Ahneus

Ahneus

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon? Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee. Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi. Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman  ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristavaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytömättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Ruumiita laskiessa mietittyä

Terrorin arvioinnin kysymyksiä

Sekä Lenin että Stalin olivat suoraan vastuussa lukemattomien syyttömien ihmisten murhaamisesta. Syyttömien ”luokkakantainen” murhaaminen eli terrori yhteiskunnallisen insinöörityön välineenä olikin keskeinen osa heidän ideologiaansa. He tappoivat tarkoituksella ja ilmeisesti jopa siitä nauttien. Olihan se heidän täydellisen valtansa paras todistus. Mutta miten monta ihmishenkeä heidän järjestämänsä terrori vaati?

Ongelmana on, että vaikka tietyt minimiluvut esimerkiksi ampumalla teloitetuista ovat olemassa (681 692 henkeä pelkästään vuosina 1937-1938), on selvää, etteivät mukana ole kaikki uhrit. Vielä paljon vaikeampaa on selvittää esimerkiksi sitä, miten suurta osuutta näiden tyrannien hallinnon aikana vankeudessa kuolleista (1,6-5 miljoonaa) voidaan pitää tahallisesti murhattuina, kenen vastuulla kunkin henki oli ja millainen paino tälle asialle kuuluisi panna. Myöskään syyttömästi vangittujen ja siten menetettyjen elinvuosien määrä ei liene minkäänlaisella tarkkuudella laskettavissa (GULAG-järjestelmän läpi lienee kulkenut 15-20 miljoonaa henkeä).

Kulakkeja, eli vaurastumiseen syyllistyneitä talonpoikia ja ”rangaistujen kansojen” kansalaisia kuoli myös sadoin tuhansin pakkosiirtojen seurauksena. Määrä oli jopa miljoonaluokkaa. Mutta miten monen kuolemaa voidaan pitää tarkoituksellisesti aikaansaatuna?

”Keinotekoisen” eli valtion aiheuttaman nälänhädän uhrimäärä pelkästään Ukrainassa vuosina 1932-33 liikkuu lukemissa 2,4-7,5 miljoonaa ja Volganvarren nälänhätä vuonna 1921 vaati myös miljoonia uhreja. Kansalaissodassa menehtyi eri syistä (teloitettuna, kaatuneina, espanjantautiin ja muihin sairauksiin) myös miljoonia ihmisiä. Voidaanko bolševikkihallinnon uhrien määräksi tuossa sodassa ottaa muutama sata tuhatta (erään laskelman mukaan 1,2 miljoonaa punaisen terrorin uhria) vaiko useampia miljoonia, ei ole yksiselitteinen kysymys. Toki myös useimmat muiden osapuolten terrorin uhrit, sekä kaatuneet ja nälkään ja tauteihin kuolleet, olisivat säästyneet ellei rikollista bolševikkihallintoa olisi perustettu.

Tällaisten tilastojen ongelmallisuutta kuvastaa, että jopa arviot Leningradin piirityksen uhreista vaihtelevat villisti, vaikka on hyvin tiedossa, miten paljon leipäkortteja oli liikkeellä ja miten moni niiden omistajista kuoli. Minimimäärä on yli kuusisataatuhatta, johon sisältyy myös tietty arvio kortittomista, mutta suurimmissa arvioissa katsotaan, että menehtyneitä olisi jopa puolitoista miljoonaa. Tässä ei käsitellä sitä, kenelle vastuu asiasta kuuluu, piirittävää vihollista nyt lukuun ottamatta, joka tietenkin muodosti välttämättömän ehdon koko tragedialle. Onhan asiasta yritetty suomalaisiakin syyllistää.

Leningradin piiritys ja Ukrainan nälkäkatastrofi ovat malliesimerkkejä siitä, miten helposti arvioijat saattavat lisätä tai vähentää uhriluvuista kymmeniä tai satoja prosentteja. Joskus uhreihin on luettu myös väestötilastoista puuttuvat eli syntymättömät. Näitä lukuja katsellessa voi sanoa, ettei ihmishenki paljon paina. Miljoona kuolemaa on vain vaihtorahaa. Mutta ajatelkaamme tässä yhteydessä vaikkapa Katynin noin 20 000 uhria? Eikö heitä voi yksikertaisesti pitää virhemarginaaliin sijoittuvana joukkona?

Vastaus on, ettei tietenkään. Jokaisen ainutkertaisen elämän tahallinen riistäminen on rikos, joka ei ole sovitettavissa. Siitä huolimatta meidän ei ole syytä pitää kaikkia ihmishengen vaatineita tekoja samanarvoisina.

