Ne olivat tosissaan

 

Lunatic fringen suuri hetki

 

Venäjällä on maailman sivu ollut sellaisia rabulisteja, joiden mielestä heidän maansa on aivan liiaksi länsimaisen hapatuksen alaisena. Heidän mielestään lännelle olisi käännettävä selkä ja keskityttävä todelliseen, puhtaaseen venäläiseen kulttuuriin, joka toimii aivan toisenlaisten ideoiden pohjalta kuin materialistinen ja hedonistinen länsi.

1800-luvulla ei puuttunut niitäkään, joiden mielestä todellinen, aito Venäjä löytyisi vasta Pietari Suurta edeltävältä ajalta ja moni kuvitteli sen ihyanteiden yhä elävän talonpoikaisen kansan keskuudessa, venäläisessä kyläyhteisössä, jolle länsimaisen yhteiskunnan arvot olivat aivan tuntemattomia.

Rohkeimpien mielestä voitaisiin välttyä kokonaan rakentamasta Venäjälle kapitalismia ja siirtyä suoraan erityiseen venäläiseen sosialismiin (sanaa ”kansallissosialismi” ei vielä tuolloin käytetty)? Mätä eurooppalaisuus jouti monen slavofiilin mielestä joka tapauksessa jättää rajan taa hajoamaan omaan kelvottomuuteensa.

Izborskin klubista on ajan mittaan tullut kirjoitettua aika usein (Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Joskus kymmenen vuotta sitten ei moni kuitenkaan sentään uskonut, että sen huikeat aatteet todella voisivat saisivat poliittista merkitystä, ainakaan nyt määräävää.

Olihan vastaavaa lännenvastaista sekopäisyyttä ollut olemassa jo ainakin Nikolai I:n ajoista lähtien, mutta eivät ne silloin tulleet valtiollisen politiikan osviitoiksi. Sen sijaan omaksuttiin ns. virallinen kansallisuusoppi (официальная народность) joka tosin korosti Venäjän erillisyyttä ja paremmuutta länteen nähden, mutta karttoi vastakkainasettelua aina siihen saakka, kunnes syttyi Krimin sota, jota nyt ei suinkaan tahallaan etsitty.

Nyt sen sijaan juuri tuon lunatic fringen aatteet tuntuvat jo suorastaan olevan niitä, jotka ohjaavat koko valtion politiikkaa. Vuonna 2014, Krimin ja Luhanskin tapahtumien myötä sai vasta hiljattain perustettu ääriainesten kohtaamispaikka, Izborskin klubi aihetta euforiseen riemuun.

Tällaisilta sen reaktiot näyttivät: perjantai 16. toukokuuta 2014

Venäjän kevät?

 

Izborskin kiliastit ja Venäjän kevät

 

Niin sanottu Izborskin klubi, venäläisten ultranationalistien yhteenliittymä, on ollut Putinin suosiossa sen jälkeen, kun kaikki yhteistyö liberaalin opposition kanssa osoittautui mahdottomaksi.

Klubin kantaviin voimiin kuuluvat muun muassa geopoliitikko Aleksandr Dugin ja kirjailija Aleksandr Prohanov, molemmat jo vuosikymmeniä tunnettuja eksentrisistä ja ekstremistisistä mielipiteistään.

Sen jälkeen kun Krim liitettiin Venäjään, ovat izborskilaiset riemuinneet. Putin, jonka aatteellisuutta tässä piirissä on aina epäilty ja pidetty häntä pikemminkin pragmaatikkona, on nyt” kulkenut Rubiconin yli”, kuten Prohanov asian ilmaisi.  Mielipidetutkimukset osoittavat, että valtava isänmaallisen innostuksen aalto on kulkenut yli Venäjän ja myös Putin on ilmeisen vakavissaan riskeerannut yhteistyön lännen kanssa ja ainakin harkinnut niiden korvaamista idän ja BRICS-maiden suhteilla.

”Venäjän kevät” on siis tullut ja Venäjä pääsee lopultakin irti globalisaation oravanpyörästä, joka on tuhon tie niin sille kuin muillekin maille. Ennen muuta se on kuolema kulttuurille ja samalla ihmisarvoiselle elämälle.  Tämä on siis izborskilaista diskurssia.

