Runoilijan kohtalo

 Poliittinen Puškin

Juri Družnikov, Vene müüdid. Eesti Raamat 2003, 349 s.

Juri Družnikov (Alperovitš) oli 1980-luvulla emigroitunut kirjallisuudentutkija ja kirjailija, joka uransa varrella kirjoitti muun muassa lapsille. Puškin oli muuan hänen suuren mielenkiintonsa kohde ja tämänkin niteen esseistä useimmat käsittelevät Puškinia.

Mukana on kyllä myös muun muassa Stalinin Kuntsevon huvilaa ja sinne johtajan kuoleman jälkeen perustettua museota käsittelevä essee. Kirjoittaja ehti nuorena opiskelijana vielä tutustua siihen ennen kuin museo vuonna 1956 pidetyn XX puoluekokouksen jälkeen suljettiin ja sitten hävitettiin.

On vahinko, että diktaattorien museot yleensä hävitetään. Olen itse käynyt Gorin Stalin-museossa ja onnistunut mielestäni suoriutumaan siitä merkittäviä henkisiä vaurioita kärsimättä. Koetetaan nyt ainakin meillä Suomessa pitää kiinni tuosta Lenin-sedän museosta. Tulevat sukupolvet tarvitsevat sitä, kuten me itsekin.

Tämän kirjan kiinnostavin luku ainakin minusta on nimeltään Puškin, Stalin ja muut runoilijat. Stalinhan oli myös nuoruudessaan lupaava runoilija (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=soselo ). Aitona kirjailijan a hän myös ymmärsi, mitä tällä ammatilla tarkoitetaan. Siinä on ennen muuta kyse mestaruudesta, kielen hallitsemisesta eikä ainakaan ensi sijassa agitaatiosta. Jälkimmäistä toki myös tarvitaan, ainakin diktatuureissa, mutta ei se mahtikäskyllä kirjallisuudeksi muutu.

Kirjoittaja toteaa, että kuuluisa lause ”Puškin on meidän kaikkemme!” (Puškin naše vsjo), jonka sivumennen sanoen myös Jeltsin runoilijan syntymän kаksisataavuotisjuhlassa vuonna 1999 juhlallisesti lausui, viittasi tietenkin siihen, että runoilija oli kaikkivoivan venäläisen hengen ilmaus, suuren, yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän symboli ja valtiollinen runoilija numero yksi.

Puškin värvättiin tietenkin myös niin sanotun neuvostovallan palvelukseen, toteaa kirjoittaja. Lenin luokitteli hänet vallankumoukselliseksi demokraatiksi ja jopa Lunatšarski arveli runoilijaa tarvittavan työläisten ja talonpoikien opettajana.

Aluksi Puškin, joka sentään kuului menneeseen maailmaan ja jopa aristokratian piiriin, ei kuitenkaan suinkaan noussut kumarrettavaksi puolijumalaksi. Hieman yllättävästi kirjoittaja kiinnittää tuskin lainkaan huomiota siihen, että ns. proletaaristen kirjailijoiden liike, joka yritti vallata koko kirjallisuuden kentän, päinvastoin hylkäsi tykkänään kaikki vanhat mestarit ja jopa koko mestaruuden käsitteen.

Mitäpä sijaa silloin olisi jäänyt tuolle menneen maailman riimittelijälle. Proletaarikirjailijoiden mielestä tarvittiin aivan uutta kirjallisuutta ja sitä kykenivät luomaan vain itse sen proletariaatin edustajat, joka oli ottanut vallan. 

Tokihan jo leniniläisen marxismin perusteet opettivat, että yhteiskunnallinen oleminen eli luokka-asema määrää tietoisuuden. Kuinka siis voitaisiin ignoroida tällainen, aivan perustavaa laatua oleva seikka. Asia nyt oli sillä tavoin, että vallankumouksen tehnyt uusi luokka tarvitsi uuden tietoisuutensa luoman uuden kirjallisuuden, eikä siinä ollut mitään tekemistä feodaaliyhteiskunnan arvoja heijastavilla menneisyyden jäänteillä.

Kuten tunnettua, proletaaristen kulttuurityöntekijöiden liike, joka ulottui kaikille aloille, oli itse asiassa jo saanut vallan käsiinsä 1920-30-lukujen taitteessa. Pöyhkeässä itsevarmuudessaan se halusi suistaa valtaistuimelta kaikki vanhan kulttuurin edustajat ja ”mesatrit” itse Maksim Gorkista lähtien. Majakovskia ei tarvitse tässä erikseen mainitakaan. Niin sanottujen kulttuurin mestarien auktoriteettiasema loukkasi työläistä, joka luokkavaistonsa varassa ymmärsi paremmin, mitä uusi yhteiskunta oli ja mitä se tarvitsi.

Stalin, joka itsekin oli runoilija, eikä huonoimmasta päästä, ei hyväksynyt tätä suuntausta. Virta käännettiinkin sitten voimalla toiseen suuntaan vuoden 1932 suuressa kirjailijakokouksessa ja ennen pitkää sama tapahtui kaikilla kulttuurin aloilla. Lyhyesti sanoen, vanhat ja uudet mestarit nousivat taas kunniaan. Niin sanotun proletaarisen kulttuurin johtohenkilöt syrjäytettiin ja aikanaan ammuttiin tuholaisina.

Tämä vallankumous ja vastavallankumous kirjallisuudessa oli äärimmäisen tärkeä historiallinen prosessi, jonka Družnikov sangen käsittämättömästi jättää vaille huomiota.

