Levottomia aikoja

 

Seikkailuja

 

Vilho Halme, Punaisten siirtola Bujssa ynnä muita kokemuksia ja seikkailuja Venäjällä ja Muurmannissa vv. 1918-1919, Kirja 1930, 214 s.

Tauno Leo Fabritius, Tasavaltalaisena Espanjan sisällissodassa. Finnpublishers 1986, 192 s.

 

Vilho Halme joutui niiden punaisten mukaan, jotka perääntyivät Viipurista rajan yli Venäjälle, kun valkoiset valtasivat kaupungin keväällä 1918. Halme, joka oli jo aika lailla liikkunut muutenkin rajan takana, matkusti kaupungista laivalla yhdessä punaisten johtajien kanssa.

Johtajat pitivät itseään ensi sijassa pelastautumisen tarpeessa olevina, kuten asia itse asiassa olikin. Myös kaupunkiin jäänyt Edward Gylling ymmärsi pian, ettei voittajalle ollut viisasta näyttäytyä. Joka tapauksessa rivimiehet olivat herrassosialisteille katkeria ja jännite näiden ryhmien välillä jäi pysyväksi.

Vuoden 1920 Kuusisen klubin murhiakin selitettiin sitten sillä, että oli huomattu, ettei ”herroista pääse eroon muuten kuin tappamalla”. Itse asiassa sekään konsti ei toiminut.

Joka tapauksessa yli 10000:n ihmisen joukko ylitti tuolloin yht’aikaa rajan ja oli jotenkin ja jonnekin sijoitettava, syötettävä ja juotettava. Ensin joukko majoitettiin Pietarin kasarmeihin, mutta sitten löydettiin pakolaisille tyhjilleen jäänyt sotavankileiri Buin taajamaasta 600 km päässä Moskovasta itään.

Kuten pakolaisleireillä yleensä, aika kului sitten tyhjää toimitellen. Halme väittää, ettei mitään tuotannollista toimintaa edes yritelty, mutta muistelen kyllä, että Kansallisarkistoon taannoin saaduissa dokumenteissa on muutamia kokonaisuuksia Buin suomalaisten osuustoimintayritysten dokumenteista. Ehkäpä kyseessä olivat lähinnä kulutusosuuskunnat.

Joka tapauksessa Halme joutui leirillä miilisikomissaariksi, kun tuota poliisi-nimikettä pidettiin kovin porvarillisena. Hommaan sisältyi tavanomaista ja myös vähemmän tavanomaista järjestyksenpitoa ja etenkin uhkapeli näyttää työllistäneen miliisiä. Joutilas väki innostui myös kovasti riitelemään keskenään ja riitaisuutta Halme rupesikin arvelemaan suomalaisten kansalliseksi erityispiirteeksi.

Eriseuraisuutta riitti myös sitten Muurmannilla, jossa kirjoittaja seurasi läheltä myös Muurmannin legioonan touhuja. Näistä asioista on kirjoitettu perusteellisia tutkimuksiakin, mutta kieltämättä Halmeen muistelmissa on tiettyä itse koetun tuoreutta. Legioonalaisten henkistä tasoa hän kuvaa hyvin matalaksi ja sen johtajista etenkin Verner Lehtimäkeä edesvastuuttomaksi vehkeilijäluonteeksi.

Halme itse liikkui laajasti Pohjois-Venäjällä, osallistui kalastukseen Kuollan niemimaalla, oleskeli välillä Arkangelissa ja välillä Muurmannilla. Vallanpitäjät vaihtelivat ja jännitystä elämässä riitti. Yllättävää kyllä, nälkä ei aina näytä erityisesti ahdistelleen, johtuen muun muassa runsaasta kalan ja riistan määrästä. Halme oli innokas erämies ja hänellä oli myös pyyntivälineet.

Fabritius oli toinen seikkailijaluonne, jota ei koti-ikävä pahemmin vaivannut. Nuorena hän palveli jonkin aikaa merivartiostossa ja ryhtyi sitten merimieheksi. Kanadassa hän lyöttäytyi Espanjan sisällissotaan menevien miesten matkaan.

