Humpuuki marssii

Humpuuki puujaloilla

Länsimaiden historian suurimpia filantrooppeja on epäilemättä Jeremy Bentham, jonka radikaali ajattelu otti kerralla tyrmätäkseen kaikki vanhan iloisen Englannin tekopyhät tabut.

Se tappava ase, jolla Bentham perusteli ihmisystävällisen missionsa, oli filosofia, jota ruvettiin nimittämään utilitarismiksi.

Bentham selitti, ettei ole olemassa mitään muuta mahdollista kriteeriä pitää jotakin asiaa hyvänä ja tavoiteltavana kuin se, että ihmiset todella sitä halusivat ja siis saivat siitä tyydytystä, mielihyvää.

Kaikkia ihmisen yläpuolelle meneviä kyhäelmiä Bentham piti tyhjänä puheena. Hänen mielestään oli esimerkiksi pelkkää humpuukia puhua synnynnäisistä ihmisoikeuksista. Sellainen puhe perustui vain tyhjiin sanoihin. Puhe synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista  (Innate and inextricable natural rights) oli sitten jo humpuukia puujaloilla (humbug on stilts).

Tämä ei sitten tosiaankaan tarkoittanut sitä, ettei ihmisillä ollut mitään syytä kunnioittaa toistensa pyrkimystä elää hyvää ja tyydyttävää elämää, päinvastoin.

Mutta se tarkoitti sitä, mettä asian perusteleminen oikeuksilla, saati luovuttamattomilla oikeuksilla, ei ollut mahdollista. Se oli Benthamin mielestä karkea virhe, joka ei kestänyt tieteellistä kritiikkiä.

Benthamin oma lähestymistapa asioihin ei kenties ollut yhtä vastaansanomattoman tieteellinen, kuin hän olisi halunnut, mutta joka tapauksessa hän sai aikaan paljon käytännön tuloksia, esimerkiksi vankeinhoidon alalla.

Itse asiassa koko meidän nykyinen moraalinen maailmamme on erittäin paljon velkaa juuri Benthamin ajattelulle ja tämä koskee erityisen suuressa määrässä liberaaliin perinteeseen pohjautuvaa ajattelua ja politiikkaa.

Vanhaa Englantia pidettiin aivan erityisesti tekopyhyyden tyyssijana. Rehellinen puhe vaiennettiin siellä ja leimattiin helposti rabulismiksi. Radikaalia julistusta yksinkertaisesti kieltäydyttiin kuulemasta, kun vanha mairea valheellisuus tuntui palkitsevammalta.

Tälle asenteelle oli oma sanansakin, cant. Nyt se taitaa olla jo jäänyt pois muodista ja asia saattaa liittyä tekopyhyyden yleisen arvostuksen nousuun.

Toinen ja edelliseen liittyvä pahe oli ja on suvaitsemattomuus, bigotry. Vanha niin sanottu establishment ei halunnut kuulla mitään radikaaleista aatteista ja yksinkertaisesti leimasi ne sopimattomiksi ja moraalittomiksi. Sitä paitsi ne olivat pahasti maataomistavan yläluokan etujen vastaisia.

No, utilitarismia vastaan voidaan kyllä esittää monenlaista kritiikkiä, mutta mikäli kunnioitamme länsimaisen ajattelunvapauden perinteitä, meidän täytyy kyllä myöntää, että Benthamin pohdinnat moraalin alkuperästä ja etiikan perusteista ansaitsevat kaiken kunnioituksemme.

Tämä tuli vain mieleeni, kun huomasin, että notorisessa Kirkko ja kaupunki-lehdessä oli aloitettu suurimittainen hyökkäys Jussi Halla-ahoa ja koko hänen puoluettaan vastaan leimaamalla nämä niin kelvottomiksi ihmisvihaajiksi, että julkinen keskustelu heidän kanssaan vahingoittaisi koko ihmisystävällisen politiikan asiaa.

Että moinen kauhistus Herran edessä vältettäisiin, ovat keskusteluun kirkkopäiville ilmoittautuneet prelaatit nyt boikotoimassa koko tapahtumaa, siis keskustelua. Ks. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/paakirjoitus-onko-piispan-sopimatonta-puhua-sopivan-puheen-rajoista-sopimattomia-puhuvan-poliitikon-kanssa- .  Ja pian sen jälkeen tämä: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kritiikki-jussi-halla-ahon-osallistumisesta-kirkkopaiville-yltyy-juhlaseminaarin-puhujat-jaavat-pois-vastalauseena-vakivaltaa-ja-syrjintaa-hyodyntaval .

