Epäkorrektiusvaroitus

 

Venäläisyyden naisellisuus

 

Näyttää siltä, että länsimaisen kulttuurin nykyisessä vaiheessa naisellisuus näyttäytyy lähinnä jonkinlaisena miehekkyyden vajavaisenа ilmentymänä, jolle on ominaista ainainen nalkutus ja yritys todistella, että kyllä minäkin miehestä käyn.

Tässä on selvä ero menneiden sukupolvien ja muiden kulttuurien käsitykseen naisellisuudesta kosmisena perusvoimana, joka on miehuuden vastakohta, mutta silti siitä erottamaton ja kuisesti siihen kiinnittyvä.

Kiinalaisen filosofian Jin ja Jang symbolisoivat juuri tätä vastakohtien ykseyttä: Jin edustaa kuivaa, valoisaa ja kylmää prinsiippiä ja Jang taas kosteaa, lämmintä ja pimeää. Molemmat oat kietoutuneet toisiinsa tunnetussa symbolissa, joka on muun muassa Korean lipussa.

Länsimaisessakaan ajattelussa vastaava erottelu ei ollut vieras. Siihen viittaavat myös Goethen ehkä tunnetuimmat säkeet, jotka kaiketi ovat saaneet vaikutteita idästä:

Alles Vergängliche
Ist nur ein Gleichnis;
Das Unzulängliche,
Hier wird's Ereignis;
Das Unbeschreibliche,
Hier ist's getan;
Das Ewig-Weibliche
Zieht uns hinan.]

Nuo kaksi viimeistä riviä nyt ainakin jokainen perussivistyksensä saanut vielä viime vuosisadalla tunsi ja helppohan ne on ymmärtääkin.

Kyseessä on miehen tunnustus siitä, että ikinaisellinen vetää häntä ikuisesti puoleensa. Muutenhan jo maailmakin loppuisi, vaikka prideily olisi miten kunnioitettavaa ja toisi suurta mielihyvää. Toki tämä saattaa nyt jo olla ns. poliittisesti epäkorrektia ajattelua.

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut Nikolai Berdjajevista, jonka tunnettuihin ajatuksiin kuuluu, että Venäjällä on naisellinen luonne ja sen ongelmana on miehisen prinsiipin puuttuminen.

Mitä tämä tarkoittaa ankaran positivistisessa mielessä, hän ei kerro. Mikä on tämän naisellisuuden ”empirical content” kysyisi järjen aikakautta edustava sosiologi ja vaatisi asian operationalisointia, jotta sen olemassaolo tai määrä voitaisiin tutkimuksella ja erityisesti vertailevalla tutkimuksella todeta ja koko teesi verifioida tai falsifioida.

Sellaista tutkiusta en ole huomannut, mutta olisipa hauska sekin nähdä. On tietenkin mahdollista, että Berdjajev yksinkertaisesti jauhaa tyhjää, mutta en ottaisi asiaa niin kevyesti.

 Jokaisella kansalla on joissakin rajoissa vallitseva ja havaittava kansallisluonnekin, vaikka sellaisen kieltäminen on tyhmimpien positivistien piirissä tullut maniaksi jo pari sukupolvea sitten.  Asia ei kuitenkaan siitä muutu, että se on monimutkainen ja vaikea tutkia.

Venäläisyyteen tuli tavaksi liittää naisellisuuden ohella ja siihen liittyvinä monia muitakin asioita. Sillä oli taipumus ja pyrkimys hakea johtajaa ja tulla johdettavaksi pikemminkin kuin seistä itsenäisenä ja vapaana ja johtaa.

Toinen ominaisuus, joka nyt kuulostaa oudolta on hyökkäävyyden puuttuminen. Mutta kaiketi se voidaan ymmärtää myös kyvyttömyydeksi kieltäytyä hyökkäyksestä, mikäli johtaja sellaisen määrää.

Oleellista kai on, että itse kansa on passiivista, «narod besmolvsvujet”, kansa vaikenee, kuten Boris Godunovin lopussa. Se on enintä, mitä e voi tehdä. Mutta ei se kauaa vaikene, vaan ennen pitkää alkaa taputtaa ja suosionosoitukset yltyvät vielä korviahuumaaviksi.

Morsian-Venäjän onnettomuutena on ollut saada nyt yljäkseen salaisen poliisin filuuri, joka narsistisessa psykopatiassaan ei sääli sitä enempää kuin mitään muutakaan. Kansa katsoo ylkäänsä typerän rakastunein silmin, kuten morsiamilla on aina ollut tapana.

Entäpä kulttuuri? Epäilemättä sitä länsimaisessa, klassissessa muodossaan on katsottava miehisen prinsiipin ilmentymäksi, vaikka tuo ikinaisellisuus kuuluikin siihen ehdottoman tärkeänä osana, innoittajana.

Nykyinen länsimainen kulttuurihan sen sijaan keskittyy maanisesti etsimään kuttuuriperintönsä naisellista puolta sen vallitsevana prinsiippinä. Kuolleiden valkoisten miesten luoma kulttuuri on ehdottoman passé.

Venäjä on tässäkin lännen vastakohta.

Mutta siis Berdjajeviin ja naisellisuuden ja Venäjän kysymyksiin:

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyimaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan.

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.