Tuossa sodassa riitti sitten niin vilua ja nälkää kuin likaa ja kuolemaa, mutta juomana näyttää olleen yleensä viiniä, joka ei kesken loppunut. Vain pari suomalaista erehtyi juopottelemaan sen verran kohtuuttomasti, että omat lopulta teloittivat heidät. Määräyksen antanut kapteenikin sai miehiltä tappotuomion, mutta ymmärsi vaihtaa ajoissa maisemia.

Suomalaisia tuohon sotaan tunnetusti osallistui aika lailla, osa tuli Suomesta, osa Amerikasta ja osa Venäjältä. Tuo sotahan käytiin stalinismin kehittyessä täyteen terroristiseen huippuunsa vuosina 1937-1938. Samaan aikaan myös fasistinen Italia ja natsi-Saksa nostivat profiiliaan. Espanjassa nämä osapuolet sitten kohtasivat.

Fabritiuksen komppania, jossa oli paljon suomalaisia, oli nimeltään Ilkan-Antikaisen komppania. Jaakko Ilkka edusti siinä kansamme vallankumouksellisia perinteitä ja Toivo Antikainen taas, joka oli Karjalan kansannousun aikana (porvarien väittämän mukaan) polttanut elävältä Antti Marjoniemen ja jolle vaadittiin kuolemantuomiota, nousi kansainväliseksi tähdeksi, Pohjolan Dimitroviksi, joka tunnettiin kaikkialla, minne Neuvostoliiton propaganda ylsi.

Espanjassa hänen nimensä siis antoi hohtoa suomalaisten internationalistien taistelulle. Siellähän oli mukana myös esimerkiksi professori/kenraali Tuure Lehén sekä Patu Hautojärvi, joka jatkosodan jälkeen toimi Liikkuvan poliisin päällikkönä. Häneen myös Fabritius tutustui.

Koska Espanjan vasemmistolainen liike ei ollut stalinististen puhdistajien käsittelemä ja siellä sitä paitsi oli tilaisuuksia kansainvälisiin kontakteihin, sai moni tasavallan puolella taistellut lopulta kuolemantuomion palkakseen.

Paavo Pajunen, joka osallistui sotaan ja lähetteli raportteja suomalaisiin työväenlehtiin, meni sitten kersanttina talvisotaan ja loikkasi jo joulukuussa Terijoella majailleen Kuusisen kansanarmeijan puolelle. Niin hullu temppu oli kaiketi jo äärimmäisen epäilyttävä ja niinpä kuulustelija Vilho Pentikäinen piti koko tyyppiä epäluotettavana.

 Ajan tavan mukaan hänet tuomittiin kuolemaan. Päätöksen teki troikka, johon kuuluivat Tuure Lehén, Inkeri Lehtinen ja Armas Äikiä.

Politiikasta Fabritius ei kerro oikeastaan mitään ja saattaa olla, että siitä olisikin ollut paljon epämukavampaa puhua kuin sotatoimista. Toki molemmat olivat kovin sekavia, mutta aseiden paukkuessa sotilas ainakin ymmärsi, että hänellä on yksi selkeä velvollisuus ja se oli yrittää pysyä hengissä ja jos mahdollista, ottaa hengiltä ne, jotka yrittivät tehdä samaa hänelle.

Kun sota sitten viimein loppui tasavaltalaisten tappioon, piti vielä jotenkin päästä maasta pois. Tarjolla oli kyllä kaukaisia maita, mutta aluksi Fabrititus sentään valitsi Suomen. Sinne hänet ja muut suomalaiset auttoi -yllätys, yllätys- Bruno Jalander, suomalainen kenraali ja maaherra, joka oli lapualaisvuosina kunnostautunut esiintymällä tämän liikkeen laittomuuksien vastustajana ja joutunut siksi eroamaan.

Jalander oli palvellut vanhassa Venäjän armeijassa muun muassa Kaukasuksella, mistä hänen vaimonsa Aino Acktén kokoama kirja kertoo. Nyt hän esiintyi Suomen edustajana Espanjassa ja pääsi poikien suosioon reilulla otteellaan ja toiminnallaan.

