Yleinen katumuspäivä

Yleinen kiitos- ja katumuspäivä

Amerikassa vietetään kiitospäivää, joka liittyy heidän ainutkertaiseen historiaansa, mutta eipä olisi hullummaksi viettää sellaista myös yleisesti.

Harvoinkos sitä unohtaa kiittää niistä kaikista lukemattomista asioista, jotka voisivat olla paljon, paljon huonommin. Ketä sitten kiittää on vielä asia erikseen. Monia tuttavia ei ole tullut kiitettyä, vaikka he ansaitsisivat sen ja monista asioista ei oikein tiedä, ketä pitäisi kiittää. Luojan kiitos, aina voi kiittää onneaan siitä, ettei sentään sen pahemmin käynyt.

 Tällaisen päivän funktio voisi olla juuri se, että se panee ajattelemaan, miksi asiat sentään ovat, vaikka ehkä huonosti, aina sentään paremmin kuin ne voisivat olla. Myönteinen vaikutus voisi olla myös sillä, että ihmiset sanoisivat toisilleen myönteisiä asioita.

Vähänkö sitä tulee urputettua joutavista ja unohdettua olennaiset asiat. Sellaisiahan ovat vaikkapa toimivat raajat, edes jotenkin pelaavat aistit ja muu perusrakenne, jota ilman tässä maailmassa voisi olla todella ikävä oleskella. Jos niistä pitäisi maksaa, ei mikään raha riittäisi. Ja paljonhan sitä jokainen pystyy löytämään myös bonusta, joka olisi voinut jäädä saamatta, mutta jotenkin tulla tupsahti ilman erityisiä ansioita tai ponnistelua tai sitten niiden kera.

Tässä vaiheessa tietenkin monella herää terve närkästys ja kauna, ehkä jopa kateus ja sielunvihollinen antaa hänelle suuhun valmiit sanat: ”Hyvähän se on…” ja niin edelleen. Monella nyt ei vaan mene hyvin ja tuntuu, että on niin väärin, kun jollakin toisella menee. Siksi kansamme onkin niin hyvin omaksunut runoilijan sanat: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön!” Jo Catullus muisti varoittaa siitä, että annettaisiin sivullisten saada liikaa selville rakastavaisten onnesta. Harmittaahan se sivullista vähempikin.

Ehkäpä tämä kiitospäivä kannattaakin unohtaa ja keskittyä sen sijaan asioihin, joita kukaan ei kadehdi. Tarkoitan katumusta. Sehän on näennäisesti turhaa työtä, kun ei tehtyä kuitenkaan saa tekemättömäksi eikä mennyttä voi siepata ja palauttaa takaisin.

Quod semel emissum est, volat irrevocabile verbum, sanomme me latinistit snobbaillaksemme nyt silläkin tavalla monien kelpo ihmisten harmiksi. Mutta itse asia on vakavampi ja oikeasti miettimisen arvoinen.

Katsellessani Pietarissa kuolemattoman rykmentin iskulauseita, minuun vaikutti erityisesti tämä: Я помню. Я горжусь. Muistan ja olen ylpeä!

Koska noista kuvien kantajista heti näki, etteivät he mitenkään voineet muistaa itse sotaa ja niitä sotatoimia, joissa heidän sukulaisensa olivat olleet mukana, oli selvää, että ylpeys kohdistui tiettyyn myyttiin, valtion määrätietoisesti konstruoimaan viralliseen rakennelmaan. Sitä stalinistinen Neuvostoliitto oli alkanut luoda jo sodan kestäessä.

Itse asiassa kyse siis oli historiasta eikä muistamisesta. Jotkut asian harrastajat, kuten Pierre Nora, ovat panneet paljon painoa sille, että muisti sanan varsinaisessa merkityksessä on aina jotakin muuta kuin historia.

Jokainen kansakunta ylpeilee historiallaan ja yleensä asialle löytyy aina myös pätevä syy, ainakin mikäli pysytään noin niinkuin kohtuullisissa rajoissa. Ne rajat voi tietenkin myös ylittää ja näin tapahtuu ilmeisesti aina totalitaarisissa valtioissa, olipa kyseessä Neuvostoliitto, Saksa tai Pohjois-Korea. Se kuuluu tuollaisten pyhien valtioiden luonteeseen.

Mutta saattaapa niilläkin olla oikeus ylpeillä joistakin saavutuksistaan. Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että puna-armeija löi Hitlerin armeijat. Ei se merkinnyt onnea valloitetuille maille, kuten valheellisesti julistettiin, mutta on syytä katsoa, että Hitlerin voitto olisi ollut kaikille suurempi onnettomuus. Voittoa on siis syytä juhlia ja voihan siitä ylpeilläkin, jos tuntee asialle tarvetta. Erityinen ylpeilypäivä onkin jo olemassa.

