Itsemurhien maa

Eläköön itsemurhaaja

Tässä takavuosina sai tottua siihen, että meillä Suomessa kuoli sekä liikenneonnettomuuksien ja itsemurhien uhrina yli tuhat ihmistä. Se alkoi tuntua lainomaisuudelta. Nyt molemmat luvut ovat laskeneet merkittävästi. Liikenteessä kuoli vuonna 2018 vain 223 henkeä. Itsemurhia tehtiin noin 600.

Niitä oli, kuten kerrottiin, tiettyjä maita, kuten Italia, jossa miehet ja naisetkin kävivät tarvittaessa ripillä ja saivat rauhan sielulleen. Ja sitten oli Suomi, Unkari, Japani ja jokunen muu sulkeutuneen kulttuurin edustaja. Ikäviä jurnuttajiahan sitä meillä oltiin. Muilla oli paremmin, kerrottiin.

Mutta toki näinkin delikaatin ongelman selittäminen oikeasti vaatii vähän enemmän. Itsemurhan yleisin, joskaan ei ainoa syy on masennus, joka taas usein on sosiaalista perua.

Alan klassikko Émile Durkheim erotti useita itsemurhien lajeja, joista yksi oli altruistinen. Ihminen tappoi itsensä sosiaalisista syistä. Syyllinen oli tavallaan itse asiassa ympäröivä yhteiskunta.

Yhteiskunnan vaikutus asiaan onkin aivan epäilemättä suuri ja jopa ratkaiseva. Joissakin maissa itsemurhaluvut saattavat olla moninkertaisia toisiin verrattuna. Sitten on joitakin sellaisia maita, joiden kohdalla tekee mieli epäillä tilastoja.

Niitä ovat sellaiset maat, joissa tätä ilmiötä ei lainkaan esiinny, kuten Nepal. Samaa tilastovirhettä (?) epäiltiin aikoinaan myös Italian kohdalla. Kun kuolinsyy merkittiin, ei vain ollut sopivaa käyttää siitä tiettyä nimikettä.

On kuitenkin epäilemätöntä, että tilastot näyttävät oikeansuuntaisia lukuja. Jotkut maat toki lienevät niissä yliedustettuja ja päinvastoin.

Joka tapauksessa itsemurhiin kuolee maailmanlaajuisesti keskimäärin hieman yli 10 henkeä 100 000 kohti eli sata henkeä miljoonasta. Viidestä miljoonastamme keskinkertainen tulos olisi siis viisisataa, mutta suhdeluku on meillä ollut jonkin verran isompi, 13,8 vuonna 2016. Sekin on toki hyvää kansainvälistä tasoa ja suunnilleen USA:n luokkaa.

Itsemurhan keinoina ovat takapajuisissa maissa usein halvat hyönteismyrkyt, kehittyneissä maissa ampuma-aseet, köydet, lääkkeet ja niin edelleen. Alkoholia voisi varmaan pitää samaan ryhmään kuuluvana, mutta näin ei kaiketi tehdä.

Euroopassa ja maailmassakin itsemurhamaiden kärkiryhmään kuuluu Itä-Eurooppa. Venäjällä luku oli vuonna 2016 26,5 ja Liettuassa lähes yhtä suuri.

Jalojen villien Grönlannissa luku on kuitenkin vielä omaa luokkaansa: 83, miehillä huikeat 116,9.

Sukupuolten tasa-arvo on valitettavasti tälläkin alalla yhä saavuttamatta. Miehiä kuolee oman käden kautta yleensä pari-kolme kertaa enemmän kuin naisia, joilla kyllä todetaan enemmän yrityksiä. Esimerkiksi Venäjällä luvut ovat 48,3 ja 7,5, pitäisikö sanoa, miesten hyväksi.

Kiina on siitä hyvin harvinainen maa, että siellä naiset ovat johdossa tällä alalla. Siellä koko maata kuvaava luku on 8, miehillä se on 7,9 ja naisilla 8,3. Asiaa on selitetty kulttuurilla, mikä on uskottavaa ja panee taas kerran miettimään, ettei sitä maata kannata ilman muuta mitata meidän mitoillamme.