Suomessa asiat sen sijaan olivatkin aika ikävästi ja Fabritiusta näyttävät suututtaneet erityisesti ohranan eli EK:n kuulustalut. Ennen pitkää mies lähtikin takaisin merelle ja vietti sitten 40 vuotta elämästään Australiasssa.

 

Ying-fen putonghua?

 

Talkin tuhraajat

En katso televisiota joka viikko enkä edes joka kuukausi. Tämä ei ole mitään elvistelyä, syynä on yksinkertaisesti se, että nykyään on hyvin vaikeaa löytää ohjelmia, joiden pariin kannattaisi uppoutua vaikkapa tunniksi, kun tässä elämässä vielä on kiinnostavampaakin tekemistä.

Päivittäin sentään käyn läpi muutamien kanavien tarjonnan. Olihan siellä aikoinaan ihan erityinen aikuisille kelvollisen ohjelman keskittymäkin. Se oli kanavalla nimeltä Teema.

Mutta eihän siellä enää mitään vastaavaa ole. Verovaroilla kustannetut kanavat suoltavat aivan sitä samaa infantiilia roskaa kuin muutkin. Mistähän syystä lieneekin ollut pakko lopettaa älyllisesti vaativien ohjelmien keskittäminen samalle kanavalle ja ripotella ne minne sattuu? Katsojalukujako tässä on metsästetty?

Epäilemätöntä tietenkin on, että TV on tavattomasti vaikuttanut kansamme yleissivistykseen. Nyt meillä tunnetaan samat saippuasarjojen sankarit kuin koko läntisessä maailmassa ja jotkut ovat suorastaan oppineet puhumaan aivan samalla aksentilla kuin sankarinsa, siis englantia.

Tässä pari vuotta sitten muuan nuori nainen nostettiinkin jalustalle sen vuoksi, että hän puhui aivan samanlaista englantia kuin Emmerdalen henkilöt. Tämä lähes tavaton ansio tuntui monen mielestä ehdottomasti pätevöittävän hänet maamme valtioneuvoston jäseneksi, mikä hänestä tulikin.

No, tietenkin vastaavan pätevyyden omaavia tässä maailmassa oli ja on miljoonia, joten nuo ajatellut valmiudet korkeaan virkaan eivät ehkä olleet aivan harvinaisimmasta ja kukaties olennaisimmastakaan päästä. Toisaalta oli mukava ajatella, että jos meille olisi tullut valtiovieras Englannista, etenkin tuolta tietyltä seudulta ja jostakin aika läheisestä menneisyydestä, hän olisi heti tuntenut olonsa kotoiseksi ministerimme seurassa.

Emme me siis mitään metsäläisiä ole, ainakaan kaikki. Lienee mahdollista opettaa vielä koko kansammekin puhumaan englantia, ainakin samassa määrin kuin stadin kundit ja friidut aikoinaan puhuivat ruotsia ja venäjää: ruvetaan ääntämään suomea ulkomaalaisittain ja poimitaan muista kielistä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman epäsuomalaisia sanoja.

TV-ohjelmia selaillessani huomaan, että muutamat asiat eivät lakkaa kiusaamasta. Silloin tällöin on meille esimerkiksi tarjona ohjelma nimeltä A-talk.

Mitä h******ttiä se oikein on tarkoittavinaan? Mitä kieltä se on ja miten se äännetään? Onko sanottava aa-took (kuten luulen kuulleeni), aa-talk, ei-took vai kukaties ei-talk? Ja miksi ohjelmalla on vieraskielinen nimi vai onko se peräti puoliksi vieraskielinen ja lausutaan puolittain suomalaisittain ja puolittain englantilaisittain?

Miksi siis moinen nimi, joka ei missään tapauksessa ole ainakaan suomea? Onko sen omaksuneiden älykääpiöiden suomen kielen taito ollut niin puutteellinen, että heille on ollut mahdotonta löytää saman asian ajavaa suomalaista nimeä? Vai onko heistä tuntunut jotenkin hienommalta sanoa sama asia vieraalla kielellä? Siinähän on yksin tein osoitettu, että hekin sitä ainakin jossakin määrin osaavat.

