Rantakala

Rantakala, aitona

Parhaita suomalaisia ruokia ei saa ravintoloista, kuten tiedetään. Poikkeuksena ovat paistetut silakat ja paistetut muikut, jotka ovatkin saaneet ansaittua maailmanmainetta ja niiden mukana pari ravintolaa. Yleensä kuitenkin oikeaa, aitoa suomalaista ruokaa saa vain sitä itse tekemällä.

Ravintoloiden kokit usein uskovat, kuten suuruudenhullut teatteriohjaajat, että heidän on ehdottomasti parannettava sitä, mikä jo itsessään on täydellistä. Pölhö ohjaaja yrittää parantaa Shakespearea ja Dostojevskia modernisoimalla heidän työnsä tuntemattomiksi ja sijoittamalla ne johonkin ongelmalähiöön, tyhjäpäinen tyttölapsi parantelee Jumalan töitä antamalla tuhertaa iholleen tatuoinnin. Se on surullista katsottavaa. Mieleen tulevat graffitit antiikin patsaiden marmorissa.

Paljonkaan parempi ei ole kokki, joka yrittää peittää ainutlaatuiset pohjolan maut jollakin etelän maustemoskalla tai väärentää herkkuruoat dieettipöperöksi, jota voisi syödä kilokaupalla tulematta ravituksi, vaikka eihän moista luirua kukaan suostu syömään enemmän kuin on pakko, jos sitäkään.

No, joka tapauksessa aito rantakala eli muikkupaisti kannattaa tehdä itse. Se onnistuu varmasti, koska se ei voi epäonnistua muualla kuin ravintolassa, jossa sitä väärennetään ohentamalla, sikäli kuin nyt ylipäätään suostutaan tekemään.

Homma on siis simppeli: otetaan kilo siivottuja muikkuja, jotka huuhtaistaan kylmällä vedellä. Asetetaan ne kattilaan, johon on pantu sulamaan neljänneskilo voita. Annetaan voin sulaa ja irrotella kalasta nesteet sekä pehmentää kalat. Vettä EI lisätä. Sen sijaan lisätään jälkiruokalusikallinen karkeaa merisuolaa. Kysyä voi tietenkin, miksi sen on oltava nimenomaan merisuolaa ja vieläpä karkeaa. En tiedä vastausta.

Itseasiassa koko homma onkin tässä. Kun muikut kiehuvat muutaman minuutin hiljaisella tulella, ovat ne niin pehmeitä, ettei kenellekään tule mieleen erotella erikseen ruotoja, jotka luoja itse asiassa onkin tarkoittanut syötäviksi.

Halutessa voi sekaan vielä panna tuoretta sipulia ja hakattuja sipulinlyökkejä ja/tai tilliä eikä pari pippuriakaan asiaa pahenna. Nythän kaupoissa on taas oikeata tilliä. Jos olisin diktaattori kieltäisin käyttämästä tillin nimeä siitä ruohosta, joka kasvaa ruukuissa ja jota talvisin ovat kaupat täynnänsä. Tosiasia on, ettei siinä ole mitään niistä ominaisuuksista, jotka tekevät tillistä tillin. Kaikki on väärin. väriä myöten.

Mutta kesällä kaikki on ilahduttavasti toisin. Siispä tarjoamaan koko perheelle maukas ja ravitseva rantakala! Neljänneskilo voita näyttä kattilassa paljolta, mutta kilosta riittää kuudelle hengelle. Kun perusruoaksi vielä otetaan uudet perunat, tillinvarsien kansa keitettyinä, niin ateria on paitsi käsittämättömän maukas, myös kevyt. Älkää siis suotta sotkeko muikkupaistianne vedellä lantraamalla!

Kirjoitettu on, että viimeisinä aikoina tulee paljon vääriä profeettoja, jotka eksyttävät monta, mutta ei kannata lähteä heidän kelkkaansa tässäkään asiassa. Aito asia on aina aito! Naatitaan!