Mutta kulttuurillahan itsemurhia muutenkin selitetään. Mainittu Durkheim on alan suuri klassikko ja kun hänen ajatuksiaan puoli vuosisataa sitten opiskelin, muistan, että siinä olisi korostunut termi anomia (anomie) eli siis normittomuus.

Yhteiskunta eli siis kulttuuri saattaa säädellä ankarastikin yksilön elämää ja sitä tapaa, jolla hän sen käsittää. Mutta kun tullaan tilaan, jossa normit vaikenevat, saattaa ihminen romahtaa. Näin olen asian ymmärtänyt.

Tällaisia suuria anomian tiloja syntyi esimerkiksi niin sanotun reaalisosialismin romahtaessa. Itsemurhaluvut hyppäsivät pilviin. Nyt ne ovat ilahduttavasti laskeneet, vaikka ovat maailman ja Euroopan keskimäärään verrattuna huomattavasti koholla, jopa yli kaksinkertaiset.

USA:ssa taas luvut ovat nyt kasvaneet. Maassa on kaiken kaikkiaan kuolleisuus lisääntynyt, mitä on pidettävä epäterveenä kehityksenä. Muistan hyvin, millainen sensaatio se oli, kun sama ilmiö havaittiin Neuvostoliitossa.

Täysin diletanttimainen, mutta mahdollinen arvaus on, että USA:ssa levinnyt anomia voisi selittää tilastoja. Nehän kerätään myös paikallisesti ja tuo paljon puhuttu inhimillisen arvokkuuden tuhoaminen, jonka globalisaatio on saanut aikaan ns. ruostevyöhykkeellä, on houkutteleva selittävä tekijä.

Toinen ryhmä, joka on tässä suhteessa kiinnostava, ovat muhamettilaisesta maailmasta Eurooppaan tulevat siirtolaiset. Heidän keskuudessaan näyttää hyvin tärkeää olevan sitoutuminen lähtömaan arvoihin, jotta vältettäisiin se sietämätön anomian tila, joka muuten seuraisi.

Tätä ilmiötä laajemminkin ovat pohdiskelleet Ian Buruma ja Avishai Margalit kuuluisassa kirjassaan Occidentalism.

Kaiken kaikkiaan reaktio modernisaatiota vastaan on maailmanlaajuinen ilmiö ja jossakin määrin havaittavissa kaikkialla. Sen merkitystä ei kannata ylimielisesti vähätellä leimaamalla se henkiseksi takapajuisuudeksi.

Kysymys on ihmisarvosta, siitä, mitä englanniksi kutsutaan nimellä dignity ja jonka pohdiskeleminen juuri nyt näyttää tullen muotiin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity).

Itse asiassa olemme tässä asiassa tekemisissä ihmisenä olemisen perusasioiden kanssa. Ne aiheuttavat sen, ettei muhamettilaisista kulttuureista tänne muuttavalla ihmisellä useinkaan ole muuta henkistä mahdollisuutta kuin taantua entistä kiivaammaksi omien traditioidensa noudattajaksi.

Toinen vaihtoehto olisi itsemurha, mikä uudessa ympäristössä näyttääkin olevan yhtä luonteva ja hyväksytty kuin se itse asiassa on kauhistuttava ja barbaarinen ratkaisu.

Sivumennen sanoen, sotien ja vastaavien suuronnettomuuksien aikana itsemurhat käyvät harvinaisiksi. Myöskään nälkään ja köyhyyteen niitä ei käytetä ratkaisuna. Sen sijaan ne näyttävät hyvin usein seuraavan näennäisen helposta elämästä ja havaitsemme filmitähtien ja vastaavien kuplajulkimoiden niihin turvautuvan suhteellisen usein.

Mutta älkäämme tätäkään asiaa yrittäkö ymmärtää liian nopeasti. Kyseessä lienee viime kädessä ihmisen eksistentiaaliseen ahdistukseen liittyvä asia, johon kyllä myös tietyt endokrinologiset ja fysiologiset seikat vaikuttavat.

