Mannerheimin muistolaatta

Mannerheimin muistolaatta

Bismarckille on Pietarissa jo muistolaattansa, mutta miksei sellaista ole Mannerheimille, jonka merkitys kaupungille on ollut ihan toista luokkaa? Näin kyselivät vielä taannoin Mannerheimin melko laajan venäläisen ihailijakaartin jäsenet.

Mannerheimin hahmo on legenda myös Pietarissa. Moni uskoo, että marsalkka pyrki suojelemaan Leningradia, vanhaa kotikaupunkiaan, jonka saksalaiset halusivat tuhota. On jopa esitetty, että hän salaa päin toimitti kaupungille elintarvikkeita.

No, nälkää näkevän Suomen elintarvikkeiden lähettäminen nälkää näkevään suurkaupunkiin ei olisi ollut edes mahdollista ja sen voimme unohtaa, niin hyvää pr:ää kuin se noin jälkikäteen arvioituna olisikin. Sen sijaan on totta, ettei aktiivisia sotatoimia piiritettyä kaupunkia vastaan suoritettu, mikä on tuon totaalisen sodan oloissa ainutlaatuista. Merioperaatio Laatokalla on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Tietenkin Mannerheimilla oli pidättyvyyteen syynsä ja ne olivat niin ilmeiset, ettei niitä asioista jotain ymmärtävälle kannata edes luetella. Kustannus- hyötysuhde nyt oli mitä oli. Lisäksi on selvää, että marsalkka tunsi myös lukkarinrakkautta vanhaa kotikaupunkiaan kohtaan, mutta tuskin sen tarvitsi mitään ratkaista. Entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem sanoi jo Occamilainen aikoinaan.

Jotkut ovat pitäneet Mannerheimia ainoana venäläisenä valkokenraalina, joka menestyi toimissaan. Tämä ei ole hullumpi näkökulma. Mannerheim oli uskollinen Venäjän armeijan kenraali, niin kauan kuin vanha järjestelmä oli olemassa ja vala hallitsijaa kohtaan sitoi häntä. Edes oman veljen joutuminen venäläisten sortotoimien kohteeksi ei järkyttänyt tätä lojaalisuutta, jota ei kannata banalisoida palkkasoturin uskollisuudeksi. Kuten Gustav Karlovitš itse sanoi, kymmenien vuosien aikana syntynyt toveruus on asia, joka merkitsee paljon.

John Screenin ensimmäinen Mannerheim-kirja oli alaotsikoltaan Years of Preparation. Hyvä kirja, mutta kyseessä on tietenkin anakronismi, ei Mannerheim palvellut Venäjällä astuakseen itsenäisen Suomen palvelukseen. Hän palveli siellä, koska siellä saattoi tulla joksikin. Suomessa hän olisi ehkä noussut Heinolan postimestariksi, Pietarissa hän pääsi keisarin seurueeseen.

Mannerheimin ura Venäjällä ei ollut itsestäänselvyys eikä enää erityisen suosittu asia 1800-öluvun lopulla. Itse asiassa sitä alettiin jo pitää jonkinasteisena petturuutena, kun emämaan varjo alkoi nousta suuriruhtinaskunnan privilegioiden ylle. Ei siis ole ihan korrektia sanoa asioita muuten hyvin tuntevan Aleksei Škvarovin tapaan, että Gustav Karlovitš oli ”syntynyt tsaarin palvelukseen”. Kyseessä oli kunnianhimoisen miehen valinta, joka tuotti loistavia tuloksia.

Joka tapauksessa Mannerheimin pitäminen venäläisenä kenraalina on aivan oikein. Hänen uransa valkoisen armeijan ylipäällikkönä, sotamarsalkkana ja viimein Suomen marsalkkana ja presidenttinä on sitten jo toinen tarina. Monena mies eläessään. Ja kollegoja Mannella oli aikamoinen määrä. Tästä antaa hyvän käsityksen Mirko Harjulan teos Ryssänupseerit, joka on jäänyt aivan liian tuntemattomaksi suurelle yleisölle. ennen maailmassa Helsingin Sanomat olisi julkaissut siitä sunnuntainumerossaan koko sivun jutun. Mutta nyt eletään toista aikaa.

Pietarissa olisi monia paikkoja, jonne Mannerheimin muistolaatta sopisi. Žaharjevskaja-katu ja Chevalierkaartin kasarmit Špalernaja-kadulla, tallihallinto Bolšaja konjušennajan päässä sopivasti Suomen instituutin ja suomalaista Pyhän Marian kirkon läheisyydessä olisivat luontevia. Pääesikunnan rakennus, jossa mestarivakooja raportoi suuresta tutkimusmatkastaan Sinkiangiin (新疆) ja onhan niitä. Nyt valittu Galernaja-katu ja yleisesikunta-akatemia ovat hiukan ironinen paikka sikäli, ettei Gustav Karlovitš koskaan päässyt tähän akatemiaan, mikä lienee häntä harmittanut.

Mutta pääasia toki on, että kahden kansan suurmies saa ansaitsemansa muistolaatan. Historian oikusta hän, joka palveli keisariaan veroi i pravdoi, uskossa ja totuudessa, joutui sitten sotimaan keisarinmurhaajien oklokratiaa vastaan, teki siinä parhaansa ja menestyi hämmästyttävän hyvin.