Pietari on paikallaan

Pietari on yhä siellä

Kun kuulee sanottavan, että Venäjä on siirtynyt itään tai Suomi länteen ja muuta vastaavaa, täytyy aina välillä käydä tarkistamassa tilanne.

Juhannuksen tienoona etäisyys näytti olevan entisensä, vaikka Kiinan vaikutus on tulla tupsahtanut aivan lähitienoille. Uusi kaupunginosa Baltian helmi (Baltijskaja žemtsuzina) http://www.balticpearl.spb.ru/project/ sijaitsee Tuutarin tienoilla Inkerinmaalla, lähellä Pietarhovia. Alue valmistuu ensi vuonna ja sille kuulemma kertyy hintaa kolme miljardia dollaria. Raha kuuluu olevan kiinalaista. Raju on ajan riento.

Ajoin siitä vain ohi, mutta varsin vaikuttavalta se näytti, neuvostoarkkitehtuurista tai muusta onnettomasta funktionalismin perinnöstä ei näkynyt jälkeäkään. Hyvä näin. Rupesin kuitenkin kummastelemaan sitä, ettei mikään suomalainen tiedotusväline ole tainnut huomata koko asiaa, mutta eiväthän ne tiedä Pietarista mitään muutakaan.

Onhan kaupungissa aina sentään jotakin uutta ja erikoista. Uusia metroasemia on rakennettu ja rakenteilla ja liikennettä kai halutaan sujuvoittaa myös kaupunkipyörillä, joita sielläkin on nyt tarjolla. Vaikka autoilijoiden tavat ovat valtavasti parantuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, en silti tuntenut erityistä kutsumusta ruveta pyöräilemään Pietarissa. Köpiksessä se tulee ilman muuta mieleen ja miksei myös Amsterdamissa. Kun Pietari näköjään taas haluaa Amsterdamiksi, on idea erinomainen, mutta voihan siihen vielä aikaa mennä. Suunta on kuitenkin aivan selvästi oikea.

Toinen nykyaikaisille eurooppalaisille kaupungeille ominainen asia ovat nuorison maleksimis- ja harrastustilat, joissa voi toteuttaa ns. luovuuttaan. Sellainen löytyi entisestä leipätehtaasta entisen Pietarin Suomen instituutin naapurista ja on nimeltään etaži –kerrokset. Viisi kerrosta plus katot on varattu omaehtoiselle kulttuurille meidän Kaapelitehtaamme tyyliin. Katolle pääsi paistattelemaan päivää ja ihmettelemään näköaloja, ei maksanut mitään. Tämä on pieni asia, eikä lajissaan ihan uusi Pietarissakaan, mutta muistuttaa mukavasti siitä, että kaupunki haluaa olla kuten muukin Eurooppa ja onnistuu siinä.

Nuorisoa sattuikin olemaan kaupungissa paljon, puhuttiin yli miljoonasta ihmisestä, jotka osallistuivat koulujen päättymiseen liittyneeseen Punaiset purjeet (Alyje parusa) –festivaaliin. Palatsitorille oli rakennettu valtava lava ja Nevalla oli proomuja, jotka puolen yön jälkeen ampuivat tonneittain ilotulitteita miljoonan nuoren kiljuessa ihastustaan. En ole harrastanut festareita puoleen vuosisataan ja jätin nytkin ne väliin, mutta osallistujat vaikuttivat kiinnostuneilta.

Poliittisen historian museo, http://www.polithistory.ru/  on nyt kokenut täydellisen mullistuksen ja järjestetty Venäjän historian ”tienhaarojen” mukaan. Ei hullumpi idea. Historiassa tuijotetaan yleensä aivan liikaa jatkuvuuksiin ja unohdetaan historiallisten valintojen ja bifurkaatioiden ratkaiseva merkitys. Asia liittynee taannoiseen talous- ja sosiaalihistorian nousuun, joka vaikuttaa yhä kaikkialla.