On ainakin hienoa, että Suomessa trendi on ollut vahvasti laskeva. Ehkäpä voimme antaa edes tästä pisteitä tuolle aina niin kiivaasti parjatulle hallituksellemme. Huonomminkin voisi mennä.

Kehitys edistyy

 

Primitiivisen kulttuurin opetuksia

Èmile Durkeim, Uskontoelämän alkeismuodot. Australialainen toteemijärjestelmä. Suomentanut Seppo Randell. Tammi 1980, 470 s.

 

Lueskelen tässä Émile Durkheimin teosta Uskontoelämän alkeismuodot. Siinä tutkija etsii avainta uskontoon ilmiönä tutkimalla Australian alkuasukkaiden tapoja, jotka kuuluivat alkeellisimpiin tunnettuihin kulttuureihin 1900-luvun alussa. Toki myös Amerikasta olisi löytynyt, mitä tutkia, mutta Durkheim preferoi Australiaa.

Häpeäkseni en ole jaksanut kahlata läpi kaikkia Durkheimin melko pitkiä todisteluja ja empiiristen havaintojen selostusta, mutta luulen saaneeni joitakin tuoreita vaikutelmia hänen ajattelustaan, jota pidän hyvin kiinnostavana jo pelkästään Seppo Oikkosen lukuisten puheenvuorojen perusteella.

Kulttuuriantropologian alallahan meilläkin juuri tuohon aikaan oli saatu aikaan varsin merkittävää tutkimusta ja erityisesti kunnostautui Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), minkä johdosta sosiologimme ristivät yhdistyksensäkin Westermarck Societyksi. Nimikkohenkilönsä jälkiä ei tämä joukko kyllä ole juuri lainkaan seurannut, kuten muuan sosiologi on huomauttanut.

Durkheim on vakuuttunut siitä, että on mahdollista löytää ilmiöiden alkuperä nimenomaan niiden kaikkein alkeellisimpia muotoja tutkimalla. Uskonto, kuten myös kieli ja käsitteet, syntyy vain yhteisössä. Sosiologia taas on tiede, jonka todellinen tutkimusala ovat yhteisöt, ei niiden jäsenet.

Durkheimin mukaan jo hänen alkeellisella tutkimuskohteellaan oli samat uskonnon perusainekset kuin kaikissa kehittyneimmissäkin uskonnoissa: jako pyhään ja profaaniin, käsitys sielusta, hengistä, myyttisistä henkilöistä, kansallisesta ja jopa ylikansallisesta jumaluudesta, negatiivisen kultin askeesinharjoituksineen tämän liioiteltuna muotona, uhria ja uskonyhteyttä koskevat riitit, jäljittelyriitit, muistoriitit ja sopeutusriitit: mitään olennaista ei puutu.

Uskontoa ei kannata yrittää selittää rationaalisuudesta lähtien, mikä ei tarkoita, että se olisi mieletön asia, päinvastoin. Uskonto on itse asiassa koko ihmisyyden synnyttäjä. Ihminen on intellektuaalisen aineksen kokonaisuuden luomus, kokonaisuuden, josta kulttuuri muodostuu, jossa kulttuuri on yhteisön tekoa.

Ryhtymättä tässä sen enempää setvimään uskonnon, käsitteellisen ajattelun ja ihmisen syntyä, tulee tietenkin heti mieleen vilkaista, mitä uskonnosta sen varsinaisessa mielessä on jäljellä vaikkapa Suomen kaltaisessa kehittyneessä maassa.

Varsinaisen uskonnollisen elämän ydin, kultti, jota harjoittaa seurakunta, on meillä kutistunut marginaaliseksi ainakin varsinaisen uskonnon alueella. Kirkkojen tyhjyys sanoo asiasta kaiken olennaisen.

Jako pyhään ja profaaniin on samaten hiipunut käytännössä olemattomaksi. Voimansa kautta elävässä uskonnossa se on ehdoton ja sitä noudattavan ihmisen maailmaan kuuluu paljon tabuja.