Fortes fortuna adjuvat, sanovat latinistit, kai pöyhkeilläkseen vieraan kielen taidollaan tai sitten jostakin muusta syystä. Kuvamme Mannerheimista on tietenkin melko lailla myyttinen. Uusia myytinmurtajia kyllä ilmoittautuu melkeinpä joka vuosi, mutta Mannerheimin hahmo on aina kestänyt hyökkäykset niin täällä kuin itärajamme takana. Muistakaamme vain, mitä mieltä Stalin oli vastustajastaan.

Mannerheim on myyttinsä ansainnut. Kansainvälisessä vertailussa hän on suomalaisten sankariksi todella outo valinta, mutta kansa on valintansa tehnyt ja kyllä se tietää, aivan tarpeeksi.

Pitäisikö kääntyä?

Umpikujasta on aika kääntyä takaisin

Venäjä on ruvennut varustautumaan ja sen demokratia näyttää yhä vain ontommalta. Venäläiset, jotka vielä hiljattain varsin yleisesti uskoivat demokratian ylivertaisuuteen, kannattavat nyt enimmäkseen niin sanottua ”venäläistä erityistietä”, mikä jo käsitteenä tuo mieleen akselivaltojen aikoinaan tarjoaman uuden ja kovin ”erityisen” ratkaisun kaikkiin ongelmiin. Kuten kerran loistonsa päivinä Hitler, nauttii myös Presidentti Putin nyt kansalaistensa erittäin suurta luottamusta ja suosiota.

Kuinkas tässä nyt näin pääsi käymään? Yleinen selitys näyttää olevan, että näin kävi siksi, että Putin on niin paha, niin ovela ja niin kova valehtelemaan ja suunnitteli tämän kaiken etukäteen. Kyyninen valhe ja lyhytaikaiset pikavoitot mahdollistavat diktaattorin väliaikaisen menestyksen, vaikka sen loppu on jo näkyvissä. Sen jälkeen kaikki ilmeisesti normalisoituu ja kaikki voivat henkäistä helpotuksesta. Siihen saakka on kynnettävä kivääri selässä.

Olennaista on, ettei Euroopan häirikkö saa mellastaa rankaisematta, eikä laittomia alueellisia muutoksia tunnusteta. Pakotteet ovat välttämätön hinta siitä, että kansainvälisen käyttäytymisen moraalia pidetään yllä. Jokainen myönnytys Putinille ruokkii hänen röyhkeyttään. Hitlerille annettiin aikoinaan periksi, mutta tätä virhettä ei saa toistaa. Venäjän eristäminen on pieni hinta siitä, että säästytään aseellisilta yhteenotoilta. Vai kuinka se taas menikään.

Tämä logiikka kuulosta miltei vakuuttavalta, mutta se ei toimi. On todennäköistä, että Venäjä tulee pärjäämään taloudellisesti, vaikka pakotteita jatkettaisiin. Sitähän Eurooppakin tukee voimaperäisesti ostamalla siltä kaasua ja öljyä, kaikesta huolimatta. Miksipä ei ostaisi, kun se on molemminpuolisesti edullista. Ja lisäksi tulevat sitten nämä Kiina ja BRICS-maat.

Niin, että siitä vaan pakotteita jatkamaan. Venäjän vuoden 1998 jättidevalvaatio tuntui aluksi katastrofilta ja muistan elävästi, että se aiheutti heti jonon leipätehtaan ovelle, josta sai jokapäiväisen buhankansa muutaman ruplan halvemmalla. Myös roskista alettiin setviä moneen kertaan ja pullot haettiin vaikka ovelta.

Mutta seurauksena oli kotimarkkinateollisuuden olennaisesti parantunut kilpailukyky. Venäläinen tuotanto sai puhtia taas ja tolkuttoman kalliiksi muuttuneet ulkomaiset oluet jäivät kioskin ikkunaan ostajia vaille. Kupla oli puhjennut ja huomattiin, ettei uusi vauraus oikeastaan ollutkaan todellista.

Meillähän tilanne oli vastaava 1980-luvun lopulla. Palkkataso ylitti useimmat Euroopan maat ja taisi olla lähellä amerikkalaista. Ulkomailla kaikki oli halpaa, mutta kotimaan hinnat olivat sietämättömiä. No, pettämättömän logiikan mukaisesti vaadittiin, että oli alennettava hintoja, mutta ei tietenkään missään tapauksessa työllä ja tuskalla ansaittuja palkkoja. Muuten oli kaikki kohdallaan, mutta meiltä puuttuivat ns. ”eurohinnat”. Kuten muistetaan, ne tulivat sitten aikanaan devalvoinnin myötä, kunhan ensi oli ehditty ottaa reippaasti valuuttalainoja. Sen jälkeen kansalaisvelvollisuudeksemme tuli pelastaa omat pankit. Tai eiväthän ne pian enää omia olleet, kun näkymätön käsi kävi korjaamassa potin.

No se Suomesta. Venäjällehän voi todella tulla vaikeuksia, kun raha pakenee ulkomaille eikä investoijia kuulu, vaikka infra hajoaa käsiin ja hiilivetyjen tuotanto uhkaa tyrehtyä. Vaikka saattaapa sitä rahaa sittenkin jostakin löytyä, mikäli kannattava bisnes on odottamassa. Löytyihän sitä Neuvostoliitollekin. Vaikeudet ovat voittamista varten.

