Runoilijan kohtalo

 Poliittinen Puškin

Juri Družnikov, Vene müüdid. Eesti Raamat 2003, 349 s.

Juri Družnikov (Alperovitš) oli 1980-luvulla emigroitunut kirjallisuudentutkija ja kirjailija, joka uransa varrella kirjoitti muun muassa lapsille. Puškin oli muuan hänen suuren mielenkiintonsa kohde ja tämänkin niteen esseistä useimmat käsittelevät Puškinia.

Mukana on kyllä myös muun muassa Stalinin Kuntsevon huvilaa ja sinne johtajan kuoleman jälkeen perustettua museota käsittelevä essee. Kirjoittaja ehti nuorena opiskelijana vielä tutustua siihen ennen kuin museo vuonna 1956 pidetyn XX puoluekokouksen jälkeen suljettiin ja sitten hävitettiin.

On vahinko, että diktaattorien museot yleensä hävitetään. Olen itse käynyt Gorin Stalin-museossa ja onnistunut mielestäni suoriutumaan siitä merkittäviä henkisiä vaurioita kärsimättä. Koetetaan nyt ainakin meillä Suomessa pitää kiinni tuosta Lenin-sedän museosta. Tulevat sukupolvet tarvitsevat sitä, kuten me itsekin.

Tämän kirjan kiinnostavin luku ainakin minusta on nimeltään Puškin, Stalin ja muut runoilijat. Stalinhan oli myös nuoruudessaan lupaava runoilija (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=soselo ). Aitona kirjailijan a hän myös ymmärsi, mitä tällä ammatilla tarkoitetaan. Siinä on ennen muuta kyse mestaruudesta, kielen hallitsemisesta eikä ainakaan ensi sijassa agitaatiosta. Jälkimmäistä toki myös tarvitaan, ainakin diktatuureissa, mutta ei se mahtikäskyllä kirjallisuudeksi muutu.

Kirjoittaja toteaa, että kuuluisa lause ”Puškin on meidän kaikkemme!” (Puškin naše vsjo), jonka sivumennen sanoen myös Jeltsin runoilijan syntymän kаksisataavuotisjuhlassa vuonna 1999 juhlallisesti lausui, viittasi tietenkin siihen, että runoilija oli kaikkivoivan venäläisen hengen ilmaus, suuren, yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän symboli ja valtiollinen runoilija numero yksi.

Puškin värvättiin tietenkin myös niin sanotun neuvostovallan palvelukseen, toteaa kirjoittaja. Lenin luokitteli hänet vallankumoukselliseksi demokraatiksi ja jopa Lunatšarski arveli runoilijaa tarvittavan työläisten ja talonpoikien opettajana.

Aluksi Puškin, joka sentään kuului menneeseen maailmaan ja jopa aristokratian piiriin, ei kuitenkaan suinkaan noussut kumarrettavaksi puolijumalaksi. Hieman yllättävästi kirjoittaja kiinnittää tuskin lainkaan huomiota siihen, että ns. proletaaristen kirjailijoiden liike, joka yritti vallata koko kirjallisuuden kentän, päinvastoin hylkäsi tykkänään kaikki vanhat mestarit ja jopa koko mestaruuden käsitteen.

Mitäpä sijaa silloin olisi jäänyt tuolle menneen maailman riimittelijälle. Proletaarikirjailijoiden mielestä tarvittiin aivan uutta kirjallisuutta ja sitä kykenivät luomaan vain itse sen proletariaatin edustajat, joka oli ottanut vallan. 

Tokihan jo leniniläisen marxismin perusteet opettivat, että yhteiskunnallinen oleminen eli luokka-asema määrää tietoisuuden. Kuinka siis voitaisiin ignoroida tällainen, aivan perustavaa laatua oleva seikka. Asia nyt oli sillä tavoin, että vallankumouksen tehnyt uusi luokka tarvitsi uuden tietoisuutensa luoman uuden kirjallisuuden, eikä siinä ollut mitään tekemistä feodaaliyhteiskunnan arvoja heijastavilla menneisyyden jäänteillä.

Kuten tunnettua, proletaaristen kulttuurityöntekijöiden liike, joka ulottui kaikille aloille, oli itse asiassa jo saanut vallan käsiinsä 1920-30-lukujen taitteessa. Pöyhkeässä itsevarmuudessaan se halusi suistaa valtaistuimelta kaikki vanhan kulttuurin edustajat ja ”mesatrit” itse Maksim Gorkista lähtien. Majakovskia ei tarvitse tässä erikseen mainitakaan. Niin sanottujen kulttuurin mestarien auktoriteettiasema loukkasi työläistä, joka luokkavaistonsa varassa ymmärsi paremmin, mitä uusi yhteiskunta oli ja mitä se tarvitsi.

Stalin, joka itsekin oli runoilija, eikä huonoimmasta päästä, ei hyväksynyt tätä suuntausta. Virta käännettiinkin sitten voimalla toiseen suuntaan vuoden 1932 suuressa kirjailijakokouksessa ja ennen pitkää sama tapahtui kaikilla kulttuurin aloilla. Lyhyesti sanoen, vanhat ja uudet mestarit nousivat taas kunniaan. Niin sanotun proletaarisen kulttuurin johtohenkilöt syrjäytettiin ja aikanaan ammuttiin tuholaisina.

Tämä vallankumous ja vastavallankumous kirjallisuudessa oli äärimmäisen tärkeä historiallinen prosessi, jonka Družnikov sangen käsittämättömästi jättää vaille huomiota.

Olisihan ollut täysin mahdollista, että proletaarisen suuntauksen olisi vain annettu jatkua kulttuurin piirissä ja nuo erilaiset harrastelijat, joita nousi työpenkkien äärestä kuin sieniä sateella, olisivat saaneet rauhassa pitää hallussaan kulttuurin kentän. Mikään ei olisi ollut sen luonnollisempaa kuin että kaikenkarvaiset tolstoit, puškinit ja gogolit olisi sijoitettu kirjastojen myrkkykaappeihin sikäli, kuin niitä ei olisi makuloitu. Miksi ihmeessä vanhoja mestareita oikein tarvittiin?

Ilmeinen vastaus on, että niitä tarvittiin antamaan auktoriteettia sille uudelle sielujen insinöörien joukolle, joka nyt nousi laulamaan neuvostojen maan ja sen sankarien (ja mestarien) ylistystä. Siinä roolissa erityisen arvokkaita olivat Maksim Gorkin kaltaiset henkilöt, joiden mestaruuden jo porvarillinenkin maailma oli tunnustanut.

 He antoivat uudelle kulttuurille eräänlaisen successio apostolican. Se tarkoitti, ettei uusi kulttuuri ja kirjallisuus kasvanut tyhjän päälle, vaan nimenomaan kehitti eteenpäin sitä, minkä ihmiskunta oli saavuttanut vanhan vallan aikana.

Kirjailijaliiton äänenkannattajan, Literaturnaja Gazetan otsikon molemmin puolin sijoitettiin aikanaan Puškinin ja Gorkin kuvat. Siinä sitä siis mentiin, huipulta huipulle. Kullakin aikakaudella oli omat mestarinsa.

Družnikov hyppää lähes suoraan vuoden 1937 suureen Puškin-juhlaan, jota on tutkimuksessa runsaasti kuvattu. Sille on omistettu  ainakin yksi erikoisteoskin, joka on jossakin hyllyssäni.

Tuo juhla oli todella vaikuttava. Ensimmäisenä sosialismin vuonna, aikana. jolloin miljoonat vangittiin ja sadat tuhannet teloitettiin, juhlittiin myös suorastaan raivoisasti sosialistisen humanismin voittoa. Sen, mistä Puškin oli uneksinut, sen olivat kommunistit eli tarkemmin sanoen Stalin toteuttanut, kirjoitti merkittävä ajan kirjallisuusguru Kirpotin.

Todellakin, lausahtaa Družnikov hieman myrkyllisesti, koskaan aiemmin ei ollut yhden runoilijan kuoleman johdosta järjestetty yleiskansallista riemujuhlaa. Riemuitsevat kansanjoukot kantoivat myös Stalinin, Molotovin ja Ježovin kuvia.

Kirjoittaja kuvaa Stalinin ja Puškinin suhdetta laajemminkin ja toteaa, että vuonna 1941, kun Stalin nosti esille venäläisen kulttuurin suurmiehet osoittaakseen Hitlerin pöyhkeän russofobian arvottomuuden, oli Puškinin nimi ensimmäisten joukossa heti Leninin ja Plehanovin jälkeen.

