Romulaivan viimeinen matka

 

Kapteenin loppu

 

Joseph Conrad, Liekaköyden pää. Pequod Oy 2004, 182 s.

 

Joseph Conrad (Józef Korzeniowski,1857-1924) oli Ukrainassa syntynyt puolalainen, joka lähti merille, englantilaistui ja nousi aikanaan merikapteeniksi. Hänen laajaa tuotantoaan on tälläkin palstalla joskus käsitelty (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=conrad ).

Luulen, että Conrad tunnetaan nykyään parhaiten lyhyestä kertomuksestaan Pimeyden sydän, joka kauhuromanttisessa sävyssä kuvaa Kongo-joen oloja. Tuossa kuumehelvetissä muuan pelolla hallitseva Kurtz on itse asiassa ihmishahmoinen saatana.

Conrad oli kirjailijana romantikko hieman R.L. Stevensonin tapaan. Hän tunsi kyllä kuvaamansa miljöön ja epäilemättä Belgian Leopoldin perintömaa oli hyvin sopiva paikka, jonne hornan kita voitiin sijoittaa.

Kaikkialla asiat eivät sentään olleet samalla tavalla. Tässä kirjassa kuvataan lähinnä yhtä rannikkohöyryä ja sen miehistöä, erityisesti kapteenia, mutta luodaan samalla ohimennen katsaus myös jossakin Malakan tienoilla sijaitsevan maankolkan olojen kehitykseen valkoisen miehen näkökulmasta.

Päähenkilö on vanha kapteeni, joka oli nuorena tunnettu hyväonnisena ja taitavana hurjapäänä, joka komensi nopeita klippereitä, jotka veivät rahtia Eurooppaan. Menetettyään rahansa laman tultua ja purjelaivojen alkaessa jo syrjäytyä Suezin kanavaa käyttävien höyryaivojen tieltä, kapteeni oli sijoittanut loppurahansa kurjaan rannikkohöyryyn.

Hänen päämääränään oli jättää kuoltuaan tyttärelleen pikku omaisuus, jolla tämä saattaisi elää säädyllisesti täysihoitolan pitäjänä. Siksi hän jatkoi töitä vielä vanhoilla päivillään.

Vanhukset rannikkolaivojen kapteeneina eivät ole olleet harvinaisuuksia, mutta tällä kipparilla oli ongelma, hän oli tullut sokeaksi. Laivan hallitseminen kävi päinsä siten, että paikallinen alkuasukas, joka oli oppinut reitin, seisoi aina vieressä ja kuiskasi, missä oltiin.

Kapteenin vihamies, laivan pääomistaja ja konemestari ajatti laivan tahallaan karille panemalla sen kompassin näyttämään väärää suuntaa. Keinona olivat raudankappaleet, jotka sijaitsivat kompassin vieressä roikkuvan takin taskussa.

Viime hetkellä, kun haaksirikkoa on jo mahdoton välttää, kapteeni huomasi juonen, mutta ei siirtynyt pelastusveneeseen säilyäkseen hengissä. Vakuutusrahoista saisi myös hänen tyttärensä osansa ja siinähän loppuelämän tehtävä onkin tullut hoidetuksi.

Kirjoittaja esittää, miten tapahtumahetkellä valkoisen miehen kultakausi noillakin seuduilla on jo ohi. Aluksi uudenlainen yritteliäisyys ja uudenlainen tekniikka olivat avanneet rohkeille ja tarmokkaille tien rikkauksiin. Ajan mittaan tilanne kuitenkin tasaantui ja moni menetti omaisuutensa luottaessaan suurvoittojen jatkuvan.

Alkuasukkaiden oloja kirjassa ei kuvata ja muuan valkoinen mies, kaukaisessa peräkylässä asuva hollantilainen plantaasinomistaja on sangen sympaattinen hahmo, kuten traaginen kapteenikin.

