Väinö Linnan suuruus ja surkeus

Väinö Linnan arvo ja asema

Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on tehty lukemattomia käännöksiä. Koskaan ne eivät ole ulkomailla tavoittaneet yleisöään ja arviot koko kirjasta ovat olleet toinen toistaan hullunkurisempia. Niitähän on paljonkin tutkittu.

Myös Edvin Laineen filmatisointi on lytätty mennen tullen, viimeisempänä muuan Jelena Senjavskaja, moskovalainen sotapsykologian tutkija, joka piti koko tekelettä aivan mitättömänä: siinähän ei ollut edes minkäänlaista juonta. Sitä paitsi se antoi hyvin ikävän todistuksen suomalaisen kansanluonteen barbaarisuudesta. Vihollisen kärsimyksillähän siinä hekumoitiin.

Hiljattain on Tuntemattomasta ilmestynyt uusi käännös suomesta englantiin ja arvio oli taas varsin nuiva. Tuskin mitään muuta voi odottaakaan, mikäli ymmärtää mistä tuossa kirjassa on kysymys. Samalla Linnan vertauskohdaksi nostettiin (tilauksesta?) jokin Sofi Oksasen, tunnetun goottikirjailijattaremme kirja, joka sai osakseen kiitosta. Sillähän oli kirjallisia ansioita, taisi olla monikerroksellisuutta ja kaikenlaista muuta asianmukaista. Kahden kirjan vertailussa nuori nainen voitti puhtaasti ja pitkällä marginaalilla.

Hölmöpä taitaakin olla tämä maatiaiskansa, joka pitää Linnaa kansallisen kaappinsa päällä ja on ostanut pelkästään Tuntematonta yli miljoona kappaletta. Tämän ohella valtavan menestyksen on saanut myös saman tekijän masentavan typerä trilogia primitiivisestä junttikansasta, joka kuokki suota, kiroili ja tuhersi mitä tuhersi. Jossakin vaiheessa se innostui tappamaan toisiaan uskomattomalla apinan raivolla. Ymmärrän, ettei itseään kunnioittava kulttuurin harrastaja missään maassa halua tuhlata aikaansa tuon sepustuksen kursoriseenkaan läpikäyntiin.

Mutta täällä kirjailijavainaa on puolijumalan asemassa. Paitsi tietenkin kulttuuriväen piirissä, jonne hän sai jalansijan vasta katkerien taistelujen jälkeen. Nyt se kyllä siellä on ja pysynee, pakon edessä.

Kaikille paradokseille on maailmassa selityksensä. Mielestäni ne Linnan kohdalla ovat lopultakin varsin yksinkertaiset, kuten on hänen kirjailijan laatunsakin. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita ettei hän olisi nerokas. Mielestäni hän on kirjallisuutemme suurin nero huolimatta siitä, ettei hän kirjoita teknisesti kiinnostavaa fiktiota.

Kysymys on siitä, että Linna kirjoittaa totta. Hänen valtava suosionsa ja myös hänen nerokkuutensa liittyvät juuri totuuden löytämiseen ja kykyyn kertoa se.

Muistan, miten lapsena ihmettelin, kun kylillä kerrottiin, että se ja se, joka ei ollut koskaan kirjoja lukenut, oli nyt lukenut tämän Väinö Linnan kirjan peräti viisi kertaa vai oliko enemmänkin. Kysymys saattoi olla siitä, ettei lukija vähemmällä tajunnut asiaa, mutta muistakaamme, että myös nuori kirjanoppinut V.I. Uljanov luki Tšernyševskin kirjaa Mitä on tehtävä? yhä uudelleen ja muistaakseni ilmoitti ymmärtäneensä sen vasta kuudennella kerralla. Lenin saattoi olla hullu, mutta ei hän tyhmä ollut. Siinä kirjassa oli jotakin juuri hänelle.

Isäni, joka oli ollut Linnan porukoiden naapurijoukoissa, ei ollut kiinnostunut kaunokirjallisuudesta ja harrasti myös taloudellisuutta. Niinpä hän osti ensin Linnan kirjan sijasta Viljam Pylkäksen muistelmakirjan Rokka. Konekiväärimiehen sotaa. Mutta viimein paine kasvoi sietämättömäksi ja Tuntemattoman kansanpainos ilmestyi meillekin ja muistan sen olleen sekä huippujännittävä että hirmuisen hauska. Etenkin murrerepliikit opin oitis ulkoa, niille voi nauraa vaikka itsekseen, kun niitä sattui muistamaan.

