Yleinen katumuspäivä

Yleinen kiitos- ja katumuspäivä

Amerikassa vietetään kiitospäivää, joka liittyy heidän ainutkertaiseen historiaansa, mutta eipä olisi hullummaksi viettää sellaista myös yleisesti.

Harvoinkos sitä unohtaa kiittää niistä kaikista lukemattomista asioista, jotka voisivat olla paljon, paljon huonommin. Ketä sitten kiittää on vielä asia erikseen. Monia tuttavia ei ole tullut kiitettyä, vaikka he ansaitsisivat sen ja monista asioista ei oikein tiedä, ketä pitäisi kiittää. Luojan kiitos, aina voi kiittää onneaan siitä, ettei sentään sen pahemmin käynyt.

 Tällaisen päivän funktio voisi olla juuri se, että se panee ajattelemaan, miksi asiat sentään ovat, vaikka ehkä huonosti, aina sentään paremmin kuin ne voisivat olla. Myönteinen vaikutus voisi olla myös sillä, että ihmiset sanoisivat toisilleen myönteisiä asioita.

Vähänkö sitä tulee urputettua joutavista ja unohdettua olennaiset asiat. Sellaisiahan ovat vaikkapa toimivat raajat, edes jotenkin pelaavat aistit ja muu perusrakenne, jota ilman tässä maailmassa voisi olla todella ikävä oleskella. Jos niistä pitäisi maksaa, ei mikään raha riittäisi. Ja paljonhan sitä jokainen pystyy löytämään myös bonusta, joka olisi voinut jäädä saamatta, mutta jotenkin tulla tupsahti ilman erityisiä ansioita tai ponnistelua tai sitten niiden kera.

Tässä vaiheessa tietenkin monella herää terve närkästys ja kauna, ehkä jopa kateus ja sielunvihollinen antaa hänelle suuhun valmiit sanat: ”Hyvähän se on…” ja niin edelleen. Monella nyt ei vaan mene hyvin ja tuntuu, että on niin väärin, kun jollakin toisella menee. Siksi kansamme onkin niin hyvin omaksunut runoilijan sanat: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön!” Jo Catullus muisti varoittaa siitä, että annettaisiin sivullisten saada liikaa selville rakastavaisten onnesta. Harmittaahan se sivullista vähempikin.

Ehkäpä tämä kiitospäivä kannattaakin unohtaa ja keskittyä sen sijaan asioihin, joita kukaan ei kadehdi. Tarkoitan katumusta. Sehän on näennäisesti turhaa työtä, kun ei tehtyä kuitenkaan saa tekemättömäksi eikä mennyttä voi siepata ja palauttaa takaisin.

Quod semel emissum est, volat irrevocabile verbum, sanomme me latinistit snobbaillaksemme nyt silläkin tavalla monien kelpo ihmisten harmiksi. Mutta itse asia on vakavampi ja oikeasti miettimisen arvoinen.

Katsellessani Pietarissa kuolemattoman rykmentin iskulauseita, minuun vaikutti erityisesti tämä: Я помню. Я горжусь. Muistan ja olen ylpeä!

Koska noista kuvien kantajista heti näki, etteivät he mitenkään voineet muistaa itse sotaa ja niitä sotatoimia, joissa heidän sukulaisensa olivat olleet mukana, oli selvää, että ylpeys kohdistui tiettyyn myyttiin, valtion määrätietoisesti konstruoimaan viralliseen rakennelmaan. Sitä stalinistinen Neuvostoliitto oli alkanut luoda jo sodan kestäessä.

Itse asiassa kyse siis oli historiasta eikä muistamisesta. Jotkut asian harrastajat, kuten Pierre Nora, ovat panneet paljon painoa sille, että muisti sanan varsinaisessa merkityksessä on aina jotakin muuta kuin historia.

Jokainen kansakunta ylpeilee historiallaan ja yleensä asialle löytyy aina myös pätevä syy, ainakin mikäli pysytään noin niinkuin kohtuullisissa rajoissa. Ne rajat voi tietenkin myös ylittää ja näin tapahtuu ilmeisesti aina totalitaarisissa valtioissa, olipa kyseessä Neuvostoliitto, Saksa tai Pohjois-Korea. Se kuuluu tuollaisten pyhien valtioiden luonteeseen.