Jaakko Heinimäki-niminen mainitun lehden päätoimittaja on asiassa ilmeinen aloitteentekijä. Hänen pääkirjoitustaan lehden uusimmassa numerossa täytyy pitää kaikessa jesuiittamaisessa hurskastelussaan säälittävänä.

En nimittäin pidä mahdollisena, etteikö hän ihan todella olisi ymmärtänyt, mitä Halla-aho noissa hänen kauhistelemissaan kirjoituksissa ihan oikeasti on sanonut.

Sen sijaan hän leimaa ne rasismiksi ja ties miksi misantropiaksi ja vertaa Halla-ahoa katumattomaan rattijuoppoon ja seksuaalirikolliseen yrittämättäkään selittää, mihin puheenvuoroon hän oikeastaan viittaa ja mikä siinä mahtaa olla vikana.

Ainoastaan päätoimittajan oman puheenvuoron syvä epä-älyllisyys tulee ilmeiseksi: ei saa edes puhua tuollaisen kanssa.

Mitä Halla-ahon pysyväisen kohun aiheiksi nostettuihin puheenvuoroihin tulee, luulisi jokaisen vähänkin itsenäiseen tai edes yleensä loogiseen ajatteluun kykenevän näkevän vaivatta, mitä niissä itse asiassa on sanottu. Nehän on taas nostettu esille (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=halla-aho ).

Jos niissä sitten on kritisoitavaa, kuten kaikkien meidän ajattelussa usein on, se pitäisi kyetä reilusti osoittamaan.

Mutta ei…

Olen aidosti hämmästynyt siitä, etteivät ihmiset joko lainkaan ymmärrä lukemaansa tai sitten eivät viitsi lukea tekstejä, joiden merkityksen joku jo on heille selittänyt.

Kyseessä voi olla –kenties syystäkin- epäluottamus omaan järkeen tai sitten vain halu mennä joukon mukana siihen vaunuun, missä soitetaan (bandwagon effect).

En ole herkkä tuomitsemaan kenenkään ajattelua, toki jokaisella oin oikeus järkensä käyttöön, olivatpa valmiudet mitkä tahansa. Sitä korosti jo Luther.

Sen sijaan en voi olla halveksimatta sitä kyynistä farisealaisuutta, joka tässä tapauksessa näkyy aivan liian selvästi läpi ohuen teeskentelyn harson takaa.

Tällaisille ihmisille on pakko sanoa Samuel Johnsonia seuraten: ”You are a Humbug, Sir”. Siihen voisi vielä lisätä benthamilaisittain: ”A Humbug on stilts”.

Hurskas humpuuki

Hurskas humpuuki

Tiesitkö, rakas lukija, että itsesaastutus eli onania aiheuttaa hermoheikkoutta, hedelmättömyyttä ja pitkälle kehittyessään aivojen kuivettumista ja halvaavaa tylsistymistä?

Melko varmasti tiesit tällaista vielä noin sata vuotta sitten väitetyn ja myös sen, ettei asiassa ole mitään perää, ei siteeksikään.

Kuitenkin myös meillä julkaistiin satakunta vuotta sitten kokonainen kirjasarja, Puritas-kirjasto taistelemaan nuorison riettautta vastaan. Itsesaastutuksen vastustaminen oli olennainen osa tätä taistelua.

Myös tuon ajan kaunokirjallisuudesta heijastuvat ankaran taistelun merkit. Tuntemamme ajan ylväät tahtoihmiset olivat kukaties syntyneet juuri tuon taistelun tuoksinassa. Osa taas näyttää ainakin silloin tällöin retkahtaneen ja suistuneen neurasteniaan ja hysteriaan.

Miksi juuri tuo aika näyttää olleen tämän moralisoivan humpuukin kukoistusvaihetta, on vaikea sanoa. Jotakin ajankohtaista tarvetta kai se palveli. Prostituutio näyttää silloin villiintyneen milteipä hallitsemattomaksi, mikä varmaankin liittyi yhteiskunnan rakenteellisiin muutoksiin.