Itse näyttelyjen sisällöstä on lyhyen tutustumisen perusteella vaikea sanoa mitään. OIin haistavinani patriotismin nousua, mutta en pysty äkkiä sanomaan, mikä olisi merkittävästi tässä suhteessa muuttunut. Ehkä se kuitenkin oli näyttelyn yleisilme. Yhtä kaikki, museo on antoisa ja sisältää paljon dokumentaatiota, johon kannattaa syventyä, jos henki siihen kehottaa. Uutta oli, että kaikki tärkeimmät tekstit olivat myös englanniksi.

Venäjänkieleen sentään luotettiin Kirovin kotimuseossa, Kamennoostrovski-prospektilla. Talohan oli sama, jossa tapahtuivat Kuusien klubin murhat vuonna 1920. Niistä on paljon kirjoitettu ja itsekin kauan sitten kirjoitin siitä pienen artikkelin. Nyt muuan pietarilainen tutkija on tehnyt siitä FSB:n arkiston dokumentteihin perustuvan tutkielman, joka on sangen kiinnostava. Suomalaiset alan lehdet eivät julkaisseet sitä sen takia, ettei niillä ole rahaa käännöksiin. Ehkäpä se kohta jostain löytyy julkaistuna esim. englanniksi. Sen se ansaitsisi.

Itse talo oli puolue-eliitin asuinpaikka ja elintaso sen mukaista. Tämän talon arkielämästä on kirjoittanut muun muassa professori Natalija Lebina. Artikkeli julkaistiin toimittamassani kirjassa. Se oli tainnut jäädä muuten pätevältä henkilökunnalta huomaamatta, mutta täytyypä tuoda se sinne ensi kerralla. Tämäkin museo on yksi niistä paikoista, joissa kannattaa käydä aina silloin tällöin. Se on aikansa kuva eliitin silmin, mutta tarjoaa kyllä välähdyksen myös rahvaan elämään.

Pietarin aina kiinnostavasta kulttuuritarjonnasta tuli nyt käytyä katsomassa vain Kulkukoiran Vertinski-esitys. Ihan hyvä lajissaan, vaikka ei nyt poikkeuksellisen sykähdyttävä. Ljudmila Ulitskajan näytelmän esitys Baltijski domissa sen sijaan oli peruutettu, mikä suvaittiin ilmoittaa vasta sitten, kun näytännön oli määrä alkaa. Sääliksi kävi kukkakimppujen kanssa saapuneita, jotka kertoivat vielä netistä tarkistaneensa, että näytäntö pidetään. Neuvostomeininki tuli mieleen.

No, jotakin neuvostoliittolaista Pietaristakin aina löytyy, mikäli viitsii etsiä. Sellainen oli hotelli Azimutin matalampi siipi ja aivan erityisesti sellainen oli paikan idioottimainen aamiaisjärjestely. Mutta onneksi lähistöllä oli useitakin kelvollisia aamiaispaikkoja, yksi jopa auki ympäri vuorokauden. Ei Pietari enää mikään Leningrad ole, ei sinne päinkään. Missä esimerkiksi mahtaa kulkea Venäjän sushiraja vai onko sitä lainkaan?

Ravintola Jevrazijassa saa niin hyvää ja monipuolista aasialaista ruokaa, mukana mm. uzbekkilainen keittiö, että tuli oikein ostettua alennuskortti. Bonukset ovatkin mahtavia, jopa 80 prosenttia. Pakko se on päästä taas pian sinne syömään. Mutta ruoasta viis, tuossa uudessa itämaisuudessa on jokin erikoinen sivumaku. Pietari näyttää olevan täynnä itämaista ruokaa ja pian kai rahaakin. Gallupit hehkuttavat uudelleen löydettyä ystävyyttä suuren naapurin kanssa.

Tuntuu jotenkin oudolta nähdä tuo idän suuri läsnäolo juuri Pietarissa, tuossa Venäjän kaupungeista eurooppalaisimmassa ja epävenäläisimmässä, kuten aikanaan oli tapana sanoa. Mieleen tulee vallan Andrei Belyin Peterburg- romaani, jossa Aasia-teema nousi pahaenteiseksi ja uhkaavaksi. Kiina näyttää nyt olevan jo Pietarissa, koetetaan mekin olla sitä unohtamatta.

