Vapauttava tuomio ei vakuuta

Vapauttava tuomio ei vakuuta

Risto Uimonen (pj), Ulla Ahlmén-Laiho, Jani Halme, Anssi Halmesvirta, Hannu Helineva, Timo Huovinen, Marja Irjala, Tuomo Lappalainen ja Jaakko Ujainen muodostivat sen Julkisen sanan neuvostona tunnetun tuomioistuimen, joka 22.11.2012 yksimielisesti totesi, ettei Suomen lehdistö rikkonut hyvää lehtimiestapaa uutisoidessaan niin sanotusta hihamerkkikirjoituksesta.

Muistakaamme, että kyseessä oli lehdistön kehittämä ja systemaattisesti paisuttelema skandaali, jossa fantasioiva pakina tulkittiin tahallaan poliittiseksi kannanotoksi ja rinnastettiin Natsi-Saksan rotulakien mukaiseen politiikkaan. Ulkomailla, erityisesti Venäjällä asia sai valtavan huomion ja siitä uutisoitiin jopa peräti ”Suomen” politiikkana. Tietty edesvastuuton taho paisutteli kuplaa tahallaan ja vaati pakinasta ehdotonta vankeutta lisätäkseen ”sensaation” vaikuttavuutta, mitä tarvittiin Suomen maineen mustaamiseen Venäjällä.

Onnettoman pakinoitsijan oma eduskuntaryhmäkin säikähti poliittista maineen menetystä, rankaisi pakinoitsijan esimiestä ja ennen pitkää itse kynäilijäkin joutui lähtemään. Ilmeisen oikeusmurhan tarkoituksena oli puhdistaa puolue lehdistön loanheitosta, heittämällä omia susille, mutta taktiikka ei tainnut toimia.

Totean, ettei häpeällisempää ja sananvapauden kannalta vaarallisempaa näytelmää liene löydettävissä koko Suomen historiasta. Sensaatio kyhättiin toimittajien voimin täysin tyhjästä ja aivan normaalista pakinasta tehtiin mukamas ”rikollinen” teko journalistisin vihjailuin sen mahdollisesta rangaistavuudesta.

Suomen lehdistöllä on tämän asian johdosta velvollisuus perusteelliseen itsekritiikkiin. Ratkaisullaan Julkisen sanan neuvosto osoitti, ettei sillä ole tähän kykyä eikä edes haluja. Neuvosto valitsi linjakseen journalisteja yksipuolisesti puolustelevan ja heidän sananvapauttaan korostavan kannan kiinnittämättä mitään huomiota itse asiaan eli skandaalin rakentamiseen tyhjästä ja siihen täysin epäoikeudenmukaiseen kohteluun, joka koitui kirjoittajan osaksi hänen käyttäessään omaa sananvapauttaan. Asian kohtuuttomat seuraukset eivät näytä kiinnostaneen päättäjiä lainkaan, sen sijaan he pakenivat muodollisen juristerian taakse.

Aivan ilman pikku moitteita asianosaiset eivät selvinneet. Tokihan jokunen toimitus oli tuomion mukaan valinnut uutisoinnissaan ”kärjekkään” lähestymistavan, mutta lukijoitaan palvellessaan sillä oli siihen oikeus. Turun Sanomien toimittaja ja erinäiset muut kollegat välittivät korkean tuomioistuimen käsityksen mukaan sentään totuudenmukaisesti kirjoittajan näkemyksen, kun liittivät tekstiin peräti lainauksia originaalista. TS jopa totesi, että kyse oli ”makaaberista ajatusleikistä”. Mitä taas tulee toimittajien mahdollisuuksiin tarkistaa asiat, kirjoittaja itse oli syypää siihen ettei se ollut mahdollista. Hän näet poisti itse tekstin netistä. Hyvin raskauttavaa kirjoittajan kannalta oli ilmeisesti myös oman eduskuntaryhmän kannanotto ja se, että kirjoittaja pyysi anteeksi niiltä, joita kirjoitus oli mahdollisesti loukannut. Voiko selvempää todistusta kirjoituksen rikollisesta luonteesta ja sen mukaisesta uutisarvosta enää löytää?

