Hackzell

 Tekijämiehiä

Martti Häikiö, Antti Hackzell. Karhunkaatajasta rauhantekijäksi. Docendo 2020, 395 s.

Antti Hackzellin tuntevat kaikki sodanedellisen Suomen historian kanssa askaroineet, mutta varsinaiset suurteot näyttävät hänen kohdallaan jääneen tekemättä. Halvaus juuri ennen Moskovan neuvottelujen alkamista vuonna 1944 katkaisi työn ja myös pääministeriys jäi aivan lyhyeksi.

Todellisuus on monimutkaisempaa. Hackzell ei kukaties päässyt tai joutunut poseeraamaan suurten ratkaisujen allekirjoittajien joukossa, mutta hänen roolinsa niiden synnyssä oli siitä huolimatta hyvin suuri. Tämän asian merkitystä korostaa se, että vastuun kantajan rooli ei yleensäkään ole ollut tavoiteltu silloin, kun kyseessä ovat vastenmieliset ja vihatutkin ratkaisut, jotka silti saattavat olla välttämättömiä.

Inhimillisesti katsoen varmoihin yrityksiin sen sijaan aina löytyy miehiä ja nykyään voidaan käyttää naisiakin. Kukapa ei muistaisi sitä kuvaa, jossa O.V. Kuusinen poseeraa yhdessä Stalinin ja muiden maailman mahtavimman sotilasvallan napamiesten kanssa joulukuun alussa vuonna 1939. Ikuista kunniaahan siitä oli silloin luvassa.

Hackzell kuului autonomian ajan Venäjän-tuntijoihin, joiden joukko ei ollut kovinkaan laaja. Paasikiveähän on aina pidetty sellaisena ja hän todella tekikin töitä sen asian eteen, mutta ei kuitenkaan koskaan joutunut pitkiä aikoja toimimaan puhtaasti venäläisessä ympäristössä.

Sama tavallaan kyllä pitää paikkansa myös Hackzelliin nähden. Pietari oli kuin olikin myös joiltakin osin suomalainen miljöö, joka tarjosi työtä suomalaisten asioita ajavalle juristille. Toki se lisäksi oli imperiumin pääkaupunki, jossa oli opittava talon tavoille ja josta avautuivat näköalat maailmanpolitiikkaan.

Sortovuosina Hackzell omaksui perustuslaillisen nuorsuomalaisuuden. Sota-aikana hän avusti vangittuja suomalaisia ja muun muassa järjesti Svinhufvudille herrasväen arvolle sopivan siirron Siperiaan normaalin, tylyn etappikuljetuksen sijaan.

Sodan jälkeen Hackzell toimi Viipurin läänin kuvernöörinä ja harjoitti maltillista politiikkaa aikana, jolloin venäläisvastainen hysteria löi maassamme yli ja esimerkiksi maalaisliiton piirissä suosittiin summittaisia karkotuksia. Hackzell, maailmanmies, ymmärsi tuon lyhytnäköisen politiikan turmiollisuuden. 

Maaherran pesti jäi lyhytaikaiseksi ja sen jälkeen Hackzellin uran merkittävimmät vaiheet sijoittuivat ulkoasiainhallintoon ja työnantajien keskusliittoon.

Moskovan lähettiläänä (suurlähettilään titteli ja ranki tuli käyttöön vasta sodan jälkeen) Hackzell korosti suhteiden normalisoinnin ja kaupan lisäämisen merkitystä.

Jälkimmäinen edistyi vain vähän, mikä johtui sekä suomalaisten passiivisuudesta, että venäläisten haluttomuudesta. Jälkimmäiset pyrkivät määrätietoisesti sitomaan kaupan laajentamisen poliittiseen lähentymiseen, kuten laaja dokumenttiaineisto osoittaa.

Noina vuosina muistan lähettilään laatineen Suomen ja Neuvostoliiton suhteista muistion, jossa hän korosti sitä, että nykyaikainen sota vaati pitkää ja monimuotoista valmistelua. Siihen valmistauduttiin jo rauhan aikana sekä fyysisesti, aina rautateiden rakentamista myöten, että henkisesti. Suomen etu edellytti, ettei sotaa valmistelevaa mielialaa lietsottaisi. Tämä oli tietenkin täysin vastakkainen näkemys AKS:n pyhän vihan nimiin vannovalle ideologialle.

Hackzell ei kuitenkaan päässyt venäläisten silmissä suosioon, vaan ainakin 30-luvulla hänen etenemisensä haluttiin estää neuvostoliittolaisella parjauskampanjalla. Muuan argumentti oli hänen harrastuksensa antiikkiesineiden kauppaan ja suoranaiseen keinotteluun, jolloin hän oli läheisissä suhteissa kultaseppä Fabergéhen. NKVD taas luokitteli Fabergén vakoilijaksi.