Kirjoittaja katsoo, että Puškin-myytti oli vain osa venäläisestä supermyytistä, jonka ideana on ajatus Venäjän lunastajanroolista muiden kansojen joukossa. Puškinin hahmoa käytettiin myös suorastaan rintamatarkoituksiin. 

Hänen runonsa Venäjän parjaajille, joka oli tehty vuonna 1831, kun länsieurooppalaiset vallat uhkasivat sekaantua Puolan kapinaan, sopi tietenkin mainiosti myös palvelemaan stalinistista ekspansiota länteen. Kirjoittaja nimittää sitä häpeälliseksi ja se tosiaan sai osakseen ylenkatsetta jo aikanaan.

Puškinia voitiin tietenkin käyttää hyväksi myös 1940-luvun taistelussa ns. kosmopoliitteja vastaan, vaikka runoilijan venäläisyyden suhteen voi tehdä varauksia, kuten kirjoittaja huomauttaa. Družnikov myös esittää todisteita siitä, että runoilija olisi kovasti halunnut poistua Venäjältä, mutta ei saanut siihen lupaa.

No, mitäpä sanoakaan, toki kirjailijoilla on kohtalonsa vielä kuoleman jälkeenkin. Družnikovin tavoitteena on repiä myyttejä eikä pelkästään paljastaa niitä. Stalinismi oli värvännyt runoilijan palvelukseensa, mutta eihän tällä ollut kuolemansa jälkeen mahdollisuutta puolustautuakaan.

Sen sijaan kannattaa miettiä sitä, mitä olisi merkinnyt, jos Puškin yhtä hyvin kuin koko menneen maailman mestarien kirjallisuus olisi johdonmukaisesti Neuvostoliitossa hylätty, kuten jo oli alkanut tapahtua ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

Silloin ei totalitarismiin olisi jäänyt sitä aukkoa, jonka kautta ajatukset humanismista ja yleisinhimillisistä arvoista levisivät Neuvostoliiton intelligentsijan keskuudessa ja yhdistivät totalitarismin kriitikoita.

Puškinin ja muiden vanhojen kirjallisuuden ja kulttuurin mestarien rehabilitointi Stalinin aikana merkitsi itse asiassa sitä, että totalitaariseen kulttuuriin päästettiin vieras elementti. Puolueen papisto saattoi kaikin mokomin vakuuttaa, että uudet bolševistiset arvot olivat vain vanhojen luokkayhteiskunnnan arvojen edelleen kehittynyt ja niitä jalompi muoto.

Se, joka todella luki Puškinia, Tolstoita ja Dostojevskia, näki kyllä ennen pitää, ettei se ollut totta. Puškin valtiollisen juhlinnan kohteena vuonna 1937 oli kuin olikin enemmän kuin paradoksi. Se oli läpinäkyvä valhe ja aina löytyi niitä, jotka myös uskalsivat sen ymmärtää.

Karjalan leiri

 Patriotismi marssii lasten kengillä

Karjalan tasavallassa, Vatnavolokin kylässä on nyt keskitysleiri (https://daily.afisha.ru/news/43747-v-karelii-dlya-shkolnikov-postroili-kopiyu-detskogo-konclagerya-on-nuzhen-chtoby-vospityvat-patriotizm/ ). Sitä on tarkoitus käyttää koululasten patrioottiseen kasvatukseen.

”Kuolemanleiri” on puhtaasti lavastuksellinen ja se haluttiin aluksi sijoittaa Kontupohjaan, mutta sikäläiset asukkaat eivät sitä halunneet. Niinpä se sitten on puhtaasti fiktiivisenä luomuksena aivan mielivaltaisessa paikassa, hieman niinkuin Mandrogin turistikylä, joka pykättiin keskelle metsää ja joka koostuu muinaisvenäläiseen satumaailmaan sijoitetuista fantasiakohteista (https://mandrogi.ru/ ).

No, näinhän ihmisten mieltä hallitaan. Tosiasia on, että meidän kaikkien aivot ovat niin typerät, että ne kerralla pystyvät käsittelemään vain aivan primitiivisiä kuvia, eräänlaisia meemejä, joiden merkityksen kyllä saatamme tietää aivan harhaanjohtavaksi tai sitten ei. Isänmaata, sotaa, toisia kansoja ja vastaavia kovin monimutkaisia asioita vastaa lasten aivoissa muutama simppeli kuva, joka sitten ajan mittaan muodostuu vivahteikkaammaksi tai ei muodostu.

Muinaisesta Venäjästä voidaan luoda kuva satumaisena onnen maana, jossa venäläinen sielu pääsi vapaasti kukoistamaan ja loi oikeuden ja totuuden mukaisen yhteisön –ainakin ennen kuin Pietari I toi käärmeen eli länsimaisen kulttuurin keihäänkärjen tähän paratiisiin. Sota voidaan kuvata marttyyrien ja sankarien kulkueena, jossa hyvän voimat lopulta ja suurin uhrauksin löivät pahuuden.

Tässä liikutaan historiapolitiikan alueella ja siellä kannattaa koettaa lähestyä yleisöä samaan tapaan kuin Hollywoodissa tehdään: kun tarinat viritetään 11-vuotiaan tasolle, saadaan tuote, jonka potentiaalinen yleisö on maksimaalisen suuri. Amerikassa se merkitsee ennen muuta maksimaalista puhdasta tuloa, Venäjällä on taas ruvettu kantamaan huolta myös nousevan nuorison psyykkisestä manipuloinnista, itse asiassa eräänlaisesta moraalisesta varustautumisesta.

Suuri isänmaallinen sota on ilman muuta venäläisten suuri yhteinen kansallinen kokemus. Mielipidetiedustelut vahvistavat tämän täysin määrin.

Asiassa ei olekaan mitään kummallista. Sota vaati venäläisiltä niin tavattoman suuret uhrit, ettei asialla ole historiassa vertaa. Lännessä viime vuosikymmeninä runsaasti esille nostettu holokausti kalpenee sen rinnalla. Sitä paitsi venäläisten taistelulla oli hyvin konkreettinen merkitys: se esti vielä suuremman katastrofin tapahtumisen.

Venäjällä yhä suositussa laulussa Pyhä sota (Священная война) (https://www.google.com/search?q=%D1%81%D0%B2%D1%8F%D0%B7%D0%B5%D0%BD%D1%8F%D1%8F+%D0%B2%D0%BE%D0%B9%D0%BD%D0%B0&ie=utf-8&oe=utf-8&client=firefox-b-ab ) esitetään taistelu valon ja pimeyden, kahden vastakkaisen voiman välisenä konfliktina.

Asiaa on turha enemmälti kommentoida, todettakoon vain, että sellaisena sitä voitiin toki aikanaan kansalle myydä ja neuvostoliittolainen sotakirjallisuus oli sen mukaista. Meillähän tehtiin ihan samaa. Sotaveteraanin ja Stalingradin juoksuhautojen sankarin, Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo oli kirja, jonka näköala oli laajempi. Siksi sen julkaiseminen olikin Neuvostoliitossa mahdotonta.

Lapsille tai lapsenmielisille ei tietenkään kannata tarjota luettavaksi Grossmanin kirjaa. Heidän käsityskyvylleen sopivat sen sijaan kyllä patrioottiset leikit, joissa on jännittävää näpelöidä aseita ja tuhota päälle tunkevaa vihollista, joka haluaa orjuuttaa ja tuhota oman kansan.

Olga Bergholzin käsialaa on kuuluisa riimi: Ketään ei ole unohdettu, mitään ei ole unohdettu (Nikto ne zabyt, nitšego ne zabyto), jota jo neuvostoaikana yhä udelleen toistettiin. Sen tuntee jokainen.

Sehän on aika kiinnostava ja prima facie myös hyvin arvostusta ansaitseva tunnus. Unohtaminenhan merkitsee eräänlaista valehtelua.

Ongelmaksi kuitenkin tuli, että samaan aikaan, kun tätä tunnusta toisteltiin, valehdeltiin oikein urakalla. Sotaveteraani ja kirjailija Viktor Astafjev lausui perestroikan aikana, että kun hän lukee mitä sodasta on kirjoitettu, hänestä tuntuu siltä, kuin hän itse olisi ollut jossakin aivan toisessa sodassa…

Tässä on turhaa luetella tarkemmin mitä kaikkea neuvostoaikana unohdettiin. Omat tihutyöt omalla ja vihollisen puolella nyt ainakin ja samoin ne sotilaat, jotka olivat antautuneet vangeiksi tai peräti taistelleet vihollisen puolella. Vastoin yleistä tietoa jopa pyhästi vannottiin, ettei mitään joukkomittaista tai paljon muutakaan lipsumista puna-armeijan rintamasta koskaan tapahtunut.