Turun Sanomien päätoimittaja ei vastineessaan lainkaan ymmärtänyt sellaista argumenttia, että tyylilajilla saatettaisiin ”muuttaa mielipiteiden merkitystä”! Oliko siis kummallista, että tässä vedettiin esiin ns. natsikortti ja jaettiin potkuja ja kauhisteluja. Kirjoittajallahan täytyi asemansa vuoksi olettaa olleen jonkinlainen poliittinen vastuu, kuten Aamulehden päätoimittaja havaitsi. Sitäpä sitten toteutettiin. Sananvapaus on ylevä asia, mutta vastuullinen!

Kaiken kaikkiaan korkea toverioikeus hyväksyi täysin kollegoiden toiminnan eikä sillä ollut huomautettavaa kirjoittelun yleisestä tolkuttomuudesta ja sen kohtuuttomista seurauksista. Voimme lyhyesti tehdä sen johtopäätöksen, etteivät kyseiset henkilöt osoittaneet kykenevänsä kriittisesti arvioimaan toimittajien eettisiä velvollisuuksia tai olevansa kiinnostuneita sananvapauden toteutumisesta silloin kun asia ei koske toimittajia itseään, vaan yksityistä henkilöä.

JSN ansaitsee itse oman maineensa. Tästä päätöksestä koituva häpeä on omiaan hävittämään sen mahdollisesti nauttiman arvovallan rippeetkin. Päätös tulee jäämään historiankirjoihin varoittavana esimerkkinä, joka auttaa tulevia sukupolvia ymmärtämään, miksi toimittajista joskus saatettiin käyttää nimitystä ”sopuli”.

Koska itse kohuun otti osaa aktiivisesti myös venäläinen lehdistö, tämä tapaus olisi oivallinen aihe suomalais-venäläiselle mediaseminaarille. Asia olisi puitava läpi rauhallisesti ja perusteellisesti ja punnittava joka vaiheessa tehtyjä ratkaisuja ja niiden merkitystä. Tällöin molemmat osapuolet, sekä suomalaiset että venäläiset saisivat tilaisuuden itsekritiikkiin. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, ettei tällaista seminaaria kyetä järjestämään. Itsekritiikin sijasta journalistit näyttävät olevan kykeneviä vain puolustelemaan omaa toimintaansa, silloinkin kun se toimii räikeästi sananvapauden etuja vastaan ja viattomien ihmisten vahingoksi. Sääli.

Järki käyttöön!

Järjen käyttö ja totuusvaje

Nykykulttuurissa tapahtuu merkillisen ristiriitaista kehitystä. Toisaalta ihmiset ymmärtävät entistä paremmin, ettei mikään sairaus tai vamma ole sinänsä häpeällinen. Psyykkiset sairaudet eivät leimaa sen enempää kuin fyysisetkään. Synnynnäiset poikkeavuudet ovat yleisesti hyväksyttyjä ja niiden kritisoiminen saati pilkkaaminen on ankarasti tuomittua.

 Samaan aikaan kehittyy yhä suuremman salakähmäisyyden kulttuuri. Niin sanottu yksityisyyden suoja estää ketään saamasta tietoa toisten poikkeavuuksista, sairauksista, lasten huostaanottojen syistä, rikollisen ulkonäöstä, ilmeisesti myös rikosrekisteristä ja niin edelleen.

Tilanne on muuttumassa absurdiksi. Viranomaiset eivät anna edes aivan neutraaleina pidetyistä asioista minkäänlaisia tietoja, vaikka niiden saaminen joissakin tapauksissa olisi yleisen edun kannalta olennaisen tärkeää.

Venäläisten kanssa syntyneet huostaanottokonfliktit ovat asiasta räikeä esimerkki. Toinen osapuoli esittää ilmeisen tuulesta temmatun versionsa huostaanoton syistä, mihin taas viranomaistaho ei suostu vastaamaan mitään konkreettista perustellen asiaa sillä, ettei se vaitiolovelvollisuuden takia ole mahdollista.

Näin syntyy absurdi tilanne, jossa hyvin vakavasta asiasta tuomion –lapsen huostaanoton- saaneen ihmisen rikosta ei voida nimetä. Tilanne muistuttaa Englannissa aikoinaan vallinnutta, siellä kun oli määrätty ankara rangaistus sellaisesta rikoksesta, joka oli ”liian kauhea tullakseen mainituksi”. Oikeusturva tuosta rikoksesta tuomion saaneilla ei mahtanut olla erityisen hyvä.