On turha sanoakaan, että tabut eivät tässä nykyisessä maailmassa nauti minkäänlaista kunnioitusta. Korkeintaan journalistit voivat yrittää sellaisia rakennella voidakseen selittää suureksi intellektuaaliseksi urotyöksi niiden paljastamisen ja tuhoamisen, vaikka koko suoritus olisi latteatakin latteampi.

Tuonpuolisen maailman esikartanossa elämisen sijasta elämme nyt vankasti tämänpuolisen onnen tavoittelun maailmassa, mutta myös siihen liittyy vahvoja uskonnollisia piirteitä. Itse asiassa on myös tabuja ja pyhiä asioita, jotka koetaan niin itsestään selvinä, ettei niitä kyetä näkemään eikä edes tunnustamaan.

Pitirim Sorokinin mukaan tällainen aineellisuuden ja aistihavainnon piiriin rajoittunut kulttuuri on vallinnut maailmassa ennenkin, erityisesti Rooman vallan viimeisinä vuosisatoina. Hän kutsuu sitä nimellä aistinen kulttuuri, sensate culture (ks. Vihavainen: Haun sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka on olemukseltaan rationaalinen.

Rationaalisuus on kuitenkin vain yksi mahdollinen kulttuurin vallitseva taipumus. Myöhäisantiikista siirryttiin sitten keskiajan ideaiseen kulttuuriin, joka oli edeltäjästään kaukana kuin yö päivästä.

On kiinnostava kysymys, minne nyt ollaan siirtymässä. Vallitseva, rationaalisuuden nimeen vannova kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa uskontoa. Myös sillä on tabunsa, jotka ovat erittäin vahvasti suojattuja kaikkea kyseenalaistamista vastaan, siis paradoksaalisesti myös ja jopa aivan erityisesti rationaalista kritiikkiä vastaan.

Sorokin odotti jo omalla, kiihkeän muutoksen aikakaudellaan aistisen kulttuurin olevan siirtymässä ideaiseen, jonkinlaiseen uskontoon, jolle rationaalisuus olisi yhä toissijaisempaa ja vieraampaa.

Mitäpä sanoakaan, niin sanotun postmodernismin myötä koko tieteen käsite on saanut uuden kaiun. Rationaalisuuden sijasta sen keskiössä ovat yhä useammin yksittäisten ihmisten, erityisesti marginaalien tuntemukset, jotka esitetään loukkaamattomina ja kaikelta kritiikiltä suojattuina. Rationaalisen ajattelun auktoriteetti kielletään yhä useammin ja totaalisemmin.

Natsien ideologia edellytti myös myyttisten rotuvaistojen nostamista loukkaamattomaan asemaan ja rationaalisen ajattelun alistamista sille. Kriitikot puhuivat jo silloin järjen tuhoamisen ohjelmasta: Die Vernichtung des Verstandes.

Silloin se näytti olevan vain vastakkainen liberaalille anglosaksiselle rationaalisuudelle ja liberalismille. Nyt itse tuo liberalismi on muuttunut yhä enemmin sensuuriin ja pakkoon perustuvaksi uskomusjärjestelmäksi, jonka edeltäjäänsä yhdistää vain nimi.

Nyt näemme ympärillämme samaan aikaan sekä perinteisen uskonnon lopullisen tuhoutumisen kristinuskon osalta ja uuden fundamentalismin nousun islamin osalta. Sen ohella tuo uusi normatiivinen irrationalismi saattaa kantaa povessaan uuden uskonnollisuuden alkiota. Mutta tämä vie jo kauas spekulaatioon.

Joka tapauksessa uusien tabujen syntyminen on tosiasia ja mikäli niitä tunnustavien lahkojen temppeleihin haluaa tutustua, on paradoksaalisesti mentävä yliopistoihin, mieluummin amerikkalaisiin. Tämä on erittäin merkittävä seikka.