Miksipä siis keskustelemaan, rupattelemaan tai puhumaan, kun kerran on mahdollista myös tookata…

No, tämä kauhistus nyt vain on istunut TV:n ohjelmistossa jo iät ja ajat. Se osoittaa, ettei ole olemassa mitään niin suurta typeryyttä, etteivät ihmiset siihen ajan mittaan tottuisi.

Mutta vilkaistaanpa muita ohjelmien nimikkeitä. Huomenna meitä onnellistutetaan ohjelmalla, jonka nimi on Some deep story: SDS: Palkalla ei pärjää.

No jopahan virittää moinen otsikko katsojan odotukset korkealle. Syvyyttä on siis luvassa ja oikein tuplaten. SDS kai lienee sitten jokin uusi ohjelmaformaatti, joka istuu töllöttimessä kuin kuppa Töölössä.

Kakkosella on luvassa jokin sarja nimeltä The Bold Type. Yle-veron vähäisyyteenkö mahtaa perustua, ettei moista vaikeaa käsitettä ole yritettykään suomentaa.

Kolmosella taas esiintyy Masked Singer Suomi. Mikäli tätä asiaa hoitavat tolvanat eivät ole kyenneet kääntämään koko nimeä, olisivat he yhtä hyvin voineet kääntää vain alkuosan, sillä suurelle osalle kansaamme tuo Finland on ihan tuttu ja kodikas sana.

Samalla kanavalla on sitten myös American Horror Story, neloselle Rusty Rivets, Lego Star Wars, Angry Birds Blues ja kokonainen komedia nimeltä Holiday. Kyseessä ei tosiaankaan siis ole mikään Loma, vaan ihka oikea Holiday. Myöhemmin illalla tulee Mysteerilaulajat -I Can See Your Voice ja sokerina pohjalla Big Brother Suomi.

Jaa, on siellä myös vielä, joka Polttarittaret alkuperäiseltä nimeltään on Bachelorette. Syytä siihen, että nimi on käännetty, voi vain arvailla.

En ole vertaillut näiden nykyisten ohjelmien nimiä esimerkiksi viidenkymmenen vuoden takaisiin. Mututuntumalla on kuitenkin selvää, että on siirrytty muutaman pykälän verran kohti englanninkielisyyttä. Kuten internetissä ja käännöskoneissa, englanti on oletuskieli, jonka kautta kaikki menee ja muuntuu siinä samalla tietyn kaavan mukaiseksi.

Tässä en nyt sitten ole vielä puhunut mitään laajan englannin osaamisen tai sanoisinko tuntemuksen tuottamista hyödyistä enkä viitsi puhuakaan. Jokaiselle on selvää, että ne ovat suuret ja ilmeiset.

Sen sijaan turhan englannin sotkeminen sinne, missä siitä ei ole mitään hyötyä, on vain ja ainoastaan hölmöä. Ajatus englannista yhtenä maamme virallisena kielenä on voinut syntyä vain täydellisen tolvanan aivoissa.

Turhan englannin invaasio köyhdyttää ihmisten ajattelua. Venäläiset veijarikirjailijat Ilf ja Petrov loivat hahmon, joka pärjäsi tässä maailmassa ihan muutamalla sanalla. Tarpeen tullen hän vaihteli sävyjä ja ilmeitä ja pystyi näin kommunikoimaan riittävästi saadakseen kaikki tarpeensa tyydytetyksi. Niitäkään ei loppujen lopuksi ollut sen enempää kuin tavallisella TV-roskan suurkuluttajalla.

Tämän hahmon nimi oli Ellotška-ljudojedka, mikä siis viittasi ihmissyöjään, mutta tarkoitti tässä vain sitä, että Ellotška oli kehittänyt vähäsanaisuuden vielä pidemmälle kuin eräs ihmissyöjäheimo, joka tunsi kolmesataa sanaa. Ellotška pärjäsi kolmellakymmenellä.

Ellotška puhui venäjää, mutta näköjään kyseessä oli jonkinlainen pidgin-venäjä, jossa ei taivutuksia tarvittu. Pidgin-englantihan on englantia kiinalaisella kieliopilla eli siis ilman mitään kielioppia. Kiina on maailman kehittynein eli kulunein ja siis helpoin kieli, jossa ei ole taivutuksia. Käärme paratiisissa ovat sitten loputtomat idiomit, mutta niitähän myös englanti on tulvillaan.

