tilittäytymisiin, ovat niin tärkeitä, että itse kunkin kannattaisi lukea se alkuteksti eikä tyytyä johonkin historian oppikirjan viittaukseen. Niissä tiivistyvät niin aikakauden järki ja moraali kuin myös niiden puute.

Jokainen puhe kuuluu omaan aikaansa ja sen ymmärtäminen on toki varsinaisesti mahdollista vasta sitten, kun se osataan asettaa omalle paikalleen. Joka tapauksessa nuo puheet myös auttavat huomaamaan, miten aikakaudet ovat muuttuneet ja antavat siten perspektiiviä omaankin aikaamme.

Merkittävät puheet eivät suinkaan aina ole vain niitä suurten persoonallisuuksien suurenmoisia oraatioita, joissa ihmisyys saa korkeimman ilmauksensa.

Myös Hitlerin ja Stalinin puheet maidensa välisen sodan alussa kuuluu tuntea yhtä hyvin kuin vaikkapa Perikleen puhe ateenalaisten sankarihautajaisissa tai Abraham Lincolnin Gettysburgin puhe.

Wilhelm II:n puhe Kiinaan lähteville rankaisujoukoille ja Churchillin puhe kansalleen sodan alussa, Risto Rytin ja Paasikiven puheet jatkosodan eri vaiheissa ja Kallion puhe talvisodan päättyessä kuuluvat kaikki yleissivistyksen ytimeen.

Kekkosen puheet ennen lähtöään Novosibirskiin ja sieltä palattuaan ja mikseipä myös presidentti Stubbin puhe YK:n yleiskokouksessa ansaitsevat tulla nykyistä paremmin keskivertolukijan ulottuville. Ne eivät ole kovin pitkiä, mutta sitäkin tiiviimpiä asiasiaällötään.

 

Tässä nyt uusintana noin kahdeksan vuoden jälkeen sellainen blogi, joka liittyy yhteen tällaiseen puhekokoelmaan:

 

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Sanat ajallaan

 

Sanat ajallaan

 

Речи изменившие мир. От Сократа до Джобса. «Э», Москва 2017, 381 с.

 

Menneiden aikakausien tärkeiden dokumenttien pitäisi kuulua itse kunkin lukemistoon. Amerikkalaiset ovat opiskelijakäyttöön julkaisseet aika hyviä kokoelmia Venäjän historiasta ja saksalainen Goldmanns gelbe Taschenbücher julkaisi takavuosina suurelle yleisölle mainioita kirjoja, sellaisia kuin Reden des Führers, Reden des Kaisers, Gespräche zur Weltgeschichte ja mitä lienee ollut.

Luulisi tässä olevan hyvä idea myös meikäläisille kustantajille. Eihän noilla tärkeimmillä puheilla voine mitään copyrightiä olla?

Kirjan otsikko lupaa esitellä puheita, jotka muuttivat maailmaa ja se nyt tuskin ihan aina pitää paikkaansa. Georgi Gaponin verenhimoinen puhe vuoden 1905 verisunnuntain jälkeen tuskin muutti mitään, mutta on kyllä hyvin mielenkiintoinen. Samaa voi kai sanoa vaikkapa Vadimir Solovjovin puheesta Dostojevskin kuoleman johdosta tai Charles Chaplinin puheesta Nyt tiedän, mitä elämä on.

Sen sijaan Lutherin kieltäytyminen peruuttamasta oppiaan, Aleksanteri II:n manifesti maaorjien vapauttamisesta, Woodrow Wilsonin puhe sotaan liittymisen puolesta ja Mussolinin puhe sodan aloitettuaan olivat toista. Niillä oli valtava vaikutus.

Kiinnostavaa on lukea myös Ronald Reaganin puhe Pahan valtakunnasta, Margaret Thatcherin puhe vuorisaarnan johdosta ja miksei vaikka Barack Obaman puhe omista sukujuuristaan.

Myös Putin on pitänyt kiinnostavia puheita, mutta niitä ei tässä kokoelmassa ole ja sama koskee esimerkiksi Hitleriä. Churchilliltäkin on mukana vain kylmän sodan aloittanut Fultonin puhe, mutta ei sen sijaan kuuluisaa verta ja hikeä luvannutta ohjelmapuhetta.