Conradin Pimeyden sydämen Kongo-joki on vain yksi ja äärimmäinen esimerkki siirtomaiden oloista. Tässä kirjassa tilanne on toinen. Valkoinen mies on tuonut seudulle neroutensa hedelmät eurooppalaisen kulttuurin myötä. Ankeat viidakot ovat saaneet mahdollisuuden aloittaa nousunsa uuden yrittäjähengen ja merentakaisten kauppayhteyksien ansiosta.

Valkoisen miehen herruus on täällä selvästikin ollut siunaus, toisin kuin Kongossa. Rohkeat merenkulkijat, kuten kirjan kapteeni, olivat löytäneet uusia reittejä, jotka lyhensivät purjelaivojen matkoihin tarvitsemaa aikaa jopa toistakymmentä päivää. Mutta nyt sillä ei enää ollut merkitystä…

Puolessa vuosisadassa myös nuo Kaakkois-Aasian seudut olivat kehittyneet uudelle tasolle. Olisiko näin tapahtunut ilman länsimaista kolonialismia?

Conrad ei tuota kysymystä esitä, mutta täytyyhän ajattelevan ihmisen se esittää. Ajattelun on taas syytä olla kyllin laaja-alaista ottaakseen huomioon muutkin seikat kuin sen, että valkoinen mies sai aluksi pioneerityöstään suuria voittoja. Ennen pitkää nuo voitot kilpailun myötä tasaantuivat ja siirtomaat kävivät haltijalleen taakaksi.

Olisiko ollut parempi, mikäli tapapajuiset viidakot olisivat myös jääneet sellaisiksi? Olisiko ollut parempi, että ihmiskunta kokonaisuudessaan olisi jäänyt esiteolliseen tilaan? Ehkäpä kehityksen olisi ollut parempi tapahtua ainakin hitaammin?

Luulen, että nämä ovat niitä kysymyksiä, joita kannattaa kysyä sen sijaan että ihmeteltäisiin, oliko myös Suomi osallinen (vastuussa) takapajuisten maiden riistoon, kun meikäläisiä kippareitakin palveli joillakin jokilaivoilla…

Sankaruutta siirtomaassa

 

Pahuuden ja typeryyden voimat

 

Joseph Conrad, Lordi Jim. Suomentanut O. Kostiainen, WSOY 1930, 436 s.

 

Joseph Conrad (1857-1924, alk. Jozef Teodor Nalecz Konrad Korzeniowski) oli Ukrainassa syntynyt puolalais-englantilainen kirjailija, joka saavutti maailmanmaineen englanniksi kirjoittamillaan romaaneilla, joista tunnetuin on Afrikasta kertova Pimeyden Sydän.

Conrad työskenteli vuosia merimiehenä aluksi ranskalaisissa laivoissa ja sitten englantilaisissa ja tunsi hyvin kuvaamansa seudut ja niiden asukkaat.

Pimeyden sydäntä näkyy viime vuosina luetun ikään kuin todistuskappaleena valkoisen miehen harjoittamasta riistosta ja raakuuksista ja siitä täydellisestä moraalittomuudesta, jolla mustaan väestöön suhtauduttiin.

Tämä lukutapa on naiivi. Lordi Jim puolestaan sijoittuu nykyisen Indonesian alueelle, Hollannin siirtomaihin ja kuvaa sekin romanttisesti liioitellen paholaismaista pahuutta ja eläimellistä raakuutta ja tyhmyyttä.

Nämä ominaisuudet jakaantuvat kuitenkin varsin tasaisesti alkuasukasväestön ja valkoisten miesten kesken. Molemmilla puolilla on todellista mielenjaloutta ja moraalisesti kiitettäviä persoonia, mutta myös primitiivistä idiotismia, korruptiota, taikauskoa ja pahuutta.

Alkuasukasyhteisöissä hyvyys ei kuitenkaan pääse lainkaan kehittymään, niiden alkeellisen ja raakalaismaisen kulttuurin takia. Siirtomaaherratkaan eivät täällä viitsi vaivautua ottamaan selkäänsä tuota Kiplingin kuvaamaa valkoisien miehen taakkaa.