On selvää, että olemme matkalla kohti jonkinlaista pidgin-fingliskaa ja että monelle esimerkiksi juuri julkisen sanan piirissä työskentelevälle se näyttää olevan ilon ja riemun aihe. Taakse jäävät tuskailut siitä, mitkä kieliopilliset muodot ovat oikeita ja mitkä vääriä. Jos ei osaa, niin ottaapa vain englantilaisen sanan ja liittää sen suomalaiseen ja johan tuli komea ilmaus, jolle voi vielä tarvittaessa keksiä uuden merkityksenkin.

Tällaisen neologismin keksijää saatetaan vielä hieman kehua ja kenties kadehtiakin. Onhan meillä ollut noita sanaseppoja ennenkin, Lönnrot yhtenä suurimmista. He kuitenkin vastasivat ajan tarpeisiin: oli parempi ja luontevampi käyttää omaa sanaa kuin sotkea suomen kieleen sille aivan vieraita indoeurooppalaisia käsitteitä.

Tuohon aikaan kansakunta vielä etsi itseään ja koetteli rajojaan. Nyt, kun sen suurimpana kunnianhimona on apinointi, mennään siitä, missä aita on matalin.

Es klingelt

 

Oltu on

 

Matti Klinge, Täysin palvellut. Siltala 2021, 272 s.

Matti Klinge, Terätön veitsi ilman kahvaa. Siltala 2021, 162 s.

 

Tämä kuudes muistelmien nide nyt ilmeisesti jo sitten päättää Klingen monumentaalisen muistelmasarjan. Sen alkuun on kirjoitettu Vergiliuksen kuuluisa lausahdus: Fuimus. Me olimme/olemme olleet. Tarkemmin ottaen Vergilius tuossa viittasi roomalaisten esi-isinä pitämiinsä troijalaisiin ja sanoi: Fuimus troes, fuit Ilium. Olemme olleet troijalaisia ja kyllä se Ilion/Troija on ollut olemassa.

Mieleeni tulevat tästä myös erään venäläisen kommunistin muistelmat. Pari vuosikymmentä sitten ilmestyneen kirjan nimi on tässä tapauksessa uhmakkaasti My byli. Kyllä mekin olemme olemassa olleet. Tämä sinänsä ilmeinen totuus ei, kumma kyllä, ole niinkään helppo ymmärtää koko merkityksessään. Yhä uudelleen nousevat sukupolvet sen unohtavat, omaksi vahingokseen.

Vergilius oli lapidaarisen tyylin mestari ja kukapa ei tuntisi hänen epitafiaan: Mantua me genuit, Calabri rapuere, tenet nunc Parthenope, cecini pascua, rura, duces.

Epitafi ei kenties ole aitoperäinen, mutta ainakin se tekee vaikutuksen iskevällä niukkuudellaan: Minut Mantova synnytti, vei Kalabría, nyt helmassaan pitää Parthenope/ minä paimenten, maamiesten kunniaa lauloin, urhojenkin. Tässä siis ns. raakakäännös.

Mutta onpa siinä vain niukkasanainen koko elämäntarinen kiteytys! Muistelmat? Koko Aeneidikin siinä kuitataan yhdellä sanalla. Ehkäpä halutaan briljeerata sillä, ettei tarvetta enempään olekaan.  Kun ohikulkija lukee Helsingissä ratsastajapatsaan jalustasta yhden sanan Mannerheim, oletetaan sen riittävän. Samaa lapidaarista tyyliä on generalissimus Suvorovin ja Voltairen hautakirjoituksissa.

Vergiliuksen suuruutta emme kai nykyään enää ymmärrä. Kun renessanssin aikoihin puhuttiin ”runoilijasta”, ihmiset yleensä ymmärsivät, että kyseessä oli Vergilius eikä kukaan muu. Kuolemansa jälkeenkin miehellä riitti vielä paljon tehtävää eikä vain kirjojensa kautta. Kun Dante kaipasi opasta tuonpuoleiseen, oli jalo pakana Vergilius ihanteellinen valinta.