Historia on tietenkin täynnä toinen toistaan hienompia retorisia suorituksia siinä kuin kuolettavia tylsyyksiäkin. Mikään kirja ei voi olla enempää kuin valittujen haarukkapalojen kokoelma tästä joukosta.

Minuun vaikutti tässä kirjassa parikin esiintymistä. Yksi niistä on Ivan Pavlovin puhe, jonka hän piti keväällä vuonna 1918 Pietarissa. Itse asiassa hän piti kaksi esitelmää, joista ensimmäinen käsitteli ajattelua (um) yleensä ja toinen venäläistä ajattelua erityisesti (О русском уме).

Kirjassa julkaistaan tämä jälkimmäinen esitelmä, joka on hyvin sapekas. Siinä nobelisti hakkaa maan rakoon sen järjenkäytön lajin, jota hän kutsuu nimellä russki um ja joka hänelle merkitsee ennen muuta venäläisen intelligentsijan tapoja käyttää heille annettuja hengenlahjoja.

Tulkoon mainituksi, että kritiikki Venäjän intelligentsijaa kohtaan ei ollut tuohon aikaan mikään uusi, saati ennenkuulumaton asia. Tuo ryhmähän julistautui kaikkien hyvien asioiden kiivaaksi kannattajaksi ja selitti toimivansa kansan aivoina.

Sen omahyväisen typeryyden, jota voisi nimittää anakronistisella nimellä Gutmenschentum oli pannut oikealle paikalleen tunnettu Vehi-ryhmä (muun muassa Nikolai Berdjajev), akateemikot, kuten S.V. Gautier, kirjailijat kuten Ivan Bunin ja monet muut.

Mutta kysehän oli yhteiskunnallisesta sairaudesta, jollaisten parantaminen järkipuheella ei ole onnistunut ennen eikä kai onnistu nytkään.

Nyt, keväällä 1918 oli joka tapauksessa sitten saatu nähdä, mihin tämä tolkuton rabulismi johti. Nälkä ja oikeudettomuus, väkivalta ja häpeä oli tullut koko Venäjän osaksi.

Pavlov esittää puheessaan ensinnäkin terveen ja menestyksellisesti toimivan ajattelun ja järjen (um) kriteerit ja ottaa sitten esimerkkejä siitä, millaista intelligentsijan järjenkäyttö (интеллигетский ум) on ollut Venäjällä. Kyse ei siis ole ”älykkäästä ajattelusta (интеллигентный ум)”.

Se on korutonta kertomaa. Tuo ajattelutapa ei pysty keskittymään, se ei käsittele faktoja, vaan sanoja, erityisesti komeilta kuulostavia, se on kykenemätön asioiden laajaan ja viileään tarkasteluun ja usein sortuu äärimmäisyyksiin. Sitä hurmaavat uutuudet eikä itse totuuden tavoittelu ja ymmärryksen selkeys.

Oliko Venäjällä sitä paitsi edes tuota vapautta, josta nyt joka päivä niin huudettiin? Pavlov tarkoittaa vapaudella sekä sitä, että ympäristö sallii ihmisen minkään estämättä esittää ajatuksiaan ja myös sitä, että hän itse uskaltaa ajatella.

Ei, sellaista ei ollut. Mennäpä nyt vain johonkin kokoukseen sanomaan jotakin, mikä oli yleisen tunnelman vastaista. Siinäpä olisi heti tyrkitty paikalta ja nimetty oitis vakoojaksi. Ja tällaista ei ollut vain nuorison keskuudessa, vaan jopa valtakunnanduumassa.

Mitäpä tämä joukko välitti totuudesta sen itsensä vuoksi? Ei sitä eikä sen arvoa ymmärretty. Siitä huolimatta kehdattiin ylpeillä omasta ajattelusta, jolla ei ollut mitään todellisia tuloksia esitettävänä. Tämä koski myös slavofiilejä, jotka ylpeilivät muka mädän lännen edessä, vaikka heillä ei ollut mitään esitettävää.

Juuri tällainen järjenkäyttö johti Venäjän vallankumoukseen.

Pavlov korosti, että hän antoi tuomionsa surullisena. Kuva oli synkkä, mutta synkkää oli nyt Venäjän elämäkin.

Mutta elämä sentään jatkui ja vaikka venäläisessä järjenkäytössä oli puutteita, ne voitaisiin korjata. Se oli tieteellinen tosiasia, lohdutti suuri oppinut. Toivoa ei saanut menettää.