Samaan aikaan korotti ääntään naisasialiike ja esimerkiksi Venäjällä dekadenttinen virtaus saattoi julistaa  koko seksin ja  myös ns. sukupuolijärjestelmän suorastaan vanhentuneeksi tai ainakin läpikotaisin pahaksi. Tällaisiin seksin kieltäjiin -siis teoriassa- kuului myös itse Tolstoi.

Niinpä sukupuolihimosta tehtiin suorastaan perkeleellinen asia, joka sai korvata sen helvetinpelon, joka uskontopuolella oli jo ihmisten mielestä haihtunut.

Nyt olivat epäilyksenalaisia kaikki poikalapset toiselle kymmenelle päästyään ja ongelma sen kuin paheni iän karttuessa. Kuinka sanoikaan muuan varttuneeseen ikään päässyt opettaja: ”Ellette pelkää Jumalaa ja häpeä ihmisiä, niin pelätkää kuppaa!”

Siihen pelkoon todella oli syytä. Salvarsaanikäsittely lienee auttanut ainakin oireisiin, mutta kunnolla pesiytynyt kuppa oli ja pysyi, kunnes todella tuhosi aivot ja johti selkäydinkatoon ja tuohon halvaavaan tylsistymiseen.

Onanismin tieteellisen tutkimuksen aloitti sveitsiläinen hermolääkäri Samuel-Auguste Tissot jo 1700-luvun puolivälissä ja juuri hän oli havaitsevinaan sen kauhistuttavat seuraukset. Hän oli kalvinisti, joka kuuluu toimineen myös Vatikaanin neuvonantajana, outoa kyllä. Mutta ehkä saatana oli sentään yhteinen, vaikka pyhistä oli erimielisyyttä?

Seksuaalisuuden vapautuminen ylenpalttisista tabuista ja samantein kvasitieteellisestä humpuukista tapahtui meillä 1960-luvulla ja itse asiassa vasta vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Tämän voi todeta vaikkapa pornografiaoikeudenkäyntien loppumisesta ja koko tämän alan vapautumisesta. Se tapahtui yhtäkkiä.

Samaan aikaan tulivat ehkäisypillerit ja antibiootit puolestaan tekivät sukupuolitaudeista pikku juttuja. Ainakaan ne eivät enää olleet elämän kokoisia katastrofeja.

Siinä sitä sitten mentiin ja kyyti oli kovaa.

Kulttuurin vitka kuitenkin ilmeni siinä, että vielä tuolla vuosikymmenellä varsin monet nuoren sukupolven edustajat saivat tutustua sukupuolielämän (eli siitinelon) perusteisiin sellaisista kirjoista, jotka vielä enemmän tai vähemmän tunsivat ja tunnustivat kaikki nuo onanismin seurausten kauhut, joita lääketieteen piirissä ja liepeillä oli kehitelty tohtori Tissot’sta lähtien.

Ihmisiä, joille tuo maailma oli aikanaan totista totta, elää yhä keskuudessamme. Hätkähdyttävää, eikö totta?

Noihin aikoihin, eli siis 1960-luvulla ilmaantui sentään se vastavaikutus. Muuankin kirjoittaja, lääkäri taisi olla, argumentoi, että on aivan sama, kiihottaako miehen elintä naisen vagina vai jokin muu. Senhän sanoo terve järki.

Tämä järjen tuominen mukaan tähän sekasotkuun lienee monellekin ollut mullistava uutuus. Siinä sfäärissähän oli totuttu pelaamaan moraalin termein ja muilla ylevillä asioilla.

Sen jälkeen sitten järki voittikin kaikkialla ja kaikki olivat onnellisia ja ovat yhä, vai kuinka?

Valitettavasti järki ei paljoon pysty, ellei sille anneta mahdollisuuksia. Kun hyvää tarkoittavat tomppelit aikoinaan halusivat pistää lapset elämään siveästi, he kertoivat niille satuja, jotka pelottivat ja siten myös kasvattivat. Eihän noiden hyödyllisten väitteiden totuusarvolla oikeastaan ollut mitään väliä niin kauan kuin ne tekivät tehtävänsä.

Mitä lapsiin tulee, järjen käyttö ei ole heidän vahva puolensa ja sama koskee myös useimpia vanhempia, etenkin naispuolisia. En sano tätä parjatakseni enkä pysty myöskään esittämään väitteelle tutkimuksellista pohjaa.