Mikäli tuota edellä mainittua epitafia pidetään Vergiliuksen muistelmina, täytyy tietenkin sanoa, että hän edusti Klingelle vastakkaista koulukuntaa. Pituuden sijasta tavoiteltiin äärimmäistä lyhyyttä.

Luultavasti molemmilla suuntauksilla ja niiden välimuodoillakin on oikeutuksensa. Mikäli ihminen on edes jonkin verran ympäristöönsä vaikuttanut, joku aina haluaa tietää hänestä enemmän. Niin sanotusti muistamisen arvoisia tässäkin maassa on paljon ja Klinge on ahkeroinut tälläkin saralla hoitaessaan Kansallisbiografian julkaisemista tuoden saataville valtavan määrän menneisyyden tärkeitä henkilöitä.

Klingen oma mammuttielämäkerta on vielä kauas tulevaisuuteen saakka hyvin tarpeellinen niille, jotka haluavat tutustua siihen akateemiseen miljööseen ja suomalaisen kulttuurin kehitykseen, johon nuo kirjat kuuluvat. On kai suomalaisella kulttuurilla vielä muutaman sukupolven verran merkitystä ainakin tutkimuskohteena.

Klingen kirja ja molemmat kirjasarjat yhdessä muodostavat itse asiassa ainoalaatuisen kokonaisuuden. Kiintoisia ovat myös niissä esitetyt monet usein rönsyilevät detaljit, joiden arvo vain kasvaa sitä mukaa kuin ajat muuttuvat.

Suuren osan kirjoistaan Klinge omistaa aiemman tuotantonsa selittämiselle. Tämä saattaa kuulostaa hullunkuriselta, mutta ei itse asiassa ole sitä lainkaan. Koko ajan muuttuvat ympärillämme huomaamatta käsitykset meistä itsestämme, menneisyydestämme ja nykyisyydestämme, joita nimitämme normaaleiksi.

 Muutoksella on moninaisia syitä, joista vain osa liittyy historiantutkimukseen ja -kirjoitukseen, mutta ei sitäkään kannata vähätellä. Ja monia kirjoittajan keskeisiäkään saavutuksia eivät lukijat usein edes huomaa, korkeintaan kulmiaan rypistävät.

Kun Klinge siis muistelmasarjansa viimeisen niteen alussa siteeraa Vergiliusta, niin mitähän hän mahtaa erityisesti tarkoittaa?

Luulen, että hän tarkoittaa ensi sijassa itseään ja sitä roomalais-ranskalaista kulttuuriperintöä, johon hänellä vielä liittyy russofilia ja monipuolinen Eurooppa-harrastus. Hänen ikäkautensa nuoriso lähti opin tielle tietyistä lähtökohdista, edusti tiettyä kulttuuriperintöä ja muuttui ajan mukana. Suuriakin eroja sen maailmantulkinnoissa toki oli, mutta paljon myös yhteistä taustaa.

Saksalainen kulttuurimaailma on Klingellä myös vahvasti mukana, osin kai jo pelkästään sukulaisuussyistä, mutta hänen opiskellessaan myös vielä kaikkialla läsnä olevana. Anglosaksiseen maailmaan ja erityisesti amerikkalaisuuteen nähden hän sn sijaan vetää rajaa. Odi profanum vulgus et arceo, sanottiin joskus…

Nyt on pakko todeta, että yllä mainitussa suhteessa olen aina tuntenut olevani Klingen kanssa jonkin verran samoilla linjoilla. Eurooppalaisen kulttuurin jääminen amerikkalaisuuden jyräämäksi on muuan aikakautemme suuri onnettomuus. Asiaa on vielä hiljattain traagisesti pahentanut Venäjän lyhytnäköinen ulkopolitiikka, joka on hankkinut sille vihollisia kaikista naapurimaista.

Mutta tämä vaatii omat pohdintansa. Ja muistakaamme, että ajat muuttuvat. Viel’ uusi päivä kaiken muuttaa voi.