Kuten tunnettua, Pavlov oli hurskas kristitty ja kasku kertoo, miten hän joskus teki ikonin edessä ristinmerkkejä, jolloin niin sanottuun vallankumouksen kukkaan eli laivaston matruuseihin kuuluva vanttera talonpoika taputti häntä sekään ja sanoi alentuvasti: ”Henkistä pimeyttä setä, henkistä pimeyttä…”.

Meillä ei ole vieläkään suomeksi saatavana yhtään kunnon esitystä Venäjän vallankumouksesta ja sen jälkivaiheista. En oikein ymmärrä tämän kulttuuriskandaalin syytä, kun tätä kirjallisuutta on englanniksikin hyvin saatavilla.

Niinpä käsitykset tuosta vallankumouksesta ovat meillä yleensä perinteisiä ja usein jopa neuvostoromantiikan kultaamia. Venäjällä ne eivät enää sitä ole.

 

Epäkorrektiusvaroitus

 

Venäläisyyden naisellisuus

 

Näyttää siltä, että länsimaisen kulttuurin nykyisessä vaiheessa naisellisuus näyttäytyy lähinnä jonkinlaisena miehekkyyden vajavaisenа ilmentymänä, jolle on ominaista ainainen nalkutus ja yritys todistella, että kyllä minäkin miehestä käyn.

Tässä on selvä ero menneiden sukupolvien ja muiden kulttuurien käsitykseen naisellisuudesta kosmisena perusvoimana, joka on miehuuden vastakohta, mutta silti siitä erottamaton ja kuisesti siihen kiinnittyvä.

Kiinalaisen filosofian Jin ja Jang symbolisoivat juuri tätä vastakohtien ykseyttä: Jin edustaa kuivaa, valoisaa ja kylmää prinsiippiä ja Jang taas kosteaa, lämmintä ja pimeää. Molemmat oat kietoutuneet toisiinsa tunnetussa symbolissa, joka on muun muassa Korean lipussa.

Länsimaisessakaan ajattelussa vastaava erottelu ei ollut vieras. Siihen viittaavat myös Goethen ehkä tunnetuimmat säkeet, jotka kaiketi ovat saaneet vaikutteita idästä:

Alles Vergängliche
Ist nur ein Gleichnis;
Das Unzulängliche,
Hier wird's Ereignis;
Das Unbeschreibliche,
Hier ist's getan;
Das Ewig-Weibliche
Zieht uns hinan.]

Nuo kaksi viimeistä riviä nyt ainakin jokainen perussivistyksensä saanut vielä viime vuosisadalla tunsi ja helppohan ne on ymmärtääkin.

Kyseessä on miehen tunnustus siitä, että ikinaisellinen vetää häntä ikuisesti puoleensa. Muutenhan jo maailmakin loppuisi, vaikka prideily olisi miten kunnioitettavaa ja toisi suurta mielihyvää. Toki tämä saattaa nyt jo olla ns. poliittisesti epäkorrektia ajattelua.

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut Nikolai Berdjajevista, jonka tunnettuihin ajatuksiin kuuluu, että Venäjällä on naisellinen luonne ja sen ongelmana on miehisen prinsiipin puuttuminen.

Mitä tämä tarkoittaa ankaran positivistisessa mielessä, hän ei kerro. Mikä on tämän naisellisuuden ”empirical content” kysyisi järjen aikakautta edustava sosiologi ja vaatisi asian operationalisointia, jotta sen olemassaolo tai määrä voitaisiin tutkimuksella ja erityisesti vertailevalla tutkimuksella todeta ja koko teesi verifioida tai falsifioida.

Sellaista tutkiusta en ole huomannut, mutta olisipa hauska sekin nähdä. On tietenkin mahdollista, että Berdjajev yksinkertaisesti jauhaa tyhjää, mutta en ottaisi asiaa niin kevyesti.

 Jokaisella kansalla on joissakin rajoissa vallitseva ja havaittava kansallisluonnekin, vaikka sellaisen kieltäminen on tyhmimpien positivistien piirissä tullut maniaksi jo pari sukupolvea sitten.  Asia ei kuitenkaan siitä muutu, että se on monimutkainen ja vaikea tutkia.

Venäläisyyteen tuli tavaksi liittää naisellisuuden ohella ja siihen liittyvinä monia muitakin asioita. Sillä oli taipumus ja pyrkimys hakea johtajaa ja tulla johdettavaksi pikemminkin kuin seistä itsenäisenä ja vapaana ja johtaa.