Mutta saattaapa niilläkin olla oikeus ylpeillä joistakin saavutuksistaan. Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että puna-armeija löi Hitlerin armeijat. Ei se merkinnyt onnea valloitetuille maille, kuten valheellisesti julistettiin, mutta on syytä katsoa, että Hitlerin voitto olisi ollut kaikille suurempi onnettomuus. Voittoa on siis syytä juhlia ja voihan siitä ylpeilläkin, jos tuntee asialle tarvetta. Erityinen ylpeilypäivä onkin jo olemassa.

Mutta tässä ei ole kaikki, mitä tuohon asiaan eli siis sotaan liittyy. Ihmisen psykologialle on ominaista, ettei se oikein kykene kohdistamaan samaan asiaan monenlaisia tunteita samanaikaisesti. Kaikilla ei järkikään tähän riitä ja siksi historian tosiasioiden moninaisuudesta rationalisoidaan selkeä ja yksiselitteinen kuva, jossa hyvä (oma puoli) on hyvä ja paha (vihollinen) on paha ja siinä kaikki.

Miten laulettiinkaan laulussa Pyhä sota (Священная война):

Как два различных полюса,
Во всем враждебны мы.
За свет и мир мы боремся,
Они - за царство тьмы.

Yksi osa omaa puolta kumoaa yhden osan toista puolta. Taidatkos sen selkeämmin sanoa! Se kuulostaa jo liki tieteelliseltä.

Sodan aikana tällainen propaganda tietenkin kuuluu jokaisen valtion toimenkuvaan, mutta on kovin valitettavaa, mikäli sama psykologia jatkuu vielä sodan jälkeen.

Silloin se merkitsee sodan psykologista jatkamista rauhan aikana ja siinä tosiasiallisesti säilyy sellainen periaatteellinen väkivallan hyväksyntä, joka ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Se merkitsee myös suurella todennäköisyydellä menneisyyden valikoivaa muistamista eli sen vääristämistä unohtamalla asioita, jotka eivät ole ylpeilemisen arvoisia. Sellaisiahan jokaiseen sotaan kuuluu ja sellaisia on tiettävästi jokaisella totaaliseen sotaan osallistuneella kansakunnalla tilillään.

Miksipä ei siis vietettäisi yleistä katumuspäivää? Silloin voitaisiin keskittyä muistamaan sodan syyttömiä ja kohtuuttomasti rangaistuja uhreja, niin omia kuin vieraita. Ihmiset voisivat kantaa kylttejä, joissa lukee: ”Muistamme, emmekä ylpeile!” Silloin voisivat sodissa vastakkain olleiden kansakuntien edustajat yhdessä keskittyä kiroamaan sitä, että heidän esi-isänsä oli pantu tappamaan ja hävittämään toisen osapuolen ihmisiä ja omaisuutta.

Suuriin voittoihin ja urotöihin liittyvät ikävät puolet voitaisiin nostaa esille ja pyytää anteeksi niiltä, jotka voidaan jotenkin mieltää asianmukaisiksi vastaanottajiksi. Maittain järjestäytyneinä kaikki pyytäisivät siis anteeksi toisiltaan. Mukava päivä, eikö totta? Tämä siitä huolimatta, että itse kukin vetää esille toinen toistaan ikävämpiä asioita.

Tämäkö ei ole realistinen idea? Kukapa sen koskaan tiennee. Kulttuurimme synnyttää jatkuvasti asioita, joita olisi vielä hiljattain pidetty epärealistisina, jopa pöyristyttävinä. Nyt ne ovat arkipäivää eivätkä enää hätkäytä ketään. Ajatelkaamme nyt vaikka pride-kulkueita, vammaisten osallistumista euroviisuihin, maahanmuuttajien positiivista syrjintää ja niin edelleen.

Katumuspäivän varsinaisena ongelmana tuskin onkaan itse asian vähäpätöisyys tai outous sinänsä. Se poikkeaisi kuitenkin merkittävällä tavalla olemassa olevista juhlista yhdessä merkittävässä suhteessa. Se nimittäin olisi juhla, jossa ei lainkaan ylpeiltäisi yhtään millään, vaan päinvastoin kaduttaisiin.

Vastaavia kulkueita oli Mustan surman aikana, jolloin itseruoskijat eli flagellantit pyysivät anteeksi syntejään ja anoivat anteeksiantoa Jumalalta. Tässä osoite kuitenkin olisi ainakin jossakin määrin toinen. Kaiken keskiössä kuitenkin olisi itse subjekti, joka kerrankin saisi virallisen aiheen vapautua tunnustamaan, että vikaa on itsessäkin eikä aina vain muissa. Ehkä sillä voisi sentään olla oma funktionsa tässä ylpeilyn maailmassa.

