Kotirintamalta

 Aikansa tarinoita

Pentti Haanpää, Yhdeksän miehen saappaat (1945). Teoks. Suomen kirjallisuuden valiot I, Valitut Palat 1975, ss.322-410.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suomalaisille ja koko Suomelle kansallisesti tärkeä ja jopa aivan keskeinen teos. Kyösti Skyttä sanoo, että se oli vapauttava sana, suomalaisen minän ankara protesti yliminäänsä vastaan. Se opetti, että sodassa voittaminen ja häviäminen ovat suhteellisia asioita: missä herrat voittavat, siinä saattaa kansa hävitä ja päinvastoin. Se näytti myös uudelle sukupolvelle, että Suomen kansa koostuu yhä eri heimojen edustajista, ja että merkittävin romaanien sisältä ja muoto on yhä etsittävä Suomen sydämestä sekä Lontoosta tai Pariisista.

On kiinnostavaa, etteivät ulkomaalaiset yleensä lainkaan tajua Tuntemattoman merkitystä Suomessa, jossa se on suunnilleen uuden kansalliseepoksen asemassa, osana Pohjantähden jatkumoa.

Muuan venäläinen historiantutkija linttasi Tuntemattoman –tosin elokuvamuodossa- aivan tyhjänpäiväiseksi jaaritukseksi, jossa ei ole edes juonta. Ainoa merkittävä asia, mikä pisti hänen silmäänsä, oli Vanhalan nauru tankin polttamisen jälkeen: siis sadistista tyydytystä…

Selvää on, että Tuntematon, joka edusti ns. matalaa katsetta, oli suomalaiselle rintamamiehelle sodan jälkeen äärimmäisen tärkeä kirja, minkä osoittavat jo sen myyntiluvut. Se oli varmasti hyvin paljon enemmän kuin tarina muutamista nuorista miehistä rintamalla. Se oli koko Suomen selviytymistarina nähtynä juoksuhaudan tasolta. 

Silloinhan puhuttiin vielä juoksuhaudoista, millä viitattiin pitkin maastoa juokseviin kaivantoihin. Myöhemmin sana korvattiin taisteluhaudalla, minkä piti paremmin kuvata noiden rakennelmien todellista tarkoitusta: juokseminen sitä paitsi saattoi laukaista paniikkireaktion, juostaan nyt sitten, kun nämä ovat kerran sitä varten. Oli kyllä varomatonta jättää paikalleen sana hauta. Olisi voinut pikemminkin ehdottaa vaikkapa tulitusojaa.

Mutta tämä vie pois itse asiasta eli sodan mieltämisestä psyykkisenä suorituksena. Sodanjohdon mielestä kyse oli ennen muuta strategiasta ja taktiikasta, kaluston ja elävän voiman käyttämisestä rationaalisesti tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Montun pohjalta katsoen asia näytti toiselta.

Tietenkin sodan todellinen dramatiikka sisältyi taisteluihin, jotka kuitenkin jatkosodassa veivät vain murto-osan koko asiaan käytetyistä vuosista. Talvisotahan taas oli yhtä intensiivistä taistelua ja sen tunnelmat sen mukaisia.

Jatkosota koostui enimmäkseen arkipäivästä. Sinne komennetuille miehille se oli ympäristö, johon oli sopeuduttava. Johann Huizinga, joka on pohdiskellut kulttuuria leikkinä, toteaa sodankin olevan sellaista. Tokihan se on kovien miesten kovaa leikkiä, jossa panokset ovat suurimmat mahdolliset.Se on siis muun muassa jännittävää.

Mutta mukana ovat myös pehmeämmät miehet sekä lisäksi myös kaikki vastahakoiset, lusmuilevat ja muuten vain epäviihtyvät. Sota merkitsi vuosia, joista oli koetettava puristaa edes jollakin tavalla mielekästä elämää.

Haanpää, toisin kuin Linna, ei kuvaa taisteluita lainkaan. Hänen henkilöhahmonsa tekevät kuka mitäkin sodan oloissa, jotka monella tavalla rajoittavat elämää. Rintamalla joku joutuu mielettömän pelihimon valtaan, toiset ryyppäävät ja rietastelevat lomilla sen minkä pystyvät. Jollakin kuluu sota-aika suutarinverstaassa ja joku saa kunnian osallistua peräti kirkon rakentamiseen vihollisen maaperällä.

Suomenkin armeijassa ymmärrettiin hyvin mielialan ylläpitämisen merkitys. Viihdytyskiertueet olivat kuitenkin harvinaisia ilmestyksiä eikä kaikkialla kai oikein saatu aikaan merkittävää urheilutoimintaakaan. Loma sen sijaan oli aina kaikille ehdoton kohokohta ja Haanpään sankarit ovat enimmäkseen lomailijoita.

Jo tämä seikka tekee kirjasta arveluttavan sen diskurssin piirissä, joka näki sodassa ennen muuta taistelun isänmaan kohtalosta. Jätkällä se asia jäi yleensä tajunnan ulkopuolelle, kun oma arkipäivä oli sitäkin keskeisempi. On Haanpään henkilöissä joku upseerikin, mutta myös heitä kiinnostaa eniten henkilökohtainen kohtalo, oma elämä.

Linnaan verraten tässä onkin muuan merkittävä ero: Haanpää kuvaa laajasti henkilöidensä taustoja, Linna ei. Jotenkin Linnan henkilöt tuntuvat enemmän sotilailta kuin Haanpään miehet, joille valtion vaatteet on vain puettu päälle, mutta joita ei näe taistelemassa. Toki kaikki ovat suomalaisia miehiä ja enimmäkseen nuoria ja kaikille sota merkitsee ylhäältä annettua komennusta. Sotaan leikkinä kuuluvat asiat eivät tempaa ketään mukaansa. Niin sanottuja sotahulluja on vain Linnalla.

Kun Linnan sota koostuu etupäässä taisteluista, kuluu Haanpään miesten aika loputtomassa joutenolossa, ellei sitten päästä rellestämään lomalle. Molemmille on yhteistä saksalaismallisen kantapäiden paukuttelun ylenkatsominen. Haanpäätä tyypillisimmillään on savolaispojan vastaus, kun asennon vetelyyttä moititaan: ”Mitteepä se köyhä kovin julumistelemaan”.

Tämä laitoksen lyhyessä esipuheessa kerrotaan, että Yhdeksän miehen saappaita voidaan pitää Tuntemattoman suoranaisena edelläkävijänä.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään pamfletti. Veijariromaanina sitä voi lukea, mutta aikanaan sillä epäilemättä oli tärkeä merkityksensä myös sodanajan pateettisesta diskurssista poikkeavana näkemyksenä, jossa yksilön konkreettinen kokemus nousi keskiöön.

Kun Tuntematon kertoi miehistä rintamalla, kertoi Haanpää heistä kotirintamalla, jossa pistäytyminen oli aina jokaisen toiveissa päällimmäisenä.

Pienet voitot rintamamiehen henkilökohtaisessa elämässä liittyivät naisiin, viinaan. voihin, kahviin ja vastaavaan. Sodan jälkeen se kaikki taas olisi jokapäiväistä elämää eikä harvinaista herkkua, kenties. Sitä piti vain odotella.