Kirjan sankari on sen sijaan omaa luokkaansa kaikkien ylevien periaatteiden noudattajana. Hänen tunnollaan on se, että hän muun päällystön kanssa, ollessaan romulaivan perämiehenä, pelasti itsensä uhkaavasta merihädästä ja jätti satoja ihmisiä meren armoille.

Tätä Jim ei voi antaa itselleen anteeksi eikä myöskään halua vetäytyä edesvastuusta. Tosiasiassa hän on tuossa jutussa sijaiskärsijä, mutta romantikkona hän haluaa sovittaa tapahtuneen uhraamalla koko elämänsä alkuasukkaiden sivistämisen hyväksi.

Jim asettuu alkuasukaskylään, joka nimellisesti tunnustaa islamia, mutta tosiasiassa kumartaa kaikkia perinteisiä uskomuksia ja elää korruptoituneiden heimopäälliköidensä häikäilemättömän sortovallan alaisena.

Jim tuo sivistyksen valoa tähän kurjaan loukkoon, jonne valkoinen mies on aiemmin tullut vain epäreilua kauppaa harjoittavana keinottelijana. Hän nousee kylänsä tunnustamaksi ja palvomaksi päälliköksi.

Paikalliseen perinteiseen kulttuuriin verrattuna Jimin luoma järjestys on kuin toisesta maailmasta ja hän saa kurjan seudun kukoistamaan. Tosin naapurikylän asukkaat haluaisivat tuhota uskottoman, mutta omissaan hänellä on verraton suoja.

Käärme paratiisissa oli muuan degeneroitunut englantilainen, ainoa valkoinen Jimin ohella, joka sui kylässä: hän oli sisäisesti ja ulkoisesti inhoittava, kuten toisten ihmisten ulkomuodosta kuvastuu jalous, hienous tai kunnianarvoisuus… hän raivosi inhoittavasti, hän hymyili inhoittavasti ja hän oli inhoittavan synkkä; hänen kohteliaisuutensa ja hänen suuttumuksensa olivat yhtä inhoittavia. Olen varma, että hänen rakkautensakin olisi mitä inhoittavinta tunnetta -mutta voitteko kuvitella kammottavaa hyönteistä rakastuneena….? Ja hänen kammottavuutensa oli myöskin inhoittavaa, niin, että henkilö, joka olisi ollut muuten vain vastenmielinen, olisi näyttänyt hänen rinnallaan ylhäiseltä…

Kuten havaitaan, kirjailija kannatti aikanaan muodikasta tieteellistettyä fysionomiaa, jota oli kehittänyt etenkin Cesare Lombroso tutkiessaan synnynnäisten rikollistyyppien piirteitä.

Yhtä perusteellisesti ja hengästyneen monisanaisesti kirjoittaja kuvaa myös merellä tapahtuneeseen rikokseen syyllistyneen saksalaisen kapteenin inhottavaa fyysistä olemusta ja sitten kirjan lopulla Jimin tuhon aiheuttaneen luihun merirosvon koko paholaismaista pahuutta, joka tuo mieleen mariisi de Saden.

Jim puolestaan uskoo ja lausuu julki uskonsa siihen, ettei kukaan ihminen ole pohjimmiltaan täysin paha, eipä edes sanottavasti toistaan huonompi. Olosuhteet vain tekevät yhdestä yhdenlaisen ja toisesta toisenlaisen.

Tämähän on nykyään normaali oletus ja puolivirallinen opinkappale, jonka uhmaamisesta ei hyvä seuraa. Conradin kuvauksessa se joka tapauksessa on naiivia romanttisuutta.

Jimin romanttinen ja itse asiassa hyvinkin kohtuullinen usko siihen, että rosvot, joille hän osoittaa jalomielisyyttä, vastaisivat samalla mitalla, tuhoaa hänet ja lopulta hän, jota nyt pidetään syyllisenä alueen katastrofiin, antautuu raihnaiselle, mitättömälle ja pahuuden täyttämälle heimopäällikölle, joka tappaa hänet.