Koska terrorin uhrien kokonaismäärät muodostuvat keskenään hyvin erilaisista kategorioista, on niiden rinnastaminen itse asiassa mielivaltaista, eivätkä luvut kerro paljoakaan siitä, mitä itse asiassa tapahtui. Onko oikein rinnastaa kansalaissodan aikana panttivankeina ammutut upseerien perheenjäsenet aseellista vastarintaa yrittäneisiin tai vihollisen puolelle loikanneisiin?

On myös hyvä muistaa, että käsitellään valtavia populaatioita. Kun Kekkosen kaudella Suomessa kuoli ehkäpä puolitoista miljoonaa henkeä, oli määrä Neuvostoliitossa tietenkin moninkertainen. Parin sadan miljoonan väestöstä parissa vuosikymmenessä kuolee aina tavalla tai toisella muutama kymmenen miljoonaa. Monien enneaikaiseen poismenoon terrori on voinut jotenkin vaikuttaa, etenkin elämää lyhentämällä. Miten monta laadukasta elinvuotta on menetetty, lienee mahdotonta laskea. Eri terrorijärjestelmien vertailu kokonaislukujen perusteella on myös hyvin ongelmallista.

Olennaisempaa kuin yhteen- ja vähennyslasku, on itse periaate, jota terrorihallinnot noudattavat. Ne ansaitsevat kansalaisten vihan ja ylenkatseen jo teloittamalla harkitusti edes yhden ainoan syyttömän ihmisen. Kun uhrien määrä paisuu miljooniin, tulee terrorista jo osa arkipäivän henkistä väkivaltaa, joka muuttaa elinoloja laadullisesti. Tätä väkivaltaa täydentää aina virallinen valehtelu, joka tekee rikoksesta kauniin ja ylevän asian. Tämän kokonaisuuden merkitystä ei voi selvittää ynnälaskulla, jonka käyttökelpoisuus tässä yhteydessä on muutoinkin vähintään problemaattinen.

Tykkijolla. Aikansa hirmuase

Tykkijolla. Muuan hirmuase

1700-luvun lopulla venäläiset kiinnostuivat kovin eräistä Ruotsin kehittämistä uusista aseista. Kyseessä oli Viaporiin sijoitettu Armeijan laivastao eli saaristolaivasto. Se koostui soutualuksista, mutta ei enää sellaisista Välimeren kaleereista, joilla Pietarin joukot yllättivät ruotsalaiset Riilahdessa vuonna 1714. Nyt kyseessä olivat myös hyvin liikkuvat alukset, mutta toisin kuin kaleereilla, niillä oli hirmuinen tulivoima, aikansa oloissa järeä tykistö, joka pystyi murtamaan kyljen tai hajottamaan takilan myös suurilta linjalaivoilta, jotka olivat kaikkien ajan meritaistelujen perusase.

Toisin kuin linjalaivat, uudet alukset eivät maksaneet tolkuttomasti. Linjalaivat, joissa saattoi olla lähes sata tykkiä, kuuluivat aivan eri kategoriaan. Saaristofregatit, sluupit ja muut uudet alustyypit saattoi rakentaa nopeasti ja halvalla. Halpuutensa ja liikkuvuutensa suhteen yksi niistä oli ylitse muiden. Se oli tykkijolla, joka ei nyt oikeastaan ollut mikään jolla vaan yleensä kaksimastoinen soutualus, jonka aseistuksena oli yksi iso tykki ja pari pienempää nikhakaa.

Koska alus oli pieni, ei tykki tarvinnut mitään rekyylinvaimennusta, vaan koko laiva hyppäsi taaksepäin, kun tykki päästi kidastaan 24 naulaisen lastinsa. Linjalaivoissa ja fregateissa oli aina rakennettava ns. mäkilavetti, jossa tykki syöksyi taaksepäin ylämäkeen ja palautui sitten paikalleen. Sen jälkeen se oli kohdistettava taas uudelleen.

Tykkijolla kohdisti tulensa kääntämällä koko laivaa ja se saattoi ampua vaikkapa koko ajan samalla vaakasuoralla suuntauksella. Kun kuulan lähtönopeus oli noin 300 m/s osui se vedenpintaan noin sekunnin kuluttua lähdöstään jossakin vajaan kolmensadan metrin päässä. Sen jälkeen se, kuten kerrotaan, otti pompun kuin kivi ns. voileipää heitettäessä. Erään lukemani kuvaksen mukaan kuula ponnahti tällöin suhteellisen korkealle ja saattoi mennä matalan laivan ylikin. Sen jälkeen pomput olivat matalampia ja osuma vesirajaan kruunasi suorituksen.

