Sanat ajallaan

Sanat ajallaan

Речи изменившие мир. От Сократа до Джобса. «Э», Москва 2017, 381 с.

Menneiden aikakausien tärkeiden dokumenttien pitäisi kuulua itse kunkin lukemistoon. Amerikkalaiset ovat opiskelijakäyttöön julkaisseet aika hyviä kokoelmia Venäjän historiasta ja saksalainen Goldmanns gelbe Taschenbücher julkaisi takavuosina suurelle yleisölle mainioita kirjoja, sellaisia kuin Reden des Führers, Reden des Kaisers, Gespräche zur Weltgeschichte ja mitä lienee ollut.

Luulisi tässä olevan hyvä idea myös meikäläisille kustantajille. Eihän noilla tärkeimmillä puheilla voine mitään copyrightiä olla?

Kirjan otsikko lupaa esitellä puheita, jotka muuttivat maailmaa ja se nyt tuskin ihan aina pitää paikkaansa. Geogi Gaponin verenhimoinen puhe vuoden 1905 verisunnuntain jälkeen tuskin muutti mitään, mutta on kyllä hyvin mielenkiintoinen. Samaa voi kai sanoa vaikkapa Vadimir Solovjovin puheesta Dostojevskin kuoleman johdosta tai Charles Chaplinin puheesta Nyt tiedän, mitä elämä on.

Sen sijaan Lutherin kieltäytyminen peruuttamasta oppiaan, Aleksanteri II:n manifesti maaorjien vapauttamisesta, Woodrow Wilsonin puhe sotaan liittymisen puolesta ja Mussolinin puhe sodan aloitettuaan ovat toista.

Kiinnostavaa on lukea myös Ronald Reaganin puhe Pahan valtakunnasta, Margaret Thatcherin puhu vuorisaarnan johdosta ja miksei vaikka Barack Obaman puhe omista sukujuuristaan.

Myös Putin on pitänyt kiinnostavia puheita, mutta niitä ei tässä kokoelmassa ole ja sama koskee esimerkiksi Hitleriä. Churchilliltäkin on mukana vain kylmän sodan aloittanut Fultonin puhe, mutta ei sen sijaan kuuluisaa verta ja hikeä luvannutta ohjelmapuhetta.

Historia on tietenkin täynnä toinen toistaan hienompia retorisia suorituksia siinä kuin kuolettavia tylsyyksiäkin. Mikään kirja ei voi olla enempää kuin valittujen haarukkapalojen kokoelma tästä joukosta.

Minuun vaikutti tässä kirjassa parikin esiintymistä. Yksi niistä on Ivan Pavlovin puhe, jonka hän piti keväällä vuonna 1918 Pietarissa. Itse asiassa hän piti kaksi esitelmää, joista ensimmäinen käsitteli ajattelua (um) yleensä ja toinen venäläistä ajattelua erityisesti (О русском уме).

Kirjassa julkaistaan tämä jälkimmäinen esitelmä, joka on hyvin sapekas. Siinä nobelisti hakkaa maan rakoon sen järjenkäytön lajin, jota hän kutsuu nimellä russki um ja joka hänelle merkitsee ennen muuta venäläisen intelligentsijan tapoja käyttää heille annettuja hengenlahjoja.

Tulkoon mainituksi, että kritiikki Venäjän intelligentsijaa kohtaan ei ollut tuohon aikaan mikään uusi, saati ennenkuulumaton asia. Tuo ryhmähän julistautui kaikkien hyvien asioiden kiivaaksi kannattajaksi ja selitti toimivansa kansan aivoina.

Sen omahyväisen typeryyden, jota voisi nimittää anakronistisella nimellä Gutmenschentum oli pannut oikealle paikalleen tunnettu Vehi-ryhmä (muun muassa Nikolai Berdjajev), akateemikot, kuten S.V. Gautier, kirjailijat kuten Ivan Bunin ja monet muut.

Mutta kysehän oli yhteiskunnallisesta sairaudesta, jollaisten parantaminen järkipuheella ei ole onnistunut ennen eikä kai onnistu nytkään.

Nyt, keväällä 1918 oli joka tapauksessa sitten saatu nähdä, mihin tämä tolkuton rabulismi johti. Nälkä ja oikeudettomuus, väkivalta ja häpeä oli tullut koko Venäjän osaksi.

Pavlov esittää puheessaan ensinnäkin terveen ja menestyksellisesti toimivan ajattelun ja järjen (um) kriteerit ja ottaa sitten esimerkkejä siitä, millaista intelligentsijan järjenkäyttö (интеллигетский ум) on ollut Venäjällä.

Se on korutonta kertomaa. Tuo ajattelutapa ei pysty keskittymään, se ei käsittele faktoja, vaan sanoja, erityisesti komeilta kuulostavia, se on kykenemätön asioiden laajaan ja viileään tarkasteluun ja usein sortuu äärimmäisyyksiin. Sitä hurmaavat uutuudet eikä itse totuuden tavoittelu ja ymmärryksen selkeys.

Oliko Venäjällä sitä paitsi edes tuota vapautta, josta nyt joka päivä niin huudettiin? Pavlov tarkoittaa vapaudella sekä sitä, että ympäristö sallii ihmisen minkään estämättä esittää ajatuksiaan ja myös sitä, että hän itse uskaltaa ajatella.

Ei, sellaista ei ollut. Mennäpä nyt vain johonkin kokoukseen sanomaan jotakin, mikä oli yleisen tunnelman vastaista. Siinäpä olisi heti tyrkitty paikalta ja nimetty oitis vakoojaksi. Ja tällaista ei ollut vain nuorison keskuudessa, vaan jopa valtakunnanduumassa.

Mitäpä tämä joukko välitti totuudesta sen itsensä vuoksi? Ei sitä eikä sen arvoa ymmärretty. Siitä huolimatta kehdattiin ylpeillä omasta ajattelusta, jolla ei ollut mitään todellisia tuloksia esitettävänä. Tämä koski myös slavofiilejä, jotka ylpeilivät muka mädän lännen edessä, vaikka heillä ei ollut mitään esitettävää.

Juuri tällainen järjenkäyttö johti Venäjän vallankumoukseen.

Pavlov korosti, että hän antoi tuomionsa surullisena. Kuva oli synkkä, mutta synkkää oli nyt Venäjän elämäkin.

Mutta elämä sentään jatkui ja vaikka venäläisessä järjenkäytössä oli puutteita, ne voitaisiin korjata. Se oli tieteellinen tosiasia, lohdutti suuri oppinut. Toivoa ei saanut menettää.

Kuten tunnettua, Pavlov oli hurskas kristitty ja kasku kertoo, miten hän joskus teki ikonin edessä ristinmerkkejä, jolloin niin sanottuun vallankumouksen kukkaan eli laivaston matruuseihin kuuluva vanttera talonpoika taputti häntä sekään ja sanoi alentuvasti: ”Henkistä pimeyttä setä, henkistä pimeyttä…”.

Meillä ei ole vieläkään suomeksi saatavana yhtään kunnon esitystä Venäjän vallankumouksesta ja sen jälkivaiheista. En oikein ymmärrä tämän kulttuuriskandaalin syytä, kun tätä kirjallisuutta on englanniksikin hyvin saatavilla.

Niinpä käsitykset tuosta vallankumouksesta ovat meillä yleensä perinteisiä ja usein jopa neuvostoromantiikan kultaamia. Venäjällä ne eivät enää sitä ole.