”Krim vapautti Venäjän hengen”, riemuitsi Prohanov Vzgljad-lehden haastattelussa viime kuussa. Mitä tämä tarkoittaa, selviää tarkemmin hänen esimerkeistään. Prohanovin mukaan se, joka nyt ”luo valtiota”, ei ole Putin, vaan itse asiassa salaperäinen Valtio muotoaa sekä presidentin että hänen tietoisuutensa. Venäjän historian herra ei ole Putin, vaan Venäjän historia, joka on kaiken sen herrana, mitä Venäjällä vuosisatojen mittaan tapahtuu, runoilee Prohanov.

”Krimin jälkeen valta tarvitsee ja joutuu tunnustamaan kaksi asiaa, jotka ovat aivan ilmeisiä: Venäjän historian imperiaalinen luonne ja pyrkimys jumalalliseen oikeudenukaisuuteen” (kursiivi minun).

Prohanov riemuitsee siitä, että Georgian sodan jälkeen (jota hän nimittää ensimmäiseksi imperiaaliseksi sodaksi) valtio, tuo Venäjällä mystinen ja suorastaan jumalallinen voima on alkanut voimakkaasti palata kaikkialle sinne, mistä se aikoinaan karkoitettiin. Vuoden 2011 jälkeen, kun Putinin ruokkima keskiluokka petti hänet, presidentti ymmärsi, että nyt voidaan rakentaa vain patrioottisten voimien varaan. Tuo liberaali joukkio ei vastustanut vain Putinia, vaan valtaa sinänsä. Tässä yhteydessä asiaa voidaan ilmeisesti verrata syntiin pyhää henkeä vastaan.

Krim oli tietenkin sattuma, eikä pelkästään myönteinen synnyttäessään Venäjän ja Ukrainan ristiriidan, mutta eihän mikään ikuisesti jatku, siitä se imperiumin rakentaminen pikku hiljaa jatkuu. Mutta imperialismi ei sulje pois venäläistä nationalismia. Venäläisten yhdistämisen tehtävä on nyt hyvin ajankohtainen, sanoo Prohanov. Kun muistaa, miten monta heitä asuu Venäjän ulkopuolella, voi miettiä, mitä asia merkitsee.

Mutta tämähän on vain kansainvälistä politiikkaa. Izborskin klubin ja sen kanssa läheisessä yhteistyössä olevan Dynaamisen konservatismin instituutin suunnitelmat menevät paljon, paljon kauemmas: uuden sivilisaation luomiseen. Sen kulmakivenä taas on ”jumalallinen oikeudenmukaisuus”, joka shokeeraa niin establishmentia kuin Putinia, vaikka se on myös pakko ymmärtää ja hyväksyä, julistaa Prohanov profeetan ja historian lakien tulkitsijan arvovallalla.

Asia on monen mielestä hiukkasen problemaattinen nykyisellä Venäjällä. Oligarkeista voi varmaankin tehdä kansallisia, mutta kun jumalallinen oikeus taitaisi edellyttää myös heidän omaisuutensa jakamista kansalle…

Tolkullista ratkaisua asiaan ei Prohanov pysty esittämään, mutta nostaa esimerkiksi Stalinin, joka pystyi hoitamaan tällaiset asiat. Tässä tietenkin tapahtui yhtä jos toistakin lyhyellä tähtäyksellä katsoen epämiellyttävää, mutta olennaista näyttää Prohanovin mielestä olevan, että Stalin palautti venäläiseen kulttuuriin Pushkinin, mikä yhdisti kansan sen syvimpien kulttuurihistoriallisten koodien mukaisesti. Venäjällä yritti natsien mukana tunkeutua Wagner, mutta voitonlipun Reichstagin katolle pystytti Pushkin…

Myös talous on tärkeää, turha sanoakaan ja olennaista on, että se saatetaan aivan uusille raiteille ja irrotetaan globaalista orjuudesta, joka on tuhoamassa niin Venäjän kuin monet muutkin maat. Venäläinen talonpoika on palautettava työskentelemään pellolle ja venäläinen insinööri sotatarviketehtaaseen. Uusi kristillistäminen kulkee käsi kädessä uuden teollistamisen kanssa. Maa tarvitsee teollistamista ja alttareita, puolustusteollisuutta ja kirkkoja…

Tällaisena väikkyy Venäjän ”viidennen imperiumin” tulevaisuus innostuneiden ultrapatrioottien silmissä. Länsimainen sivilisaatio on nyt luopunut mystisestä pyrkimyksestään kohti taivasta ja rakentaa maanpäällistä paratiisia, joka on sen irvikuva. Kuten Dostojevski jo totesi, se aloitti Madonnan ihanteesta ja päätyi Sodoman ihanteeseen. Atlanttisen projektin henki on pimeyden ruhtinas. Mutta sitä vastaan nousee venäläinen sivilisaatio ja mahdollisesti sen rinnalla tapahtuu myös sekä islamilainen että kiinalainen kulttuurivallankumous (proryv).