Mutta sota on kuin onkin monimutkaisempi asia kuin sen propagandaversio ja väkivaltaa ja vääryyttä tapahtuu siinä aina sekä omia että vieraita kohtaan. Stalinin Neuvostoliitto ei tosiaankaan ollut poikkeus säännöstä.

Vanhan ranskalaisen kansakunnan määritelmän mukaan kansakunnalla täytyy olla hieman huono muisti. Ihan kaikkea ei yhtä lailla ainakaan ole syytä muistella (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=renan ). 

Venäjällä tätä sääntöä on tunnollisesti noudatettu, mutta ei vain siellä. Ikävät asiat, erityisesti sellaiset, jotka eivät kuuluneet yleisesti tiedettyihin, sopivat huonosti sankarillisen narratiivin kokonaisuuteen ja ne oli parasta unohtaa ja suorastaan kieltää.

Meillä Suomessa kaunokirjallisuus on yhä uudelleen saanut olla historian edelläkävijä ja historiallisen tietoisuuden muodostaja, hamasta Runebergista ja Topeliuksesta Väinö Linnaan. Myös Venäjällä ja varsinkin Neuvostoliitossa vain kaunokirjallisuus saattoi aina joskus puhkaista edes pieniä aukkoja siihen simppeliin oikeaoppisuuteen, joka vartioi Suuren isänmaallisen sodan koko kuvaa.

Luin aikoinaan aika lailla venäläistä sotakirjallisuutta, kunnes se rupesi hieman tökkimään. Iänikuisen tappamisen ja kärsimyksen tutkistelu olisi kai vaatinut sadomasokistisempaa persoonallisuutta.

Yleisvaikutelmakseni jäi, ettei venäläiseen kirjallisuuteen oikeastaan kuulu ketään Väinö Linnan vastinetta. Voinovitšin Ivan Tšonkin on kyllä hillittömän hauska, mutta ei varsinaisesti uskottava veijariromaani, jota voisi edes verrata Haanpäähän. Jonkin Konstantin Simonovin kirjat olivat kyllä uskottavia ja myös ns. kovaa kamaa, mutta niiden näkökulma rajoittui taisteluihin ja sen mukaiseen psykologiaan.

Lähimmäs kriittistä näkökulmaa tulivat sallituista kirjoista ehkäpä Grigori Baklanovin Heinäkuu -41 (Июль -41 года), joka eleettömästi veti esille vaiettuja asioita sodan alkupäiviltä.

Sellaista kirjaa, joka Linnan Tuntemattoman tapaan esittäisi virallisen todellisuuden rinnalla ja haastajana laajasti nimenomaan rintamamiesten näkökulman, ei ole sattunut käsiini. Ehkäpä Venäjällä ei ihan sellaista olekaan? Onhan suomalaisella kansakunnalla toki erityisluonteensa, kuten on sodillammekin, vaikka kaiken kannattaa muistaa olevan suhteellista.

Perestroika hajotti kommunistisen puolueen mahtailevan ja omahyväisen pönötyksen ja teki koko sen kertomasta tarinasta naurunalaisen –tai yritti ainakin. Farssia ei satojen miljoonien ihmisten tarinasta voi tehdä, eikä kaikkia niitä uhrauksia unohtaa, jotka siihen liittyivät. Suuri isänmaallinen sota jäi lähes koskemattomaksi kansakuntaa yhdistäväksi tekijäksi. 

Sen liian tarkka kaiveleminen on leimattu häpäisyksi, vaikka tutkijapiireissä onkin saatu sanoa yhtä ja toista. Se, mitä kansalle tarjoillaan ja mitä se tietää ja ajattelee, on toinen juttu.

Venäjän uudet historiapuistot kantavat tiettyä kirkollisuuden ja vanhan Venäjän leimaa. Sen rinnalla näyttää valtakunnan terävä pää haluavan nyt entistä enemmän nostaa esille myös kommunistisen hallinnon aikaisia saavutuksia ja sotahan on niistä ehdoton ykkönen. Siihen liittyvät massiiviset möhläykset ja ilkityöt nauttivat sen sijaan valtion epäsuosiota. Ihan kaikkea nyt ei ole syytä sentään muistaa.

On toki valitettavaa ja etenkin surkuteltavaa, että suomalaiset nyt leimataan kuolemanleirien pystyttäjiksi, joita vastaan on oikein ja upeata nousta taistelemaan aseen kanssa.

Mikäli Karjalassa haluttaisiin olla unohtamatta mitään ja ketään (nitšego i nikogo), olisi ehdottoman välttämätöntä nostaa esille myös niitä lukuisia dokumentteja, joissa suomalaisen hallinnon aikana tai sitä muistellessaan karjalaiset osoittivat olevansa/olleensa oloihin tyytyväisiä ja kertoivat suomalaisen hallinnon toimivan asiallisesti.

Toki toisenlaistakin oli, erityisesti nälkävuonna 1942. Olot olivat surkeat niillä venäläisillä, jotka vastoin Stalinin ankaraa käskyä olivat jääneet miehitetylle alueelle. Kaikki elämiseen tarvittava oli pyritty samaisen käskyn mukaisesti tuhoamaan sikäli kuin mahdollista.

Mutta ettäkö mitään ja ketään ei saisi unohtaa? Siinäpä se on kova vaatimus meillekin, mutta aivan erityisesti niille, jotka sitä nostavat esille.

Kotirintamalta

 Aikansa tarinoita

Pentti Haanpää, Yhdeksän miehen saappaat (1945). Teoks. Suomen kirjallisuuden valiot I, Valitut Palat 1975, ss.322-410.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suomalaisille ja koko Suomelle kansallisesti tärkeä ja jopa aivan keskeinen teos. Kyösti Skyttä sanoo, että se oli vapauttava sana, suomalaisen minän ankara protesti yliminäänsä vastaan. Se opetti, että sodassa voittaminen ja häviäminen ovat suhteellisia asioita: missä herrat voittavat, siinä saattaa kansa hävitä ja päinvastoin. Se näytti myös uudelle sukupolvelle, että Suomen kansa koostuu yhä eri heimojen edustajista, ja että merkittävin romaanien sisältä ja muoto on yhä etsittävä Suomen sydämestä sekä Lontoosta tai Pariisista.

On kiinnostavaa, etteivät ulkomaalaiset yleensä lainkaan tajua Tuntemattoman merkitystä Suomessa, jossa se on suunnilleen uuden kansalliseepoksen asemassa, osana Pohjantähden jatkumoa.

Muuan venäläinen historiantutkija linttasi Tuntemattoman –tosin elokuvamuodossa- aivan tyhjänpäiväiseksi jaaritukseksi, jossa ei ole edes juonta. Ainoa merkittävä asia, mikä pisti hänen silmäänsä, oli Vanhalan nauru tankin polttamisen jälkeen: siis sadistista tyydytystä…

Selvää on, että Tuntematon, joka edusti ns. matalaa katsetta, oli suomalaiselle rintamamiehelle sodan jälkeen äärimmäisen tärkeä kirja, minkä osoittavat jo sen myyntiluvut. Se oli varmasti hyvin paljon enemmän kuin tarina muutamista nuorista miehistä rintamalla. Se oli koko Suomen selviytymistarina nähtynä juoksuhaudan tasolta. 

Silloinhan puhuttiin vielä juoksuhaudoista, millä viitattiin pitkin maastoa juokseviin kaivantoihin. Myöhemmin sana korvattiin taisteluhaudalla, minkä piti paremmin kuvata noiden rakennelmien todellista tarkoitusta: juokseminen sitä paitsi saattoi laukaista paniikkireaktion, juostaan nyt sitten, kun nämä ovat kerran sitä varten. Oli kyllä varomatonta jättää paikalleen sana hauta. Olisi voinut pikemminkin ehdottaa vaikkapa tulitusojaa.

Mutta tämä vie pois itse asiasta eli sodan mieltämisestä psyykkisenä suorituksena. Sodanjohdon mielestä kyse oli ennen muuta strategiasta ja taktiikasta, kaluston ja elävän voiman käyttämisestä rationaalisesti tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Montun pohjalta katsoen asia näytti toiselta.