Devalvaatio yhdessä pakotepolitiikan kanssa on taas tainnut antaa piristysruiskeen venäläiselle kotimarkkinateollisuudelle. Euroopalle niistä on koitunut pelkkää haittaa, mutta hyvän asian takia kaikki lienevät valmiita kärsimään yksimielisinä siitä, etteivät periaatteet ole myytävänä. Niinpä Euroopan ja Venäjän kauppa jatkuu olennaiselta osin ja kärsiä saavat lähinnä pikkunaapurit, ylpeinä siitä, että saavat sotia lännen joukoissa.

Nyt pakotteita ilmeisesti taas valmistaudutaan jatkamaan. Tilanne muistuttaa hiukan Finlandia-talon päällystämistä. Carraran marmorista tiedettiin, että se ajan mittaan käyristyy ja joudutaan taas uusimaan. Suomalaisesta graniitista taas ei tiedetty, miten se käyttäytyy, joten valittiin tuttu ja kokeiltu vaihtoehto, josta varmasti tiedetiin, ettei se toimi. Logiikka on aukotonta ja suorastaan aseistariisuvaa. Eihän siihen voi enää mitään lisätä.

Finlandia-talosta tiedettiin, että se pitää päällystää, ettei se turmeltuisi, sikäli päätös oli helppo. Mitä sen sijaan tavoitellaan Venäjä-pakotteilla? Mikäli tarkoitus on ottaa Krim takaisin Venäjältä, on selvää, ettei se onnistu. Kyseessä eivät ole pelkästään presidentin kasvot, kansakunnan suuri enemmistö on vakuuttavasti ilmaissut kantansa. Krimilläkin pidettiin kansanäänestys, jonka rehellisyyttä on epäilty.

Entä jos pidettäisiin uusi? Ei voi pitää mahdollisena, että kaikki maailman valtionrajat olisi ikuisiksi ajoiksi tuomittu jäämään sellaisiksi kuin ne tänään ovat. Niiden muuttamiseen olisi kuitenkin saatava kansainvälisen yhteisön tunnustus, muuten ollaan kaltevalla pinnalla. Tämä Venäjänkin kannattaa muistaa, sillä Kaukoidässä näitä muutospaineita on varmasti tulossa, eikä sikäläisiä ”epäyhdenvertaisilla sopimuksilla” tehtyjä muutoksia pidetä pyhinä ja ikuisina siellä suuressa naapurimaassa.

Kiina saattaa odotella rauhassa sata vuotta, tai kaksikymmentä tai vaikkapa viisi. Mutta geopolitiikalla on vaikutuksensa, eikä Venäjä sillä suunnalla pelaa ylivoimapeliä tai tule koskaan sellaista pelaamaan. Kiinaa pidetään nyt Venäjällä suurena ystävänä, kuten mielipidemittaukset todistavat, mutta Keskuksen valtakunnalla ei ole ollut tapana tunnustaa ketään vertaisekseen. Veroa se kyllä suostuu ottamaan vastaan ja siitä hyvästä ”suojelemaan” alamaisiaan.

 Duginin kaltaisten hourailijoiden piirrokset Euraasian sydänalueesta, jonka keskuksena on Venäjä, ovat lapsellista fantasiaa. Euraasian keskus ei ole Siperian taigalla, vaan siellä, missä enimmät ihmiset ovat. Suuria keskittymiä löytyy Kiinan, Intian ja Euroopan suunnalta. Venäjä on reunalla ja siellä pysyy.

Mutta ei se reunapaikka sinänsä paha ole, kuten Suomessa kokemuksesta tiedämme. Sitä on vain ymmärrettävä käyttää edellytysten mukaisesti. Jos reunavaltiot tarjoutuvat etuvartioiksi, ne saavat sen mitä tilaavat eli tulevat varmasti runnelluiksi, voittipa konfliktin kuka tahansa. Toisen maailmansodan ”tappotanner” (Bloodlands) on hyvä esimerkki. Mutta voihan sitä yrittää sillanrakentamistakin, mikä meillä aikoinaan kannatti hyvin. Kokemuksesta kannattaa ottaa oppia.

EU:n tiedustelupäällikkö Alafuzoff kertoo käsityksenään, ettei Venäjällä ole aggressiivisia aikeita naapuriensa suhteen. Tämä kuulostaa suorastaan sensaatiolta sen jälkeen kun on lähes joka päivä saanut lehdistä lukea, millaiset vaarat maatamme ovat uhkaamassa maanostojen, transponderien sammuttamisen ja henkilömiinoista luopumisen takia. Myös Putin on esiintynyt rauhallisesti ja vakuutellut, ettei ole koskaan edes hautonut aggressiota naapureidensa suuntaan.

Ilmeisesti tässä siis yritellään sovinnollisia eleitä. Onko kyseessä wannabe-Hitlerin epätoivoinen yritys petkuttaa kansainvälistä yhteisöä vai kannattaisiko sittenkin kokeilla, olisiko liennytyksestä enemmän hyötyä kuin vanhan linjan jatkamisesta. Jatkamisen haitat jo tiedämmekin ja ehkäpä molempia osapuolia on jo kyllin rangaistu?

Putin on selittänyt sotilaallista pullisteluaan vastaukseksi uhkaan ja sanonut, ettei edes hullu unissaan kuvittelisi, että Venäjä aikoisi hyökätä Naton kimppuun. Minusta tämä on uskottavaa. Ei Putin hullulta vaikuta, vaikka sellaisia hänenkin maastaan näyttää löytyvän melko korkealtakin tasolta.