Rotu ei sellaisenaan tule esille merkittävänä tekijänä Conradin kuvaamassa maailmassa muutoin kuin taustalla, kun kerrotaan Jimin ylevistä suunniteomista villin seudun onnellistuttamiseksi.

Ne asiat, joita hän sinne tuo, ovat hänen rotunsa luomus ja alkuasukkaat pitävät syystäkin valkoista miestä jo lähtökohtaisesti ylivertaisen kyvykkäänä, joskaan eivät hyvänä, sillä sen on kokemus osoittanut. Jim, niin valkoisen sivilisaation ideoita kuin hänkin edustaa, on tällä seudulla poikkeus.

On sanottu, että Conradin tyylin omintakeisuus johtuu siitä, että hän enemmän tai vähemmän jäi ajattelemaan puolaksi. Erikoislaatuista tyyli joka tapauksessa on, mutta sen, että teksti on joskus käsittämätöntä, panen kyllä kääntäjän piikkiin.

Conradilla on muuan selvästi havaittava tekniikka kirjassaan: hän vihjailee lukijalle tulevaisuudessa odotettavissa olevista asioista, mutta paljastaa ne vasta vähin erin, kun lukija varmasti on ensin saatu odottamaan jotakin muuta.

Tässä kirjassa sankari on sankari ja rosvot rosvoja, eikä lukija voi erehtyä siitä, kuka kukin on. Jossakin määrin kirjailija muistuttaa tässä suhteessa Jack Londonia joka oli toinen saman ajan kokemusasiantuntija ja seikkailukirjailija.

Samanlaistahan kyllä tapaamme esimerkiksi Zane Greyllä ja James Oliver Curwoodilla. Londonilla vain rodun teema on selkeämpi. Pitäisiköhän nuo kirjat kieltää tai ainakin toimittaa uudelleen, totalitaarisuuteen pyrkivässä kulttuurissa kun eletään?

Kaikessa romanttisuudessaan tämä kirja on nykylukijalle hieman raskaslukuinen, mutta kannattaa silti lukea, mikäli Pimeyden sydämen lisäksi haluaa esimerkiksi ymmärtää sen, mitä nykyäänkin niin paljon kiitetty Conrad on oikeastaan halunnut sanoa.

Etelän elämää

 

Hombre, gentleman ja kanaljat

 

Joseph Conrad, Hopealaiva (Nostromo). Suomentanut Heidi Järvenpää. Gummerus 1959, 505 s.

 

Joseph Conrad, tuo englantilaistunut puolalainen muistetaan nykyään varmasti parhaiten pikku teoksestaan Pimeyden sydän (1902). Se oli omiinkin kokemuksiin perustuva surrealistinen kauhukuva helvetistä, joka sijaitsi Afrikan viidakkojen keskellä ja jossa alkuasukkaat olivat häikäilemättömän riiston kohteena.

Sellaistahan oli oikeastikin olemassa, erityisesti juuri Belgian Kongossa. Oliko Conrad itse asiassa realistinen kirjailija, joka paljasti koko kolonialismin kaameuden?

Itse asiassa teoksessa Lordi Jim (ks. Vihavainen: Haun jim tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sankarina on valkoinen mies, joka uhraa elämänsä kiittämättömien ja typerien alkuasukkaiden hyväksi oman kunniantuntonsa ajamana. Hän muistuttaa paljon Jack Londonin sankareita ja hänessä on selvää Rudyard Kiplingin eetosta.

Kun on lukenut Pimeyden sydämen, ymmärtää, ettei sen kirjoittajaa ainakaan kahlitse tarve kaunistella valkoisen miehen roolia niissä maailman osissa, jotka ovat yhä jääneet modernisaation ulottumattomiin. Sitä paitsi entisellä merimiehellä oli tuosta maailmasta runsaasti kokemusta.