Tietenkin sodan todellinen dramatiikka sisältyi taisteluihin, jotka kuitenkin jatkosodassa veivät vain murto-osan koko asiaan käytetyistä vuosista. Talvisotahan taas oli yhtä intensiivistä taistelua ja sen tunnelmat sen mukaisia.

Jatkosota koostui enimmäkseen arkipäivästä. Sinne komennetuille miehille se oli ympäristö, johon oli sopeuduttava. Johann Huizinga, joka on pohdiskellut kulttuuria leikkinä, toteaa sodankin olevan sellaista. Tokihan se on kovien miesten kovaa leikkiä, jossa panokset ovat suurimmat mahdolliset.Se on siis muun muassa jännittävää.

Mutta mukana ovat myös pehmeämmät miehet sekä lisäksi myös kaikki vastahakoiset, lusmuilevat ja muuten vain epäviihtyvät. Sota merkitsi vuosia, joista oli koetettava puristaa edes jollakin tavalla mielekästä elämää.

Haanpää, toisin kuin Linna, ei kuvaa taisteluita lainkaan. Hänen henkilöhahmonsa tekevät kuka mitäkin sodan oloissa, jotka monella tavalla rajoittavat elämää. Rintamalla joku joutuu mielettömän pelihimon valtaan, toiset ryyppäävät ja rietastelevat lomilla sen minkä pystyvät. Jollakin kuluu sota-aika suutarinverstaassa ja joku saa kunnian osallistua peräti kirkon rakentamiseen vihollisen maaperällä.

Suomenkin armeijassa ymmärrettiin hyvin mielialan ylläpitämisen merkitys. Viihdytyskiertueet olivat kuitenkin harvinaisia ilmestyksiä eikä kaikkialla kai oikein saatu aikaan merkittävää urheilutoimintaakaan. Loma sen sijaan oli aina kaikille ehdoton kohokohta ja Haanpään sankarit ovat enimmäkseen lomailijoita.

Jo tämä seikka tekee kirjasta arveluttavan sen diskurssin piirissä, joka näki sodassa ennen muuta taistelun isänmaan kohtalosta. Jätkällä se asia jäi yleensä tajunnan ulkopuolelle, kun oma arkipäivä oli sitäkin keskeisempi. On Haanpään henkilöissä joku upseerikin, mutta myös heitä kiinnostaa eniten henkilökohtainen kohtalo, oma elämä.

Linnaan verraten tässä onkin muuan merkittävä ero: Haanpää kuvaa laajasti henkilöidensä taustoja, Linna ei. Jotenkin Linnan henkilöt tuntuvat enemmän sotilailta kuin Haanpään miehet, joille valtion vaatteet on vain puettu päälle, mutta joita ei näe taistelemassa. Toki kaikki ovat suomalaisia miehiä ja enimmäkseen nuoria ja kaikille sota merkitsee ylhäältä annettua komennusta. Sotaan leikkinä kuuluvat asiat eivät tempaa ketään mukaansa. Niin sanottuja sotahulluja on vain Linnalla.

Kun Linnan sota koostuu etupäässä taisteluista, kuluu Haanpään miesten aika loputtomassa joutenolossa, ellei sitten päästä rellestämään lomalle. Molemmille on yhteistä saksalaismallisen kantapäiden paukuttelun ylenkatsominen. Haanpäätä tyypillisimmillään on savolaispojan vastaus, kun asennon vetelyyttä moititaan: ”Mitteepä se köyhä kovin julumistelemaan”.

Tämä laitoksen lyhyessä esipuheessa kerrotaan, että Yhdeksän miehen saappaita voidaan pitää Tuntemattoman suoranaisena edelläkävijänä.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään pamfletti. Veijariromaanina sitä voi lukea, mutta aikanaan sillä epäilemättä oli tärkeä merkityksensä myös sodanajan pateettisesta diskurssista poikkeavana näkemyksenä, jossa yksilön konkreettinen kokemus nousi keskiöön.

Kun Tuntematon kertoi miehistä rintamalla, kertoi Haanpää heistä kotirintamalla, jossa pistäytyminen oli aina jokaisen toiveissa päällimmäisenä.

Pienet voitot rintamamiehen henkilökohtaisessa elämässä liittyivät naisiin, viinaan. voihin, kahviin ja vastaavaan. Sodan jälkeen se kaikki taas olisi jokapäiväistä elämää eikä harvinaista herkkua, kenties. Sitä piti vain odotella.

Suomi Suomeksi

 Suomalaista minää etsimässä

Kyösti Skyttä, Oisko maata armaampaa eli suomalainen minä. WSOY 1977, 236 s.

Kyösti Skyttä oli aikansa merkittäviä intellektuelleja. Sotaan hän ei ihan ehtinyt, modernisteihin tai vihaisiin nuoriin miehiin hän ei samaistunut vaikka olikin aika vihainen.

Hänet luetaan varmastikin kekkoslaisiin, vaikka tässäkin kirjassa hän myös sivaltelee UKK:ta ja varsinkin hänen kulttiaan aika riuskasti. Niin Kekkosen ymmärtäjiä kuin olikin, hän myös kirjoitti Ryti-elämäkerran, josta en nyt sen enempää muista, kuin sen, ettei se mikään mustamaalaus ollut.

Tämän kirjan, oikeastaan esseekokoelman avain on Harald Schelderupin aikoinaan hyvin tunnettu kirja Neuroosit ja neuroottinen luonne, jonka muistan itsekin lukeneeni. Kuten Freud, myös Schelderup löytää neuroosin miltei mistä tahansa. Se tarkoittaa vain, etteivät psyyken asiat ole, kuten niiden pitäisi olla. Idea terveestä mielestä ihanteena siis oletetaan ja saman teinhän täytyy olettaa myös epäterve mieli ja miksen saman tein myös yhteiskunta.

Neuroottiselle luonteelle on ominaista 1. estyneisyys 2. huonommuudentunto ja 3. riippuvuus. Lisäksi se ilmenee poikkeavana tai alamittaisena seksuaalisuutena. Hyvät ihmiset ovat usein neuroottisia, mutta neuroottiset ovat sitä omalla tavallaan. Terveesti hyvä ei myönny kaikkeen mahdolliseen. Neuroottisesti hyvä sen sijaan omaksuu velvollisuuksia, jotka eivät ylitä vain hänen omiaan, vaan myös muiden mahdollisuudet. Tämän kääntöpuoli on, että neurootikko sanoo ”ei” mihin tahansa järkeväänkin ehdotukseen.

Skytän ideana on, että Suomi ei ole henkisesti kyennyt tulemaan sellaiseksi, kuin sen pitäisi olla, siis omaksi itsekseen, koska se on jäänyt neuroottiseen riippuvuuteen muista, tarkemmin sanoen läntisestä maailmasta. Länsi muodostaa suomalaisen yliminän, joka periytyy ruotsalaisesta herruudesta.

Maalais- ja työväestö eli yhteinen kansa on kokenut omaan olemukseensa ja kieleensä kohdistuvaa torjuntaa yliminän taholta vuosisatojen ajan ja sen vuoksi se on turhautunut ja myös kieltänyt arvon herrojen kulttuurilta, joka sitä halveksii.

Mikä sitten on se Suomen todellinen, oikea olemus, joka halutaan neuroottisesti kieltää? Se on sen itäisyys, todellinen suomalaisuus. Suomen tulemista omaksi itsekseen tekijä kutsuu suomettumiseksi samassa hengessä kuin Kekkonen eräässä tunnetussa kirjoituksessaan. Suomen todellinen kutsumus on elää rinta rinnan itäisen naapurin kanssa eikä etuvartiona sitä vastaan.

Suomalaisuuden etsijät eli suomettajat sanan positiivisessa mielessä (!) kirjoittaja löytää samalta suunnalta kuin Raoul Palmgren 40-luvun pamfletissaan Suuri linja. Siellä ovat Sprengtporten, Armfelt, Arwidsson, Snellman ja muut Venäjä-yhteistyön miehet, jotka kehottivat hylkäämään ruotsalaisuuden ja ryhtymään suomalaisiksi.

Vuosina 1808-09 suomettumisesta, Ruotsin hylkäämisestä ja Suomeksi ryhtymisestä löytyi Suomen pelastus ja samaan tapaan kävi jatkosodan jälkeen, mutatis mutandis. Paasikivi ja Kekkonen jatkoivat Venäjän-politiikassaan nimenomaan suurta kansallista linjaa eivätkä livenneet siltä opportunismin hengessä naapuria nöyristelläkseen.