Ilmatilaloukkaukset ja erilaiset operaatiot naapurimaiden suuntaan ovat tietääkseni sotilaiden melko normaalia nokittelua, mikä kuulu heidän perverssin ammattinsa logiikkaan. Ei kuitenkaan näy merkkejä siitä, että tämä porukka olisi päässyt huseeraamaan kovin pitkälle omatoimisesti täällä Itämeren suunnalla.

Ukrainassahan tästä on merkkejä ja siellä tilannetta voidaan mielestäni verrata ns. Karjalan kansanousuun talvella 1921-22, jolloin sotilas- ja suojeluskuntapiirit puuhasivat minkä voivat itärajan takana, vaikka valtio ei tätä toimintaa hyväksynyt. Mutta kun sisäministeri Ritavuori ryhtyi sitä pontevasti estämään, hänet ammuttiin. Yksinäinen höperö oli kuulemma asialla, kuinkas muuten.

Ja kovin ikävää on ollut tämä propagandasota. Jo ennen Sputnikia jokainen saattoi nähdä, miten räikeää disinformaatiota Suomesta levitettiin Venäjällä. Se oli täydellisessä valheellisuudessaan suoraa jatkoa neuvostoajan touhuille ja, kuten silloinkin, se kuin ihmeen kaupalla löysi välikappaleita myös Suomesta. Lisäksi netistä on jo vuosia löytynyt Verkkomedia-niminen saitti, jonka tuotoksen laadusta ei viitsi edes sanoa sen enempää. Nuo tökeryydet eivät tietenkään uppoa normaaliin, tasapainoiseen lukijaan, mutta itse tämä toiminta on vastenmielistä ja rikkoo normaalin, säädyllisen käyttäytymisen koodeja.

Mutta mitä meillä on tapahtunut? Asiasta ei taida vielä olla tutkimuksia, mutta on selvää, että lähes koko lehdistömme on virittänyt taajuutensa sotaiselle tasolle. Tuskin ilmestyy iltapäivälehteä, jota ei yritettäisi myydä oletuksella Venäjän vihamielisyydestä ja sen hyökkäysaikeista. Siis Suomeen.

Mitään järjellistä syytä tuollaiseen kuviteltuun hyökkäykseen en ole vielä kenenkään kuullut esittävän. Ehkäpä oletuksena on ollut, että Putin todella hautoo Suomen palauttamista uuden imperiuminsa yhteyteen, kuten muutama humalainen Moskovassa jo oli huutanutkin, kuten suuri sensaatiouutinen kertoi. Ja meitähän ei tällaisessa tapauksessa suojaisi edes tämä kuuluisa viides artikla, kuten olemme televisiosta yhä uudelleen kuulleet.

Suomen kansalle on kunniaksi, ettei se uskomaton sotahysteria, jota niin lehdet kuin televisiokin ovat jo pari vuotta lietsoneet, ole lainkaan saaneet kansaa vaatimaan liittymistä sotilasliittoon suurvaltojen sinänsä kai hienoon seuraan. Sotilaat kyllä näyttävät tehneen parhaansa saattaakseen maamme uskottavuuden itsenäisenä ja liittoutumien ulkopuolisena maana epäilyksenalaiseksi vai kuka se mahtoi junailla ns. isäntämaasopimuksen ohi eduskunnan? Isäntämaasopimus ja vastaavat touhut ovat todella arveluttavia, elleivät suorastaan maanpetoksellisia, mikäli asia todella on niin, ettei NATO meille mitään turvaa ole tarjoamassa ilman siihen liittymistä.Sotilaallinen puolustus on välttämätön osa turvallisuspolitiikkaa, mutta tässäkin asiassa hyvä renki on huono isäntä.

Nyt joka tapauksessa näyttää siltä, että liennytykselle on tilaa ja tilausta. Venäjän eristäminen ja pakotepolitiikka tuovat mukanaan pelkkää harmia kaikille osapuolille, mikä tiedetään ja kannattaisi myös ymmärtää. On aika palata päiväjärjestykseen ja sopia osapuolten kesken, miten asioita tästedes hoidetaan.

Mitä sotaan kansainvälisen politiikan metodina tulee, siitä on taas kerran syytä juhlallisesti sanoutua irti ja määrätä sanktiot sopimuksen rikkojille. Ajatukselle on turha hymähdellä. Sellainen on aina aikansa toiminut, vaikka sopimukset eivät olekaan ikuisia.

 Vakavaa on, että vaikka Ukrainassa on harjoitettu lähinnä pikkusotaa (guerilla) eikä varsinaista suurta sotaa (guerra), on aseiden käytön tosiasiallinen hyväksyminen luonut sen epäterveen tilanteen, että jopa siellä, missä ei ole ollut edes valtioiden välisiä kiistoja on annettu mielikuvituksen pillastua ja puhuttu sodan mahdollisuudesta aivan kuin mistä tahansa normaalista toiminnasta. Tällainen ei ole sivistysvaltion arvon mukaista.