Klingen kirjasarjoja on tietenkin moitittu ja pilkattukin ylenpalttisesta itsekehusta ja jopa narsismista. Tällaiselle tulkinnalle ne ilman muuta antavat kaikki aseet käteen, mutta mikseipä lukija voisi nauttia ja hyötyä muistakin kuin totisen vaatimattomuuden ja itseruoskinnan kuvaamisesta?

Onhan sellaisiakin kirjoja olemassa ja mieleeni tulevat ainakin Agathon Meurmanin ansiokkaat muistelmat, mutta ehkä voimme lähteä siitä, että jokainen kirjoittaa sillä tyylillä, joka on hänelle läheisin.

Autobiografia, joka ei ole tehty muistinvaraisesti, vaan perustuu säilytettyihin dokumentteihin on eri juttu kuin jälkiviisauden imeltämät muistelmat, kuten Klingekin toteaa.

Tässä muistelmien niteessä on myös pari välähdystä varsinaisista päiväkirjoista, joita siis ei ole julkaistu. Näytteen perusteella kyseessä on erittäin suorasanaista tekstiä, jonka julkaiseminen saattaisi joskus olla sensaatio -ainakin, jos siinä käsitellyt ihmiset olisivat hengissä.

Mitä tulee tähän julkaistuun päiväkirjasarjaan, on uusimmassa niteessä taas monenlaisia aineksia. Siinä muun muassa arvostellaan uusi Suomen aateliston historia. Olematta tuon aihepiirin tuntija, otan kyllä Klingen kritiikin hyvin vakavasti.

Suomessa aateliston merkitys oli kansainvälisesti ottaen toinen kuin monissa muissa maissa. Erityisesti 1800-luvulla uudet aateloinnit antoivat säädylle oman leimansa. Missä suhteessa Suomi oli erilainen ja mitä se vaikutti, on tärkeä kysymys.

Sinänsä on kiinnostavaa ja tärkeääkin, että nyt on syntynyt uusi, suuri kiinnostus maamme herrasväen historiaan yleensä ja sitä tutkitaan myös yhdessä venäläisten kanssa. Paitsi, että tuon kansanryhmän merkitys monessa suhteessa on ollut moninkertainen sen määrään nähden, sen kautta ylipäätään voidaan saada paljon tietoa myös muusta yhteiskunnasta ja ryhmien rajapinnoista.

Kaarlo Wirilanderin vanha teos on tässä suhteessa epäilemättä uraauurtava, mutta kyllä Klingekin on tällä alalla uurastanut ahkerasti. Itselläni ei ole herrasväkeen kuuluvia esi-isiä enkä moisista välittäisikään, mutta kansakuntaa ja sen kulttuuria ajatellen säätyläisten joukko voi antaa tutkijoille paljon enemmän uutta ja kiinnostavaa kiinnostavaa tietoa kuin talonpoikaisto, niin perustava kuin jälkimmäisen merkitys onkin.

Muuan pikku detalji on jäänyt Klingeä askarruttamaan. Kyseessä on sukunimi Vonljarljarski (Вонлярлярский), joka on esiintynyt eri yhteyksissä myös hieman muuttuneissa muodoissa.

 Itse asiassa kyseessä on alun perin saksalainen sukunimi von Laar, joka sitten puolaksi ja venäjäksi on muuntunut muotoon Vonlar -Larski, jossa siis sama asia, ”laarilainen” sanotaan kahteen kertaan eri kielillä. Kun sitten on vielä ruvettu käyttämään la-yhdistelmän sijasta lja (ля) -rakennetta, onkin aikamoinen soppa valmis.

Klingen uusimman päiväkirjan nimenä muuten on Terätön veitsi ilman kahvaa, joka saksaksi on Messer ohne Klinge, dem fehlt der Griff.

Kyseessä on siis puhtaasti imaginäärinen esine, joka kuuluu sanojen maailmaan ja jolla leikkaaminen ei mitenkään voi onnistua. Kirjan sisältö toki kuitenkin osoittaa, ettei terä ole vielä hukassa. Noch schneidet es!

Uusia kirjoja kuuluukin olevan luvassa. Suurella kiinnostuksella ainakin minä odotan teosta. jonka aiheena on Euroopan historia uudella tavalla.

Menestystä vain seuraaville töille!