Uhkus ajab upakile, kangus kahekäpakile sanotaan eteläisessä naapurissamme. Se kannattaisi heidänkin muistaa.

Hävisikö Suomi vai taide?

Hävisikö Suomi vai taide?

Suomi putosi taas euroviisujen loppupeleistä. Syynä ei ainakaan ollut kappaleen taso eivätkä esittäjien vajavaiset kyvyt. Kuten Helsingin Sanomat todistaa: ”Esitys oli energinen ja raju… ääneensä laulaja onnistui taikomaan kunnon norjalaisen kirkonpolttohevin petomaisuuden. Loppuun hän vetäisi vielä hillittömät karjunnat. Yhtä rajut olivat myös suosionosoitukset”.

Mitä siis jäi puuttumaan? Eikö kyse olut lajissaan huippuesityksestä? Myös esiintyjien mielestä se sujui ”helvetin hyvin”. Kyseessä oli myös basistin mielestä ”paras veto, mitä ollaan koskaan vedetty”.

Oliko kyse siitä, että ns. fanittaminen muodostui ongelmallisesti, koska pariutumisikäisten oli vaikeaa kohdistaa unelmansa oikeasta parittelupartnerista juuri näihin esiintyjiin? Jos muuten näin oli, niin sopii kysyä miksi. Asia antaa vakavaa itsetutkistelun aihetta.

Sitä paitsi viime vuonna kisat voitti Conchita Wurst (Pillukka Kullinen), kaksisukupuolista ainakin esittävä taiteilija. Miten moni ihan oikeasti saattoi uneksia saavansa juuri Conchitan vuoteeseensa? Luulen, että suurin osa niitä, jotka antavat näin ymmärtää, puhuvat vähintäänkin venytettyä totuutta.

Mutta Pillukka voitti. Tänä vuonna hän lisäksi kävi juttelemassa punktaiteilijoidemme kanssa ja näytti ikään kuin antavan heille apostolisen siunauksensa. Mutta me emme voittaneet. Siis Suomi. Jokin tässä niin sanotusti mättää.

Kenellekään ei kai tarvitse erikseen sanoa, että kehitysvammaisen ihmisarvo ei ole sen vähäisempi kuin kenenkään muunkaan. Miksi häntä siis syrjitään taiteilijana? Kenellä siihen on oikeus?

Taiteen alalla aikamme on kehittänyt tasa-arvon, johon kuuluu, ettei taiteilijalla tarvitse olla erityisiä kykyjä. Räppäämisen idea on raakkuminen, jossa toistetaan jotakin simppeliä mantraa, joka yleensä on mahdollisimman ilkeä ja sävyltään kielteinen.

Se on siis jo perusidealtaan eräänlaista vajakkitaidetta, jossa koko efekti saadaan aikaan ilman musiikillisia perusaineksia. Koko homman ydin on niin sanottu sanoma, joka yleensä on aina sama.

Jokaiselta tämä, oliko se nyt pogoaminen, ei kai kuitenkaan onnistu yhtä hyvin, mutta eikö juuri vammaisilla tässä ole objektiivisesti ottaen etulyöntiasema? Johtavan sanomalehtemme taidearvostelijan todistuksen mukaan meidän poikamme ylsivät huippusuoritukseen. Eipä ihme, että laulusolisti kieltäytyi uskomasta, ettei yhtye voittanut ja kiljui TV:n katsojille oman näkemyksensä asiasta.

Miksi me sitten emme voittaneet? On mahdollista, että syynä oli yksinkertaisesti raadin puuttuva suvaitsevaisuus eli siis moraalinen alamittaisuus. Eikö vammaisia hyväksytty? Vai oliko vika heidän suomalaisuudessaan? Kyllä jotakin on vialla, ellei edes kirkonpolttajien hillitön petomaisuus kelpaa.

Molemmissa tapauksissa tuomarien on syytä mennä syvälle itseensä ja miettiä, miten tulla paremmiksi ihmisiksi. Niin kauan kuin tapahtuu sitä, mitä Wienissä nyt nähtiin, ei Eurooppa eikä koko ihmiskunta voi tuntea olevansa turvassa. Polttouunien hajuhan se tämänkin asian ympärillä leijailee.

Väinö Linnan suuruus ja surkeus

Väinö Linnan arvo ja asema

Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on tehty lukemattomia käännöksiä. Koskaan ne eivät ole ulkomailla tavoittaneet yleisöään ja arviot koko kirjasta ovat olleet toinen toistaan hullunkurisempia. Niitähän on paljonkin tutkittu.