Ukrainan kriisin yhteydessä on sopimattomuuksia, typeryyttä ja törkeyttä harjoitettu kaikkien osapuolten taholta, tunnustakaamme aluksi tämä. Tällainen toiminta on itse kunkin syytä hylätä. Sikäli kuin se on mahdollista, vahingot on korvattava ja uhreilta pyydettävä anteeksi. Tämä koskee sotivia osapuolia. Sen jälkeen paikalle on saatava rauhanturvaajat, kuten ennenkin on tehty sellaisissa tapauksissa, joissa osapuolet eivät itse kykene sivistyneeseen konfliktien ratkaisuun.

 Mutta rohkenenpa sanoa, että meilläkin, täällä kaukana pohjoisessa, on asiassa ollut osapuolensa, jotka ovat höyrähtäneet mukaan informaatiosotaan, kirjoitteluun, jossa totuuden sijasta tavoitteena on ollut vastustajan vahingoittaminen.

Myös meillä on aika aloittaa toiminta puhtaalta pöydältä ja lopettaa myös roskajournalismi ja disinformaatio aikansa eläneenä ja huonosti toimineena. Tämä asia koskee myös suomalaisia lehtiä ja muitakin tiedotusvälineitä. Elina Grundströmin kolumni Helsingin Sanomissa oli kukaties jo pilkahdus uudenlaisesta ajattelusta.

Ehoa kenen elo on?

Kuka Suomessa elää hyvin?

Ehoa kenen elo on? riimitteli aikoinaan Nikolai Laine suomeksi etunimikaimansa Nekrasovin tunnetun runoelman.

Kun nyt Suomessa elo on muuttunut entistä ehommaksi jo pian pari sataa vuotta, voisi olla aika kysyä, miten ehoksi se vielä muuttuukaan ja kenelle ja millä tavalla.

Ne, joiden muisti kantaa tuonne puolen vuosisadan päähän ja hieman kauemmas, muistavat kyllä, miten erilaista kaikki oli. Asuimme kehitysmaassa, joka tosin koko ajan oikeasti kehittyi eikä nauttinut ns. kehitysapua. Oli olemassa todellista köyhyyttä ja keskituloisina pidettyjen elintaso oli nykymittapuilla surkea.

Siitä huolimatta moni muistaa tuota aikaa hyvällä. Asiat eivät olleet hyvin ja monessa suhteessa ne olivat jopa huonosti. Kuitenkin ne paranivat koko ajan, ajoittaisia takaiskuja lukuun ottamatta ja se ymmärrettiin.

Maassa oli liikaväestöä, eli ihmisiä, joiden työpanosta ei tarvittu ja tätä joukkoa uhkasi köyhäläistyminen eli se sama primitiivisen elämäntavan kierre, jonka tunnemme maailman slummeista. Onneksi läntinen naapurimme tarvitsi heidän työpanostaan ja tämä auttoi ratkaisemaan vaikean ongelman. Sitä paitsi koululaitoksemme teki tärkeän perustyön, joka helpotti prosessia. Huumeitakaan ei ollut.

Kansantulon kasvaessa ja yhteiskuntarakenteen muuttuessa hyvinvointi on noussut aivan uudelle tasolle kaikissa kansankerroksissa.

Mutta eletäänkö nyt hyvin? Jos eletään, niin kuka elää ja kuka ei?

Joskus puolitoista vuosisataa sitten elämän laatu oli melko lailla sidottu ihmisen säätyyn, käytännössä synnynnäiseen asemaan. Suuret tilukset ja muut perinnöt olivat se elättäjä, joka suurimmalta osalta ihmisiä puuttui. Valtio ei heilutellut porkkanoita vaan keppiä eikä turvaverkoissa ollut kehumista. Henkikulta säilyi yleensä epäonnisellakin, mutta vain sitäkin suurempien loukkausten hinnalla.

Nyt hyvinvointi on kansainvälistä huipputasoa. Menestymme myös onnellisuusmittauksissa ja tuntuu aika turvalliselta sanoa, että 1950-lukuun verrattuna elämisen laatu on parantunut milteipä kaikilla kansankerroksilla ja ryhmillä ja jopa ratkaisevan paljon.

Mutta mikään ei ole täydellistä. Ihmisten tarpeita tyydytetään nyt monipuolisesti ja usein ylenpalttisesti, mutta aina tämä ei onnistu. Ja ongelman ytimessä on se, että mikäli yksikin perustarve jää pahasti tyydyttämättä, jää hyvinvointi matalaksi tai olemattomaksi, vaikka ne kaikki muut olisi turvattu. On sattuvasti sanottu, ettei hyvinvointi ole summa- vaan tulokäsite. Kasaamalla yhä enemmän ja enemmän vaikkapa aineellisia hyödykkeitä ja palveluita, ei paranneta hyvinvointia, mikäli samaan aikaan yksikin tärkeä asia jää huonolle tolalle.

Usein todetaan, ettei rahalla saa kaikkein tärkeimpiä asioita eikä suurikaan rahamäärä auta, mikäli niitä puuttuu. Terveys ja mielenterveys ovat välttämättömiä hyvinvoinnille, mutta samoin ovat ihmissuhteet eli ystävyys ja rakkaus, kunnioitus ja itsekunnioitus, jotka paikkaavat yksilön mitättömyyttä. Näihin voi vielä lisätä metafyysisen ulottuvuuden eli pyrkimyksen oman yksilöllisen rajallisuuden eli kuolevaisuuden voittamiseen.