Toki romaani ei ole mikään laatukuva todellisuudesta, mutta selviäähän siitä ainakin se, mitä tekijä on halunnut sanoa kaikilla allegorioillaan ja keksityillä hahmoillaan. Tavoitteena ei tietenkään ollut aikoinaan kirjoittaa vain poliittisesti korrekteja, simppeleitä moraliteetteja, vaan myös kiehtoa lukijan mielikuvitusta asioilla, joita olisi voinut olla. Sehän oli sallittua.

Hopealaiva sijoittuu kuvitteelliseen Etelä-Amerikan maahan, jossa on nähty Paraguayn piirteitä. Sen paikallisilla piirteillä ei oikeastaan ole kovin paljon väliä, sillä kirjoittajakin tunsi Etelä-Amerikkaa, toisin kuin Afrikkaa ja Polynesiaa hyvin pinnallisesti.

Itse asiassa tässä kirjassa nousee esiin kaksi sankaria, englantilainen kaivoksen omistaja, joka on nostanut maan piilevät rikkaudet palvelemaan kko maailmaa ja ennen muuta sitä yhteisöä, jossa kaivos sijaitsee. Hänelle kaivos on elämäntyö, ei suinkaan keino rikastua, mille hän ei panekaan painoa.

Mutta ihmiset ovat vain marionetteja suuremien voimien käsissä. Ei heidän tarkoituksillaan ole loputakaan suurta merkitystä.

Kas näin häntä luonnehtii kirjailija:

 Parantumaton -sitä hän oli palvellessaan aineellista edistystä, jonka uskoi vievän järjestyksen ja ja oikeudenmukaisuuden voittoon… Menestykseen sinänsä sisältyi jotakin, mikä moraalisessa mielessä sumensi aatteen. Hän näki San Tomén vuoren hallitsevan Campoa, koko maata, pelättynä, vihattuna, rikkaana, sieluttomampana kuin yksikään tyranni… Charles ei sitä nähnyt. Hän ei voinut nähdä sitä. Eikä häntä voinut siitä syyttää. Hän oli täydellinen, täydellinen… Kuin armottoman painajaisen puristuksessa heittelehtivä nukkuja hän sopersi tarkoituksettomat sanat: ”Aineellinen edistys”.

Tämä siis vuonna 1904.

Toinen sankari on kansanjoukkojen ihailun kohde, Nostromo. Hän on alun perin italialainen macho-tyyppi, jonka elämän sisältönä oli ansaita ihailua suurpiirteisellä olemuksellaan ja käytöksellään. Hän pysyi köyhänä, mutta kunnioitettuna ja antoi ilmeenkään värähtämättä viimeisen lanttinsa prostituoidulle ilman mitään vastapalveluksia.

Tämä lastaajien esimies, Nostromo, pääsee sitten yllättäen suuren hopea-aarteen haltijaksi. Kyse ei oikeastaan ole hopealaivasta, kuten suomalaisen laitoksen otikko kertoo, vaan pienestä proomusta, joka on täynnä hopeaa.

Tuo omaisuus ei sellaisenaan kiinnosta Nostromoa, mutta hän jää sen vangiksi. Enempää ei juonesta kannatakaan paljastaa. Se selviää kyllä lukijalle.

Kolmas elementti romaanissa on kansa, tuo mitään mistään ymmärtämätön lauma, canaille (ks. Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), jota tunnottomat demagogit ajavat minne haluavat ja joka helposti innostuu, kun selitetään, että nyt tehdäänkin köyhistä rikkaita. Mikäpä ettei, oiva tuuma!

Kaivoksen rikkaudet houkuttelevat tietenkin paikalle myös rosvot, jotka nimittävät itseään poliitikoiksi. Nuo konnat ovat täysin häikäilemättömiä ja typerä kansa on vahaa heidän käsissään. Komeilla iskulauseilla petetään kansaa yhtä helposti kun namusetä lasta.