Armeijassa vartiopalvelus on jyrkillä säännöksillä rajattu toimi, jossa järjen käyttö on nimenomaan kiellettyä. Sama logiikka toimii myös valtakuntien rajoilla. Puuttuva leima, väärä päiväys ja mikä tahansa muu sinänsä aivan mitätön seikka estää rajan ylityksen, mikäli näin on sääntöihin kirjoitettu. Asia perustunee siihen, että vaihtuvan suorittavan henkilökunnan järkeen ei voida luottaa, joten parasta on kieltää heitä tekemästä mitään omia päätöksiä. Yleensä järjen käyttö kuitenkin tulee sitä mahdollisemmaksi, mitä ylemmäs hierarkiassa noustaan. Poikkeuksen myöntäjällä on myös suuri vastuu. Lainsäätäjän ei yleensä kannata laatia kuminauhapykäliä, mutta ei myöskään hirttää itse lain tarkoitusta jyrkkiin pykäliin, joista ei voida joustaa, vaikka pitäisi.

Yli-innokkailla yksityisyyden suojaajilla on varmastikin ollut hyvä tarkoitus, kun he ovat rustanneet kieltoja informaation levittämiselle. ”Kotini on linnani” sanottiin ennen. Ilman pätevää syytä ei kenelläkään pidä olla oikeutta tunkeutua toisen alueelle. Samaan aikaan kuitenkin valtio on ryöminyt kodin ikkunasta sisään ja istuu jo tottuneesti niin makuuhuoneessa kuin lastenhuoneessa. Luultavasti se tarkkailee jo viemärien kautta vessakäyttäytymistä, jätteiden lajittelua ja ruokailuakin, tupakoinnista ja ryyppäämisestä puhumatta. Pätevästä syystä toinen oikeushyvä käy toisen ylitse.

On tietenkin selvää, ettei kenelläkään pidä ilman muuta olla oikeutta kailottaa toisen yksityisyyteen liittyviä syystä tai toisesta hankittuja tietoja kaikkiin taivaan tuuliin ilman kohteen lupaa. Kohtuutonta sen sijaan on, ettei tietoja voida käyttää edes silloin, kun siihen on suuri ja välitön intressi, nimenomaan silloin kun pitäisi torjua suoranaisia valheita, jotka aiheuttavat suurta vahinkoa paitsi yksilöille, myös koko maalle.

Tilanne, jossa vaikenemisvelvollisuus esimerkiksi lasten huostaanottojen syitä koskien on absoluuttinen, on yksinkertaisesti absurdi. ”Lasten etua” tuskin turvataan millään tavalla, kun kieltäydytään kertomasta huostaanoton syytä silloin kun vastapuoli esittää siitä valheellisen tulkinnan.

Nyt on syntynyt tilanne, että Venäjällä katsotaan todistetuksi, että yksi läpsäisy pyllylle riittää Suomessa siihen, että lapsi riistetään vanhemmiltaan.

Se, että salaisuudesta täytyy voida tinkiä, et tarkoita sitä, että täytyy tehdä julkisiksi kaikki mahdolliset yksityiskohdat, joiden paljastaminen saattaa todella tuottaa vahinkoa syyttömille osapuolille. Itse huostaanotto ei kuitenkaan ole mikään salaisuus ja tarvittaessa on voitava kertoa mikä siihen on ollut syynä. Tätä vaatii jo yleinen oikeusturva. Järjen käyttö edes jollakin tasolla on sallittava.

Sanomattakin on selvää, että päätösten on myös kestettävä normaalin oikeudenkäyntiprosessin kriteerit eikä keneltäkään saa viedä oikeutta lapsen huoltajuuteen ilman, että on näytetty toteen rikos, joka siihen oikeuttaa. Laiton uhkaus sopinee myös tällaiseksi rikokseksi. Muussa tapauksessa palataan keskiaikaan, jossa erilaisilla poppakonsteilla paljastettiin noitia ja muuta yhteistyötä saatanan kanssa ja unetkin riittivät todisteiksi.

