Hävisikö Suomi vai taide?

Hävisikö Suomi vai taide?

Suomi putosi taas euroviisujen loppupeleistä. Syynä ei ainakaan ollut kappaleen taso eivätkä esittäjien vajavaiset kyvyt. Kuten Helsingin Sanomat todistaa: ”Esitys oli energinen ja raju… ääneensä laulaja onnistui taikomaan kunnon norjalaisen kirkonpolttohevin petomaisuuden. Loppuun hän vetäisi vielä hillittömät karjunnat. Yhtä rajut olivat myös suosionosoitukset”.

Mitä siis jäi puuttumaan? Eikö kyse olut lajissaan huippuesityksestä? Myös esiintyjien mielestä se sujui ”helvetin hyvin”. Kyseessä oli myös basistin mielestä ”paras veto, mitä ollaan koskaan vedetty”.

Oliko kyse siitä, että ns. fanittaminen muodostui ongelmallisesti, koska pariutumisikäisten oli vaikeaa kohdistaa unelmansa oikeasta parittelupartnerista juuri näihin esiintyjiin? Jos muuten näin oli, niin sopii kysyä miksi. Asia antaa vakavaa itsetutkistelun aihetta.

Sitä paitsi viime vuonna kisat voitti Conchita Wurst (Pillukka Kullinen), kaksisukupuolista ainakin esittävä taiteilija. Miten moni ihan oikeasti saattoi uneksia saavansa juuri Conchitan vuoteeseensa? Luulen, että suurin osa niitä, jotka antavat näin ymmärtää, puhuvat vähintäänkin venytettyä totuutta.

Mutta Pillukka voitti. Tänä vuonna hän lisäksi kävi juttelemassa punktaiteilijoidemme kanssa ja näytti ikään kuin antavan heille apostolisen siunauksensa. Mutta me emme voittaneet. Siis Suomi. Jokin tässä niin sanotusti mättää.

Kenellekään ei kai tarvitse erikseen sanoa, että kehitysvammaisen ihmisarvo ei ole sen vähäisempi kuin kenenkään muunkaan. Miksi häntä siis syrjitään taiteilijana? Kenellä siihen on oikeus?

Taiteen alalla aikamme on kehittänyt tasa-arvon, johon kuuluu, ettei taiteilijalla tarvitse olla erityisiä kykyjä. Räppäämisen idea on raakkuminen, jossa toistetaan jotakin simppeliä mantraa, joka yleensä on mahdollisimman ilkeä ja sävyltään kielteinen.

Se on siis jo perusidealtaan eräänlaista vajakkitaidetta, jossa koko efekti saadaan aikaan ilman musiikillisia perusaineksia. Koko homman ydin on niin sanottu sanoma, joka yleensä on aina sama.

Jokaiselta tämä, oliko se nyt pogoaminen, ei kai kuitenkaan onnistu yhtä hyvin, mutta eikö juuri vammaisilla tässä ole objektiivisesti ottaen etulyöntiasema? Johtavan sanomalehtemme taidearvostelijan todistuksen mukaan meidän poikamme ylsivät huippusuoritukseen. Eipä ihme, että laulusolisti kieltäytyi uskomasta, ettei yhtye voittanut ja kiljui TV:n katsojille oman näkemyksensä asiasta.

Miksi me sitten emme voittaneet? On mahdollista, että syynä oli yksinkertaisesti raadin puuttuva suvaitsevaisuus eli siis moraalinen alamittaisuus. Eikö vammaisia hyväksytty? Vai oliko vika heidän suomalaisuudessaan? Kyllä jotakin on vialla, ellei edes kirkonpolttajien hillitön petomaisuus kelpaa.

Molemmissa tapauksissa tuomarien on syytä mennä syvälle itseensä ja miettiä, miten tulla paremmiksi ihmisiksi. Niin kauan kuin tapahtuu sitä, mitä Wienissä nyt nähtiin, ei Eurooppa eikä koko ihmiskunta voi tuntea olevansa turvassa. Polttouunien hajuhan se tämänkin asian ympärillä leijailee.