Joitakin tarpeita voidaan pitää toisia korkeampina, vaikka itse asiassa ne kaikki vaikuttavat samaan aikaan eikä siten, että ensin tyydytetään yksi ja sitten kurotetaan kohti seuraavaa. Fyysisten tarpeiden ohella ihminen tarvitsee koko ajan myös sosiaalisuutensa ja luovuutensa tyydyttämistä.

Tarvehierarkioita on maailmassa kehitelty ja ne todistavat ainakin sen, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan haluaa olemassaolonsa olevan myös mielekästä. Näin on aivan huolimatta siitä, että sofistit ovat aivan viime aikoinakin osoittaneet koko asian mielettömäksi. Ihmisen elämä ei ole järjen asia, vaikka hänen kannattaakin sitä käyttää.

Kuka Suomessa juuri nyt saattaisi olla onnellisin, mikäli huomioidaan tarpeiden kaikki tasot? Kuka taas saattaisi kuulua onnettomien joukkoon ja miksi?

Tällaiset kysymykset pitäisi tietenkin ratkaista tutkimuksilla, niin ongelmallisia kuin myös ne saattavat ollakin. Suomalainen nimittäin ehkä haluaa näyttää vähän surkeammalta kuin oikeasti onkaan. Meillähän ei ole, toisin kuin esimerkiksi Amerikassa, tapana kehua sillä, miten hyvin asiat ovat. Päinvastoin, keksimme valittamisen aihetta ainakin näön vuoksi. Eipähän liiallinen hyvinvointi ainakaan tee kysyjää kateelliseksi ja pahoita hänen mieltään. Joissakin muissa kulttuureissa näköjään taas oletetaan, että surun näyttäminen saattaisi vaikuttaa tällä tavalla ja hymyillään sen takia aina ja kaikkialla.

Mutta onneen siis aivan ilmeisesti tarvitaan erinäisiä rahasta ja sosiaaliryhmästä riippumattomia asioita, terveydestä aina metafyysiseen sopusointuun. Mikäli oletamme, että ne ovat kunnossa, kuka tässä maassa elää hyvin?

Aineellisesti hyvään elämään tarvitaan halujen ja resurssien tasapaino, mikä koskee kaikkia sosiaaliryhmiä. Rahamies, joka joutuu juoksemaan oravanpyörässään omaisuutensa takia ja haluaa mahdollisimman paljon lisää rahaa, ei ilmeisesti kuulu onnellisimpien joukkoon, mutta saattaa elää hyvää elämää, mikäli terveys ja muuta vastaavat asiat ovat kunnossa. Mikäli tietysti rahan perässä juokseminen todella myös tyydyttää hänen luovuuttaan ja muita vastaavia tarpeita, hän saattaa olla oikeasti rikas eli onnellinen.

Mikäli vertaamme häntä köyhäilevään vihreään perheeseen, joka tunnustaa ja noudattaa vaikkapa vegaanien uskontoa ja pelastaa maapalloa omalla elämäntavallaan, on vaikea sanoa, kumpi on onnellisempi. Mikäli köyhäilijät oikeasti ovat taloudellisesti turvattuja ja siis vapaita epävarmuudesta, he saattavat saada omasta toiminnastaan merkittävääkin tyydytystä. Omien piirien arvostus luultavasti tuo tilaisuuden onnistumisen kokemuksiin ja luovuuttaan voi toteuttaa vaikkapa niksi-Pirkan hengessä ja tuntea metafyysistä tyydytystä maailman pelastamisesta ja erilaisista arvokkaiksi koetuista ajatuksista ja asenteista.

Niin sanottu luova luokka taitaa kuitenkin enimmäkseen olla muita kuin vihreitä elämäntapaintiaaneja. Ne, joita ennen sanottiin jupeiksi ja jotka rakastavat muotia ja kansainvälisyyttä, ovat yhteiskuntamme ideologisessa eturintamassa. Tämän eteenpäinpyrkivän joukon ongelmana on sen haavoittuvuus. Maailman trendeistä riippuvaisena tämä joukko on myös konjunktuurien armoilla ja tuho uhkaa sitä itse asiassa joka hetki.

Kokonaiset kaupungit ovat nykyään tähtäimessä, kun globaalinen voima tekee päätöksiään. Luova tuho ei ole vain savupiipputeollisuuden ongelma, vaan näyttää kohdistuvan yhtä lailla vaikkapa koodareihin. Ulkomaiden työmarkkinat ovat tälle joukolle paremmin tarjolla kuin paperimiehille, mutta miten tyytyväinen mahtaakaan loppujen lopuksi olla ihminen, joka joutuu pakenemaan maastaan  liikaväestön edustajana?

Luultavasti hän ainakin yrittää jopa ylpeillä osallaan, mutta olisi vaikeaa sijoittaa häntä tämän aikakauden onnellisimpien joukkoon, jos hän on vailla perusturvallisuutta kuten hänen tuttavansa rahamies, joka voi halutessaan välttää pelaamasta liian suurilla panoksilla. Entä mikä on hänen tyytyväisyytensä metafyysisellä tasolla? Mikä kuolematon yhteisö jää hänen jälkeensä? Yhtiökö? Mikäli luova työ eli vaikkapa erilaisten pelien rustaaminen kuitenkin täysin tyydyttää tämän alan tarpeet, tunnustettakoon hänet onnelliseksi.