Onko ”viides imperiumi” pelkkää houretta? Millä tavalla Venäjä pystyisi irrottautumaan globaalista taloudesta ja samaan aikaan autarkisena takaamaan kaikille riittävän toimeentulon (dostatok)? Entä mitä mahtaakaan sanoa kansa? Bolotnaja-aukion porukka saattaa olla pieni osa Venäjän kansaa, mutta se on älymystöä ja sen merkitys on moninkertaisesti määrää suurempi. Ei Venäjän kansan enemmistö Nikolaitakaan vastaan noussut.

Uskon, että on helppo todistaa, ettei tällaisilla äärimmäisyysfantasioilla ole toteutumisen mahdollisuuksia, joskaan ei ole lainkaan yhtä helppoa ennustaa, mitä todella tulee tapahtumaan ja voi tapahtua. Tosiasia on, että ne voimat, jotka kannattavat näitä suurisuuntaisia projekteja, kannattavat nyt myös Putinia ja päinvastoin.

Tosiasia on myös, ettei nykyinen globaalitalous, edes sen kulutusideologiaan yhtyneenä, ole suurelle osalle ihmiskuntaa erityisen houkutteleva. Mielikuvat uudesta kulttuurista, jossa jokaisella on työ ja toimeentulo, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus ja jossa ihmisen animaalisia tarpeita korkeammat arvot ovat kunniassa, ovat monelle houkuttelevia. Kreml on jo kumarrellut eurooppalaisia kulttuurikonservatiivisia virtauksia ja myös saanut vastakaikua. Tämä on ymmärrettävää.

Mutta samaan aikaan on kyllä syytä panna merkille se primitiivinen kansallinen itseihailu ja sotilaallisen voiman palvonta, joka paistaa tämän kulttuurikonservatismin läpi. Stalin ei todellakaan ollut pelkästään Pushkinin arvon palauttaja. Vuoden 1937 Pushkin-juhlien aikaan tapahtui muuan lähihistorian suurin suunniteltu joukkomurha. Se ei näytä Prohanovin kaltaisia ihmisiä häiritsevän millään tavalla ja edellä mainitussa haastattelussa hän puhuu Stalinin käyttämästä ”kauhun teknologiasta” täysin hyväksyvään sävyyn.

Lienee syytä uskoa, ainakin toistaiseksi, että izborskilaiset ovat Putinille vain pragmaattisen politiikan apuvälineitä, kuten he pelkäävätkin. Mikäli asia on toisin, tulemme vielä näkemään naapurissa paljon uutta ja kummallista, ikävääkin.

 

Izborskin klubi ja parrakas nainen

Izborskin klubi ja parrakas nainen

”Vanhin veljeksistä, Rurik, asettui

hallitsemaan Novgorodiin,

toinen, Sineus, Beloozeroon

ja kolmas, Truvor, Izborskiin”

Näin kertoo Nestorin kronikka, Povest vremennyh let, vanhan Venäjän eli Rusin alkuajoista. Izborsk (viroksi Irboska) on mitä viehättävin pikku paikkakunta Pihkovan alueella, lähellä nykyisen Viron rajaa. Siellä on säilynyt muinainen mäkilinna, josta aukeaa tavattoman idyllinen ja kaunis näköala kumpuilevalle tasangolle.

On helppo kuvitella, miten tämä paikka elähdyttää romanttista sielua, joka siellä satakielten laulaessa voi kuvitella aistivansa jotakin ylijärjellistä viisautta Venäjän olemuksesta: здесь Русью пахнет… täällä haisee Venäjältä! Samoin tein saattaa paikan hengen elähdyttämä kuvitteellinen kaljapatrioottimme vannoa, ettei tätä isien ikuista perintömaata ikinä anneta naapurissa sijaitsevalle Virolle, pikemminkin päinvastoin…

Syystä tai toisesta kokoontui pari vuotta sitten juuri Izborskiin kirjava kokoelma vanhoja ja keski-ikäisiä miehiä, joukossa joku vanhempi matamikin. He edustivat kukin omaa versiotaan äärivenäläisyydestä. Jonkun herran päähänpinttymänä oli, että Venäjän asukasluku oli saatava kasvamaan miljardiin, toinen suunnitteli sitä, miten Venäjä voisi rakentaa tuhatvuotisen valtakunnan ryhtymällä hallitsemaan koko Euraasian mannerta. Kiinasta, Intiasta ja Iranista tulisi liittolaisia, Länsi-Euroopasta suojelualue…  Joku kannatti kommunismia, joku taas natsismia hiukan virtaviivaistettuna.