Se vain nyt näyttää olevan niin, että kasvatuksessa tunne, se oikea ja herttainen tunne on avainasemassa ja niin varmaan täytyy ollakin. Voi vain kauhistella ajatusta, että kasvattajat käyttäytyisivät aina järkevästi.

Onhan meillä historiassa toki sellaisestakin esimerkkejä. John Stuart Mill oli sellaisen kasvatuksen uhri. Toki hänestä tuli ihan hyvä filosofi, mutta hän taisi kärsiä jonkinlaisesta sielun kuivettumisesta ja oli itseensä tyytymätön tässä suhteessa.

Liian pitkälle mielestäni joka tapauksessa mennään, kun aikaihmisille yhäkin yritetään syöttää väitteitä, jotka eivät kestä alkeellisintakaan järjen käsittelyä, olivatpa ne miten hyödyllisiksi arvioituja tahansa.

Tämän päivän (12.1.) Helsingin Sanomissa, Kaja Kunnaksen jutussa, joka käsittelee Tallinnan prostituutiota, joka näyttää lähes hävinneen, (huom. marttyyreiksi pyrkivät itätyttöilijät!) muuan haastateltava sanoo sakramentaaliset sanat.

Hänen mukaansa ”Nyt ymmärretään yleisesti, että seksin ostaja aiheuttaa fyysistä ja henkistä vahinkoa”.

Mitäpä tuohon lisäämään? Kestäisiköhän väite järjen argumentteja? Ehkä sitä joka tapauksessa pidetään hyödyllisenä? Ainakin hesarissa? Kyseessä on siis kauppa, joka toteutuu vain ostajan kautta…

Seksin ostaja on tosiaan aivan ilmeisesti seksikaupan välttämätön osapuoli, mutta mahtaako hän sentään olla ainut ja jos, niin miksi?

Neutraalia

Neutraalia

Motto:

Nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere,

nec scire utrum sis: albus an ater homo!

Catullus

Catullus, varsin kiinnostava nuorukaishahmo Rooman suuruudenajalta, julisti, ettei hän hittojakaan piittaa Caesarista, aikansa poliittisesta komeetasta, eikä edes välitä tietää, kumpaa lajia hän on: valkea vai musta (utrum sis: albus an ater homo).

Ehkäpä Catulluksen ajattelu oli sitten ylenmääräisen mustavalkeaa. Caesar olisi voinut tähän vastata: ne utrum! Ei kumpaakaan!

Tosin Gaius Iulius tunnetusti oli seksuaalisesti aktiivinen kahteen suuntaan, mutta tämä tuskin erityisesti juuri askarrutti Catullusta, jonka itsensä Laulujen kirjan (Liber carminum) perusteella arvaamme sangen heteronormatiiviseksi henkilöksi.

Kyllähän Caesarin, kuten muidenkin lemmenseikkailuja irvittiin, jos uskallettiin ja ilmeisesti Gaius Iuliuksella oli myös homosuhteita, joita ei juuri hyvällä katseltu, mutta ei nyt hirveästi kauhisteltukaan.

Joka tapauksessa neutraalius (ne utrum -ei kumpikaan, neutri) on ihmisten seksuaalisessa luokittelussa aina ollut harvinainen asia. Selvä luonnon virhe siis.

Asialle ei kai kannattaisi antaa mitään erityistä painoa, koska tällaisia virhepainamia sattuu kovin harvoin. Jokainen säädyllinen ihminen ymmärtää, ettei sukupuoleltaan neutraali ole itse millään tavalla syyllinen osaansa, joka nyt vain on kannettava, kuten kaikki muukin syntymässä saatu taakka.

Sivistynyt yhteiskunta on velvollinen suhtautumaan synnynnäisiin poikkeamiin suvaitsevasti ja tukemaan ihmisiä, joiden edellytykset pärjätä normaalien keskuudessa eivät ole tasaveroiset. Tästä tuskin lienee nykyään suurta erimielisyyttä.

On sitten eri asia, mikäli vaaditaan, että koko kulttuurin onkin tanssittava sen poikkeamien määräämässä tahdissa.

Tämä luonnollisesti on demokratian periaatteen karkea loukkaus. Pienellä ja neutrien tapauksessa jopa erittäin pienellä vähemmistöllä ei voi olla mitään poliittista ja kaikkein vähiten moraalista oikeutta pakottaa enemmistöä omaan muottiinsa. Kyllä sen velvollisuutena on sopeutua.