Jotakin tästä aihepiiristä on tullut silloin tällöin kirjoitettua. Palautan vain seuraavassa itseni ja myös muiden mahdollisesti asiasta kiinnostuneiden mieleen tämänkin:

 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Suutarikin, suuri viisas

 

Nec sutor ultra crepidam

 

Länsimaisen tieteellisen ajattelun kulmakiviä on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessä ja ytimekkäässä muodossaan kuuluu ”There is no ought from is”.

Tämä tarkoittaa, että siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla.

Tämän yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja muissakin totalitaarisissa utopioissa tämä periaate hylättiin ja katsottiin nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitävät rajoituksitta noudattivat.

Jopa utilitaristit erehtyivät joskus hylkäämään tämän selkeän erottelun ja tekivät alkeellisen virhepäätelmän: haluttavaa on se, mitä halutaan ja koska ihminen kerran haluaa mielihyvää, seuraa siitä, että sen maksimaalinen hankkiminen hänelle on hänen velvollisuutensa. Q.E.D.

Jopa Olof Palme, joka tuskin oli aivan kylmä utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.

Tällä tietenkin saatettiin korostaa myös sitä, että politiikassa voidaan saada jotakin aikaan vain määrätietoisella työllä sen sijaan, että olisi jätetty asiat ihmisten mieltymysten mukaisesti kehkeytymään pikkuhiljaa.

Joka tapauksessa länsimainen filosofia lähtee siitä, ettei politiikka kuulu tietämisen, vaan tahtomisen alaan, se siis lähenee etiikkaa. Politiikassa on tärkeää huomioida ihmisten halut ja aivan erityisesti heidän tahtonsa ja pyrkiä sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä siten, että selvitään mahdollisimman vähillä vahingoilla.

Tietäminen on toki myös tässä yhteydessä mitä tärkeintä. Vanha Auguste Comten periaate tietämisen ihanteesta koskee mitä suurimmassa määrin politiikkaa, josta Comte olikin kovin kiinnostunut: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir! On tiedettävä voidakseen nähdä ennakolta ja on koetettava nähdä ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti toimia.

Ennakkotieto on siis mitä tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikävä kyllä, se on ihmisistä puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksilöiden käyttäytymisen ennustaminen on itse asiassa mahdollista vain erittäin karkeissa rajoissa, joskus ja joidenkin kohdalla se toki onnistuu.

Ennakkoluulot poikkeavat ennakkotiedosta, mikä on selviö, jota ei sivistyneelle ihmiselle tarvitse todistella. Tai sanokaamme, että oli aika, jolloin tätä ei tarvinnut tehdä.

Ennakkotietoa tietyissä rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmistä ja niiden käyttäytymismalleista. Mitäpä muuta koko sosiologia on, kuin tähän pyrkimistä?

Itse asiassa tässä on syytä käyttää imperfektiä. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin ja opiskeltiin, pyrki löytämään todennäköisyyksiä tilastojen avulla ja luomaan erilaisia, enemmän tai vähemmän ennustettavia malleja ja ideaalityyppejä siitä moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti loputtoman sekavalta puurolta.

Onnistuihan tämä jossakin määrin ja onnistuu yhä. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden käyttäytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtävä. Valitettavasti vain tähänkin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen sensuuri, joka suorastaan halusi kieltää monien asioiden tutkimisen. Viittaan nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.

Itseään kunnioittava tutkija ei tietenkään anna periksi tieteen ulkopuoliselle painostukselle, vaikka asia epäilemättä saattaa tietyillä tiedonaloilla vaikeuttaa hänen toimintaansa.

Useissa länsimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri, jolla on vahvoja totalitarismin piirteitä ja joka pyrkii kieltämään jopa tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.

On toki myös tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta lähtien. Ne komeilevat suomenkielessä tieteen tittelillä ja ovat usein jopa lähtökohtaisesti poliittisia.

Niillä on kaikkialla myös kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin myös nämä ovat kehittäneet itselleen omat kriteerinsä ja periaatteensa, joiden puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi metodisena lähtökohtana on hyvä esimerkki.