Läntinen, tässä tapauksessa nimenomaan ruotsalainen yliminä oli 1800-luvulla hyvin konkreettisesti vaikuttamassa myös uuden suomalaisen sivistyneistön syntyessä. Muuan sen ilmenemismuoto oli ruotsinkielinen ja – mielinen anoppi, jonka kouluttautuneet suomalaiset usein saivat… Suomettaren perustajan, Paavo Tikkasenkin suku ruotsinkielistyi anoppienergian voimalla.

Skyttä todistaa monella argumentilla, että todellinen suomalaisuus on kotoisin nimenomaan Itä-Suomesta, jota muualla on koetettu hylkiä ja rajoittaa. Yliopistonkin tämä osa Suomea sai vasta myöhään. Historiaa on väännetty väkisin länsisuomalaiseksi, vaikka maamme varsinaiselle suomalaistumiselle Länsi-Suomella ei ole ollut oikeastaan mitään annettavaa.

Modernistien sodanjälkeisen sukupolven Skyttä lyttää mehuttomana ja hengettömänä. Se edusti aatteetonta, päämäärätöntä, hajoavaa ja kyynistä länttä. Se vieroksui isänmaallisuutta ja kaikkia ideologioita, sosiologia a la USA oli sen lempitiede... Ihminen oli sille yhteiskunnan keskipiste, jonka ei tullut etsiä elämänsä tarkoitusta historiasta, aatteellisuudesta ja joukkoliikkeistä. Nuori sukupolvi oli kansainvälisyyden kannalla, mutta kansainvälisyys oli sille anglosaksisuutta.

No, näinhän se oli. Itse asiassa nuo modernistit rupesivat kyllä kannattamaan Kekkosta, mutta siihen meni aikaa. He etsivät niin innokkaasti lyhty kädessä uutta runoa ja uutta romaania, että heiltä jäi täysin huomaamatta Linnan vuonna -54 ilmestynyt Tuntematon sotilas.

Tuntematon oli Skytän mielestä vapauttava sana. Se oli Seitsemän veljeksen jatko-osa, suomalaisen minän ankara protesti yliminäänsä vastaan…

Skytän ajatuksenjuoksu vaikuttaa joskus hieman ongelmalliseltakin, mutta epäilemättä hänen tapansa katsoa asioita on oikeutettu sekin. Tai näin ainakin voitiin ajatella vielä siihen aikaan, kun ajatuksenvapautta ja älyllistä liikkuvuutta pidettiin kunniassa. Nykyäänhän pelkästään sana suomettuminen, jota Skyttä käyttää teknisenä terminä, tekisi hänen ajatuksistaan mahdottomia ns. edistyksellisissä piireissä.

Toki myös venäläistäjät aikoinaan yrittivät lyödä kiilaa suomen- ja ruotsinkielisten välille ja vakuuttaa edellisille, ettei ole heidän etujensa mukaista mennä mukaan ruotsinmieliseen politiikkaan. Eihän se ollutkaan ja Snellmanin johdolla suomalaisuus saavutti kauneimmat voittonsa venäläisten suosiollisella avustuksella.

Mutta oliko venäläisten strategian mukaista nimenomaan lyödä kiilaa kieliryhmien väliin ja sen onnistumiseksi auttaa sitten hiukan ja vähän aikaa suomalaisuusliikettä?

Toki se niinkin oli, mutta kuten Snellman totesi, valistumattomalle suomalaiselle rahvaalle oli yhdentekevää, oliko sitä hallitsevan herrasluokan kieli venäjä vai ruotsi. Sivistynyt suomalainen kansa sen sijaan piti oman kielensä puolta.

Skyttä vertaa ruotsinkielistä herrasluokkaa siirtomaaherroihin, joita varsinainen kansa kiinnosti vain riiston kohteena. Tämä on ihan perusteltu näkökulma, ainakin mikäli ei rajoituta kieleen, vaan puhutaan ruotsinmielisistä, sen ajan oligarkiasta. Suomalaisuusliikehän sai sitten johtavan aineksensa ruotsinkielisen sivistyneistön piiristä, mutta se on jo toinen tarina.

Skytän historiakuvassa on muutama heikko kohta, vaikka suuri linja onkin uskottava. Luottamuksellisten suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden luominen 1920-30-luvulla ei ollut mitenkään yksinkertainen tehtävä sikäli kuin se sanan varsinaisessa merkityksessä oli edes toivottava. Toki poliittisella, valtiollisella tasolla se on kuviteltavissa.

Kyllä meillä tehtiin senkin asian hyväksi aika paljon, vaikka toki oli myös sekä oikealla että vasemmalla myös niitä, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sabotoivat isänmaan asiaa. Onhan niitä nytkin.

Skyttä on aika hyväuskoinen katsoessaan, että Venäjän tarpeet Suomen suunnalla olivat ja ovat vain niin sanotusti geopoliittiset, turvallisuudesta lähtevät. Toki hän myös mainitsee Venäjän (joka on Neuvostoliiton olemus) pyrkimyksen palauttaa menetetty suuruutensa sodan jälkeen.

Suomi oli poikkeustapaus, usein ja monessa asiassa historiansa aikana. Läntisen yliminän näkökulmasta sen politiikka erityisesti toisen maailmansodan jälkeen oli vääristymä, suomalaisesta näkökulmasta katsoen se taas merkitsi Suomen tulemista sellaiseksi, kuin sen tuli ollakin, sitä sopi sanoa vaikka suomettumiseksi.

Nykyäänhän suomettumis- termin käyttäjät säännöllisesti sotkevat toisiinsa nerokkaan ulkopolitiikan ja sen myötä syntyneet lieveilmiöt: nöyristelyn, valehtelun, Moskovan tietä tapahtuneen kieroilun sisäpolitiikassa ulkopolitiikan nimellä ja niin edelleen.

Mutta kaikilla aikakausilla on omat lurjuksensa ja tolvanansa yhtä hyvin kuin sankarinsa ja usein jopa marttyyrinsä. Tyhmyys on aina tiivistynyt joukoissa ja näin lienee vastakin. Ne sopulit ja pelurit, jotka siinä elävät ja sitä hyödyntävät, eivät lopu koskaan.

Skyttä ei kuulunut niihin, vaikka eli toki oman aikakautensa rajoitusten piirissä hänkin.

Kahden aikakauden kirjoja

 Kaunokirjallisuutta

Martti Merenmaa, Vilpitön usko. Gummerus 1935, 304 s.; Veijo Meri, Sotaromaanit 1: Vuoden 1918 tapahtumat (1960), Tukikohta (1964) Otava 1961, 251 s.

Onpa jännittävää huomata, että näiden kirjojen ilmestymisen välillä on kulunut aikaa vain 25-29 vuotta. Kuitenkin ne tuntuvat tulevan aivan eri maailmoista.

Merenmaan kirja kuuluu ehdottomasti kaunokirjallisuuteen sanan alkuperäisessä mielessä. Meren kirjojenkaan tuskin voisi sanoa kuuluvan rumakirjallisuuteen, mikäli sellaista sanaa käytettäisiin, kuten oikeastaan asiaan kuuluisi. Kuitenkin niissä on aivan toisenlainen ote.

Merenmaan suku oli peräisin Itä-Karjalasta ja hän oli peräti runonlaulaja Arhippa Perttusen sukua. Nuorena hän ehti monenlaiseen puuhaan, opiskeli jopa Pietarin taideakatemiassa ja palveli sitten sisällissodassa valkoisessa armeijassa. Varsinaisen toimentulonsa kirjailija sai lehtimiehenä.

Kirjailijana Merenmaa kuului ns. Toukokuun ryhmään yhdessä Uuno Kailaan, Lauri Haarlan, L. Onervan ja eräiden muiden kanssa. Hän julkaisi myös lehteä Kauno-sanomat. Hänet laskettiin usein kirjailijoidemme eturiviin, kuten osoittaa Urho Verhon teos, jonka nimenä on Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan. Kirjailijoiden elämäkertoja.  Merenmaa kuoli vasta vuonna 1972.

Merenmaan isä oli veturinkuljettaja ja poika siis ehdottomasti tunsi sen miljöön, jota tässä romaanissaan kuvaa. Siinä päähenkilönä on muuan yksinkertainen ja puhdasmielinen poika, joka siirtyy maalaistalosta rautateiden palvelukseen ja siinä samassa modernin maailman paheiden ja intrigien piiriin.