Jostakin syystä mieleen tulevat tässä sellaiset maat kuin Nigeria ja Venezuela. Joo, en tiedä niistä mitään.

Joka tapauksessa kirjassa voi sanoa olevan myös positiivisia sankareita, joihin ilman muuta kuuluu niin kaivoksen omistaja-johtaja kuin myös Nostromo. Aineellinen edistys jatkuu, mutta sehän on viime kädessä hallitsemattomampi kuin edes se sekamelska, jonka rosvopoliitikot saavat aikaan. Mitä siitä oikeastaan voitiinkaan vielä tietää vuonna 1904?

 Mutta siitä emmem itse asiassa saakaan lukea sen enempää. Sankarit, ja heistä erityisesti tuo suuri hombre, Nostromo (”Puosu”) alias Ganbattista Fidanza elää jälleen toisten ihailusta ja kaivoksen omistaja-johtaja kutsumustyöstään. Rosvot häädetään, mutta elämän tragiikkaa ei voida hävittää.

Aikansa sekopäät

 

Tsaarin anarkistit

 

Stalin selitti aikoinaan, että vihollisen käden voi löytää lähes kaikkialta, missä asiat menivät huonosti. Tämä oli loogista, sillä sosialismin oloissa itse järjestelmä ei tehnyt virheitä, joten niillä täytyi aina olla jokin ulkopuolelta tullut syy. Agentit, nimenomaan ulkomaiset, koska muita ei ollutkaan, oli siis syytä tarkoin perata ja kitkeä juurineen sosialismin ihanasta puutarhasta.

Totalitarismissa tällainen kysymyksenasettelu oli tietenkin perusasia, mutta ei se ihan tavaton tai uusi ilmiö muuallakaan maailmassa ollut.

Juuri näinä sotaisina aikoina ulkomaisten agenttien etsiminen ja löytäminen näyttää taas olevan ajankohtaista. Poliitikot, jotka eivät ole aina olleet oikeassa Venäjän suhteen, eli tienneet, että se kyllä hyökkää naapuriensa kimppuun, ovat joutuneet suoranaisen ahdistelun kohteiksi jopa meillä.

Ilmiötä, kaikessa typeryydessään voi pitää normaalina eikä se meidänkään historiassamme ole ihan uusi. Nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten katkerassa kiistassa argumentit olivat samanlaisia ja vielä 1930-luvulla äärioikeisto syytti maltillisia ja yleensäkin järkeviä poliitikkoja Neuvostoliiton agenteiksi ja patkuleiksi.

Agenttihöpinässä ei tietenkään ollut perää siteeksikään, mutta kun ihmisten älyllinen toiminta halvaantuu poliittisen kriisin myötä, tulee primitiivireaktiosta monelle ainoa mahdollinen ajattelutapa.

Agentteja ja myös provokaattoriagentteja oli tietenkin myös oikeasti olemassa. Olihan sellaisia käytetty maailman sivu, mutta ilmeisesti vasta tsaarin ohranasta tuli yleisesti tunnettu tällaisen vehkeilyn harrastaja, jota sitten aina sopikin epäillä vaikka mistä.

Maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluva Joseph Conrad kirjoitti aikoinaan kiinnostavan fiktion, jossa anarkistien inhottavan ja vaarallisen toiminnan takana Englannissa olikin itse asiassa tsaarin Venäjä.

 

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Eläköön anarkia. Muuttuva lukutapa

 

 

Anarkismi oli melkoisessa suosiossa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Etenkin Italiassa, Espanjassa ja Venäjällä se tuntui vetoavan sorrettuihin ja solvaistuihin ja vähän muihinkin. Koska asia nyt on jo armeliaasti unohtunut, kannattaa varmaan muistuttaa, että myös bolševikeilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, kuten myös Lenin nimenomaisesti totesi. Vain keinot olivat toiset.