Nykyisestä lastensuojelupolitiikasta on liikkeellä niin paljon huhuja, että alalla on syytä itsekritiikkiin. Sen toiminta on nimittäin myös tavattoman kallista ja tulosten perusteella myös tehotonta. Mikäli se leimautuu vielä mielivaltaiseksi, kuten nykymenolla saattaa tapahtua, on katastrofi valmis. Todistustaakka on nyt siellä.

Suurempi avoimuus ja ainakin jonkinasteinen vaikenemisvelvollisuuden purku voitaisiin määrätä tarvittaessa tuomioistuimen luvalla tapahtuvaksi. Tämä saattaisi muutenkin tuulettaa tuota toimialaa, joka ei voi puolustaa itseään ilman puheoikeutta myös konkreettisissa asioissa.

Toinen esimerkki siitä, mihin järjen käytön kieltäminen johtaa, on ihmisten hoitohistorian salaisuus. Mielisairaudet on jo kauan tunnustettu niin sanoakseni ”normaaleiksi” sairauksiksi, joissa ei sinänsä ole mitään häpeämistä. Kun tietoa niistä kuitenkin pantataan kuin valtiosalaisuutta, syntyy absurdeja tilanteita.

Voi esimerkiksi tapahtua, että joku Lapin yliopiston dosentti saa päähänsä julistaa, että Ruotsi suunnittelee hyökkäämistä Suomeen palauttaakseen väkivalloin sinne sijoitetun lapsen, joka on osoittautunut kansankodille sietämättömäksi riesaksi. Tällaiseen mediaseksikkääseen tapaukseen tarttuu tietenkin molempien maiden lehdistö ja asiasta nousee valtava kohu, joka turmelee pahoin naapurimaiden välit. Asian ympärille järjestetään boikottikampanjoita ja mielenosoituksia ja valtiojohto alkaa nokitella toisilleen, kunnes huomataan, ettei mitään lasta ollutkaan.

Koko hässäkän on saanut aikaan yksi ainoa dosentti, joka nyt, tosiasioiden eteen asetettuna selittää, ettei hän sanonut mitään sellaista, minkä sanoi ja mikäli sanoi, ei ainakaan tarkoittanut.

Koska monien ihmisten, etenkin julkisen sanan piirissä, on vaikea ymmärtää, että sama henkilö saattaa olla, paitsi dosentti, myös mielisairas, pidetään asioiden uutta tulkintaa vain osoituksena dosentin nerokkuudesta ja joustavasta ajattelukyvystä. Muuta selitystä ei kyetä keksimään.

Tämä absurdi näytelmä voi näin jatka loputtomasti, koska kenelläkään ei ole oikeutta saada tietoa siitä, mitä kyseinen dosentti sairastaa. Hullunkurisinta on, ettei asiaa edes voi kysyä, huolimatta siitä, ettei asianomaisen käyttäytymiselle muuten löydy mitään selitystä.

Tässäkin tapauksessa on kohtuutonta, ettei viranomaisilla ole lupa antaa oikeaa tietoa.  Sivullisetkaan eivät voi asiaa paljastaa, mikäli se olisi tiedossa.

Ylimpien lainvalvojien olisi jo aika herätä huomaamaan, että tällainen tilanne ei voi jatkua. Aika on muuttunut. Mikäli järjen käyttöä ei sallita eikä valtion etu saa edes joissakin, tarkoin valvotuissa tapauksissa, mennä yksityisen edun edelle, joudumme yhä kauemmas tilanteeseen, jossa vallitsee järjettömyys ja valhe ratsastaa totuuden kumoon mennen tullen. Tämä ei palvele rehellisten ihmisten etua missään maassa, ei Suomen etua eikä minkään muunkaan tahon hyväksyttävää etua. Kuten on saatu nähdä, panokset voivat näissä peleissä kasvaa suuriksi.

Aikansa sankarit

Sankarien paluu

Syntyy helposti sellainen käsitys, että bobrikovilaisia ovat aina inhonneet kaikki. Heillähän ei vallankumouksen jälkeen ollut oikeastaan yhtään puolustajaa. Niin Suomen jääkärivetoinen uusi kulttuuri kuin bolševikitkin tekivät jyrkän pesäeron niihin, jotka olivat mielistelleet vanhaa valtaa tai edes olleet sille lojaaleja, ´niin kuin normaalissa valtiossa on tapana.

