Romulaivan viimeinen matka

 

Kapteenin loppu

 

Joseph Conrad, Liekaköyden pää. Pequod Oy 2004, 182 s.

 

Joseph Conrad (Józef Korzeniowski,1857-1924) oli Ukrainassa syntynyt puolalainen, joka lähti merille, englantilaistui ja nousi aikanaan merikapteeniksi. Hänen laajaa tuotantoaan on tälläkin palstalla joskus käsitelty (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=conrad ).

Luulen, että Conrad tunnetaan nykyään parhaiten lyhyestä kertomuksestaan Pimeyden sydän, joka kauhuromanttisessa sävyssä kuvaa Kongo-joen oloja. Tuossa kuumehelvetissä muuan pelolla hallitseva Kurtz on itse asiassa ihmishahmoinen saatana.

Conrad oli kirjailijana romantikko hieman R.L. Stevensonin tapaan. Hän tunsi kyllä kuvaamansa miljöön ja epäilemättä Belgian Leopoldin perintömaa oli hyvin sopiva paikka, jonne hornan kita voitiin sijoittaa.

Kaikkialla asiat eivät sentään olleet samalla tavalla. Tässä kirjassa kuvataan lähinnä yhtä rannikkohöyryä ja sen miehistöä, erityisesti kapteenia, mutta luodaan samalla ohimennen katsaus myös jossakin Malakan tienoilla sijaitsevan maankolkan olojen kehitykseen valkoisen miehen näkökulmasta.

Päähenkilö on vanha kapteeni, joka oli nuorena tunnettu hyväonnisena ja taitavana hurjapäänä, joka komensi nopeita klippereitä, jotka veivät rahtia Eurooppaan. Menetettyään rahansa laman tultua ja purjelaivojen alkaessa jo syrjäytyä Suezin kanavaa käyttävien höyryaivojen tieltä, kapteeni oli sijoittanut loppurahansa kurjaan rannikkohöyryyn.

Hänen päämääränään oli jättää kuoltuaan tyttärelleen pikku omaisuus, jolla tämä saattaisi elää säädyllisesti täysihoitolan pitäjänä. Siksi hän jatkoi töitä vielä vanhoilla päivillään.

Vanhukset rannikkolaivojen kapteeneina eivät ole olleet harvinaisuuksia, mutta tällä kipparilla oli ongelma, hän oli tullut sokeaksi. Laivan hallitseminen kävi päinsä siten, että paikallinen alkuasukas, joka oli oppinut reitin, seisoi aina vieressä ja kuiskasi, missä oltiin.

Kapteenin vihamies, laivan pääomistaja ja konemestari ajatti laivan tahallaan karille panemalla sen kompassin näyttämään väärää suuntaa. Keinona olivat raudankappaleet, jotka sijaitsivat kompassin vieressä roikkuvan takin taskussa.

Viime hetkellä, kun haaksirikkoa on jo mahdoton välttää, kapteeni huomasi juonen, mutta ei siirtynyt pelastusveneeseen säilyäkseen hengissä. Vakuutusrahoista saisi myös hänen tyttärensä osansa ja siinähän loppuelämän tehtävä onkin tullut hoidetuksi.

Kirjoittaja esittää, miten tapahtumahetkellä valkoisen miehen kultakausi noillakin seuduilla on jo ohi. Aluksi uudenlainen yritteliäisyys ja uudenlainen tekniikka olivat avanneet rohkeille ja tarmokkaille tien rikkauksiin. Ajan mittaan tilanne kuitenkin tasaantui ja moni menetti omaisuutensa luottaessaan suurvoittojen jatkuvan.

Alkuasukkaiden oloja kirjassa ei kuvata ja muuan valkoinen mies, kaukaisessa peräkylässä asuva hollantilainen plantaasinomistaja on sangen sympaattinen hahmo, kuten traaginen kapteenikin.

Conradin Pimeyden sydämen Kongo-joki on vain yksi ja äärimmäinen esimerkki siirtomaiden oloista. Tässä kirjassa tilanne on toinen. Valkoinen mies on tuonut seudulle neroutensa hedelmät eurooppalaisen kulttuurin myötä. Ankeat viidakot ovat saaneet mahdollisuuden aloittaa nousunsa uuden yrittäjähengen ja merentakaisten kauppayhteyksien ansiosta.

Valkoisen miehen herruus on täällä selvästikin ollut siunaus, toisin kuin Kongossa. Rohkeat merenkulkijat, kuten kirjan kapteeni, olivat löytäneet uusia reittejä, jotka lyhensivät purjelaivojen matkoihin tarvitsemaa aikaa jopa toistakymmentä päivää. Mutta nyt sillä ei enää ollut merkitystä…

Puolessa vuosisadassa myös nuo Kaakkois-Aasian seudut olivat kehittyneet uudelle tasolle. Olisiko näin tapahtunut ilman länsimaista kolonialismia?

Conrad ei tuota kysymystä esitä, mutta täytyyhän ajattelevan ihmisen se esittää. Ajattelun on taas syytä olla kyllin laaja-alaista ottaakseen huomioon muutkin seikat kuin sen, että valkoinen mies sai aluksi pioneerityöstään suuria voittoja. Ennen pitkää nuo voitot kilpailun myötä tasaantuivat ja siirtomaat kävivät haltijalleen taakaksi.

Olisiko ollut parempi, mikäli tapapajuiset viidakot olisivat myös jääneet sellaisiksi? Olisiko ollut parempi, että ihmiskunta kokonaisuudessaan olisi jäänyt esiteolliseen tilaan? Ehkäpä kehityksen olisi ollut parempi tapahtua ainakin hitaammin?

Luulen, että nämä ovat niitä kysymyksiä, joita kannattaa kysyä sen sijaan että ihmeteltäisiin, oliko myös Suomi osallinen (vastuussa) takapajuisten maiden riistoon, kun meikäläisiä kippareitakin palveli joillakin jokilaivoilla…