Myös Edvin Laineen filmatisointi on lytätty mennen tullen, viimeisempänä muuan Jelena Senjavskaja, moskovalainen sotapsykologian tutkija, joka piti koko tekelettä aivan mitättömänä: siinähän ei ollut edes minkäänlaista juonta. Sitä paitsi se antoi hyvin ikävän todistuksen suomalaisen kansanluonteen barbaarisuudesta. Vihollisen kärsimyksillähän siinä hekumoitiin.

Hiljattain on Tuntemattomasta ilmestynyt uusi käännös suomesta englantiin ja arvio oli taas varsin nuiva. Tuskin mitään muuta voi odottaakaan, mikäli ymmärtää mistä tuossa kirjassa on kysymys. Samalla Linnan vertauskohdaksi nostettiin (tilauksesta?) jokin Sofi Oksasen, tunnetun goottikirjailijattaremme kirja, joka sai osakseen kiitosta. Sillähän oli kirjallisia ansioita, taisi olla monikerroksellisuutta ja kaikenlaista muuta asianmukaista. Kahden kirjan vertailussa nuori nainen voitti puhtaasti ja pitkällä marginaalilla.

Hölmöpä taitaakin olla tämä maatiaiskansa, joka pitää Linnaa kansallisen kaappinsa päällä ja on ostanut pelkästään Tuntematonta yli miljoona kappaletta. Tämän ohella valtavan menestyksen on saanut myös saman tekijän masentavan typerä trilogia primitiivisestä junttikansasta, joka kuokki suota, kiroili ja tuhersi mitä tuhersi. Jossakin vaiheessa se innostui tappamaan toisiaan uskomattomalla apinan raivolla. Ymmärrän, ettei itseään kunnioittava kulttuurin harrastaja missään maassa halua tuhlata aikaansa tuon sepustuksen kursoriseenkaan läpikäyntiin.

Mutta täällä kirjailijavainaa on puolijumalan asemassa. Paitsi tietenkin kulttuuriväen piirissä, jonne hän sai jalansijan vasta katkerien taistelujen jälkeen. Nyt se kyllä siellä on ja pysynee, pakon edessä.

Kaikille paradokseille on maailmassa selityksensä. Mielestäni ne Linnan kohdalla ovat lopultakin varsin yksinkertaiset, kuten on hänen kirjailijan laatunsakin. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita ettei hän olisi nerokas. Mielestäni hän on kirjallisuutemme suurin nero huolimatta siitä, ettei hän kirjoita teknisesti kiinnostavaa fiktiota.

Kysymys on siitä, että Linna kirjoittaa totta. Hänen valtava suosionsa ja myös hänen nerokkuutensa liittyvät juuri totuuden löytämiseen ja kykyyn kertoa se.

Muistan, miten lapsena ihmettelin, kun kylillä kerrottiin, että se ja se, joka ei ollut koskaan kirjoja lukenut, oli nyt lukenut tämän Väinö Linnan kirjan peräti viisi kertaa vai oliko enemmänkin. Kysymys saattoi olla siitä, ettei lukija vähemmällä tajunnut asiaa, mutta muistakaamme, että myös nuori kirjanoppinut V.I. Uljanov luki Tšernyševskin kirjaa Mitä on tehtävä? yhä uudelleen ja muistaakseni ilmoitti ymmärtäneensä sen vasta kuudennella kerralla. Lenin saattoi olla hullu, mutta ei hän tyhmä ollut. Siinä kirjassa oli jotakin juuri hänelle.

Isäni, joka oli ollut Linnan porukoiden naapurijoukoissa, ei ollut kiinnostunut kaunokirjallisuudesta ja harrasti myös taloudellisuutta. Niinpä hän osti ensin Linnan kirjan sijasta Viljam Pylkäksen muistelmakirjan Rokka. Konekiväärimiehen sotaa. Mutta viimein paine kasvoi sietämättömäksi ja Tuntemattoman kansanpainos ilmestyi meillekin ja muistan sen olleen sekä huippujännittävä että hirmuisen hauska. Etenkin murrerepliikit opin oitis ulkoa, niille voi nauraa vaikka itsekseen, kun niitä sattui muistamaan.