Kuitenkin hän säilyttää uskonsa ihanteisiin, tuon raamatussa mainitun vilpittömän uskon, joka saattaa näyttää naiiviudelta ja ehkä sitä onkin. Sitä näyttäisi esiintyvän nimenmaan naissukupuolessa, mikä juuri antaa sille erityistä arvoa.

Sitä sankari etsii ja sen hän myös löytää. Uskonnollisuutta hänestä ei oikein löydy ja panettelija leimaakin hänet ateistiksi, mikä uhkaa aiheuttaa työpaikan menetyksen… Uskonnolliset intoilijat, sivumennen sanoen, osoittautuvatkin yleensä ulkokullatuiksi narsisteiksi.

Kaiken kaikkiaan tarina ei ole erityisen dramaattinen, mutta kyllä sujuvasti kirjoitettu ja sisältää paljon ajankuvausta. Syrjäisen maaseudun olojen tavaton arkaaisuus pistää silmään. Rautateiden moderni maailma ja pikkukaupungista avautuva meri on toista. Kaukomaat ovat siellä jo ikään kuin sataman takana ja rautatie johtaa lopulta sinne.

Romaanin kuvaama arvomaailma on sangen ahdashenkinen niin maalla kuin itse asiassa myös kaupungissa ja aivan erityisesti asia koskee sukupuolielämää. Mutta tämänhän voi todeta muustakin ajan kirjallisuudesta, aina Joel Lehtosta myöten. Porvarillisen ja talonpoikaisen miljöön ulkopuolelle sijoittuvat jätkät ovat sitten asia erikseen.

Veijo Meri on tietenkin Merenmaan aikalainen, mutta eri sukupolvea. Hän kasvoi kasarmiympäristössä ja tuntee siksi ainakin jonkin puolen sotilaselämästä, vaikka ei mihinkään sotaan osallistunutkaan, toisin kuin Merenmaa.

Sotienjälkeinen välisukupolvi joka tapauksessa tuotti niin sanotut vihaiset nuoret miehet, jotka yrittivät uudistaa kirjallisuutta ja saman tein koko yhteiskunnan arvomaailmaa.

Jälkikäteen katsoen heidän merkityksekseen jäi tien valmistaminen suurille ikäluokille ja niiden kulttuurivallankumoukselle, mutta kyllä hekin jo ilmensivät suurta irtiottoa siitä ikiaikaisen traditionaalisesta ja talonpoikaisesta suomalaisuuden maailmasta, joka vielä on vahvasti Merenmaan romaanin taustalla.

Meren Vuoden 1918 tapahtumille on ominaista eräänlainen kovaksi keitetty, toteava tyyli, jossa asioita ei jäädä päivittelemään eikä selittelemään. Ne vain tapahtuvat.

Absurdissa ja groteskissa ympäristössä käsittämätön ja kammottava on muuttunut normaaliksi. Kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään, saati johtavan sitä toimintaa, joka tapahtuu. Älyttömät laumareaktiot ilmenevät tyttöpunakaartilaisten suorittaman joukkomurhana, mikä ennen pitkää takaa heidän oman teloituksensa. Valkoisella puolella joukkojen johtamista yrittävä älykääpiö tapattaa itsensä keikkuessaan juoksuhaudan reunalla pistooleineen.

Tapahtumissa on paljon selittämätöntä ja itse asiassa muuta ei oikein olekaan. Mukaan sopivat hyvin niin yllättävä puolen vaihdos ja kaverien tappaminen kuin veijarimainen hevosen huijaaminen vankileiriltä. Järjetön on muuttunut normaaliksi ja keskushenkilöiden absurdia tavoitteleva kielenkäyttö tuntuu sopivan juuri tähän kummalliseen maailmaan.

Tukikohta tapahtuu jopa selvästi ilmoitetussa ajassa ja paikassa: Kivennavan Lipolan kylässä talvisodan alkaessa. En ole selvittänyt itselleni, mitä siellä oikeasti tapahtui. Venäläinen wikipedia mainitsee kylän tulleen valloitetuksi sodan kolmantena päivänä.

Romaanissa tukikohtaan saapuu nuoria miehiä, joiden mielenkiinto kohdistuu etupäässä kylään jääneeseen opettajattareen. Varusmiesmäistä keppostelua riittää ja puheet ovat kasarmimaista hevosenleikkiä ja nokkeluutta. Naapurin puolen sotavalmisteluja ei oteta ihan vakavasti, vaan todistellaan yhä uudelleen, etteivät ne nyt ainakaan voi olla tulossa.

Kun ne sitten tulevat, ei asiaa olla aluksi uskoa, mutta pienestä joukosta tehdään pian selvää. Eiväthän miehet ole edes tulleet asentaneeksi konekivääriä ampumakuntoon ja bunkkerikin on valmistautumaton ottamaan vihollista vastaan.

Romaanille on ominaista hyvin samanlainen absurdi tunnelma kuin Vuoden 1918 tapahtumille. Kaikki tuntuu aluksi olevan vain jotenkin kummallisella tolalla, mikä kelpaa lähinnä vitsailun aiheeksi. Äkkiä se muuttuu  raa’aksi todeksi.

Tämä sodan maailma on tietenkin hyvin kaukana Merenmaan rauhanaikaisesta idyllistä. Merenmaan nuoret miehet harrastavat myös hevosenleikkiä topparoikassa ja tytöt kiinnostavat heitä kovasti, mutta puheet ovat hyvin siistejä ja ehkä jopa ajatukset…

Eivät ne puheet riettaita ole Merelläkään, mutta sodan maailma eroaa joka tapauksessa jyrkästi rauhanaikaisesta. Kuvauksen tekniikka on myös erilaista ja tuntuu, että Meri pysyttelee koko ajan tiukasti nykyisyydessä siinä kuin Merenmaan henkilöiden historia ja pyrkimykset ovat koko ajan läsnä.

Mutta miksipä verratakaan keskenään noin erilaisia kirjoja? Syy vertailuun juuri tässä ja nyt on se, että kirjat sattuivat samaan aikaan tulemaan mukaan kirjaston hyllyltä. Ja on kuin onkin kiinnostavaa ajatella sitä tavatonta eroa, joka on niin lähellä toisiaan ilmestyneillä kirjoilla.

Kyllä se sota-aika oli suuri vedenjakaja.

Hackzell

 Tekijämiehiä

Martti Häikiö, Antti Hackzell. Karhunkaatajasta rauhantekijäksi. Docendo 2020, 395 s.

Antti Hackzellin tuntevat kaikki sodanedellisen Suomen historian kanssa askaroineet, mutta varsinaiset suurteot näyttävät hänen kohdallaan jääneen tekemättä. Halvaus juuri ennen Moskovan neuvottelujen alkamista vuonna 1944 katkaisi työn ja myös pääministeriys jäi aivan lyhyeksi.

Todellisuus on monimutkaisempaa. Hackzell ei kukaties päässyt tai joutunut poseeraamaan suurten ratkaisujen allekirjoittajien joukossa, mutta hänen roolinsa niiden synnyssä oli siitä huolimatta hyvin suuri. Tämän asian merkitystä korostaa se, että vastuun kantajan rooli ei yleensäkään ole ollut tavoiteltu silloin, kun kyseessä ovat vastenmieliset ja vihatutkin ratkaisut, jotka silti saattavat olla välttämättömiä.

Inhimillisesti katsoen varmoihin yrityksiin sen sijaan aina löytyy miehiä ja nykyään voidaan käyttää naisiakin. Kukapa ei muistaisi sitä kuvaa, jossa O.V. Kuusinen poseeraa yhdessä Stalinin ja muiden maailman mahtavimman sotilasvallan napamiesten kanssa joulukuun alussa vuonna 1939. Ikuista kunniaahan siitä oli silloin luvassa.

Hackzell kuului autonomian ajan Venäjän-tuntijoihin, joiden joukko ei ollut kovinkaan laaja. Paasikiveähän on aina pidetty sellaisena ja hän todella tekikin töitä sen asian eteen, mutta ei kuitenkaan koskaan joutunut pitkiä aikoja toimimaan puhtaasti venäläisessä ympäristössä.

