Visioita

 

Muuan profeetta

 

Kukaan ei tunnetusti ole profeetta omalla maallaan eikä usein edes ulkomailla. Nykyään koko profeetan toimenkuva on muuttunut yhä sivutoimisemmaksi ja aliarvostetummaksi.

Profeetta ei nykyisin enää kehtaa sanoa olevansa Jumalan lähetti, vaan käyttää useammin vaatimatonta esseistin titteliä. Sehän tulee ranskan sanasta essayer -yrittää ja esseisti on siis henkilö, joka laatii yritelmiä, ei pitkiä traktaatteja, joiden viitteistö useinkin on itse leipätekstiä laajempi.

Onhan sellaisiakin yritelmiä ja hyvä niin. Voltairen päätyö oli nimeltään Essai sur les moeurs et l’esprit des nations (1756). Google-kääntäjä kertoo tarvittaessa, mikä oli kirjan aihe. Pitkiin esseisiin voidaan haluttaessa lukea myös vaikkapa Oswald Spenglerin ja Anold Toynbeen teokset ja myös Samuel Huntingtonin mitä ajankohtaisin The Clash of Civilizations and the Remaking of the World Order.

Profeetta-esseistin tunnistaa maailmaa syleilevästä aiheesta, jonka yleensä näkee otsikosta. Tuollainen profeetta joutuu aina kohtaamaan metodisen ongelman Käydessään valtavien asioiden, kulttuurien (sivilisaatioiden) kimppuun, hän ei enää voi jättäytyä normaalin tutkimuksen metodien varaan.

Sankarilliseksi luonnehdittava yritys mitata kulttuureita eksakteilla tai ainakin periaatteessa selkeän matemaattisilla mittareilla oli Pitirim Sorokinilla ennen toista maailmansotaa (Aikamme Kriisi, vrt. Vihavainen: Haun pitirim sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), mutta hänenkin työnsä on jo vaipunut unholaan, kun suuri yleisö janoaa yhä uusia näkemyksiä, ellei sitten viittaa niille kintaalla, kuten nykyään näyttää olevan tyypillisempää.

Onhan meillä paljon muitakin profeettoja, yleensä hieman vaatimattomammin tavoittein. Itse asiassa ne, joita englanniksi kutsutaan nimellä Public intellectuals, kuuluvat kaikki profeettojen heimoon. Mieleen tulee esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Tony Judt ja Niall Ferguson ja Ian Buruma ja riittäähän niitä. The New York Review of Books julkaisee lähes joka numerossaan jonkin sellaisen profeetan tekstejä.

Suomessa laji on harvinaistunut sitten Paavo Haavikon, Erno Paasilinnan ja muutaman muun yksilön poistuttua näyttämöltä. Olavi Paavolaista voi pitää roolin varhaisena edustajana meillä, mutta hän ei oikein ole saanut arvoisiaan seuraajia.

Saattaa olla, että kansamme on sen verran tosikkoa, ettei profeettojen yrityksiä viitsitä edes kokeeksi kuunnella, kun tiedetään, ettei niissä ainakaan sitä lopullista totuutta ole. Miksi siis vaivautua?

Kun naapurimaamme Venäjä nyt sattuu olemaan kovasti tapeetilla, on ainakin minusta kiinnostavaa lukea niitä klassisia esseitä, joissa aikoinaan huippuluokan generalistit (siis ei spesialistit) ovat omia näkemyksiään esitelleet.

Nikolai Berdjajev, maanpakoon ajettu filosofi ja kohtuutta ja tervettä järkeä politiikkaankin suositellut profeetta on minusta yhä kiinnostava. Ei hänen puheitaan pidä tieteenä ottaa, mutta positiivisen tieteen saavutukset kansakuntien hengen ja tapojen selittäjänä ovat sen verran vaatimattomia, että sellaisten kahlaamisen lomassa saattaa esseellä, siis yritelmällä, olla virkistävä vaikutus.

Kas tässä vanha blogi Berdjajevista:

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyimaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan .

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.