Viime päivinä on kuultu taas toinen toistaan absurdimpia uutisia: ”koulussa on lakattava puhumasta tytöistä ja pojista”, kuuluu eräs hullunkurisimmista.

Olisi kuitenkin väärin ja kevytmielistä sivuuttaa asia olankohautuksella: ”edistykselliset byrokraatithan nyt ovat hulluja”.

Mikäli sanoista ”tytöt” ja ”pojat” tehdään jotenkin arkaluontoisia, on se väkivaltaa suurta enemmistöä kohtaan.

Kyllä jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus kasvaa naiseksi tai mieheksi ja se tarkoittaa, että hän tietyssä elämänsä vaiheessa todellakin on tyttö tai poika.

Mikäli tätä selvää ja luonnollista kehitystä, joka ei tosiaankaan ole minkään heteronormatiivisen manipulaation tulos, pyritään systemaattisesti hämärtämään, tehdään karhunpalvelus ihmiselle, jonka pitäisi, kuten Aristoteles jo ymmärsi, saada tulle siksi, mikä hän luontojaan on.

Mikäli jotkut yksilöt, tiettävästi jokin prosentin murto-osa, eivät kuulu kumpaakaan (ne utrum), on se ikävää, mutta ei syy puuttua keinotekoisesti ja siis väkivaltaisesti suuren enemmistön luonnolliseen kehitykseen.

Ilmeisesti näin halutaan tehdä. On miltei uskomatonta, että postmoderni humpuuki on niin suuressa määrin päässyt määräämään niiden ihmisten ajattelua, joiden varsinaisena tehtävänä olisi huolehtia käytännön opetustyön edistämisestä eikä ideologian levittämisestä.

Olin itse peruskoulun opettajana 1970-luvun jälkipuoliskon ja muistan hyvin, miten paljon utopistiset virtaukset jo siihen aikaan yrittivät tunkeutua kouluun ylätason byrokraattien taholta.

Mutta käytäntö on käytäntö ja Siperia opettaa myös opettajaa. Oppilaat eivät -aniharvoin poikkeuksin- ole ne utrum vaan et – et. Kasvatuksen tavoitteena on sen mukaisesti myös tukea sitä, että jokainen tulee siksi, mitä hän (potentiaalisesti) on.

Mikäli tätä prosessia ei haluta tukea, vaan sen sijaan otetaan esikuvaksi neutraalisuuden huuhaa, on pelättävissä, että lasten kehitystä ei edistetä, vaan se vaarannetaan.

Ja myllynkivihän se laupiaan Jeesuksenkin mukaan pitää pantaman sen kaulaan, joka turmelee yhden noista pienimmistä. Lieneekö niitä hankittu kouluihin?

wikipedia

 

Wikipedian maailmasta

 

Kun wikipedia ilmestyi maailmaan, sille naureskeltiin yleisesti. Kyseessähän oli harrastajien ylläpitämä sivusto, jolle kuka tahansa saattoi kirjoittaa mitä tahansa. Joku Encyclopedia Britannica katsoi wikipediaa pitkin nenänvartta ja ellen väärin muista, peri maksuakin käytöstä.

Hymy on sittemmin hyytynyt. Wikipediassa saattaa joissakin artikkeleissa edelleenkin olla lähes mitä tahansa, mutta tärkeämpinä pidettyjä aihepiirejä valvotaan suhteellisen tehokkaasti ja laatua pidetään yllä. Humpuuki häviä usein nopeasti.

Usein vapaaehtoiset ensyklopedistit kyllä kääntelevät vain tekstiä englannista, joka muutenkin näyttää olevan internetin pyhä kieli, jonka kautta myös käännöskoneet toimivat. Joka tapauksessa monet asiat ovat aina tärkeämpiä toisille kansoille kuin toisille. Joistakin asioista wikipedia kirjoittaa tietyllä kielellä paljon, kun taas toisista se saattaa kokonaan vaieta, vaikka monella muulla kielellä niistä on paljonkin asiaa.