Toinen ominaisuus, joka nyt kuulostaa oudolta on hyökkäävyyden puuttuminen. Mutta kaiketi se voidaan ymmärtää myös kyvyttömyydeksi kieltäytyä hyökkäyksestä, mikäli johtaja sellaisen määrää.

Oleellista kai on, että itse kansa on passiivista, «narod besmolvsvujet”, kansa vaikenee, kuten Boris Godunovin lopussa. Se on enintä, mitä e voi tehdä. Mutta ei se kauaa vaikene, vaan ennen pitkää alkaa taputtaa ja suosionosoitukset yltyvät vielä korviahuumaaviksi.

Morsian-Venäjän onnettomuutena on ollut saada nyt yljäkseen salaisen poliisin filuuri, joka narsistisessa psykopatiassaan ei sääli sitä enempää kuin mitään muutakaan. Kansa katsoo ylkäänsä typerän rakastunein silmin, kuten morsiamilla on aina ollut tapana.

Entäpä kulttuuri? Epäilemättä sitä länsimaisessa, klassissessa muodossaan on katsottava miehisen prinsiipin ilmentymäksi, vaikka tuo ikinaisellisuus kuuluikin siihen ehdottoman tärkeänä osana, innoittajana.

Nykyinen länsimainen kulttuurihan sen sijaan keskittyy maanisesti etsimään kuttuuriperintönsä naisellista puolta sen vallitsevana prinsiippinä. Kuolleiden valkoisten miesten luoma kulttuuri on ehdottoman passé.

Venäjä on tässäkin lännen vastakohta.

Mutta siis Berdjajeviin ja naisellisuuden ja Venäjän kysymyksiin:

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyimaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan.

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.

 

 

Pitkät jäähyväiset

 

Jäähyväiset kulttuurille

 

Pidän kovasti kulttuurista. Olen joskus saanut siitä jopa leipänikin ja tarkoitan tässä nyt kulttuuria sanan ahtaammassa mielessä, en kaikkea sitä, mitä ihminen tekee maata ja muutakin myllätessään eli kultivoidessaan (Vihavainen: Haun kultivoinnista tulokset).

Nykyään kulttuuri on tapana määritellä laajasti, tekemättä eroa korkeakulttuurin ja inhimillisen toiminnan matalampien tasojen välillä. Kukapas olisi (enää) oikeutettu sellaisia rajoja vetämään?

”Uusrahvaanomaisuus” ei ollut pelkkä 1960-luvun vitsi, se sisälsi olennaisen siitä uudesta virtauksesta, joka oli tullut maailmaamme.

Kulttuurin määritelmästä olen ennenkin kirjoittanut, enää viitsi enää vanoja toistella. Totean vain, että itse se muutos, joka on tapahtunut tavassa ymmärtää tuota käsitettä, on erittäin merkittävä.

Ehdotan, että se, joka liikkuu Helsingin aseman (steissin, ks. myös vanh. tatsuuna) lähellä, pysähtyy hetkeksi katsomaan Ateneumin julkisivua ja miettii vähän näkemäänsä (vrt. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset ).

Rakennuksen julkisivua koristavat medaljongit eivät ole siellä sattumalta. Ne eivät myöskään kerro suoraan mitään siitä, mitä sisällä on, mutta kyllä koko joukon siitä, mitä rakennus symbolisoi ja mitä varten se on olemassa.

Koko tuo mahtirakennus, joka aikoinaan vaati valtavasti uhrauksia, on muuan ilmaus siitä kultista, johon ihmiskunnan läntinen etujoukko oli siirtynyt tai siirtymässä sen jälkeen, kun kristinusko oli hiipunut ja jumalihmisen mystinen kultti oli muuttunut puisevaksi muodollisuudeksi.

Uusi kultti syntyi humanismin pohjalle. Se ammensi antiikista ja sen innoittamasta renessanssista ja kaiken keskellä oli ihminen. Tai sanotaan nyt Ihminen isolla alkukirjaimella, kuten Maksim Gorki sitten 1900-luvun puolella asian ilmaisi ylistäessään tuon kultin nimissä ihmisuhreja janoavaa barbariaa.