Aatteelliset erot eivät olleet vähäisiä. Itse asiassa ne olivat jopa erittäin suuria. Nyt, täällä Izborskissa ne kuitenkin haluttiin unohtaa ainakin toistaiseksi ja ryhtyä yksissä tuumin tarjoamaan tukea Vladimir Putinille. Putinia oli aikoinaan pilkattu ja jopa vihattu, halveksittukin. Olihan hänen venäläiskansallisuutensa kovin puolivillaista. Kompromissit enempää jenkkien kuin eurooppalaistenkaan kanssa eivät kuuluneet tämän seurakunnan näkemyksiin.

Nyt kuitenkin oli koittanut uusi aika. VVP:n kolmas tuleminen oli aiheuttanut liberaalin älymystön villiintymisen. Tekipä Putin mitä tahansa, häntä vastustettiin, rienattiin ja kutsuttiin fasistiksi. Oranssi vallankumous häämötti todellisena mahdollisuutena ja lännessä oltiin jo valmiita nuolaisemaan ennen kuin tipahti. Venäjän kypsyyttä värivallankumoukseen pidettiin vain ajan kysymyksenä.

Tässä tilanteessa presidentti viimeinkin otti lusikan kauniiseen käteen ja kääntyi todellisten patrioottien puoleen. Ensimmäisenä selkeänä merkkinä muutoksesta oli Vladislav Surkovin erottaminen. Vladislav Jurjevitš oli oikeastaan kotoisin Tšetšeno-Inguušiasta ja nimeltään Aslanbek Dudajev, joten häneltä tuskin jo syntyperänsä vuoksi voi mitään hyvää Venäjälle odottaa. Vaikka Surkov käytti patrioottista retoriikkaa ja puhui suvereenista demokratiasta, hän kuitenkin flirttaili liberalismin kanssa ja oli vastuussa koko Medvedin kauden farssista, joka sitten riehaannutti liberaalit.

Nyt oli koittanut aika, jolloin todellisten patrioottien joukko saisi Venäjän ohjat käsiinsä. Putinin oli pakko myötäillä noita voimia, sillä Venäjän liberaali älymystö ei missään tapauksessa suostunut hänen kanssaan yhteistyöhön ja hallitseminen ilman älymystöä on kuin veneen ohjaamista ilman peräsintä. Putin olisi tarpeellinen jonkin aikaa, mutta sitten hänestä tehtäisiin pelkkä keulakuva, ehkäpä monarkki tai hankkiuduttaisiin hänestä eroon muulla tavalla.

Jotenkin tuolla tavalla voisi kuvitella sen joukon ajatelleen, joka kokoontui Izborskissa Pihkovan alueen kuvernöörin suosiollisella tuella vuonna 2012. Kovin paljon ei edes tarvitse jättää kuvittelujen varaan. Herrat Dugin ja Starikov, Maksim Kalašnikov, Prohanov ja Ivašov ovat aivan avomielisesti kertoneet ajatuksistaan. Heidän antiliberalisminsa ja lännenvastaisuutensa ei ole mitään surkovilaista vesivelliä, siinä haisevat veri ja maa.

Tämä joukko ei koskaan ole ollut varsinaisesti vallan kahvassa eikä se myöskään ole ollut yhtenäinen joukko. Tosin kenraalieversti Leonid Ivašov on ollut korkeassakin virassa ja esimerkiksi Natalia Narotšnitskaja on johtanut ”Demokratian ja yhteistyön instituutin” Euroopan osastoa, jonka tehtävänä on tutkia demokratian ja ihmisoikeuksien loukkauksia Länsi-Euroopassa.