Limbosta välillä

Limbuksen kuulumisia

Huomasin yllättäen, etten olekaan eläkkeellä, vaikka en kyllä töissäkään, ainakaan kuukausipalkkaisissa. Päättelin siis olevani välitilassa ja hämärästi muistaen, että kirkon tohtorit olivat tästä aikoinaan filosofoineet, päätin katsoa, missä mennään. Tulokset ovat seuraavat:

Välitila eli limbus (lat. limbo, reuna) on se paikka, johon katolinen teologia on sijoittanut sellaiset henkilöt, joita ei ole oikein kehdannut helvettiinkään passittaa: kastamattomina kuolleet lapset ja hurskaat pakanat, muun muassa monet antiikin auktorit. Eläkkeelle pyrkijöitä ei erikseen mainita.

Viime aikoina Rooma on kuulemma alkanut horjua uskossaan ja pitää mahdollisena, että taivaaseenhan me sentään päädymme, ellei nyt ihan jokainen, niin ainakin nuo limbuksen asukkaat. Tai siis me.

Muistelen aikoinaan lukemastani Jumalaisesta komediasta, että Danten helvetissä oli ensimmäinen piiri, jossa nuo viattomat tai ainakin jalot sielut vaelsivat ikuisessa ikävässä, mutta kuitenkin aika siedettävissä oloissa. Näinhän myös Solzhenitsyn kuvasi sharashkaansa.

Kun huomaan muistavani aika pahasti väärin puoli vuosisataa sitten lukemani kirjan, ryhdyin asiaa tarkistamaan helpoimmalla mahdollisella tavalla. Suomalainen wikipedia on tässä harvinaisen antoisa ja parempi kuin esimerkiksi englantilainen versio. Pidän sitä aika luotettavana, vaikka se kokonaan vaikenee esim. Muhammedin sijainnista helvetissä.

 Sen mukaan taivaan eri sfäärit olivat myös oloiltaan erilaisia, mutta kaikki kai ainakin tarkoitettu paremmiksi kuin helvetin paraskaan osasto. Taivaaseen tie kuitenkin kävi kiirastulen kautta, joten helvetin business-luokassa, limbuksessa olo oli ainakin tasaista ja turvattua, vaikka edistyksestä eli ylenemisestä ei ollut toivoa. Danten aikana ei paavin nykyisiä mielipiteitä vielä osattu ennustaa.

Erikseen mainittakoon, että pelkurit ja puolueettomat eivät päässeet enempää taivaaseen kuin helvettiin ja elivät sangen kurjasti varjoelämäänsä, tyhjää tavoitellen. Muistelen, että heistä sanotaan varsin rumasti myös Johanneksen ilmestyksessä.

Yleisesti Danten helvetti, kuten myös sen muut osastot ovat varsin kiinnostavia nimenomaan pannessaan erilaiset synnit arvojärjestykseen.

Synnillinen rakkaus ei Dantella ole järin paha asia ja se oikeuttaa toiseen piiriin, ellei nyt pahempaa ole omallatunnolla. Ahmatit kuuluvat jo seuraavaan ja vielä syvemmälle joutuvat saiturit ja tuhlaajat. Vihaiset ja kaunaiset ovat jo viidennessä pirissä ja sen jälkeen tulevat kerettiläiset ja sitten väkivaltaa käyttäneet. Kahdeksannessa piirissä ovat vilpilliset ja yhdeksännessä eli kaikkein syvimmällä petturit. Kauhein paikka on Luciferin kidassa jauhetuilla pettureilla, Cassiuksella, Brutuksella ja Juudaksella.

Muistelin joskus Muhammedin olleen yksi kolmesta petturista, kuten hän on tunnetussa keskiaikaisessa, keisari Fredrik II:n kirjoittamaksikin epäillyssä kirjasessa De tribus impostoribus. Dantella hän on kuitenkin kahdeksannessa piirissä, yksi epäsovun kylväjistä. Uskottiin näet hänen olleen kaunainen kardinaali, joka perusti oman uskonnon kuin ei päässyt paaviksi. Joka tapauksessa Muhammedin ikuinen rangaistus on kulkea sisälmykset ulkona, suolet jalkojen välissä roikkuen. Hän kuuluu vilpillisten laajaan joukkoon. Se taas on helvetin alimmassa osastossa, vaikka ei aivan pohjalla, kahdeksatta piiriä sentään.