En nyt ihan varmasti tiedä, miten kaikki oikeasti tapahtui, mutta mielestäni tällainen alus saattoi helposti yllättää isonkin laivan saaristossa ja monissa olosuhteissa se saattoi paeta vahvempaansa ja pysytellä raehaulisateen kantaman ulkopuolella. Kantoihan kiinteä kuula aina paljon kauemmas. Kyseessä oli siis moottoritorpedoveneen vanhanaikainen muunnelma. Halpa ja nerokas ase, jota ruvettiin tuottamaan massoittain.

Venäläiset saivat kyseisestä helvetinkoneesta tietenkin vihiä ja yrittivät lähettää agenttinsa ruotsalaiselle telakalle oppimaan muka alan taitoja, mutta heitä ei suostuttu sinne ottamaan. Vasta Viipurin läpimurrossa 1790 venäläiset saivat saaliikseen yhden tykkijollan ja alkoivat sen jälkeen suoltaa niitä omilta telakoiltaan kiivasta vahtia.

Tykkijollako se juuri lienee ratkaissut Ruotsinsalmen toisen meritaistelun Ruotsin hyväksi, mene ja tiedä, mutta ainakin se näytteli siellä suurta osaa. Suomen sodassa jollat ja sluupit sitten olivatkin se varsinainen aselaji, jolla meritaistelut käytiin. Sävarin suuressa taistelussa vuonna 1809 tykkiveneet myös osallistuoivat runsaslukuisesti maataisteluun ja tukivat ruotsalaisia mereltä käsin.

Mukavia paatteja nämä jollat enempää kuin sluupitkaan eivät olleet. Tukholman merimuseosta hankin kirjan nimeltä ”De oändeligt förbannade sluparna”. Se kuvaa sitä ankeutta, joka noissa avoimissa aluksissa vallitsi, kun miehistö tuulessa ja tuiskussa, jopa myöhään alkutalvesta ponnisteli vailla mitään suojaa, aliravittuna ja kylmissään, monet sairaina ja ennen pitkää kuolleina.

Niinpä 1800-luvulla alettiinkin varustaa ainakin tuykkjollia myös kehikolla, joka voitiin peittää pressula ja joka tarjosi edes jonkinlaista suojaa hyytävää viimaa vastaan. Ruotsalaiset eivät vuoden 1809 jälkeen enää sotineet tykkipursillaan, mutta aseistuksessa ne säilyivät jonnekin Krimin sodan tienoille saakka, Norjassa jopa 1800-luvun lopulle.

Suomessa tykkijollat olivat Saimaan laivaston perusase sekä Venäjän että Ruotsin puolella. Meikäläisillä oli laivanlinnansa Ristiinassa ja Varkaudessa, venäläisillä Lappeenrannassa ja Savonlinnassa, joita yhdisti kanavaverkosto: Kutvele, Käyhkää, Kukonharju ja Telakanava. Ainakin Kukonharjussa näyttää olleen myös jommoinenkin varuskunta.

Laivastojen osuus sekä huollossa että muissa manöövereissä oli melkoinen Kustaa III:n sodan aikana, kuten erityisen hyvin ilmenee Jussi T. Lappalaisen uudesta teoksesta Kustaa III:n maasota. Suomen sodassa venäläiset yllättivät hyökkäämällä talvella ja oma laivasto poltettiin satamiinsa peräydyttäessä. Sen jälkeen paatteja kuitenkin rakennettiin uusia ja niillä suoritetut operaatiot olivat merkittäviä. Saimaan vesistö mahdollisti suuren tulivoiman ja liikkuvuuden eli helposti myös paikallisen ylivoiman sille, jolla oli millä liikkua pitkin vesiä.

Kun Suomi vuonna 1809 liitettiin Venäjään, menetti Saimaan laivasto merkityksensä rajan turvaajana ja vuodesta 1812 myös suuriruhtinaskunnan raja siirtyi Kannakselle. Näissä oloissa tykkijollien merkitys Saimaalla hupeni, vaikka niitä kyllä tarvittiin Ruotsinsalmen (Kotka) ja Viaporin tukikohdissa. Kun Ruotsi joka tapauksessa oli saatu omaksumaan vuoden 1812 politiikkansa, saattoi Venäjäkin alkaa tinkiä luoteisrajansa varustelusta, joka oli muutaman vuosikymmenen ajan maksanut sille valtavia summia.

 Tykkijolla, af Chapmanin nerokas sotalaiva oli näytellyt historiallisen osansa loppuun siinä vaiheessa, kun merelle ilmestyivät höyrykäyttöiset torpeedoveneet, venäjäksi minonosets, jotka porhalsivat vastustajan laivan kylkeen työntäen pitkän tangon päässä olevan torpedonsa (miinansa) räjäyttämään vihollisaluksen. Niillä todella onnistuttiin tekemään menestyksellisiä hyökkäyksiä, mutta se oli jo toista aikaa se. Saimaalla niitä ei  koskaan näkynyt.