Kun kenelläkään ei vuoden 1917 jälkeen ollut bobrikovilaisista mitään hyvää sanottavana, ei heistä käytännössä puhuttu paljon mitään ja vähitellen alkoi näyttää siltä, ettei heitä oikeastaan ollutkaan. Kaikkihan meillä tavalla tai toisella ajoivat isänmaan parasta, kuka vastarinnan, kuka viisaan myöntyvyyspolitiikan avulla.

Tämä taitaa kuitenkin olla näköharha. Kun Suomi itsenäistyi, mikä aikalaisista tuntui ihmeeltä ja myös oli sitä, muistelivat monet sitä tilannetta, joka oli vallinnut vielä aivan hiljattain. Venäjän suosio ja antimet olivat nimittäin alkaneet kelvata yhä useammille ja koko juttu Suomesta uhkasi jäädä marginaalisten nuorisoradikaalien harrastukseksi. Suotta ei Jääkärimarssissa kerrota, että ”painui päät muun kansan, maan…”. Jääkärit olivat myös todella joutuneet ”armottomiksi” eli hylkiöiksi, joiden elämä oli pantu yhden kortin varaan. Valtiopetos sodan aikana rangaistiin hirttämällä, mikä oli normaali kansainvälinen käytäntö.

Bobrikovilaisuus tarjosi paljon helpomman ja näköjään riskittömän pohjan oman tulevaisuuden rakentamiseksi. Isoveli kiitti uskollisuudesta, oli perso liehittelylle ja nosti lojaalisuuden sankarit kaikkien esikuviksi. Kaikkialla, myös meillä Suomessa oli kuin olikin – ja on yhä- merkittävä joukko ihmisiä, joiden on hyvin helppo selittää itselleen, että oikeata moraalia on vain realismin rajoissa tehty työ oman itsen ja samalla isänmaan hyväksi. Heidän näkökulmastaan kaikki periaatepolitiikka on paitsi naiiviutta, myös oikeastaan moraalitonta. Suuri ja mahtava valtakoneisto vetää tällaisia henkilöitä puoleensa kuin lanta kärpäsiä, oli se sitten Pietarissa tai missä tahansa muualla.

Bobrikov tietenkin ammuttiin jo vuonna 1904, mistä suurin osa suomalaisia taitaa tänäkin päivänä tuntea suurta tyydytystä. Bobrikovin perinneyhdistys kuitenkin jäi ja sille kenraalikuvernööri oli sankari ja marttyyri. Montaa vuotta ei kulunutkaan, kun Venäjän hallituksen ohjiin astui uusi sankari, tiukka ja armoton byrokraatti Stolypin.

Neuvostoaikana Stolypinia pidettiin yksiselitteisesti hirviönä ja roistona, jonka nimiin syystäkin pantiin tuhansien vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelleiden teloitukset ja karkotukset.

Nyt Stolypinia ei ole ainoastaan rehabilitoitu, hänestä tehdään kovalla touhulla kulttihahmoa. ”Venäjän nimi” –TV-projektissa Stolypin nousi äänestyksissä aivan kärkisijoille, mikä on lyhyen aikaa hallinneelle byrokraatille aika yllättävä kunnia. Epäilemättä Stolypinilla oli ansioita, mutta vallankumousta hän ei kyennyt estämään.

Pontevasti hän kyllä yritti ja on hartaasti pohdittu sitä, olisiko hän voinut onnistua, ellei muuan juutalainen olisi häntä murhannut. Melkein onnistuneista ei kuitenkaan yleensä ole tapana tehdä sankareita.

Mutta nyt tehdään. Kirjakaupoissa on tällä hetkellä kymmenkunta Stolypinia käsittelevää teosta ja kirjastoista löytyy lisää melko tuoretta tavaraa. Useimmat näistä ovat pikemminkin hagiografiaa tai kuvailevaa likbeziä eli alkeistietoa kuin tutkimusta.

Stolypinin viimeisistä sanoista on hieman erilaisia versioita. Joka tapauksessa hän viime hetkinään kiinnitti huomiota Suomeen: ”Pääasia… se olisi Suomi…”.