Nyt tilanne on saattanut jo muuttua. Tämän joukonkin piirissä omaa luokkaansa on Aleksandr Dugin, joka on avoimen naiiviin tapaansa jaaritellut uudesta tilanteesta, jossa saatanallinen länsi hylätään ja omaksutaan uusi imperiaalinen etiikka. Arkaileva Putin, joka jätti Georgian sodan puolitiehen ja halusi esiintyä jonkinlaisena demokraattina, alkaa nyt omaksua izborskilaisen kielenkäytön ja hännystelee eurooppalaista äärioikeistoa. Venäjästä näyttää joidenkin mielestä jo tulevan uuden äärioikeistolaisen internationaalin keskus.

Jopa arvovaltainen Foreign  Affairs on arvellut, että Duginista olisi nyt tulossa tai tullut Putinin ”aivot”. Tämä lienee sentään törkeä herjaus. Se, joka tutustuu kyseisen herran kirjallisiin jätöksiin, saa nopeasti käsityksen siitä, miten niitä tuottavat aivot pitäisi luokitella. Mutta miltei kaikkeahan voi käyttää, vaikka sitten lannoitukseen.

Länsi-Euroopassa Putinista on tullut kaiken taantumuksellisuuden ja muun kauheuden symboli. Niin sanottu parrakas nainen (hän on kuulemma esiintyessään ihan oikeasti nainen) kertoi, että hänen viisuvoittonsa oli rauhan, rakkauden ja suvaitsevaisuuden voitto ja lähetti terveisiä Putinille: ”meitä ei voi pysäyttää!” Minulle tämän edistyksen symbolin sanoma jäi avautumatta ja luulen, että tällaiset latteudet eivät ketään auta eivätkä haittaa. Siinä mielessä suoritus on samaa tasoa kuin se, että nuoren älymystön edustajat ulostavat housuunsa ja selostavat tapahtumaa halukkaille lukijoille.

 Izborskin klubissa tällaiselle sen sijaan varmasti nauretaan tyytyväisinä. Liberaalit on Venäjällä leimattu varkaiksi ja rosvoiksi eikä syyttä. Nyt on toisten liberaalien vaikea sekä julistaa ideologiaansa ja samaan aikaan vastustaa tuota joukkoa. Putinista on liberaaleille tullut kaiken pahan symboli, mihin on myös omat syynsä, mutta nurkkaan ahdistettuna hän saattaa turvautua vielä paljon ikävämpiin liittolaisiin kuin joskus ennen. Ne kaiken maailman friikit, joita liberaalit kumartelevat, ovat erittäin hyödyllisiä liberaalien vihollisille.

Kuten Abrahamista tuli Iisak ja Iisakista tuli Jakob, niin Euromaidanista tuli Krim ja Krimistä tuli Donetsk ja se, mitä vielä tulee ei ole tiedossa, mutta kauhistuttaa.

Putin paistattelee nyt suosion auringossa. Kansa hurraa hänelle jo puolelta jos toiseltakin. Izborskilaisille tämä on mannaa ja heidän kerrotaan olevan nyt myös kovin aktiivisia Ukrainassa.  Mikäli Eurooppa nyt yrittää kostaa Venäjälle sen, mitä Ukrainassa tapahtuu, saattaa seurauksena olla voimakas lännenvastainen reaktio. Siitä saattaa syntyä vahinko, jota tuskin edes parrakkaiden naisten moraalinen voima pystyy pysäyttämään tai korvaamaan.

Ne, joilla on kaalia parrassaan

 

Izborskin isänmaalliset

 

     Izborskin klubilaisista on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset, tai esim. Vihavainen: Haun dugin tulokset ).

     Usein olen nimittänyt ryhmää ”hämärämiehiksi” tai ”lunatic fringeksi” ja mielestäni se sopiikin sille aika hyvin. Näin siitä huolimatta, että Venäjän ainoa sen hetkinen fysiikan nobelisti Alfjorovkin kuului klubiin. Kieltämättä siinä on mukana erilaisia aineksia.

     Kaikille yhteistä näyttää joka tapauksessa olleen ja olevan sellainen lännenvastaisuus, jota voisi nimittää viskeraaliseksi englannin kautta ymmärtämäämme latinaa käyttäen. Vastenmielisyys ei tule päästä, vaan sisuksista.

     Ei tässä lännen ja lännettymisen vastaisessa venäläisessä liikkeessä sellaisenaan tietysti mitään uutta ole. Siinä mielessä klubi jatkaa parin sadan vuoden ikäistä slavofilian traditiota, tällä kertaa erityisesti ”euraasialaisin” ja ”geopoliittisin” tunnuksin.

