Vapauttava
tuomio ei vakuuta
Risto Uimonen (pj), Ulla Ahlmén-Laiho, Jani Halme,
Anssi Halmesvirta, Hannu Helineva, Timo Huovinen, Marja Irjala, Tuomo
Lappalainen ja Jaakko Ujainen muodostivat sen Julkisen sanan neuvostona
tunnetun tuomioistuimen, joka 22.11.2012 yksimielisesti totesi, ettei Suomen
lehdistö rikkonut hyvää lehtimiestapaa uutisoidessaan niin sanotusta
hihamerkkikirjoituksesta.
Muistakaamme, että kyseessä oli lehdistön
kehittämä ja systemaattisesti paisuttelema skandaali, jossa fantasioiva pakina
tulkittiin tahallaan poliittiseksi kannanotoksi ja rinnastettiin Natsi-Saksan
rotulakien mukaiseen politiikkaan. Ulkomailla, erityisesti Venäjällä asia sai
valtavan huomion ja siitä uutisoitiin jopa peräti ”Suomen” politiikkana. Tietty
edesvastuuton taho paisutteli kuplaa tahallaan ja vaati pakinasta ehdotonta
vankeutta lisätäkseen ”sensaation” vaikuttavuutta, mitä tarvittiin Suomen
maineen mustaamiseen Venäjällä.
Onnettoman pakinoitsijan oma eduskuntaryhmäkin
säikähti poliittista maineen menetystä, rankaisi pakinoitsijan esimiestä ja
ennen pitkää itse kynäilijäkin joutui lähtemään. Ilmeisen oikeusmurhan tarkoituksena
oli puhdistaa puolue lehdistön loanheitosta, heittämällä omia susille, mutta
taktiikka ei tainnut toimia.
Totean, ettei häpeällisempää ja sananvapauden
kannalta vaarallisempaa näytelmää liene löydettävissä koko Suomen historiasta.
Sensaatio kyhättiin toimittajien voimin täysin tyhjästä ja aivan normaalista
pakinasta tehtiin mukamas ”rikollinen” teko journalistisin vihjailuin sen
mahdollisesta rangaistavuudesta.
Suomen lehdistöllä on tämän asian johdosta
velvollisuus perusteelliseen itsekritiikkiin. Ratkaisullaan Julkisen sanan
neuvosto osoitti, ettei sillä ole tähän kykyä eikä edes haluja. Neuvosto
valitsi linjakseen journalisteja yksipuolisesti puolustelevan ja heidän
sananvapauttaan korostavan kannan kiinnittämättä mitään huomiota itse asiaan
eli skandaalin rakentamiseen tyhjästä ja siihen täysin epäoikeudenmukaiseen
kohteluun, joka koitui kirjoittajan osaksi hänen käyttäessään omaa
sananvapauttaan. Asian kohtuuttomat seuraukset eivät näytä kiinnostaneen päättäjiä
lainkaan, sen sijaan he pakenivat muodollisen juristerian taakse.
Aivan ilman pikku moitteita asianosaiset eivät
selvinneet. Tokihan jokunen toimitus oli tuomion mukaan valinnut
uutisoinnissaan ”kärjekkään” lähestymistavan, mutta lukijoitaan palvellessaan
sillä oli siihen oikeus. Turun Sanomien toimittaja ja erinäiset muut kollegat
välittivät korkean tuomioistuimen käsityksen mukaan sentään totuudenmukaisesti
kirjoittajan näkemyksen, kun liittivät tekstiin peräti lainauksia
originaalista. TS jopa totesi, että kyse oli ”makaaberista ajatusleikistä”.
Mitä taas tulee toimittajien mahdollisuuksiin tarkistaa asiat, kirjoittaja itse
oli syypää siihen ettei se ollut mahdollista. Hän näet poisti itse tekstin
netistä. Hyvin raskauttavaa kirjoittajan kannalta oli ilmeisesti myös oman
eduskuntaryhmän kannanotto ja se, että kirjoittaja pyysi anteeksi niiltä, joita
kirjoitus oli mahdollisesti loukannut. Voiko selvempää todistusta kirjoituksen
rikollisesta luonteesta ja sen mukaisesta uutisarvosta enää löytää?
Turun Sanomien päätoimittaja ei vastineessaan
lainkaan ymmärtänyt sellaista argumenttia, että tyylilajilla saatettaisiin ”muuttaa
mielipiteiden merkitystä”! Oliko siis kummallista, että tässä vedettiin esiin
ns. natsikortti ja jaettiin potkuja ja kauhisteluja. Kirjoittajallahan täytyi asemansa
vuoksi olettaa olleen jonkinlainen poliittinen vastuu, kuten Aamulehden päätoimittaja
havaitsi. Sitäpä sitten toteutettiin. Sananvapaus on ylevä asia, mutta
vastuullinen!
Kaiken kaikkiaan korkea toverioikeus hyväksyi
täysin kollegoiden toiminnan eikä sillä ollut huomautettavaa kirjoittelun
yleisestä tolkuttomuudesta ja sen kohtuuttomista seurauksista. Voimme lyhyesti
tehdä sen johtopäätöksen, etteivät kyseiset henkilöt osoittaneet kykenevänsä
kriittisesti arvioimaan toimittajien eettisiä velvollisuuksia tai olevansa
kiinnostuneita sananvapauden toteutumisesta silloin kun asia ei koske
toimittajia itseään, vaan yksityistä henkilöä.
JSN ansaitsee itse oman maineensa. Tästä
päätöksestä koituva häpeä on omiaan hävittämään sen mahdollisesti nauttiman
arvovallan rippeetkin. Päätös tulee jäämään historiankirjoihin varoittavana
esimerkkinä, joka auttaa tulevia sukupolvia ymmärtämään, miksi toimittajista
joskus saatettiin käyttää nimitystä ”sopuli”.
Koska itse kohuun otti osaa aktiivisesti myös
venäläinen lehdistö, tämä tapaus olisi oivallinen aihe suomalais-venäläiselle
mediaseminaarille. Asia olisi puitava läpi rauhallisesti ja perusteellisesti ja
punnittava joka vaiheessa tehtyjä ratkaisuja ja niiden merkitystä. Tällöin
molemmat osapuolet, sekä suomalaiset että venäläiset saisivat tilaisuuden
itsekritiikkiin. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, ettei tällaista seminaaria
kyetä järjestämään. Itsekritiikin sijasta journalistit näyttävät olevan
kykeneviä vain puolustelemaan omaa toimintaansa, silloinkin kun se toimii
räikeästi sananvapauden etuja vastaan ja viattomien ihmisten vahingoksi. Sääli.