Stolypinin kannattajat eli meikäläisittäin bobrikovilaiset ovat nyt tietenkin Venäjällä asianmukaisesti nousseet arvoon arvaamattomaan. On vain ajan kysymys, milloin sama tapahtuu tietyissä piireissä meilläkin.

Mikäli Venäjän uusi suurmies olisi pyrkimyksissään onnistunut, ei Suomi koskaan olisi itsenäistynyt ja sen autonomian rippeetkin olisi hävitetty. Sen sijaan bobrikovilaiset olisivat nousseet kunnian kukkuloille ja kantaneet hovijuhlissa upeita kunniamerkkejä. Špalernajassa ja Krestyssä istuvat kalterijääkärit olisi hirtetty ja heidän muistonsa eläisi vain nuorison maanalaisissa kokoontumisissa, joita Ohrana soluttaisi ja aina silloin tällöin ratsaisi. Siperian suomalaiset olisivat varsin merkittävä kansanryhmä.

Afroditen kantapää

Afroditen kantapää

”Lady, love your cunt” sanoi nimikuulu ajattelija Germaine Greer  joskus muinaisella 70-luvulla. New York Review of Books kertoo, että tuo ”C”-sana on kuitenkin rapakon takana jäänyt niin sanotusti rumaksi. Sen sijaan vaginasta puhutaan jenkki TV:ssä alvariinsa. Huippusuosittu Oprah Winfrey ja muutkin puhuvat mielellään ja leikkisällä hellyydellä omasta ”vajayjaystaan”. Sanan ”vagina” käyttö on rapakon takana lisääntynyt TV:ssä kymmenessä vuodessa kahdeksankertaiseksi.

Se, että itse V on hyvin keskeinen asia koko ihmisrodun elämässä ja siis myös kulttuurisesti, ei kaipaa erityistä todistelua. Nuorten miesten elämä ja sen myötä koko nuorisokulttuuri pyörivät aivan avoimesti tämän asian ympärillä ja tässä suhteessa tilannetta tuskin voidaan edes muuttaa vaikka yritettäisiin. Se on sama kuin Lutherilla: ”Tässä seison enkä muuta voi!”.

Ymmärrettävästi myös feministit ovat hyvin kiinnostuneita keskeisen resurssinsa määrittelystä ja luonnehdinnasta. Vastoin kaikkea logiikkaa, neuvoa ei tässä asiassa ole kysytty miehiltä, vaikka jokaisen normaalin naisen asiantuntemus on hyvin rajoittunut ja liittyy yleensä vain yhteen joukon jäseneen. Kuka tahansa aikuinen mies pystyisi antamaan asiasta paljon monipuolisemman ja objektiivisemman kuvan, mikäli se ketään kiinnostaisi.

V:tä palvovat ja sen perässä juokseva miehet ovat luonnon järjestyksen lainomainen ja välttämätön osa, eivätkä heidän suitsutuksensa palvonnan kohteelle kiinnosta ketään paitsi ehkä tuon aarteen kulloistakin konkreettista omistajaa. Niin on ollut ja niin on aina oleva, sanoi muuan sukulaismieheni, vanha ukko jo tuolloin. Hän lisäsi, että sitten kun tämä asia muuttuu ja lisäksi vielä ehkä myllytkin lakkaavat jauhamasta, voidaan jo valmistautua maailmanloppuun.

Miehet ovat kuitenkin harvemmin intoutuneet ylistämään omaa seksivehjettään. Perinteisestihän tätä olisikin pidetty enemmän tai vähemmän naurettavana ja typeränä: miksi ihmeessä joku sen tekisi itse, eikä partneri?

Feministipuolella estot julistettiin vanhanaikaisiksi jo kauan sitten. Niinpä onkin luonnollista tai ainakin lainomaista, että omaa kehuakaan ei mikään säädyllisyys ole pidätellyt enää aikoihin. Kaikki me jo tiedämme, että abstrakti nainen ansaitsee pelkkiä kehuja ja ongelma on lähinnä siinä, ettei vajavainen ja syntinen ihminen (mies) oikein kykene keksimään niin makeaa ylistystä kuin pitäisi.