Tämä tahra Hackzellin maineessa on seurannut häntä tähän päivään asti venäläisessä tutkimuskirjallisuudessa. Nähtävästi se perustuu yksipuoliselle asioiden tuntemukselle. Asiaa monipuolisesti tutkinut Häikiö ainakin antaa Hackzellille synninpäästön.

Hackzellin ulkoministerikausi Kivimäen hallituksessa venyi vastoin kaikkia odotuksia kolmivuotiseksi ja sen aikana Suomi luotsattiin pohjoismaiseen puolueettomuuteen. Tästä Häikiö antaa suuren tunnustuksen kansainvälisissä asioissa kokeneelle ja laajat verkostot omanneelle Hackzellille.

Pikkuvaltiot olivat vaihtotavaraa sodanedellisissä suurvaltojen peleissä, kuten tuon ajan suurpolitiikasta väitellyt Häikiö hyvin tietää. Niin sanottuja turvatakuitahan Suomi ei voinut saada muualta kuin Saksasta ja Neuvostoliitosta, mutta kun niitä ei haluttu, jäi realistisena vaihtoehtona jäljelle vain pohjoismainen puolueettomuus, mikä ei tietenkään monia miellyttänyt enempää meillä kuin muualla.

Työnantajien keskusjärjestön johtajana Hackzell luotsasi työnantajat kohti työehtosopimuksia ja jopa antoi nimen kuuluisalle tammikuun kihlaukselle, joka syntyi talvisodan hengessä.

Talvisodan henki oli mitä todellisin asia, josta todistavat lukemattomat dokumentit, mutta olisi erehdys luulla, että se syntyi noin vain itsestään ja ettei siihen ja sen ylläpitämiseen olisi liittynyt ongelmia. Itse asiassa se oli herkkä asia, jonka säilyttäminen sodan jälkeen ei ollut niinkään helppo tehtävä.

Hackzellin uran huipentuma ja samalla päätös oli Suomen luotsaaminen rauhaan vuonna 1944. Mannerheimin valinta presidentiksi vapautti maan Rytin henkilökohtaisesti antamasta vakuutuksesta (mikä ei siis täytä mitään sopimuksen tunnusmerkkejä), mutta tie rauhaan ei suinkaan ollut sillä selvä.

Häikiö esittää tässä kirjassaan luultavasti seikkaperäisimmän saatavilla olevanselostuksen koko siitä prosessista, joka tarvittiin neuvottelujen aloittamiseksi Moskovassa syyskuussa 1944.

Tutkijat ovat puhuneet paljon Saksan valmistelemasta Suomen miehityksestä ja nostaneet esille myös konkreettisia valmisteluja. Asian vaikutus suomalaisten päätöksiin oli hyvin merkittävä. Vaara väistyi tai ainakin oleellisesti väheni vasta saksalaisten joutuessa perääntymään Virosta.

Mieleen tietenkin tulee, millaiset mahdollisuudet Suomella olisi ollut erillisrauhaan aiemmin –joko syksyllä 1943 tai keväällä 1944, kun sen elintarvikehuoltokin oli ratkaisevalta osin Saksan varassa. Toki rauhaa tarjottiin jo syksyllä 1941, mutta sen voi pitemmittä puheitta kuitata puhtaaksi propagandaksi ja psykologiseksi sodankäynniksi.

Häikiö panee suuren merkityksen sille, että Hackzell onnistui varmistamaan Ruotsilta lupauksen pelastaa Suomi nälänhädästä ainakin joksikin aikaa erillisrauhan solmimisen jälkeen.

Myös poliittinen taistelu rauhanneuvottelujen aloittamisesta oli tiukkaa. Myös kokoomus, Hackzellin oma puolue oli sangen vastahakoinen ja paradoksaalisesti pääministerin tärkein tukiryhmä olivat sosialidemokraatit.

Moskovassa Suomen valtuuskunta joutui odottamaan viikon ilman, että tapahtui mitään. Lubjankasta kivenheiton päässä sijaitsevassa Savoy-hotellissa sen keskusteluja salakuunneltiin ja Häikiö päätteleekin, että venäläiset sen perusteella katsoivat parhaaksi alentaa vaadittujen sotakorvausten määrää puolella. Siitäkin on toki puhuttu, että sotakorvausten määrää laskettaessa ratkaiseva merkitys oli sillä dollarin kurssilla, jonka mukaan korvaukset laskettiin.

Joidenkin lausuntojen mukaan Hackzellia pidettiin aika värittömänä ja jopa keskinkertaisena persoonallisuutena. Hänen toimintansa osoitti kuitenkin strategisissa kohdissa suurta todellisuudentajua ja tahdonlujuutta, joita monilta briljanteilta poliitikoilta puuttui.

Häikiö antaa sankarinsa toiminnasta hyvin korkeana arvosanan ja tämän kirja perusteella siihen on kaikki syyt yhtyä.