     Sen yhteydessä voidaan puhua venäläisestä chauvinismista, mutta se on ymmärrettävä imperialistiseksi, eikä puhtaasti kansalliseksi. Imperialismi, ”mantereen valtapiirin” herruus on kaikenkattava tavoite (ks. Vihavainen: Haun империя суши tulokset).

     Olennaista on myös oman, erityisen sivilisaation korostaminen ja sen asettaminen läntisen sivilisaation vastakohdaksi, kuten eilisessä Duginin haastattalussa (Vihavainen: Duginin haastattelu ) taas todettiin.

     On ymmärrettävää, ettei amerikkalainen sivilisaatio innosta moniakaan kansoja, mikä tuossa maassa on aina ollut mahdotonta ymmärtää. Kaikki maailman ihmiset vain eivät näe maanpäällistä paratiisiaan jossakin keskilännen tyylisessä piknik-illassa lihapatojen äärellä.

     Mitä izborskilaisiin tulee, he tietenkin näkevät oman, venäläisen sivilisaationsa korkeampana kuin läntisen, joka etenkin Euroopassa (Gayropa) ei ainoastaan harjoita itsetuhoista onanismiaan hedonististen tunnuksiensa alla, vaan vaatii kaikkia mukaan samaan rinkiin.

     Tämä on sangen lainomaisesti aiheuttanut vastarektion, joka kuuluu samaan joukkoon, kuin aikoinaan Saksan ja Japanin kulttuurinen nousu ”juutalaiseksi” katsttua anglosaksista hegemoniaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun oksidentalismi tulokset ).

     Izborskilaisista moni on ilmeisesti ateisti, klubin puheenjohtaja Aleksandr Prohanov taas on ilmeinen uskonnollinen kiliasti, kyuten myös klubin muut prelaatit ja geopolitiikan guru Aleksandr Dugin, postmodernin kulttuurin taannoinen entusiasti, vaikuttaa tässä suhteessa kyyniseltä. Jokunen entinen KGB-kenraali on sen sijaan tässäkin piirissä briljeerannut uskonnollisuudellaan ja kaikki tietenkin ymmärtävät ortodoksisen kirkon merkityksen lännestä erottavana tekijänä.

      Eilinen Duginin haastattelu on siitä hyvä ja hyödyllinen, että haastateltu siinä esittää lyhyesti koko filosofiansa, jossa lännestä erottautumisen, geopoliittisen herruuspyrkimyksen ja uskonnon välineellisen käytön ohella tärkeää on valtiokeskeisyys, etatismi. Dugin näyttää juuri saaneen aikaan aiheesta kirjankin.

     Valtiokeskeisyys on tietenkin läntisen, liberaalin yksilökeskeisyyden vastakohta ja vanhaan slavofiiliseen traditioonkin kuuluu keskeisenä sobornost-periaate. Se tarkoittaa, että kansa hurskaasti ratkaisee asiat konsensuksella, mikä mahdollistaa oikeudenmukaisuuden, eikä sorru demokraattiseen äänestyspolitiikkaan, jossa taas ratkaisee enemmistö eli voima (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset ).

      Oikeus näin ajateltuna on oikeutta totella totuutta ja oikeudenmukaisuutta ja alistua siihen vapaaehtoisesti. Käytännössä valtiokeskeisyyden suuria hetkiä ovat aina sodat. Sodan aikana kansakunta vetäytyy valtionsa ympärille ja tekee yksimielisyydestä korkeimman hyveen.

     Veneen keikuttajat pannaan kuriin tavalla tai toisella. Henkinen liikkuvuus kutistuu tietenkin minimiin ja julkinen sana vilisee älyllisiä limboja.

     Ei kannattane ihmetellä, että Venäjä on juuri nyt tällaisessa tilassa, mikä myös vastaa izborskilaisten tavotteita. On syytä huomata, että sama ilmiö, suuri älyllinen ja moraalinen regressio on vastaavasti tapahtunut myös meillä. Normaali kriittinen ajattelukin herättää julkisuudessa herkästi rajuja intohimoja ja suuri enemmistö pitää suunsa kiinni, mikäli sillä sattuisi olemaan omaperäisiä ajatuksia.

