Pitkät jäähyväiset

 

Jäähyväiset kulttuurille

 

Pidän kovasti kulttuurista. Olen joskus saanut siitä jopa leipänikin ja tarkoitan tässä nyt kulttuuria sanan ahtaammassa mielessä, en kaikkea sitä, mitä ihminen tekee maata ja muutakin myllätessään eli kultivoidessaan (Vihavainen: Haun kultivoinnista tulokset).

Nykyään kulttuuri on tapana määritellä laajasti, tekemättä eroa korkeakulttuurin ja inhimillisen toiminnan matalampien tasojen välillä. Kukapas olisi (enää) oikeutettu sellaisia rajoja vetämään?

”Uusrahvaanomaisuus” ei ollut pelkkä 1960-luvun vitsi, se sisälsi olennaisen siitä uudesta virtauksesta, joka oli tullut maailmaamme.

Kulttuurin määritelmästä olen ennenkin kirjoittanut, enää viitsi enää vanoja toistella. Totean vain, että itse se muutos, joka on tapahtunut tavassa ymmärtää tuota käsitettä, on erittäin merkittävä.

Ehdotan, että se, joka liikkuu Helsingin aseman (steissin, ks. myös vanh. tatsuuna) lähellä, pysähtyy hetkeksi katsomaan Ateneumin julkisivua ja miettii vähän näkemäänsä (vrt. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset ).

Rakennuksen julkisivua koristavat medaljongit eivät ole siellä sattumalta. Ne eivät myöskään kerro suoraan mitään siitä, mitä sisällä on, mutta kyllä koko joukon siitä, mitä rakennus symbolisoi ja mitä varten se on olemassa.

Koko tuo mahtirakennus, joka aikoinaan vaati valtavasti uhrauksia, on muuan ilmaus siitä kultista, johon ihmiskunnan läntinen etujoukko oli siirtynyt tai siirtymässä sen jälkeen, kun kristinusko oli hiipunut ja jumalihmisen mystinen kultti oli muuttunut puisevaksi muodollisuudeksi.

Uusi kultti syntyi humanismin pohjalle. Se ammensi antiikista ja sen innoittamasta renessanssista ja kaiken keskellä oli ihminen. Tai sanotaan nyt Ihminen isolla alkukirjaimella, kuten Maksim Gorki sitten 1900-luvun puolella asian ilmaisi ylistäessään tuon kultin nimissä ihmisuhreja janoavaa barbariaa.

Olen käynyt maailman merkittävimmissä ns. modernin taiteen museoissa, New Yorkin MoMasta Lontoon Tate Moderniin. Paljon on toki käymättäkin, en minä sillä, mutta luulen jo nähneeni riittävästi tietääkseni, mistä niissä on kysymys.

Päämajoitusmestarini, joka yleensä aina suunnittelee ulkomaanmatkani, on alkanut jättää modernin taiteen museot pois ohjelmasta, enkä ole vastaan harannut.

Toki niissä on aina silloin tällöin jotakin nokkelaa ja katsomisen väärttiäkin. Yleensä kyse kuitenkin on parhaimmillaankin vitseistä, eikä sellaisia viitsi kuunnella monta kertaa, jos kerran vähemmällä tajuaa.

Tämä ei tarkoita vitsin arvon kieltämistä, päin vastoin: sehän on parhaimmillaan tie tiedostamattomaan ja myös siis sivilisaation salattujen henkisten kerrosten tajuamiseen. Ymmärrän hyvin, että myös läntisessä maailmassa vitsejä vainotaan nyt kuin suurtakin rikosta. Siitä lopultakin on kysymys.

Mutta kulttuurin muutoksesta ja itse asiassa sen katoamisesta sanan vanhassa merkityksessä piti puhumani. ”Kulttuurin” rappiomuodoksi on usein nimetty ”sivilisaatio”, niinhän teki erityisesti Oswald Spengler.

Näin teki myös nykyään liiankin usein unohdettu Nikola Berdjajev. Tässä vanha blogi, jossa referoin hänen näkemyksiään:

 

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyinmaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan .

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.