Eri syntien rangaistukset ovat sinänsä kiinnostavia, mutta vielä kiinnostavampi on niiden hierarkia. Intohimo ja synnillinen rakkaus on paheista pienimpiä, ahneus on pahempi, mutta miksi? Ehkäpä siksi, että siinä ilmenee enemmän päättäväisyyttä ja tarkoituksellisuutta, tahdosta riippuvuutta. Saituus ja tuhlaavaisuus ovat vielä pahempia ja viha ja kauna edelleen niitäkin pahempia. Kaikki nämä synnit edustavat hillittömyyttä ja myös Aristoteles olisi epäilemättä ne tuominnut. Ovathan ne objektiivisesti huonon persoonallisuuden ilmentymiä.

Mutta näitä pahempia ovat väkivaltaa käyttäneet ja niihin kuuluvat myös kerettiläiset, jotka tekevät väkivaltaa itse Jumalaa kohtaan. Luontoa vastaan väkivaltaa taas tekevät sodomiitit ja itseään kohtaan itsemurhaajat.

Vilpilliset ja petturit ovat syntisistä pahimpia ja se selittyy näköjään sillä, että he ovat pahantahtoisia eivätkä vain heikkoja. Niistä mainittakoon vain liehittelijät ja imartelijat, jotka joutuvat uimaan suustaan valuneessa ulosteessa.

Kaiken kaikkiaan: kahden syvimmän piirin asukkaat ovat vakain tuumin rikkoneet totuutta vastaan ja Jumalahan on totuus, jos olen oikein ymmärtänyt.

Tämä oli jylhää tekstiä ja ymmärrän hyvin, että meidän aikamme haluaa selittää asiat toisin. Totuudellisuutta pidetään näinä aikoina usein tyhmyytenä ja ahneutta ja hillittömyyttä jopa hyveinä. Dante ei tietenkään ollut sama kuin kirkko, mutta luultavasti heijasteli yleisempiäkin käsityksiä kuin vain omia uniaan.

Tosikko tietenkin jää kysymään montaa asiaa: kun itse kukin meistä syntisäkeistä on tullut syyllistyneeksi enempään kuin yhteen syntiin, niin miten tuomio määräytyy? Kiertääkö tuomittu eri piirejä ja miten kauan missäkin viipyy. Luulen, että asia on näin ymmärrettävä. Jokaiselle ansionsa mukaan, mikä oli myös neuvostososialismin periaate.  Jedem das Seine, sanottiin jo sitä ennen Preussissa.

Samaan pyritään, tai ainakin pitäisi pyrkiä jokaisessa hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa. Esimerkiksi eläkkeethän määräytyvät tämän periaatteen mukaisesti, tai määräytyivät ennen raippaveroa. Mutta niistä en omalta kohdaltani sano kritiikin sanaakaan, enhän sellaista toistaiseksi edes saa, mikä on oma vikani. Toisin kuin Danten limbuksen asukkaat, elän iloisessa toivossa ja sehän on mainio olotila.

Varsinaisena kutsumuksenani on nyt ruohon leikkaaminen, mikä on periaatteessa ihan hauskaa, mutta saattaa pitemmän päälle käydä turhauttavaksi. Olen alkanut ajatella, ettei se työ tule koskaan valmiiksi. Jos näin on, meneekö se hukkaan?

Jos Danten aikana olisi ollut ihmisiä, jotka leikkaavat ruohoa vain sitä leikatakseen, hän olisi ehkä niitäkin mielipuolia kuvannut kirjassaan. Olisivatkohan he juuri limbuksessa vai kenties sentään helvetin puolella esimerkiksi neljännessä piirissä? Siellähän saiturit ja tuhlaajat vyöryttävät valtavia kuormia toisiaan soimaten.