En tiennyt, että lukutapani oli primitiivinen. Minulta, kuten yleensä myös ulkomaalaisilta jäi pääasia ymmärtämättä. Linna ei kirjoittanut kaunokirjallisuutta, vaan historiaa, tuota matalan katseen historiaa, kuten asia myöhemmin ilmaistiin.

Sen muistan, miten emännät juttelivat ja joku hyvin painokkaasti totesi, että meidän mies se sanoo, että kaikki oli justiinsa niin, kuin kirjassa sanotaan. Kyllä hän sen kaiken siellä itse näki. Niih.

Tämä oli asian ydin. Linnan kirjassa faktaa ja fiktiota oli tietenkin sekoiteltu, eikä kaikki siinä ollut itse koettua ja osa oli tietenkin vain kuviteltua. Mutta Linna toi nyt jokaisen ulottuville uuden diskurssin. Sota ei ollut sitä, mitä upseerit kertoivat tulen ja liikkeen käytöstä ja strategian ja taktiikan mukauttamisesta elävän voiman ja materiaalin suhteelliseen saatavuuteen eikä se myöskään ollut vain sankarien sankarillisuuden näyttämisen ja vihollisen torjumisen paikka. Sota oli se tila, jossa yli puoli miljoonaa miestä oli joutunut elämään vuosikaudet. Se oli se paikka, jossa he joutuivat viettämään nuoruutensa.

Linnaa on kritisoitu siitä, ettei hänen kirjassaan uskonnollisuus näy kuin parodiana. Tosiasiassa sillä nimittäin kyllä oli vielä jatkosodassakin varsin suuri rooli. Linnan hahmoissa purnarit ovat myös kovin hallitseva miehistöaines ja upseerien rooli jää yleensä varsin vähäpätöiseksi ja usein naurettavaksi.

Hiukan samaan tapaan kuin Tolstoilla, Linnan kuvaama sota on taistelijoiden sotaa, jossa tilanteet kartalla jäävät aivan käsittämättömiksi ja propagandan maailmankuva vaikuttaa vain pilkan kohteena. Tämä on varmasti yksipuolista. Ehkäpä sentään miehet ajattelivat myös esimerkiksi sitä, mitä tapahtuu, jos vihollinen saa tahtonsa läpi. Linnan miehet ajattelivat vain sitä, miten selvitään tässä ja nyt.

On joskus sanottu ja muotoilu taitaa kuulua Mauno Koivistolle, että Suomen idea on selviäminen. Se on myös Linnan kirjojen idea ja koskee niiden filmatisointejakin, ainakin ensimmäistä. Linna kirjoitti historiaa sitä tutkimatta, mutta osittain, ja nimenomaan Tuntemattomassa, hän kirjoitti sitä asiantuntemuksella, joka toki oli osittaista ja vajavaista, mutta tarjosi ainutlaatuisen näkökulmaan siihen osaan totuutta, jota ei muualla ollut saatavissa ja nähtävissä ja josta vaiettiin, myös tietoisesti.

Tuntematon ja Pohjantähti kilpailevat tasavertaisesti Suomen kansallisromaanin asemasta. Niiden valtava vaikutus perustuu osittain siihen, että aikanaan ne kertoivat asioista, joista ei paradoksaalisesti voinut puhua, vaikkei puhumista kukaan kieltänyt. Vuoden 1918 valkoinen terrori oli aihe, josta puhuminen oli monesta syystä mahdotonta. Kommunistit saattoivat siitä puhua, mutta eivät heitä säädylliset ihmiset kuunnelleet.

Linnan historiallinen urotyö oli, että hän antoi äänen äänettömille. Hän toi historiaan asiat, joita siellä ei ennen ollut. Sitä paitsi tämä ei tapahtunut propagandistin kiihkolla, vaan suuren kirjailijan armottomuudella. ”Totuus ei ole punainen eikä valkoinen. Se on inhimillinen ja siksi kipeä” sanoi Linna joskus.

Siinähän se asian ydin oli. Linna on yhden kansakunnan oman eepoksen kirjoittaja ja olisi luonnotonta, jos sama kelpaisi myös jollekin toiselle kansakunnalle. Jokaisella näistä ”kuvitelluista yhteisöistä”, todelliseksi tultuaan, on oma persoonallisuutensa ja oma lukutapansa. Vain kansallinen nero voi sen tavoittaa, ei sen sijaan mikään sellainen kansainvälinen bestsellerien rustaaja, joka herättää suurta mielenkiintoa kaikkialla globaalien markkinoiden piirissä.

Kansallisen neron merkitys on toisenlainen. Kuten runoilija sanoi:

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.