     Venäjäläisen sivilisaation erillisyys läntisestä (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset ) on yleisesti hyväksytty tosiasia, jonka panivat merkille niin Oswald Spengler kuin Samuel Huntington ja moni muukin. Venäjän länsimaisuuden tietty puolinaisuus ja sen 1900-luvun erillisyys lännestä ovat antaneet asialla runsaasti lisää uskottavuutta.

     Joillekin pyhä puolustussota kollektiivista länttä vastaan (onhan se nyt myös sitä) on ollut uskonsotaa ja Venäjää on nimitetty peräti koko ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi. Jos se murtuu, pääsee saatanallisuus koko maailmassa itsevaltiaaksi.

     Aleksandr Prohanovin proosaruno Venäjästä kuvaa sitä, miten asia voidaan tässä suhteessa käsittää:

Александр Проханов: Мы — Богорусь | Изборский клуб. My- Bogorus, aloittaa Izborskin klubin puheenjohtaja: Me olemme Jumalvenäjä.

     Sen jälkeen seuraa venäläisen kulttuurin tiettyjen, kieltämättä useinkin sangen arvostettavien ja hienojen symbolien latelua, Dostojevskin Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880 pitämän puheen hengessä, jokseenkin omituista Jevgeni Oneginin Tatjanan ihastelua myöten.

     Toki se kaikki on ihan sallittua ja muistuttaa meitä siitä, että muuan maailmankirjallisuuden suurimmista neroista, Dostojevski nimitti venäläisiä ”jumalankantajakansaksi” (narod-bogonosets).

     Meistä tuo kaikki saattaa kuulostaa irvokkaalta typeryydeltä, joka on muuri yhtä vakuuttavaa kuin stalinistinen propaganda aikoinaan, mutta voimme tässä muistaa meillä sotien aikaan täysin vakavasti esitetyn ajatuksen Suomesta Jumalan valittuna kansana. Nythän sitä ei kannata esittää.

     Kannattaa muistaa, että tuolla paatoksella on syvät juurensa Venäjän historiassa ja kulttuurissa. Ne on nyt valjastettu raakaan sotaan, jolla on imperialistinen luonne ja jonka kansakunnan kohtalolla uhkapeliä pelaava entinen KGB-filuuri pani alulle.

    Emme hyväksy tuota sotaa, eikä moni täällä lännessä ole myöskään hyväksynyt edes ajatusta siitä, että Venäjä saisi jatkaa olemassa oloaan kulttuurisesti siitä selvästi poikkeavana valtiona, joka samalla ollisi jopa suurvalta.

     Saattaa hyvinkin jäydä niin, että Putinin armeijat lyödään niin perin pohjin, että uuden Venäjän on pakko liittyä lännen liberaaliseen yhteisöön tai sitten hiipua mitättömyyteen siitä erotettuna. Nyt molemmat vaihtoehdot ovat yhä auki, eikä kumpikaan vaikuta todennäköiseltä. Tässä perusteluksi riittänee yksi kirjainyhdistelmä: BRICS.

    Kun Mao otti vallanKiinassa, alettiin Amerikassa kysyä: Who lost China? Siihen ei vastaukseksi riitä, ettei kukaan, kun ei sitä koskaan omistettukaan.

     Venäjän kohdalla vaihtoehtona olisi ehkä kuitenkin voinut olla yhteistyökykyinen Venäjä, joka olisi voinut olla Euroopan strateginen kumppani: tarpeeksi vahva ollakseen sille hyödyllinen, mutta myös tarpeeksi pieni ollakseen sille vaaraton. Näinhän muuan merkittävä politiikan analyytikko aikoinaan pohdiskeli.

Maailmanvallankumous 2.

Maailmanvallankumous 2. ja Kremlin nahjukset

Surullisen kuuluisa Izborskin klubi toimii nykyään kuumeisesti. Sen piirissä kiinnitetään suuria toiveita Itä-Ukrainan tapahtumiin ja klubin lehden uutta numeroa koristavat Donbassin pyssymiesten kuvat, murhattujen ruumiskasat ja verenpunaiset vinjetit. On ilmeistä, että ollaan pyhien arvojen äärellä. Vuotava veri saa selvästi tämän joukon täpinöihinsä, onhan  kyseessä absoluuttisen pahan (fasismi) ja absoluuttisen hyvän taistelu. Sillä sellaista juuri on fasisminvastainen taistelu, kuten lehdessä yksikantaan todetaan.