Olisihan ollut täysin mahdollista, että proletaarisen suuntauksen olisi vain annettu jatkua kulttuurin piirissä ja nuo erilaiset harrastelijat, joita nousi työpenkkien äärestä kuin sieniä sateella, olisivat saaneet rauhassa pitää hallussaan kulttuurin kentän. Mikään ei olisi ollut sen luonnollisempaa kuin että kaikenkarvaiset tolstoit, puškinit ja gogolit olisi sijoitettu kirjastojen myrkkykaappeihin sikäli, kuin niitä ei olisi makuloitu. Miksi ihmeessä vanhoja mestareita oikein tarvittiin?

Ilmeinen vastaus on, että niitä tarvittiin antamaan auktoriteettia sille uudelle sielujen insinöörien joukolle, joka nyt nousi laulamaan neuvostojen maan ja sen sankarien (ja mestarien) ylistystä. Siinä roolissa erityisen arvokkaita olivat Maksim Gorkin kaltaiset henkilöt, joiden mestaruuden jo porvarillinenkin maailma oli tunnustanut.

 He antoivat uudelle kulttuurille eräänlaisen successio apostolican. Se tarkoitti, ettei uusi kulttuuri ja kirjallisuus kasvanut tyhjän päälle, vaan nimenomaan kehitti eteenpäin sitä, minkä ihmiskunta oli saavuttanut vanhan vallan aikana.

Kirjailijaliiton äänenkannattajan, Literaturnaja Gazetan otsikon molemmin puolin sijoitettiin aikanaan Puškinin ja Gorkin kuvat. Siinä sitä siis mentiin, huipulta huipulle. Kullakin aikakaudella oli omat mestarinsa.

Družnikov hyppää lähes suoraan vuoden 1937 suureen Puškin-juhlaan, jota on tutkimuksessa runsaasti kuvattu. Sille on omistettu  ainakin yksi erikoisteoskin, joka on jossakin hyllyssäni.

Tuo juhla oli todella vaikuttava. Ensimmäisenä sosialismin vuonna, aikana. jolloin miljoonat vangittiin ja sadat tuhannet teloitettiin, juhlittiin myös suorastaan raivoisasti sosialistisen humanismin voittoa. Sen, mistä Puškin oli uneksinut, sen olivat kommunistit eli tarkemmin sanoen Stalin toteuttanut, kirjoitti merkittävä ajan kirjallisuusguru Kirpotin.

Todellakin, lausahtaa Družnikov hieman myrkyllisesti, koskaan aiemmin ei ollut yhden runoilijan kuoleman johdosta järjestetty yleiskansallista riemujuhlaa. Riemuitsevat kansanjoukot kantoivat myös Stalinin, Molotovin ja Ježovin kuvia.

Kirjoittaja kuvaa Stalinin ja Puškinin suhdetta laajemminkin ja toteaa, että vuonna 1941, kun Stalin nosti esille venäläisen kulttuurin suurmiehet osoittaakseen Hitlerin pöyhkeän russofobian arvottomuuden, oli Puškinin nimi ensimmäisten joukossa heti Leninin ja Plehanovin jälkeen.

Kirjoittaja katsoo, että Puškin-myytti oli vain osa venäläisestä supermyytistä, jonka ideana on ajatus Venäjän lunastajanroolista muiden kansojen joukossa. Puškinin hahmoa käytettiin myös suorastaan rintamatarkoituksiin. 

Hänen runonsa Venäjän parjaajille, joka oli tehty vuonna 1831, kun länsieurooppalaiset vallat uhkasivat sekaantua Puolan kapinaan, sopi tietenkin mainiosti myös palvelemaan stalinistista ekspansiota länteen. Kirjoittaja nimittää sitä häpeälliseksi ja se tosiaan sai osakseen ylenkatsetta jo aikanaan.

Puškinia voitiin tietenkin käyttää hyväksi myös 1940-luvun taistelussa ns. kosmopoliitteja vastaan, vaikka runoilijan venäläisyyden suhteen voi tehdä varauksia, kuten kirjoittaja huomauttaa. Družnikov myös esittää todisteita siitä, että runoilija olisi kovasti halunnut poistua Venäjältä, mutta ei saanut siihen lupaa.

No, mitäpä sanoakaan, toki kirjailijoilla on kohtalonsa vielä kuoleman jälkeenkin. Družnikovin tavoitteena on repiä myyttejä eikä pelkästään paljastaa niitä. Stalinismi oli värvännyt runoilijan palvelukseensa, mutta eihän tällä ollut kuolemansa jälkeen mahdollisuutta puolustautuakaan.

Sen sijaan kannattaa miettiä sitä, mitä olisi merkinnyt, jos Puškin yhtä hyvin kuin koko menneen maailman mestarien kirjallisuus olisi johdonmukaisesti Neuvostoliitossa hylätty, kuten jo oli alkanut tapahtua ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

Silloin ei totalitarismiin olisi jäänyt sitä aukkoa, jonka kautta ajatukset humanismista ja yleisinhimillisistä arvoista levisivät Neuvostoliiton intelligentsijan keskuudessa ja yhdistivät totalitarismin kriitikoita.

Puškinin ja muiden vanhojen kirjallisuuden ja kulttuurin mestarien rehabilitointi Stalinin aikana merkitsi itse asiassa sitä, että totalitaariseen kulttuuriin päästettiin vieras elementti. Puolueen papisto saattoi kaikin mokomin vakuuttaa, että uudet bolševistiset arvot olivat vain vanhojen luokkayhteiskunnnan arvojen edelleen kehittynyt ja niitä jalompi muoto.

Se, joka todella luki Puškinia, Tolstoita ja Dostojevskia, näki kyllä ennen pitää, ettei se ollut totta. Puškin valtiollisen juhlinnan kohteena vuonna 1937 oli kuin olikin enemmän kuin paradoksi. Se oli läpinäkyvä valhe ja aina löytyi niitä, jotka myös uskalsivat sen ymmärtää.