Murheellinen maine on ollut myös kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui šarlataaniksi.

Koska antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittään jaloiksi villeiksi, on ymmärrettävää, että tieteenharjoitukseen sekoittui usein normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin löytävinään todisteita, jotka paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja mädännäisyyksiä.

Sille, joka uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on aina tarjonnut enemmän tai vähemmän vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihän se mitään todistanut sanan ankarassa mielessä.

Kaikesta huolimatta kulttuuriantropologia epäilemättä tarjoaa monia kiinnostavia näkökohtia kulttuurien moninaisuuteen eli sillä on heuristista arvoa, mikäli sitä oikein käytetään.

Idiotismia lähenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tämä loukkaisi heti jo Humen giljotiinia ja asettaisi esittäjänsä länsimaisen tieteellisen tradition ulkopuolelle.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille, toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, että ”tutkijapiirit” yleensä hyväksyisivät multikulturalismin.

Mikäli näin olisi ja epäilemättä tämä saattaisi päteä tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan nimikettä käyttävään populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista merkitystä, kuin kyseisen ryhmän vaaleissa antama äänimäärä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa työskentelevän sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä, jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”

Tulkitsen tämän vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii ummistamaan silmät siltä ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa tällaisen politiikan tuloksista.

Tämä on tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista on tapana kutsua populismiksi.  Vaikka ei ole ihan selvää, pyrkiikö kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, että juuri tästä on kysymys ja siis viime kädessä myös Humen giljotiinin hylkäämisestä.

Tämä ei kyllä oikein jaksa enää naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun meidän ns. ”edistyksellisissä” piireissämme keksittiin uudissana ”neukku”, jolla ei ollut mitään pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkää havaittiin kuitenkin, että siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, hölmöstä byrokratiasta ja vastaavasta.

Niinpä muuan vieraileva venäläinen kolumnisti vaati otsa rypyssä moisen haukkumasanan korvaamista jollakin toisella sanalla…

Pelkäänpä, että rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta siitä, suhtautuvatko tutkijat käsitteisiin varauksellisesti vai eivät.

Vanhan anekdootin mukaan suutarin pitää keskittyä omaan pätevyysalueeseensa. Lestin arvostelijana hän on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennään siihen vaatetukseen, joka on jossakin polven yläpuolella, hänen mielipiteellään on aivan sama arvo kuin kenen tahansa muunkin maallikon.

Itse asiassa se ei ole edes yhtä arvokas: mikä sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittää vaatia, että asiakas pukeutuisi yhdellä tai toisella tavalla? Siinä asiassa on päätösvallan oltava henkilöllä itsellään.

 

Orjia ja herroja

 

Se Venäjän kansa

 

Jokainen sivistynyt venäläinen tuntee Mihail Lermontovin runon, jossa ”pesemätöntä” Venäjää nimitetään orjien ja herrojen maaksi, jossa kansa on uskollista sinisiä univormujaan kantaville urkkijoille:

Прощай, немытая Россия,
Страна рабов, страна господ,
И вы, мундиры голубые,
И ты, им преданный народ.

Быть может, за стеной Кавказа
Укроюсь от твоих пашей,
От их всевидящего глаза,
От их всеслышащих ушей.

 

Kun laiskuus vaivaa, pistän tähän vain konekäännöksen:

 

Hyvästi, pesemätön Venäjä,

Orjien maa, isäntien maa,

Ja te, siniset univormut,

Ja sinä, heille omistautunut kansa.

 

Ehkä Kaukasuksen muurin ulkopuolella

Minä piiloudun pashoiltasi,

Heidän kaikkinäkevästä silmästään,

Heidän kaikki kuulevista korvistaan.

 

Tässähän se pääasia tuli. Siis muuan Venäjän kansallisrunoilija nimitteli tuota omaa rakasta ja niin usein palvottua kansaansa orjiksi ja urkkijoiden halunkeiksi.

Hän ei ollut yksin. Tuosta venäläisten väitetystä orjaluonteesta on tullut locus classicus, joka juuri tällä hetkellä on suuressa suosiossa myös lännessä. Vielä äskettäin kukaan ei kehdannut sellaista esitellä.