 

Italiassa tuli 1800-luvun lopulla tunnetuksi varsin tarttuva laulu, joka kuvasi anarkistien vangitsemista Luganossa, Sveitsissä, jonne he olivat paenneet epäilyksiä osallisuudesta Ranskan presidentin Sadi Carnot’n murhaan. https://www.youtube.com/watch?v=S4ou1pNZPMs Valtionpäämiehille varautuminen attentaatteihin tuli tähän aikaan ajankohtaiseksi ja on sitä yhä.

Laulussa kerrotaan anarkistisen aatteen ylevyydestä ja siitä, että kyseessä on vain rakkauden oppi:

eppur la nostra idea
non è che idea d'amor,
eppur la nostra idea
non è che idea d'amor.

 

Myöhemmässä säkeistössä tosin todetaan, että anarkistit saarnaavat sotaa sortajia vastaan ja rauhaa sorretuille:

la pace tra gli oppressi,
la guerra agli oppressor.

 

Miten nämä kaksi sovitetaan yhteen ei selvästikään vaivannut militanttien aivoja, ristiriitaisuus ja jopa sekavuus näyttää näissä yhteyksissä olevan se normaalitila. Mistään pelkästä kielikuvastahan tuossa sodassa ei ollut kysymys, kuten terroriteot osoittivat.

Itse kunkin maan järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaavat tahot olivat syystä huolestuneita siitä, mitä anarkistit tekivät, saarnasivatpa nämä sitten mitä tahansa.

Vuosisadan vaihteessa tapahtui monessa maassa terroritekoja, ei pelkästään tiettyjä henkilöitä, vaan jopa vain tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ilmeisesti kuuluvia ihmisiä (teatteriyleisö, ravintolan asiakkaat) vastaan. Tämä oli historiallisesti uutta.

Anarkisteilla oli sivistyneitä ja oppineita teoreetikkoja, mutta siitä huolimatta ja luultavimmin jopa sen vuoksi aatesuunta tuotti absurdeja tuloksia. Sitä opittiin kammoamaan juuri sen ennustamattomuuden ja tolkuttomuuden takia. Jotakin tuttuahan tässä on.

1900-luvun alun ihmisten näkemykset tuosta aatteesta, joka pyrki harjoittamaan “teon propagandaksi”  komeasti kutsuttuja kataluuksia, lienee melko uskollisesti kuvattu puolalais-englantilaisen Joseph Conradin teoksessa The Secret Agent  vuodelta 1907 (Anarkistit, suom. Kristiina Kivivuori 1964, myös Otava, 2004).

Conrad on elementissään kuvatessaan kurjuutta ja friikkejä. Myös hänen toinen kirjansa, Afrikkaan sijoittuva Pimeyden sydän on tästä hyvä osoitus.

Lontoossa, fiktiivisen Brett Streetin hämäräperäiseen kauppaan (kondomeja, pornoa) sijoittuvan romaanin kaikki henkilöt näyttävät olevan konnia, joko degeneraatteja, joita eräät aikakauden suosikkiteoriat käsittelivät, tai sitten muuten kurjia otuksia, kuin suoraan Cesare Lombroson synnynnäisiä rikollistyyppejä koskevista tutkimuksista.

Kirjassa suunnitellaan attentaattia itse tiedettä vastaan, mikä aikakauden puheavaruudessa lienee ollut ylittämättömän villiä. Tosiasia kyllä onkin, että anarkismin piirissä oli vihamielisyyttä myös tiedettä kohtaan yhtenä tasa-arvon vihollisena (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=machaiski ).

Tässä tapauksessa kuitenkin attentaatti, joka sinänsä epäonnistuu, suoritetaan erään ulkovallan käskystä. Kirjan keskushenkilö on vieraan vallan palkkalistoilla oleva agent provocateur. Vieras valta on ilmeisesti Venäjä, joka halunnee osoittaa Englannille, ettei sekään ole turvassa anarkisteilta.