Olen käynyt maailman merkittävimmissä ns. modernin taiteen museoissa, New Yorkin MoMasta Lontoon Tate Moderniin. Paljon on toki käymättäkin, en minä sillä, mutta luulen jo nähneeni riittävästi tietääkseni, mistä niissä on kysymys.

Päämajoitusmestarini, joka yleensä aina suunnittelee ulkomaanmatkani, on alkanut jättää modernin taiteen museot pois ohjelmasta, enkä ole vastaan harannut.

Toki niissä on aina silloin tällöin jotakin nokkelaa ja katsomisen väärttiäkin. Yleensä kyse kuitenkin on parhaimmillaankin vitseistä, eikä sellaisia viitsi kuunnella monta kertaa, jos kerran vähemmällä tajuaa.

Tämä ei tarkoita vitsin arvon kieltämistä, päin vastoin: sehän on parhaimmillaan tie tiedostamattomaan ja myös siis sivilisaation salattujen henkisten kerrosten tajuamiseen. Ymmärrän hyvin, että myös läntisessä maailmassa vitsejä vainotaan nyt kuin suurtakin rikosta. Siitä lopultakin on kysymys.

Mutta kulttuurin muutoksesta ja itse asiassa sen katoamisesta sanan vanhassa merkityksessä piti puhumani. ”Kulttuurin” rappiomuodoksi on usein nimetty ”sivilisaatio”, niinhän teki erityisesti Oswald Spengler.

Näin teki myös nykyään liiankin usein unohdettu Nikola Berdjajev. Tässä vanha blogi, jossa referoin hänen näkemyksiään:

 

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyinmaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan .

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.

 

Kultapossukerho?

 

Älymystön ansiot ja synnit

 

Älymystö on käsite, joka voidaan ymmärtää ja on ymmärretty monella tavoin. Sen hahmo on sen historiassa ollut koko ajan muuttuva. Tuntuu siltä, että tämä monimielisyys jää tämän meidän aikamme lapsilta usein ymmärtämättä, kohti uuslukutaidottomuutta kun ollaan menossa.

Itse olen kirjoittanut aiheesta monia blogeja ja yhden kirjankin, ellei kaksi, mutta pakkohan se on lähteä siitä, ettei suurin osa kansaamme ole lukenut niitä eikä usein paljon mitään muutakaan.

Niinpä syntyy helposti harhakäsityksiä. Luulen olevani oikeassa, kun oletan, että eilisestä blogistani närkästyneet ja suorastaan vihastuneet henkilöt eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet, mistä kirjoitettiin.

Älymystö ei tarkoita niiden ihmisten joukkoa, jotka ovat erityisen älykkäitä. Se ei myöskään välttämättä ole kunnianimi kaikkien hyvien asioiden uhrautuville puoltajille, kuten venäläiseen älymystön, intelligentsijan itsensä lukevat ovat usein olleet taipuvaisia ajattelemaan. Se on sosiaalinen kategoria, jolla on poliittinen rooli.

Älymystöä ja erityisesti Venäjän intelligentsijaa (Vihavainen: Haun älymystö ja muut tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on myös kitkerästi arvosteltu ja joidenkin mielestä sitä voidaan syyttää siitä, ettei Venäjällä 1800-luvulla syntynyt normaalia kansalaisyhteiskuntaa. Intelligentsijan moraalinen maksimalismi esti kaikki rakentavat kompromissit.

Kyllä älymystöä on käytetty myös haukkumasanana ja syystäkin. Ei siihen kuuluminen suinkaan ole itsestään selvästi laadun tae.

Vuonna 1909 ilmestynyt kuuluisa artikkelikokoelma Vehi (tienviitat, ks. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) arvosteli venäläisiä intelligentsijaa juuri tuosta hedelmättömästä asenteesta ja katteettomasta itsekehusta. Toisaalta myös bolševikit olivat siihen syvästi tyytymättömiä ja Lenin sanoi, ettei intelligentsija ole kansan aivot, kuten se kuvittelee olevansa, vaan sen paska.

Bolševikkivalta määritteli sitten koko käsitteen uudelleen ja yritti luoda mieleisensä älymystön. Seurauksena oli lähinnä käsitteen merkityksen muuttuminen entistä moninaisemmaksi.

Historiallinen tosiasia tietenkin on, että naiset olivat tuossa ryhmässä kauan aliedustettuina ja syykin oli ilmeinen. Venäjällä heitä kuitenkin ajan oloon nähden oli paljon ja muutama terroristi on jäänyt historiaankin.