En tiennyt, että lukutapani oli primitiivinen. Minulta, kuten yleensä myös ulkomaalaisilta jäi pääasia ymmärtämättä. Linna ei kirjoittanut kaunokirjallisuutta, vaan historiaa, tuota matalan katseen historiaa, kuten asia myöhemmin ilmaistiin.

Sen muistan, miten emännät juttelivat ja joku hyvin painokkaasti totesi, että meidän mies se sanoo, että kaikki oli justiinsa niin, kuin kirjassa sanotaan. Kyllä hän sen kaiken siellä itse näki. Niih.

Tämä oli asian ydin. Linnan kirjassa faktaa ja fiktiota oli tietenkin sekoiteltu, eikä kaikki siinä ollut itse koettua ja osa oli tietenkin vain kuviteltua. Mutta Linna toi nyt jokaisen ulottuville uuden diskurssin. Sota ei ollut sitä, mitä upseerit kertoivat tulen ja liikkeen käytöstä ja strategian ja taktiikan mukauttamisesta elävän voiman ja materiaalin suhteelliseen saatavuuteen eikä se myöskään ollut vain sankarien sankarillisuuden näyttämisen ja vihollisen torjumisen paikka. Sota oli se tila, jossa yli puoli miljoonaa miestä oli joutunut elämään vuosikaudet. Se oli se paikka, jossa he joutuivat viettämään nuoruutensa.

Linnaa on kritisoitu siitä, ettei hänen kirjassaan uskonnollisuus näy kuin parodiana. Tosiasiassa sillä nimittäin kyllä oli vielä jatkosodassakin varsin suuri rooli. Linnan hahmoissa purnarit ovat myös kovin hallitseva miehistöaines ja upseerien rooli jää yleensä varsin vähäpätöiseksi ja usein naurettavaksi.

Hiukan samaan tapaan kuin Tolstoilla, Linnan kuvaama sota on taistelijoiden sotaa, jossa tilanteet kartalla jäävät aivan käsittämättömiksi ja propagandan maailmankuva vaikuttaa vain pilkan kohteena. Tämä on varmasti yksipuolista. Ehkäpä sentään miehet ajattelivat myös esimerkiksi sitä, mitä tapahtuu, jos vihollinen saa tahtonsa läpi. Linnan miehet ajattelivat vain sitä, miten selvitään tässä ja nyt.

On joskus sanottu ja muotoilu taitaa kuulua Mauno Koivistolle, että Suomen idea on selviäminen. Se on myös Linnan kirjojen idea ja koskee niiden filmatisointejakin, ainakin ensimmäistä. Linna kirjoitti historiaa sitä tutkimatta, mutta osittain, ja nimenomaan Tuntemattomassa, hän kirjoitti sitä asiantuntemuksella, joka toki oli osittaista ja vajavaista, mutta tarjosi ainutlaatuisen näkökulmaan siihen osaan totuutta, jota ei muualla ollut saatavissa ja nähtävissä ja josta vaiettiin, myös tietoisesti.

Tuntematon ja Pohjantähti kilpailevat tasavertaisesti Suomen kansallisromaanin asemasta. Niiden valtava vaikutus perustuu osittain siihen, että aikanaan ne kertoivat asioista, joista ei paradoksaalisesti voinut puhua, vaikkei puhumista kukaan kieltänyt. Vuoden 1918 valkoinen terrori oli aihe, josta puhuminen oli monesta syystä mahdotonta. Kommunistit saattoivat siitä puhua, mutta eivät heitä säädylliset ihmiset kuunnelleet.

Linnan historiallinen urotyö oli, että hän antoi äänen äänettömille. Hän toi historiaan asiat, joita siellä ei ennen ollut. Sitä paitsi tämä ei tapahtunut propagandistin kiihkolla, vaan suuren kirjailijan armottomuudella. ”Totuus ei ole punainen eikä valkoinen. Se on inhimillinen ja siksi kipeä” sanoi Linna joskus.

Siinähän se asian ydin oli. Linna on yhden kansakunnan oman eepoksen kirjoittaja ja olisi luonnotonta, jos sama kelpaisi myös jollekin toiselle kansakunnalle. Jokaisella näistä ”kuvitelluista yhteisöistä”, todelliseksi tultuaan, on oma persoonallisuutensa ja oma lukutapansa. Vain kansallinen nero voi sen tavoittaa, ei sen sijaan mikään sellainen kansainvälinen bestsellerien rustaaja, joka herättää suurta mielenkiintoa kaikkialla globaalien markkinoiden piirissä.

Kansallisen neron merkitys on toisenlainen. Kuten runoilija sanoi:

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.