Vanha kunnon oppineiden tasavalta on luovaa luokkaa lähellä ja osittain siihen kuuluu. Ennenhän se oli sen synonyymi. Sekin elää nykyään kaikkea muuta kuin turvattua ja riippumatonta elämää. Aivan hiljattain on akateeminen maailma valjastettu liike-elämästä apinoidun mallin mukaan tulosyksiköihin ja varmistettu se, ettei kukaan pääse lepäämään rauhassa laakereillaan ja toteuttamaan omia kykyjään mahdollisimman täydellisesti, vaan pysyy koko ajan putoamisvaarassa ja joutuu yhä uudelleen uudelleenvalintaprosessiin kuin amerikkalainen pormestari.

Kun alan palkat sitä paitsi ovat aika vaatimattomia, on vaikea ilman muuta lukea edes yliopiston opettajaa tämän maan onnellisten piiriin, ellei hän satu olemaan jo uransa siinä vaiheessa, että pääsee tekemään mitä haluaa. Toki tällaisiakin on, kaikesta huolimatta. Oikeesti.

Olisiko onnellinen Suomessa sittenkin virkamies? Vanhan sanonnan mukaan se oli sellainen mies, joka istui samaan aikaan kun järki seisoi, palkka juoksi ja asiat makasivat. Ammoisista ajoista lähtien virkamiehen missiona oli tehdä päätöksiä eikä työtä. Hän ratkaisi asioita ja tuomitsi alamaisia eikä suinkaan heitä ”palvellut”, mikä olisi kuulostanut sekä rienaavalta että kovin epäilyttävältä. Ajatelkaamme vaikkapa niinkin äskeistä asiaa kuin 1950-luvun Alkon myymälänjohtajaa, joka tarkkaili ja rankaisi asiakkaitaan ja piti tarvittaessa puhutteluja. Siinä oli oikea herra.

Mutta aika on ollut armoton myös virkamiehille. Viroista on tullut toimia ja mieluiten pätkätoimia. Virkamies, tai mikä hän nyt sitten onkaan, ei myöskään ole enää ylhäinen päättäjä vaan palvelija, sanoisiko jopa alhainen palvelija, joka saa alati pelätä tutkivia journalisteja ja pahansuovia nettikirjoittajia. Virka, joka siis on toimi, ei myöskään tarjoa turvaa ja leipää eliniäksi, vaan lähes jokainen tuntee jo niskassaan globaalitalouden huuruavan hengityksen.

”Tehokkuus” tarkoittaa nykyviisauden mukaan sitä, että työntekijöitä on mahdollisimman vähän eikä esimerkiksi sitä, että pääomaa käytetään mahdollisimman vähän. Niinpä virkamaailman paratiisiinkin on tullut käärme, joka tuijottaa ilkeästi kuin Pietarista saapunut reviisori N:n kaupungin asukkaita. Jokainen virkamies tietää alitajunnassaan, että hän on itse asiassa epätoivottava olento ja että hänen työnsä olisi parasta kilpailuttaa halpatyöfirmoilla tai jättää tekemättä. Ei tämä ole onnea.

Mutta kaikkia viranhaltijoita ei –vielä- uhkaa pois potkiminen. Nyt ponnistellaan kovin sen puolesta että bussit ja metrot saataisiin kulkemaan ilman kuljettajia ja rikollisetkin toimivat jo pitkälti omin päin avovankiloissaan, joissa ei vartijoita tarvita. Lapset ovat sen sijaan yhä vielä kaivanneet opettajia. Tosin lasten määrä on suuresti vähentynyt ja koulujen määrä vielä enemmän. Tulevaisuudessa myös tietokoneistettu opetus vapauttanee yhä enemmän turhia opettajien vakansseja.

Sotilaat ovat jo periaatteessa turha joukko, jonka varsinaisesti tekemää työtä ei tässä maailmassa halua nähdä kukaan. Heitä on pidetty joka tapauksessa varalla ja opettamassa toisia varalla olijoita, mutta kuten on saatu huomata, supistuksia voidaan tehdä miltei rajattomasti. Ihmisiä voidaan korvata materiaalilla ja tulos itse asiassa vain paranee, jos sellaista nyt itse asiassa edes on.

Kun Mannerheimille aikoinaan kerrottiin, että armeija oli menettänyt viisikymmentä upseeria ja kaksisataa hevosta, hän valitti hartaasti hevosten kohtaloa. Kun joku kenraali kysyi, eikö upseerien kohtalo liikuttanut, hän sanoi: ”Voin välittömästi ylentää uudet miehet upseereiksi, mutta kenet voisin nimittää hevosiksi?”

Mutta kuka korvaa vanhan käsityöläisen? Suutarit on jo korvattu ja räätälikin on harvinainen ilmestys, joka kuuluu pienen luksusta käyttävän joukon elättämään piiriin. Sen sijaan putkimies ja sähkömies ovat niitä, joita ei korvaa kukaan ja joiden töitä ei voi delegoida maallikolle, joka muuten kyllä on jo saanut tässä palveluyhteiskunnassa palvelemaan itseään joka paikassa.

Toki nämä ammattikunnat ovat jossakin määrin riippuvaisia suhdanteista, jotka rakennusalalla ovat jyrkkiä. Joka tapauksessa niiden korvaaminen ei onnistu ja niinpä he kaiketi, niin kuvittelen, elävät turvallista elämää ja tekevät vaativaa työtä, jossa luovuudella on paljonkin käyttöä.