Niinpä siskot ovat niin sanoakseni tarttuneet itse härkää sarvesta. Amerikkalainen, kannuksensa jo ansainnut feministi Naomi Wolf on kirjoittanut kirjan Vaginan jumalallisesta luonteesta: Vagina: A New Biography.Ecco, 2012.

NYRB:issä kirjan arvostelleen Zoe Hellerin mukaan kirja on melkoinen kokoelma erilaista tämän lajityypin vakiokamaa: kuvauksia omista tuntemuksista, hullunkurisia ja perusteettomia hypoteeseja evoluutiobiologiasta, mystiikkaa ja kotikutoista historiantulkintaa ja kulttuurien selitystä. Kirjan sanomana näyttää olevan V:n tekeminen maailman mystiseksi keskipisteeksi, joka aivan todella ansaitsee uskonnollista palvontaa. Vaginaorgasmissa, Hellerin kautta siteeraten ”the chemicals released in “high,” or transcendent, female orgasm, are the vehicles of “very profound human truths.” They allow a woman to glimpse the greater, shining reality of “a Universal or Divine Feminine.” They give her the surety that “all is well with the universe” and that she exists “in a state of a kind of perfection.”

Kuulostaa hienolta ja useimmat aikamiehet ovatkin varmaan valmiit uskomaan, että sanoma tulee sydämen kyllyydestä. Mitäpä tässä sitten muuta, täällä länsimaisen kulttuurimme piirissä, kuin korvaamaan ristejä ”V”-symboleilla ja opettelemaan uusia rukousasentoja? Kun naiset edustavat puolta väestöstä ja feministit ovat heidän etujoukkonsa, niin ehkäpä profeetta on tämä nva Wolf, joka pystyy kaikille välittämään sen pyhyyden, joka ihmisen on vielä mahdollista löytää?

Hellerin sinänsä kitkerän kritiikin luettuani olin vielä aika valmis uskomaan, että olemme nyt saavuttaneet uuden virtsanpylvään kulttuurimme kehityksessä. Sen jälkeen vilkaisin vielä internetistä, mitä mieltä siskot ovat Wolfin kirjasta. Silloin silmäni avautuivat. Se saa heiltä kaikkialla sellaista kyytiä, että miestä hirvittää. Kirjaa kuvataan parodiaksi (millaisena se kyllä näyttäisi myös hyvin toimivan), pornon ja maksetun seksin puolustajaksi, puoskaroinniksi, itsekeskeiseksi piehtaroinniksi, pinnalliseksi dilettantismiksi ja niin edelleen. ”Paljon melua Naomi Wolfin vaginasta” puuskahtaa muuan harmistunut sisko.

Asian ydin on siinä, että suurin osa naisista, yleisesti arvellaan asian koskevan noin kahta kolmannesta, ei koe samanlaisia technicolor-elämyksiä kuin Wolf. Entäs sitten? Joka naiselle on yleensä löytynyt miespuolinen partneri muutenkin. Jotkut voivat olla ulkonäöltään kauniita, vaikka seksuaalisesti välinpitämättömiä, toiset taas susirumia, mutta seksuaalisesti uskomattoman puoleensavetäviä, kuten Hemingwayn Kirjavan sataman sankaritar. Jotkut taas ovat muuten vaan mukavia ja kolmannet puolestaan häijyjä hirviöitä, joita masokistiset miehet alitajuisesti etsivät ristikseen.

Mutta samanlaisia naiset eivät ole ja missään tapauksessa heitä ei saa ahdettua Wolfin valmistamaan muottiin ilman väkivaltaa ja vastalauseita (hän itse kyllä näyttää käyttävän tätä iron maiden –vertausta aivan viattomasti).

Tämä varsin syvällinen siskosjoukon kirjavuus ja erilaisuus saattaa olla se perimmäinen syy siihen, että emme ainakaan näillä eväillä vielä tule saamaan kirkkoihimme kirkkovenesymboleja ristien tilalle. Akilleella oli kantapäänsä, Afroditeen heikkoudet jos vahvuudetkin piilevät toisessa päässä.

Minun mielestäni näin onkin hyvä, huolimatta siitä, että nykyinen kristinusko on kovin latistunutta, kun taas wolfilaisilla näyttää menevän lujaa molemmissa päissä.