Myös Dostojevskin Riivaajissa tapaamme naispuolisen nihilistin eli siis intelligent-tyypin, joka on ammatiltaan kätilö.

Naisten ja erityisesti keskiluokkaisten osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään oli pakostakin suhteellisen vähäistä ja kätilön koulutus oli yksi harvoja tarjolla olevia koulutusväyliä yleissivistävien koulujen lisäksi.

Menneisyyttä emme enää voi muuttaa ja siihen vihastuminen lienee asenteista hedelmättömimpiä.

Täytyy kyllä sanoa, että hieman yllätyin huomatessani, että vähäinen pohdiskeluni, jossa sivuttiin naisten historiallista roolia älymystön piirissä, sai aikaan kovin aggressiivisia reaktioita, joille yhteistä oli se, että niitä puuttui kaikki informaatio siitä, minkä nimenomaisen asian kanssa oltiin eri mieltä ja miksi. Kun varsinainen ajatus puuttui, olisi aikamme tavan mukaan voitu yhtä hyvin piirtää ns. emoji.

Samaa tasoa edusti syytös misogyniasta. Tämä käsite muistuttaa lähes joka suhteessa taannoista neuvostovastaisuuden käsitettä. Sillä ilmaistaan pahastumista sen takia, ettei joku ajattelekaan siten, kuten hänen ainoan oikean ideologian mukaan pitäisi ajatella. Asian määrittely sitten jää kokonaan pahastujan oman harkinnan varaan.

Neuvostovastaisuuden käsite ja etenkin älymystömme suhtautuminen siihen huvitti minua aikoinaan suuresti ja samaa täytyy sanoa sen nykyisestäkin vastineesta.

Molemmat olivat/ovat ortodoksisen intelligentsijan (sellaiseksi ne yleensä kehittyvät) piirissä suuria tabuja, jonkinlaista syntiä henkeä vastaan, jota ei tarvinnut analysoida ja jota ei saanut antaa anteeksi.

Mutta eihän se maailma siitä muuksi muutu, jos joku yrittää selittää mustaa valkoiseksi tai haluaa uskotella, että kaksi kertaa kaksi on viisi. Tällaiset yritykset ovat kyllä aina olleet ns. älymystölle ominaisia sen taistelussa tervettä järkeä vastaan.

Lopulta jälkimmäinen aina kuitenkin vie luonnin pakosta voiton, mutta siihen aikaan älymystö onkin jo rakentamassa uutta pilvilinnaansa, jota se tarjoaa vajavaisen maallisen todellisuutemme pyhäksi vertauskohdaksi.

 

Visioita

 

Muuan profeetta

 

Kukaan ei tunnetusti ole profeetta omalla maallaan eikä usein edes ulkomailla. Nykyään koko profeetan toimenkuva on muuttunut yhä sivutoimisemmaksi ja aliarvostetummaksi.

Profeetta ei nykyisin enää kehtaa sanoa olevansa Jumalan lähetti, vaan käyttää useammin vaatimatonta esseistin titteliä. Sehän tulee ranskan sanasta essayer -yrittää ja esseisti on siis henkilö, joka laatii yritelmiä, ei pitkiä traktaatteja, joiden viitteistö useinkin on itse leipätekstiä laajempi.

Onhan sellaisiakin yritelmiä ja hyvä niin. Voltairen päätyö oli nimeltään Essai sur les moeurs et l’esprit des nations (1756). Google-kääntäjä kertoo tarvittaessa, mikä oli kirjan aihe. Pitkiin esseisiin voidaan haluttaessa lukea myös vaikkapa Oswald Spenglerin ja Anold Toynbeen teokset ja myös Samuel Huntingtonin mitä ajankohtaisin The Clash of Civilizations and the Remaking of the World Order.

Profeetta-esseistin tunnistaa maailmaa syleilevästä aiheesta, jonka yleensä näkee otsikosta. Tuollainen profeetta joutuu aina kohtaamaan metodisen ongelman Käydessään valtavien asioiden, kulttuurien (sivilisaatioiden) kimppuun, hän ei enää voi jättäytyä normaalin tutkimuksen metodien varaan.