Maanviljelijät, viimein, tuo harvinainen ihmislaji, elää sekin nyt toisin kuin vielä hiljattain. Työ on tietenkin paljolta itsenäistä sikäli, ettei pomo ole niskaan hengittämässä, mutta sen sijaan siellä väijyvät loputtomat EU:n direktiivit ja niiden toimeenpanijat. Tappionvaaratkin ovat suuria, vaikka valtio ottaa osan vastuusta. Itsenäinen talonpoika taitaa olla jo pelkkä fiktio. Marginaalit ovat pieniä ja koska tahansa voi Brysselistä jyrähtää direktiivi, joka romuttaa koko homman ja tekee suurinvestoinnit kannattamattomiksi. Todella masentavalta näyttää pennosiaan laskeva talonpoika tietokoneensa äärellä, karjansa vankina ja luonnonvoimien armoilla. Ei käy häntäkään kateeksi.

Ehkäpä onnellisia Suomessa eivät ole minkään ryhmän tai ammattikunnan edustajat sinänsä. Mikään sosiaalinen asema ei turvaa niin sanottuja elämän perusasioita, mutta nykyään on jo hyvin harvinaista, että se turvaisi erinäisiä muitakaan tekijöitä, joiden vaikutus hyvinvointiin saattaa olla ratkaiseva.

Tämä ei tarkoita, että tilanne olisi paha ja vielä vähemmän se tarkoittaa, että asiat olisivat olleet paremmin vaikkapa 1950-luvulla. Sen sijaan saattaa olla kohtuullista olettaa, että ne olivat paremmin erimerkiksi 1980-luvulla, vaikka elintaso aineellisilla mittareilla arvioiden oli silloin varsin paljon nykyistä matalampi.

Työpaikkojen maaninen vähentäminen, epävarmuuden lietsominen, kasvava velkataakka, koko talousjärjestelmää uhkaavat kriisit, nämä ovat tekijöitä, jotka horjuttavat ihmisten turvallisuutta. Luultavasti tämä on ollut tie, jota on jossakin määrin ollut pakko käydä, mutta kohtuuden olisi tässäkin asiassa löydyttävä. Olemme viime vuosikymmeninä olleet ja olemme yhä onnellisten yhteiskunta, kansainvälistä kärkeä.

Tätä asiaa ei saisi turmella ja se ei tarkoita pelkästään kansantulon kasvun turvaamista ja sosiaalisten tulonsiirtojen jatkamista. Miten turvataan hyvä elämä suurimmalle osalle kansalaisiamme tulevaisuudessa? Kaiken huolenpidon keskiössähän täytyy olla juuri noiden ihmisten, joiden työllistämistä vastaan taistelu on nyt keskitetty.

Pitäisikö koko joukko edelleen keskittää jonnekin? Keskitysleirit eivät tietenkään ole ratkaisu, vaikka kaikki nykyään koetaankin väliaikaiseksi. Kaupungit ja nimenomaan suurkaupungit ovat aikamme keskittämöjä ja niissä on paljon hyviä puolia.

Niiden huono puoli on haavoittuvuus.  Toinen on irtoaminen luonnosta ja vieraantuminen niistä asioista, joista jokapäiväinen elämä on riippuvaista. Maalla voi talo järjestää koko energiahuoltonsa omasta takaa ja hyvin pitkälle myös turvata elintarvikkeensa. Suurkaupungeissa se ei ole mahdollista. Siellä ihminen on kokonaan toisten armoilla kuin lapsi. Jonkun on hoidettava häntä, turvattava lämmöllä, ruoalla ja polttoaineella. Jonkun on annettava hänelle työtä ja maksettava palkkaa. Kun köyhyys tai muu katastrofi iskee, on kaupunkilaisproletariaatti surkeassa asemassa. Muistakaamme piiritysten historiaa.

Maalla on ainakin periaatteessa turvallisempaa ja siellä useimmille löytyy mahdollisuuksia itse vaikuttaa ainakin kaikkein perustavimpien tarpeiden turvaamiseen. Hallitusneuvottelujen yhteydessä ilmeni, että on olemassa ideologia, jonka mukaan kaupungeissa on parempi asua, koskia ne ovat tehokkaampia. Ehkäpä tuo tehokkuus juuri on asia, jota olisi syytä kavahtaa. Tuskin se on ainakaan joka paikassa arvo sinänsä. Liiallinen tehokkuus luo epävakautta ja epävarmuutta, se uhkaa nykyajan ihmistä lukemattomilla tavoilla. Maalaiselämään, käsityöhön ja muihin vastaaviin simppeleihin asioihin sen sijaan liittyy luonnostaan vakautta ja ennustettavuutta, turvallisuutta ja usein myös jatkuvuutta, jonka tarjoaa maa ja mantu, oma talo ja mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimintaansa, ellei nyt satu olemaan varsinainen maanviljelijä.

Alun kysymykseen palatakseni, mahtaisiko ehoa nykyään olla haja-asutusalueella keskikokoista puutarhaa hoitavan henkilön elo, mikäli hänellä normaalit onnellisuuteen liittyvät tarpeet eivät ole suuremmat kuin hänen reaaliset mahdollisuutensa. Toki ratkaisevat seikat tällä alalla ovat subjektiivisia. Mutta tulipahan mietittyä myös tältä kannalta, kun Nekrasovin toiseen aikakauteen sijoittuva opus antoi virikkeen.