Kansallinen näkökulma on historiassa väistämättä keskeinen. Asiat, jotka ovat suuresti vaikuttaneet tietyn kansakunnan vaiheisiin, noteerataan siellä tärkeinä. Monelle muulle ne saattavat olla täysin yhdentekeviä. Hieman kummallisempaa on, että tärkeistäkin asioista saattaa wikipediassa olla vain vähän asiaa.

Tietenkin wikipedia on vain harrastelijoiden yläpitämä sivusto, joka ei välttämättä suinkaan heijasta esimerkiksi sen maan historiantutkimuksen tilaa, jonka kielellä se on kirjoitettu. Asian voi päätellä jo artikkelien kirjallisuusluetteloista. Tietyllä karkealla tasolla se kuitenkin heijastaa sen mielenkiinnon määrää, jota tiettyyn asiaan tietyssä maassa tietyllä hetkellä kohdistetaan ja myös niitä yleisiä käsityksiä, jotka asiasta vallitsevat.

Niinpä onkin kiinnostavaa verrata toisiinsa wikipedian erikielisiä versioita sellaisista aiheista, jotka koskettavat asianomaisten maiden historiaa, esimerkiksi keskinäisiä sotia, joiden merkitys pakostakin on eri osapuolille erilainen.

Kustaa III:n sota käyköön esimerkiksi. Sehän oli tunnetusti Ruotsin hyökkäyssota, jonka avulla kuningas pyrki pakottamaan Venäjän luovuttamaan takaisin Suuressa Pohjan sodassa ja Hattujen sodassa valloittamansa alueet.

 Ajankohta oli otollinen Venäjän ollessa sodassa Turkkia vastaan, jolloin Pietaria puolustamassa oli vain muutamia tuhansia miehiä. Sitä paitsi Ruotsilla oli poikkeuksellisen suuri laivasto, jonka kuningas kuvitteli kykenevän lyömään Venäjän laivaston ja avaamaan tien Pietariin.

Ruotsia tukivat taistelussa rahallisesti Turkki, Ranska ja Enganti ja Venäjää taas perinteiseen tapaan Tanska (Tanska-Norja). Sota sai huomattavat mittasuhteet ja sen uhreiksi arvioidaan joutuneen yhteensä noin 50000 henkeä. Meritaistelut Viipurinlahdella ja Ruotsinsalmessa kuuluvat historian suurimpiin.

Kun rauha kuitenkin tehtiin vanhat rajat säilyttäen, on sota jäänyt enemmän tai vähemmän unohdetuksi välikohtaukseksi, jolla ei ole nähty sen kumempia seurauksia, vaikka sellaiseksi voidaan hyvin tulkita myös Suomen sota 1808-1809 ja sen tuloksena ollut Suomen liittäminen Venäjän keisarikuntaan.

Tulkintaa sodan unohtamisesta tukee vilkaisu wikipedian suomalaiseen laitokseen. Sotaa käsittelevä artikkeli on hyvin lyhyt eivätkä sen kirjallisuusluetteloon lainkaan kuulu uusimmat tutkimukset tai esitykset.

Venäläinen versio on laajempi. Siinä sodan osapuoletkin esitetään toisin kuin suomalaisessa. Kun suomalaisessa versiossa vastakkain ovat vain Ruotsi toisella puolella ja Venäjä ja Tanska toisella puolella, ovat venäläisen version mukaan  vastakkain Venäjä ja Tanska toiselta ja Ruotsi, Englanti, Hollanti, Preussi ja Turkki toiselta puolen.

Totta onkin, että esimerkiksi Turkin ja aluksi myös Ranskan ja sittemmin Englannin rooli Ruotsin käymän sodan rahoittajina oli merkittävä. Taisteluista toki huolehtivat toiselta puolen Ruotsi ja toiselta Venäjä ja Tanska.

Englanninkielinen versio asiasta on laajin ja paras sikäli, että se huomioi paremmin myös uudempia esityksiä. Tosin Jussi T. Lappalaisen teoksia ei mainita kummassakaan, vaikka hänen kirjoittamastaan Kustaan maasodasta on olemassa myös venäjänkielinen versio.

Turkiksi ei asiasta näytä olevan artikkelia lainkaan, vaikka Korkea portti antoikin Ruotsille tynnyreittäin kultaa, jotta Venäjän laivasto saataisiin pysymään poissa Välimereltä.