Mutta tässä ei ole kaikki, mitä tuohon asiaan eli siis sotaan liittyy. Ihmisen psykologialle on ominaista, ettei se oikein kykene kohdistamaan samaan asiaan monenlaisia tunteita samanaikaisesti. Kaikilla ei järkikään tähän riitä ja siksi historian tosiasioiden moninaisuudesta rationalisoidaan selkeä ja yksiselitteinen kuva, jossa hyvä (oma puoli) on hyvä ja paha (vihollinen) on paha ja siinä kaikki.

Miten laulettiinkaan laulussa Pyhä sota (Священная война):

Как два различных полюса,
Во всем враждебны мы.
За свет и мир мы боремся,
Они - за царство тьмы.

Yksi osa omaa puolta kumoaa yhden osan toista puolta. Taidatkos sen selkeämmin sanoa! Se kuulostaa jo liki tieteelliseltä.

Sodan aikana tällainen propaganda tietenkin kuuluu jokaisen valtion toimenkuvaan, mutta on kovin valitettavaa, mikäli sama psykologia jatkuu vielä sodan jälkeen.

Silloin se merkitsee sodan psykologista jatkamista rauhan aikana ja siinä tosiasiallisesti säilyy sellainen periaatteellinen väkivallan hyväksyntä, joka ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Se merkitsee myös suurella todennäköisyydellä menneisyyden valikoivaa muistamista eli sen vääristämistä unohtamalla asioita, jotka eivät ole ylpeilemisen arvoisia. Sellaisiahan jokaiseen sotaan kuuluu ja sellaisia on tiettävästi jokaisella totaaliseen sotaan osallistuneella kansakunnalla tilillään.

Miksipä ei siis vietettäisi yleistä katumuspäivää? Silloin voitaisiin keskittyä muistamaan sodan syyttömiä ja kohtuuttomasti rangaistuja uhreja, niin omia kuin vieraita. Ihmiset voisivat kantaa kylttejä, joissa lukee: ”Muistamme, emmekä ylpeile!” Silloin voisivat sodissa vastakkain olleiden kansakuntien edustajat yhdessä keskittyä kiroamaan sitä, että heidän esi-isänsä oli pantu tappamaan ja hävittämään toisen osapuolen ihmisiä ja omaisuutta.

Suuriin voittoihin ja urotöihin liittyvät ikävät puolet voitaisiin nostaa esille ja pyytää anteeksi niiltä, jotka voidaan jotenkin mieltää asianmukaisiksi vastaanottajiksi. Maittain järjestäytyneinä kaikki pyytäisivät siis anteeksi toisiltaan. Mukava päivä, eikö totta? Tämä siitä huolimatta, että itse kukin vetää esille toinen toistaan ikävämpiä asioita.

Tämäkö ei ole realistinen idea? Kukapa sen koskaan tiennee. Kulttuurimme synnyttää jatkuvasti asioita, joita olisi vielä hiljattain pidetty epärealistisina, jopa pöyristyttävinä. Nyt ne ovat arkipäivää eivätkä enää hätkäytä ketään. Ajatelkaamme nyt vaikka pride-kulkueita, vammaisten osallistumista euroviisuihin, maahanmuuttajien positiivista syrjintää ja niin edelleen.

Katumuspäivän varsinaisena ongelmana tuskin onkaan itse asian vähäpätöisyys tai outous sinänsä. Se poikkeaisi kuitenkin merkittävällä tavalla olemassa olevista juhlista yhdessä merkittävässä suhteessa. Se nimittäin olisi juhla, jossa ei lainkaan ylpeiltäisi yhtään millään, vaan päinvastoin kaduttaisiin.

Vastaavia kulkueita oli Mustan surman aikana, jolloin itseruoskijat eli flagellantit pyysivät anteeksi syntejään ja anoivat anteeksiantoa Jumalalta. Tässä osoite kuitenkin olisi ainakin jossakin määrin toinen. Kaiken keskiössä kuitenkin olisi itse subjekti, joka kerrankin saisi virallisen aiheen vapautua tunnustamaan, että vikaa on itsessäkin eikä aina vain muissa. Ehkä sillä voisi sentään olla oma funktionsa tässä ylpeilyn maailmassa.

Uhkus ajab upakile, kangus kahekäpakile sanotaan eteläisessä naapurissamme. Se kannattaisi heidänkin muistaa.