Sama tavallaan kyllä pitää paikkansa myös Hackzelliin nähden. Pietari oli kuin olikin myös joiltakin osin suomalainen miljöö, joka tarjosi työtä suomalaisten asioita ajavalle juristille. Toki se lisäksi oli imperiumin pääkaupunki, jossa oli opittava talon tavoille ja josta avautuivat näköalat maailmanpolitiikkaan.

Sortovuosina Hackzell omaksui perustuslaillisen nuorsuomalaisuuden. Sota-aikana hän avusti vangittuja suomalaisia ja muun muassa järjesti Svinhufvudille herrasväen arvolle sopivan siirron Siperiaan normaalin, tylyn etappikuljetuksen sijaan.

Sodan jälkeen Hackzell toimi Viipurin läänin kuvernöörinä ja harjoitti maltillista politiikkaa aikana, jolloin venäläisvastainen hysteria löi maassamme yli ja esimerkiksi maalaisliiton piirissä suosittiin summittaisia karkotuksia. Hackzell, maailmanmies, ymmärsi tuon lyhytnäköisen politiikan turmiollisuuden. 

Maaherran pesti jäi lyhytaikaiseksi ja sen jälkeen Hackzellin uran merkittävimmät vaiheet sijoittuivat ulkoasiainhallintoon ja työnantajien keskusliittoon.

Moskovan lähettiläänä (suurlähettilään titteli ja ranki tuli käyttöön vasta sodan jälkeen) Hackzell korosti suhteiden normalisoinnin ja kaupan lisäämisen merkitystä.

Jälkimmäinen edistyi vain vähän, mikä johtui sekä suomalaisten passiivisuudesta, että venäläisten haluttomuudesta. Jälkimmäiset pyrkivät määrätietoisesti sitomaan kaupan laajentamisen poliittiseen lähentymiseen, kuten laaja dokumenttiaineisto osoittaa.

Noina vuosina muistan lähettilään laatineen Suomen ja Neuvostoliiton suhteista muistion, jossa hän korosti sitä, että nykyaikainen sota vaati pitkää ja monimuotoista valmistelua. Siihen valmistauduttiin jo rauhan aikana sekä fyysisesti, aina rautateiden rakentamista myöten, että henkisesti. Suomen etu edellytti, ettei sotaa valmistelevaa mielialaa lietsottaisi. Tämä oli tietenkin täysin vastakkainen näkemys AKS:n pyhän vihan nimiin vannovalle ideologialle.

Hackzell ei kuitenkaan päässyt venäläisten silmissä suosioon, vaan ainakin 30-luvulla hänen etenemisensä haluttiin estää neuvostoliittolaisella parjauskampanjalla. Muuan argumentti oli hänen harrastuksensa antiikkiesineiden kauppaan ja suoranaiseen keinotteluun, jolloin hän oli läheisissä suhteissa kultaseppä Fabergéhen. NKVD taas luokitteli Fabergén vakoilijaksi.

Tämä tahra Hackzellin maineessa on seurannut häntä tähän päivään asti venäläisessä tutkimuskirjallisuudessa. Nähtävästi se perustuu yksipuoliselle asioiden tuntemukselle. Asiaa monipuolisesti tutkinut Häikiö ainakin antaa Hackzellille synninpäästön.

Hackzellin ulkoministerikausi Kivimäen hallituksessa venyi vastoin kaikkia odotuksia kolmivuotiseksi ja sen aikana Suomi luotsattiin pohjoismaiseen puolueettomuuteen. Tästä Häikiö antaa suuren tunnustuksen kansainvälisissä asioissa kokeneelle ja laajat verkostot omanneelle Hackzellille.

Pikkuvaltiot olivat vaihtotavaraa sodanedellisissä suurvaltojen peleissä, kuten tuon ajan suurpolitiikasta väitellyt Häikiö hyvin tietää. Niin sanottuja turvatakuitahan Suomi ei voinut saada muualta kuin Saksasta ja Neuvostoliitosta, mutta kun niitä ei haluttu, jäi realistisena vaihtoehtona jäljelle vain pohjoismainen puolueettomuus, mikä ei tietenkään monia miellyttänyt enempää meillä kuin muualla.

Työnantajien keskusjärjestön johtajana Hackzell luotsasi työnantajat kohti työehtosopimuksia ja jopa antoi nimen kuuluisalle tammikuun kihlaukselle, joka syntyi talvisodan hengessä.

Talvisodan henki oli mitä todellisin asia, josta todistavat lukemattomat dokumentit, mutta olisi erehdys luulla, että se syntyi noin vain itsestään ja ettei siihen ja sen ylläpitämiseen olisi liittynyt ongelmia. Itse asiassa se oli herkkä asia, jonka säilyttäminen sodan jälkeen ei ollut niinkään helppo tehtävä.

Hackzellin uran huipentuma ja samalla päätös oli Suomen luotsaaminen rauhaan vuonna 1944. Mannerheimin valinta presidentiksi vapautti maan Rytin henkilökohtaisesti antamasta vakuutuksesta (mikä ei siis täytä mitään sopimuksen tunnusmerkkejä), mutta tie rauhaan ei suinkaan ollut sillä selvä.

Häikiö esittää tässä kirjassaan luultavasti seikkaperäisimmän saatavilla olevanselostuksen koko siitä prosessista, joka tarvittiin neuvottelujen aloittamiseksi Moskovassa syyskuussa 1944.

Tutkijat ovat puhuneet paljon Saksan valmistelemasta Suomen miehityksestä ja nostaneet esille myös konkreettisia valmisteluja. Asian vaikutus suomalaisten päätöksiin oli hyvin merkittävä. Vaara väistyi tai ainakin oleellisesti väheni vasta saksalaisten joutuessa perääntymään Virosta.

Mieleen tietenkin tulee, millaiset mahdollisuudet Suomella olisi ollut erillisrauhaan aiemmin –joko syksyllä 1943 tai keväällä 1944, kun sen elintarvikehuoltokin oli ratkaisevalta osin Saksan varassa. Toki rauhaa tarjottiin jo syksyllä 1941, mutta sen voi pitemmittä puheitta kuitata puhtaaksi propagandaksi ja psykologiseksi sodankäynniksi.

Häikiö panee suuren merkityksen sille, että Hackzell onnistui varmistamaan Ruotsilta lupauksen pelastaa Suomi nälänhädästä ainakin joksikin aikaa erillisrauhan solmimisen jälkeen.

Myös poliittinen taistelu rauhanneuvottelujen aloittamisesta oli tiukkaa. Myös kokoomus, Hackzellin oma puolue oli sangen vastahakoinen ja paradoksaalisesti pääministerin tärkein tukiryhmä olivat sosialidemokraatit.

Moskovassa Suomen valtuuskunta joutui odottamaan viikon ilman, että tapahtui mitään. Lubjankasta kivenheiton päässä sijaitsevassa Savoy-hotellissa sen keskusteluja salakuunneltiin ja Häikiö päätteleekin, että venäläiset sen perusteella katsoivat parhaaksi alentaa vaadittujen sotakorvausten määrää puolella. Siitäkin on toki puhuttu, että sotakorvausten määrää laskettaessa ratkaiseva merkitys oli sillä dollarin kurssilla, jonka mukaan korvaukset laskettiin.

Joidenkin lausuntojen mukaan Hackzellia pidettiin aika värittömänä ja jopa keskinkertaisena persoonallisuutena. Hänen toimintansa osoitti kuitenkin strategisissa kohdissa suurta todellisuudentajua ja tahdonlujuutta, joita monilta briljanteilta poliitikoilta puuttui.

Häikiö antaa sankarinsa toiminnasta hyvin korkeana arvosanan ja tämän kirja perusteella siihen on kaikki syyt yhtyä.

Historian hämärästä nostettua

 

Sukelluksia historiaan

 

Jaan Kross, Kleion silmien alla. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni 2012, 261 s.

 

Jaan Kross saattaa olla nykyään meillä tunnetuin virolainen kirjailija. Syytä onkin. Hänen tuotantonsa on monipuolista, mutta koko maailmassa tunnetut historialliset romaanit ovat siitä näkyvin osa.

Suurelle kansalle historia on normaalisti aina kerskailtavien urotekojen kronikka. Pienelle kansalle historiasta löytyy todistus sen olemassaolosta ja selviytymisestä -kaikesta huolimatta.

Virolaiset ymmärtävät erinomaisesti olevansa pieni kansa, jonka katoaminen historiasta on täysin reaalinen mahdollisuus, joka vielä hiljattain oli lähellä aktualisoitumistaan.