Saksalainen versio on hieman suomalaista pitempi, mutta perustuu yleisesityksille, hollantilaisesta voi sanoa samaa. Ukrainalaisessa versiossa näkyy venäläisen version vaikutus. Siinä on kuitenkin huomioitu myös Viinikainen-Mäen uusi kokonaisesitys Teatterikuninkaan sota.

Luonnollista on, että eri kielillä on tarjolla erilaisia hyperlinkkejä. Suomalaisessa, ruotsalaisessa ja venäläisessä versiossa niitä on runsaasti, muilla kielillä paljonkin vähemmän.

Ryhtymättä tarkemmin ruotimaan eroja esimerkiksi eri taistelujen esittämiseen eri versioissa, voi nostaa esille sen seikan, ettei venäläisessä tuota sotaa yleisesti käsittelevässä versiossa mainita muita maataisteluita kuin Kärnäkoski (Керникоски) ja Parkumäki, joiden molempien todetaan olleen Venäjälle tappiollisia. Suomalaisessa sen sijaan nostetaan esille Porrassalmi ja Parkumäki eikä mainita Kärnäkoskea lainkaan. Ruosalaisessa on enemmän taisteluita, mutta siinäkin puhutaan Kärnäkosken sijasta vain Valkealasta, joka liittyi samaan yhteyteen.

Kärnäkosken unohtaminen ja Porrassalmen nostaminen voimakkaasti esille suomalaisessa historiankirjoituksesssa on merkillepantavaa ja sitä on selitetty sillä, että Porrassalmella asialla olivat suomalaiset joukot, kun taas Kärnäkoskella oli riikinruotsalaisilla suuri rooli. Ruotsalaisesta wikipediasta asiaa ei kyllä huomaa.

Kustaa III:n sodassa oli valtavilla meritaisteluilla ratkaiseva rooli. Sellaiseksi on kaikkialla tunnustettu Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jota on myös mainittu suurimmaksi pohjoismaiden alueella koskaan käydyksi taisteluksi osanottajien lukumäärän mukaa arvioiden. Venäläisen wikipedian mukaan ruotsalaisilla oli siellä 12500 ja venäläisillä 18500 miestä, yhteensä siis 31000.

Kuitenkin Ruotsille epäonnisessa Viipurinlahden taistelussa (”kujanjuoksu”) oli suomalaisenkin wikipedian mukaan Ruotsilla 21000 miestä ja Venäjällä 30000. Venäläisten mukaan tilanne oli päinvastainen, ruotsalaisilla 30000 ja venäläisillä 21000. Miestappiot molemmin puolin olivat jopa 7000 kummallakin, kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina.

Viipurinlahdella suomalainen versio katsoo Ruotsin saavuttaneen Pyrrhoksen voiton, venäläinen ei kerro voittajaa, mutta mainitsee taistelua nimitetyn pohjolan Trafalgariksi. Keisarinna Katariina piti sitä voittona, koska se taivutti Ruotsia rauhaan.

Ottaen huomioon, että Viipurissa ottivat yhteen nimenomaan avomerilaivaston suuret alukset, voidaan vertausta Trafalgariin pitää onnistuneena. Mittasuhteethan olivat hyvinkin verrannollisia: Trafalgarissa vastakkain oli ranskalaisten 30000 miestä ja englantilaisten 17000. Tällä mittapuulla mitaten se oli jopa pienempi taistelu kuin Viipurinlahden taistelu, joka ei sekään ollut mikään kujanjuoksu.

Esimerkkejä siitä miten wikipedia esittää eri taisteluiden merkityksen ja tappioluvut toisistaan poiketen, on leegio. Tämä osoittaa, miten tärkeää olisi käydä kansainvälisiä historiakeskusteluja, jotta omat käsitykset tuulettuisivat ja tulisivat vankemmalle pohjalle.

Esimerkiksi vihollisen tappioista esitetään usein naivan fantastisia tietoja, jotka perustuvat oman puolen raporteissa esitettyihin arvioihin. Ilmasota on surullisen kuuluisa siitä, että väitettyjen ja todellisten pudotusten määrässä voi olla kymmenkertaisia eroja. Ne saattavat perustua aivan rehellisesti esitettyihin arvioihin. Vastapuoli sen sijaan tuntee asiat usein aivan täsmällisesti, joten sen mielipidettä kannattaa kuunnella.

Wikipedioiden vertailu antaa aavistuksen siitä, missä mennään.