Sankarilliseksi luonnehdittava yritys mitata kulttuureita eksakteilla tai ainakin periaatteessa selkeän matemaattisilla mittareilla oli Pitirim Sorokinilla ennen toista maailmansotaa (Aikamme Kriisi, vrt. Vihavainen: Haun pitirim sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), mutta hänenkin työnsä on jo vaipunut unholaan, kun suuri yleisö janoaa yhä uusia näkemyksiä, ellei sitten viittaa niille kintaalla, kuten nykyään näyttää olevan tyypillisempää.

Onhan meillä paljon muitakin profeettoja, yleensä hieman vaatimattomammin tavoittein. Itse asiassa ne, joita englanniksi kutsutaan nimellä Public intellectuals, kuuluvat kaikki profeettojen heimoon. Mieleen tulee esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Tony Judt ja Niall Ferguson ja Ian Buruma ja riittäähän niitä. The New York Review of Books julkaisee lähes joka numerossaan jonkin sellaisen profeetan tekstejä.

Suomessa laji on harvinaistunut sitten Paavo Haavikon, Erno Paasilinnan ja muutaman muun yksilön poistuttua näyttämöltä. Olavi Paavolaista voi pitää roolin varhaisena edustajana meillä, mutta hän ei oikein ole saanut arvoisiaan seuraajia.

Saattaa olla, että kansamme on sen verran tosikkoa, ettei profeettojen yrityksiä viitsitä edes kokeeksi kuunnella, kun tiedetään, ettei niissä ainakaan sitä lopullista totuutta ole. Miksi siis vaivautua?

Kun naapurimaamme Venäjä nyt sattuu olemaan kovasti tapeetilla, on ainakin minusta kiinnostavaa lukea niitä klassisia esseitä, joissa aikoinaan huippuluokan generalistit (siis ei spesialistit) ovat omia näkemyksiään esitelleet.

Nikolai Berdjajev, maanpakoon ajettu filosofi ja kohtuutta ja tervettä järkeä politiikkaankin suositellut profeetta on minusta yhä kiinnostava. Ei hänen puheitaan pidä tieteenä ottaa, mutta positiivisen tieteen saavutukset kansakuntien hengen ja tapojen selittäjänä ovat sen verran vaatimattomia, että sellaisten kahlaamisen lomassa saattaa esseellä, siis yritelmällä, olla virkistävä vaikutus.

Kas tässä vanha blogi Berdjajevista:

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyimaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan .

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.

 

Totaalisen vastarinnan perinne

 

In tyrannos

 

Kuten me vanhemman ikäpolven edustajat vielä kaikki muistamme, terroristit, nuo tyranninmurhaajat olivat kova sana Venäjällä aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. He olivat vallankumouksen sankareita.

Leningradissa, Moskovassa ja muissa suurissa kaupungeissa monet kadut oli uudelleennimetty heidän mukaansa, oli Željabovin katua ja Kaljajevin katua, Perovskajan katua, Zasulitšin katua, Kibaltšitšin katua ja jos jotakin.

Sitten katujen nimet yhtäkkiä nopeasti muutettiin ja sankarit menettivät glooriansa. Olivatko he sittenkin itse asiassa konnia? Riivaajatko (ks. Vihavainen: Haun riivaajat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ne itse asiassa olivatkin vieneet Venäjän tuohon bolševismin kurjuuteen? Kuka oli syyllinen? Eivätkö juuri nuo roistot ja murhaajat, jotka eivät kunnioittaneet mitään normaalia moraalia ja säädyllisyyttä?

Vielä hiljattain sankareista joka tapauksessa tehtiin todellisia pyhimyselämäkertoja, hehän olivat uhranneet elämänsä kansan puolesta, mikä ainakin jälkikäteen tarkastellen tarkoitti samaa kuin bolševismin puolesta.

Suosittu lastenkirjailija Arkadi Gaidar, jonka pojanpoika muuten oli Jegor Gaidar, sepitti sadun lapsisankarista, jonka nimi oli Maltšiš Kibaltšiš, joka valkoisten kidutuksesta huolimatta säilytti sotasalaisuuden. Hänen nimensä muistutti erehdyttävästi toista sankarihahmoa, terroristi ja pomminrakentaja Kibaltšitšia, jonka tsaarinvalta murhasi…

Vuonna 1991 Stanislav Govoruhin ohjasi filmin Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä esitettiin makea ihannekuva siitä Venäjästä, joka ennen vallankumousta oli ollut maailman johtava valtio ja nopeasti matkalla yhä korkeammille huipuille, kunnes tuli sota (kenen tahdosta?), joka romahdutti koko loistavan imperiumin.