Asiaa pidetään jo usein truismina ja sen selityksiä haetaan laiskasti aina mongolivallan ajoista ja perinteisesti myös genetiikasta: isovenäläiset ovat perimältään pääasiassa suomalaisia eivätkä oikeita slaaveja ja on heissä tataarivertakin. Tämä on ollut etenkin puolalaisten ja ukrainalaisten näkemys.

Tämä suomalaisen orjaluonteen ajatus oli myös kanadalaisen Rancour-Laferriérin käytössä, kun hän kirjoitti kirjansa Venäläinen orjasielu. Siinä muuan argumentti oli saunan ilmentämä masokismi: venäläinen löi löylyä niin paljon, että tunsi suoranaista fyysistä kipua ja syöksyi sen jälkeen kylmään veteen tai hankeen… Tuntuuko tutulta?

Myös ruotsinkieliset passiivisen vastarinnan kannattajat selittivät vähän yli sata vuotta sitten suomalaista myöntyvyyslinjaa suomalaisten itäisellä orjaluonteella, joka mielellään ”taipui” eikä taittunut ja vieläpä sillä kehuskeli. Sankarilliset germaanit olivat toista maata.

Primitiivisiin selityksiin tyytyvät hyväksyvät ilman muuta ajatuksen erityisestä venäläisen ihmisen orjamaisuudesta, joka on kehittynyt yhtäjaksoisesti keskiajalta lähtien ja varmaan jo kauan sitä ennen.

Se on kovin valikoivaa historian luentaa ja sivuuttaa kokonaan esimerkiksi venäläisen intelligentsijan äärimmäisen radikaalin vastarinnan, joka toki meni liiallisuuksiin ja toimi lopultakin kansan etuja vastaan, mutta oli ainakin mahdollisimman kaukana orjailusta.

Itse asiassa meillä on hyvinkin paljon tietoa Venäjän kansan ajattelutavasta ja sen kehityksestä neuvostovallan kukistumisen jälkeen. Sitä ennen saatu tieto on hajanaisempaa, eikä edustavia otoksia käytetty ennen toista maailmansotaa missään. Kuitenkin erikoispaleluiden mielipidetarkkailu antoi sieltä tietoa hyvinkin paljon. Vastaavaa ei lännessä rauhan aikana ollut.

1900-luvun viime vuosikymmenillä Venäjä oli kymmenien muiden maiden tavoin mukana valtavassa projektissa World Values Survey. Siinä on tutkittu kansojen tunnustamien arvojen keskeisten piirteiden ja rakenteiden kehittymistä usean vuosikymmenen aikana ja jopa piirretty arvojen maailmankartta, jota jatkuvasti päivitetään. Siihen olen usein viitannut (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset). Ei se Venäjä meistä ihan niin mahdottoman kaukana ole.

Tänään huomaan jopa hesarin kommentoineen venäläisten mielipideilmastoa. Jussi Konttisen ansiokkaassa jutussa on viitattu myös tuon mainitun WVS:n käyttämiin käsitteisiin. Venäjä oli hyvää vauhtia matkalla kohti läntistä maailmankäsitystä ennen kuin sota keskeytti kehityksen.

Jotta vältettäisiin primitiiviset yksinkertaistukset, on syytä antaa täysi arvo myös olemassa olevalle suurelle sosiologisten tutkimisten korpukselle. Ei venäläinen ihminen ole mikään kummallinen eläin, joka on niin omituinen siksi, että siltä joskus satoja vuosia sitten(!) jäi syntymättä yksilöllisyyden idea.

Tällaisilla asioilla on kyllä  ollut merkityksensä poliittisen tradition kehityksessä, mutta mitä ihmisiin tulee, selityksiä on aina etsittävä lähempää ja viime kädessä vasta reaaliaikaiset asiat ratkaisevat.