Itse keskushenkilö, Adolf Verloc, on sinänsä aika poroporvarillinen tyyppi ilman silmiinpistäviä paheita, ehkäpä nyt turhan paisunutta itserakkautta lukuun ottamatta. Itse asiassa hänellä on jopa merkittäviä hyveitä ja lukijan myötätunto lienee hänen puolellaan, kun hänet ansaitsemattomasti murhataan.

Verlocin tyyppi muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta ns. lumpenproletariaatista, joka luokka-asemaltaan ei kuulu mihinkään yhteiskunnan peruselementtiin, vaan kokoaa  eri lähteistä piiriinsä kaikenlaatuisen roskaväen. Hänessä saattaa kukaties havaita myös joillekin (sinänsä harvinaisille) dosenteille tyypillisiä piirteitä:

Syöttösian tapaan tyynenä ja pönäkkänä herra Verloc näytti hyvinvoivalta ammattityöläiseltä, mutta hänessä oli jokin määrittelemätön piirre, jota yksikään työmies ei voisi saada ammatissaan, olipa siinä kuinka epärehellinen hyvänsä: jokin niille miehille yhteinen piirre, jotka saavat elatuksensa ihmiskunnan paheista, hullutuksista tai alhaisista pelontunteista; moraalisen nihilismin piirre, joka on yhteinen pelihelvettien ja tyttöpaikkojen pitäjille, yksityisetsiville ja ammattimaisille urkkijoille, väkijuomakauppiaille ja sanoisin, vahvistavien sähkövöiden myyjille ja patenttilääkkeiden keksijöille... Nykynäkökulmasta siis tuskin mitään sen kummallisempaa.

Itse asiassa herra Verloc ei ollut mikään aatteen mies, mutta ei suuri roistokaan. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin pikku miekkonen, joka nautti vieraalta valtiolta saatua kuukausipalkkaa pönkittääkseen pikkuporvarillista hyvinvointiaan, johon kuului vaimon ja tämän äidin ja veljen elättäminen.

Kaksoisagenttina ja provokaattorina toimiminen oli lisäksi yhteiskunnallisesti hyödyllistä toimintaa ja auttoi pitämään vastapuolen ajan tasalla anarkistien vehkeilyistä, periaatteessa se oli vaarallistakin, mutta se tapahtui myös läheisten hyväksi. Itse asiassa herra Verlocin moraalinen omahyväisyys uhkaa paisua jo kohtuuttomuuksiin, kunnes sekopäisen ja kiittämättömän vaimon veitsenisku tekee hänestä selvää.

Koko kirjassa on aika vähän mitään anarkistien ideologiasta, mikä näyttääkin asianmukaisesti vaihtelevan henkilöstä toiseen. Yksi haluaa kostaa sorrettujen ja solvaistujen puolesta, toinen hävittää ne maan päältä. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää koko touhun absurdius ja sen riippuvaisuus sattumista ja aatteen karikatyyrimäisistä ajajista.

Sitäkin oudompaa on kuulla, että Amerikassa sittemmin summittaisesti ihmisiä tappanut Unabomber oli omistanut tämän Conradin kirjan, joka oli luettu moneen kertaan, hajalle saakka. Parodia siis todella on kuin onkin jo mahdotonta. Unabomberin puolalaisuus tuskin antaa meille mitään osviittoja asian ymmärtämiseen.

Jos ajattelee, miten tällaisen kirjan lukutapa on sadan vuoden mittaan muuttunut, tulee mieleen, että suurin muutos ehkä koskee niitä arvoväritteisiä luonnehdintoja, joita kirjoittaja antaa kohteistaan.

Conrad kaikesta päätellen katsoo olevansa tekemisissä degeneroituneen, vastenmielisen ja vaarallisen konnagallerian kanssa, joku unabomber ei ehkä ollenkaan pidä edes mahdollisena, että sellaisissa olisi jotakin mieltä: kenellä on oikeus tuomita...

Kiinnostava kysymys, jota ehkä kannattaisi tutkiia laajemminkin.