Kateelliset ulkomaat olivat katkaisseet Venäjän loistavan tien ja samalla asialla olivat olleet nuo terroristit ja heidän suosijansa. Itse asiassa koko Venäjän intelligentsija tunnettiin siitä, että se vihasi synkästi koko tuota loistavaa isänmaataan ja pyrki keinoja kaihtamatta siihen, että tuo saastainen järjestelmä (poganyj stroj) tuhoutuisi.

Nimenomaan tuo häikäilemättömyys, jossa kaikkia keinoja pidettiin luvallisina, erotti venäläisen radikalismin kaikesta muusta. Intelligentsija oli Dostojevskin termeillä kuvaten riivattua.

Romaani Riivaajat oli muuten tositapahtumien pohjalta kirjoitettu romaani ja vallankumoukselliset Netšajev ja Bakunin olivat itse kirjoittaneet vallankumouksellisille katkismuksen, jossa uusi moraali eli moraalittomuus esitettiin ehdottomana ihanteena (ks. Vihavainen: Haun netšajev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Intelligentsijan vastustus koko vanhaa ”kirottua” systeemiä kohtaan oli siis totaalista. Vanhaa yhteiskuntaa kuvattiin sanalla poganyi, jolla kuvataan myös likasankoa. Se on muuten sukua suomen sanalle pakana.

Paradoksaalisesti koko varsin laaja 1800-luvun vallankumouksellinen liike lähti varsinaisesti leviämään niiden uudistusten jälkeen, jotka vapauttajatsaari Aleksanteri II 1860-luvulla teki lopettaen muun muassa maaorjuuden.

Uudistusten jälkeen Venäjällä oli luotu myös laaja paikallinen itsehallinto, mutta kaikki evoluutio ja koko sen mahdollisuus hylättiin intelligentsijan piirissä ja vannottiin sen sijaan kaikki kerralla muuttavan vallankumouksen nimiin.

Valtiovallalle tuo ainainen terrorismin uhka ja kieltäytyminen yhteistyöstä ei jättänyt paljon mahdollisuuksia. Se turvautui ohranaan, vakoiluun ja hallinnolliseen väkivaltaan. Liberaaleille ei paljoa tilaa jäänyt ja vaikutusvaltaa ei senkään vertaa.

Olihan sentään yritystä, yhtenä merkittävimmistä mainittakoon Vehi-niminen kokoomateos eli almanakka, kuten sitä Venäjällä niitettiin (Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nimi tarkoittaa tienviittaa, sellaista, joita pistellään hankeen osoittamaan reittiä. Suomeksi puhutaan viehkoista, viehkatiestä. Samasta sanastahan siinä on kyse.

Se tie jäi sitten Venäjältä käymättä. Yhdestä saastaisesta järjestelmästä siirryttiin toiseen. Nyt on tsaarinaikainen systeemi taas suuressa kunniassa ja nykyinen hallinto pyrkii saamaan sen glooriasta mahdollisimman suuren osan, mutta omaksumaan samalla myös bolševismin saavutukset: supervallan luomisen ja Voiton perinnön.

Se on vaikea yhtälö ja vaatii onnistuakseen laajaa sielua tai/ja laiskaa ajattelua.

Todettakoon, ettei nykyistä järjestelmää ole vielä yleisesti nimetty saastaiseksi eikä edes terrorismia ole suuremmin esiintynyt. Tyranninmurhaajat syöstiin aikoinaan jalustoiltaan enkä ole havainnut uutta kulttia heille pystytetyn. Ehkä sellainen voisi olla vallanpitäjille vaarallinen?

Venäläiseen traditioon äkkijyrkkä ja häikäilemätön vastarintaliike joka tapauksessa sopisi paremmin kuin hyvin. Kannattaakin kysyä, miksei siitä ole näkynyt merkkejä.

Monet tarkkailijat ovat olleet riemuissaan havaittuaan, että moni venäläiseen traditioon liittyvä asia on taas toteutunut. Se on kuitenkin aika helppohintainen älyllinen suoritus. Ei Venäjänkään historia ole pelkkää kansanvallan ja kansalaisyhteiskunnan puutetta, saati poliittisen vastarinnan puuttumista.

Ehkäpä me vielä näemme jotakin yllättävää.