Sota on asia, joka vei Venäjän lopullisesti tai ainakin väliaikaisesti kohti suurta regressiota. Sieltä on kuitenkin mahdollista myös tulla takaisin, vaikka suuri muutos poliittiseen tilanteeseen onkin monen mutkan takana.

Suuri inhimillinen kysymys kaikkialla länsimaissa ja nyt lasken tähän Venäjänkin (anteeksi!) on kysymys arvokkuudesta, dignitas (ks. Vihavainen: Haun dignity tulokset). Siihen liittyy tunne elämän tarkoituksellisuudesta tai tarkoituksettomuudesta, lyhyesti sanoen ihmisarvosta.

Kun tunne omasta ihmisarvosta on menetetty, seuraavat epätoivokuolemat, itsemurhat, alkoholismi ja vastaavat (ks. Vihavainen: Haun despair tulokset). Ne eivät ole suinkaan vieraita enempää Amerikassa, Venäjällä, kuin Suomessakaan. Yleensä ne paradoksaalisesti vähenevät sotien aikana kuten jo Durkheim kuuluisassa tutkimuksessaan havaitsi.

Venäjällä näyttää käyneen toisin, kuten hesari tämän päivän merkittävässä numerossaan toteaa. Se kertoo paljon nykyisestä sodasta. Mitä tulee lehden kuvituskuvaan Nevski prospektilla istuvasta kerjäläisestä, se on kuitenkin lähinnä huvittava.

 Jokainen, joka on käynyt amerikkalaisissa suurkaupungeissa tai vaikkapa mallikaupungiksikin julistetussa Kanadan Torontossa, tietää, että kodittomia asustelee niiden kaduilla valtavasti enemmän kuin Pietarissa tai Moskovassa.

Venäläinenkin muistuttaa suuresti kaikkia muita ihmisiä ja tähän voisi ottaa halutessaan otteen Shakespearen Venetsian kauppiaasta, jossa juutalainen Schylock todistelee olevansa myös ihminen ja juuri sillähän perustelee inhottavaa yritystään kostaa sille, jonka takia tuntee kärsineensä vääryyttä. No, ehkä jokainen halullinen voi etsiä sen kohdan itse.

Ihmisyyteen nyt joka tapauksessa aina kuuluu sekä hyveitä että paheita, niin heikkouksia kuin vahvuuksia. Lähes ennen mitään muuta siihen kuuluu laumavietti: kun omaa joukkoa koetaan ahdistettavan, syntyy solidaarisuus, joka ylittää mielekkäät rajat ja muuttuu helposti pedonulvonnaksi (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset).

Se on syvästi irrationaalista, mutta ei juuri kansallisesti erityistä. Sellaisia ilmiöitä, kuten muitakin, on syytä pyrkiä selittämään rationaalisesti ja jopa positivistisesti C. Wright Millsin hengessä[1] ennen kuin lähtee etsimään niin sanottuja historiallisia selityksiä, joilla kovin usein on heikko selitysarvo.

---

[1] Mills, C. Wright, The Sociological Imagination. Oxford Univrsity Press, 1959.

Toteemin ympärille

 

Eilispäivän joulu

 

Heikki Jartti, Joulusaunassa I, Vanha-joulu. Otava 1926, 284 s.

 

Rohkenen tässä lainata ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän toteemimme: Christmas tree is a totem, in the sense that the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about to be elevated to the level of the holy and something special will happen. Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its decorations and taken out in January, and it is evident that we must again descend to the level of the dull profane.

Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on, kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää viettämättä.

Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.

Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa. Esimerkiksi virolaisissa muistelmissa kuvataan tätä usein.

Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään joulua: pyhiähän tässä vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta… Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä, että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon takia sopimatonta…

No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla, joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.

Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?

Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin valkoinen mies pakanamailla.

Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta. Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän ilmestyivät vasta sotien jälkeen.

Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.

Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.

Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista. Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.

Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.

Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.

Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.

Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita. Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa. Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on kahta sorttia, myös hapanimelää.

 Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu, lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!

Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.

Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.

Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.

Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa. Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.

Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.

Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.

Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään? Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa taas olla paljonkin liikkeellä.

Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä! Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen, uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.