Mitä taas meihin suomalaisiin kansana tulee, taidamme olla merkillinen hybridi, jonka itseymmärryksessä yhdistyvät niin suurvaltainen huono omatunto kuin pienen kansan alemmuuskompleksi. Virolaiset ovat toisenlaisia.

Kross aloitti historiallisten aiheidensa työstämisen jo neuvostoaikana, jolloin itse asiassa lähes kaikki virolaiseen kansakuntaan eli siis nationalismiin liittyvä oli tabu. Etnografista ainesta toki sallittiin, mikä todisti kaikkein humaaneimman järjestelmän laajakatseisuudesta. Historiaa ei voinut kieltääkään, mutta sen oli syytä kertoa oikeaa tarinaa.

Krossin historialliset teokset lähtevät todella eläneiden ihmisten elämäkerrasta ja poikkeavat sikäli esimerkiksi Mika Waltarin kirjoista. Kirjoittaja on tässäkin tapauksessa tehnyt paljon töitä taustojen selvittämisessä ja kirjoissa kuvatut asiat olisivat voineet olla mahdollisia. Ne osoittavat ainakin sen, millaisia asioita kansan historiaan kuului.

Liivinmaan aateli eli Viron saksalaiset olivat Venäjän valtakunnassa aivan tavattoman hyvin menestynyt ryhmä. Moisionherrojen nimet nousevat yhä uudelleen esille Venäjän ylimmän hallinnon ja armeijan johtavien virkojen kohdalla. Mutta missä oli maarahvas eli virolainen kansa?

Vastaus kuuluu, että se eli sorrettua ja oikeudetonta maaorjan elämää aivan samoin kuin venäläiset säätyveljensäkin. Suomessa tilanne oli parempi, mutta ei sentään niin hyvä, kuin yritimme länteen suunnatussa sotapropagandassa aikoinaan esittää. Vapaus oli suhteellista eikä demokratia kuulunut yhteiskunnan todellisuuteen ennen 1900-lukua.

Nyttemmin on nostettu esille mahdollisuus kirjoittaa Venäjän historiaa niin sanotun postkolonialismin näkökulmasta. Huomiota herättänyt yritys on Helsingissä väitelleen Aleksandr Etkindin käsialaa.

Asialle on perusteita, jo kuuluisa Venäjän historian klassikko Kljutševski nimitti Venäjää itseään kolonisoivaksi maaksi.

Kolonisointi tässä tapauksessa tarkoitti aika lailla samaa kuin uudisasukkaiden harjoittama maiden valtaaminen Amerikan lännessä, mutta myös siirtomaaherruuden tapaisesta yhteiskuntajärjestelmästä oli syytä puhua.

Suuressa lännessä laajennuttiin, joskaan ei eletty, alkuasukkaiden kustannuksella. Venäjällä taas riistettynä luokkana oli oma talonpoikaisto. Herrat pyrkivät erottautumaan siitä jopa ryhtymällä puhumaan keskenään vierasta kieltä. Kuilu kansan ja herrojen välillä ei olisi voinut olla syvempi.

Vai olisiko sittenkin? Virossa maarahvas eli virolainen kansa oli myös maaorjan asemassa ja herrasväki oli muualta muuttaneiden orjuuttajien kasti, joka eli kantaväestön kustannuksella. Virolaisten historiaan ei todellakaan kuulu herrakansan rooli, se oli kokonaan varattu saksalaisille.

Meillähän on jo havaittavissa kansainvälisen muodin mukaisia yrityksiä nähdä oma historiamme jonkinlaisen kolonialismin näkökulmasta, joko sorrettuna ryhmänä tai sortajina(!). Meillähän tuotettiin tervaa orjalaivojen kylkiin…

Odottelen henkeä pidättäen, milloin ilmestyy ensimmäinen virolainen postkolonialistinen kirja, joka paljastaa sen kansan eläneenkin etelän alkuasukkaita riistämällä.

Mutta toistaiseksi joudumme siis tyytymään niihin tilityksiin, jotka liittyvät Viron todelliseen menneisyyteen.

Krossin 1500-luvun alkuun sijoittuvat kertomukset liittävät Tallinnan porvarit aikakautensa maailmanhistoriaan. Tallinna -siis Rääveli- oli hyvinvoipa hansakaupunki, mutta toistahan se oli Espanjan hovi, jossa maailmaa kiertävä kuvataiteilija Michel Sittow oli muun muassa kiertänyt. Rakkaus pysäytti hänet kuitenkin Tallinnaan, jossa yhä on hänen veistämänsä omintakeinen Pyhä Yrjön patsas. Sitä pitänee taas käydä katsomassa Nigulisten kirkossa uusin silmin...

Muuan kertomus liittyy myös Friedrich Reinhold Kreutzwaldin talonpojalta kuulemaan tarinaan suuresta kivestä, joka on Lohusalun tienoilla ja jota sanottiin Kalevanpojan (Kalevipoeg) heittämäksi. Siitäpä innostus virolaisten omaan kansalliseepokseen! Eipä ole tätäkään asiaa tullut Lohusalun venesatamassa ymmärrettyä.

Toinen kertoo suuresta kansallisesta merkkimiehestä Johann Voldemar Jannsenista, jonka väitettiin saaneen saksalaisilta lahjuksia, jotta kirjoittaisi myönteisemmin heistä. Kilpailevaa, Jakobsonin ryhmittymää voitiin sen sijaan syyttää venäläisten suosimisesta.

Jannsenin syyllisyyttä ei voitu todistaa, mutta Kross kuvittelee todisteiden itse asiassa olleen olemassa. Kun Jannsenin poika löytää ne ja suuttuu hillittömästi, selittää isä viileästi, ettei hänen poliittinen linjansa perustunut mihinkään lahjuksiin. Rahan hän otti vastaan, tukeakseen oikeaa asiaa. Tilanne oli siis samanlainen kuin kylmän sodan aikaisessa Suomen politiikassa.

Tarina kenraali Michelssonista (Michelssonen) liikkuu sekin tositapahtumien tasolla, ainakin jossakin määrin niitä tietenkin muunnellen.

Michelsson, joka muuten johti venäläisiä Porrassalmella, esitetään talonpojan poikana, joka oli omilla avuillaan ja kaikkeinkorkeimmalla suosiolla noussut yhteiskunnan huipulle. Hänen ehkä huomatuin urotyönsä oli Pugatšovin sitkeän talonpoikaiskapinan kukistaminen, josta kunnia on annettu lähinnä Suvoroville.

Hölmöjen hätkäyttäminen ja sovinnaisuuksien pilkkaaminen -èpatage- on Michelssonin maun mukaista ja kun ritarikunta järjestää hänen kunniakseen juhlat, hän tuo mukanaan juhlahuoneistoon talonpoikaiset isänsä ja äitinsä. Se on tietenkin ennenkuulumaton skandaali.

Vanhemmat ovat pojastaan ylpeitä, mutta äiti tuntee piston sydämessään. Entäpä jos talonpoikaiskapina sattuisikin Virossa? Poika voitaisiin komentaa sitä kukistamaan ja hän tekisi selvää talonpojista. Vai kuinka?

Tässäpä olisi ainesta kenraalin sosiaalisen omantunnon heräämiselle ja katumukselle oman aseman tähden. Olisiko tämä hieman samaa kuin neekeriorjan nouseminen piiskaajan paikalle?

Vai jätetäänkö nyt jo pois ne afrikkalais-amerikkalaiset vertaukset, kun on Viron historiasta puhe?

Viron kansalla, kuten myös suomalaisilla on kyllä ollut ihan oikeasti oma historiansa ja sukupolvien ketju ulottuu ja on aina ulottunut jonnekin hamaaseen ikihämärään, josta tietoa tuovat meille vain nerokkaat kosmologimme.

Konkreettista tietoa alistettujen kansanryhmien elämästä ennen muinoin on sinänsä paljonkin, mutta se tuppaa olemaan enemmän tai vähemmän yhdentekevää, verottajan, riistäjän ja rankaisijan näkökulmasta katsottua.

Krossin kansallinen merkitys taitaa olla siinä, että hän yhdistää aikoinaan ääntä vailla olleen maarahvaan elämän siihen maailmanhistoriaan, jonka kaikki tuntevat.

Ja kansallinen näkökulma ei Virossa ole kirjoittajan häpeä, vaan hänen kunniansa. Se meillä taitaa olla erona.

Jouko Vanhasen kieli on hyvää suomea ja selitysosasto on valaiseva.

 

What do you want to do ?

New mail