On siis epäilemättä käsillä aivan tavattoman suurenmoinen ja juhlallinen hetki jo sen takia, että päästetään ihmisiä hengiltä. Veritodistajat ja sankarit kasvavat tässä pellossa. Mutta oleellista on kuitenkin, että ollaan vielä suurempien, maailmanhistoriallisten ratkaisujen vedenjakajalla. Ne vaatisivat kuitenkin rohkeita ja radikaaleja tekoja. Sellaisaet eivät ole Aleksandr Duginin tai Nikolai Starikovin vallassa, eivät edes Leonid Ivašovin tai Natalija Narotšnitškajan. Niiden avaimet ovat Putinin taskussa –vai ovatko ne edes siellä?

Klubilaisten mielestä Ukraina ei ole paikka kompromissille, vaan voitolle. Kysymys ei myöskään ole vain Ukrainasta, vaan koko maailmasta ja sen tulevaisuudesta, ja se on ratkaistava nyt.

Millainen maailman tulevaisuus sitten on ja millainen se voisi olla? Yleensä tulevaisuuden ennustamista on pidetty jossakin määrin riskaabelina harrastuksena, mutta Izborskin klubin piirissä ei vaikeuksia säikähdetä. Klubilaisten näkemykset poikkeavat toisistaan jossakin määrin, mutta peruskysymyksessä he näyttävät olevan samaa mieltä: Euraasian liiton luominen ei ole mikään tavallinen liikeasia. Se on maailmanhistoriallinen tehtävä. Liiton roolina tulee olla toimia vastavoimana amerikkalaisvetoiselle uudelle maailmanvallankumoukselle, joka on tuhoamassa tai jo tuhonnut vanhan maailman niin taloudellisessa kuin kulttuurisessa suhteessa ja pyrkii alistamaan sen ylikansallisin menetelmin.

Venäjän ylevä tehtävä on maailman pelastaminen. Se edellyttää irtaantumista ylikansallisesta pakkopaidasta, minkä jälkeen uusi vapauden saareke voi alkaa vetää puoleensa muitakin orjuutettuja tai orjuutuksen uhan alaisina eläviä maita ja muodostaa lopulta Euraasian mantereen supervallan, jolla ei ole vertaa. Tämän tehtävän täyttäminen ja sen aloittaminen edellyttää kuitenkin vihollisen uhmaamista ja avointa haastamista. Globalisaatiosta irtautuminen sisältää väistämättä riskejä, mutta se on myös uuden ”vastavallankumouksen” välttämätön edellytys. Ratkaiseva kysymys on, uskaltaako ja haluaako Putin ottaa tämän askeleen.

Nimikuulu Maksim Kalašnikov (Kutšerenko) on hiljattain julkaissut asiasta uuden kirjankin, Maailmanvallankumous 2. Se sisältää myös muiden ”izborskilaisten” tekstejä. Tässä kuitenkin nojaudun Kalašikovin niihin hengentuotteisiin, jotka löytyvät klubin kotisivulta. Ainakin osittain ne ovat samoja kuin ko. kirjassa.

Kalašnikovin idea maailmanvallankumouksesta ja sen haastamisesta ei ole sinänsä uusi, vaan kuuluu izborskilaisten vakiokäsitteisiin. Laaja versio samasta teemasta nimellä ”Venäläinen doktriini” (Russkaja doktrina) on jo useita vuosia sitten julkaistu Dynaamisen konservatismin instituutin toimesta ja linkitetty nyt Izborskin klubin kotisivulle www.dynacon.ru. Sieltä löytyy materiaalia myös englanniksi.

Epäilemättä Kalašnikov on niin sanotusti omaperäinen ajattelija ja hänen näkemyksensä ovat vielä hiukan villimpiä kuin eräiden muiden. Nimimerkkiä ei ole valittu suotta.

Artikkelissaan  ”Miksi Destruktintern on luotu?” Kalašnikov ihmettelee, mitä mieltä voi olla globaalisessa uudessa järjestelmässä, ”vallankumouksessa”, joka näyttää hävittävän kaiken. On ilmeistä, että USA ja Eurooppa ovat itse tuhoamassa vanhan kulttuurinsa ja väestönsä siinä kuin muunkin maailman. Kuka tästä kaikesta hyötyy?

Kirjoittajan mukaan siitä hyötyy korkeammaksi kastiksi erottuva pieni joukko, joka keskittää käsiinsä vallan ja rikkaudet ja niiden avulla pyrkii hankkimaan itselleen ennen pitkää jopa fyysisen kuolemattomuuden (transhumanismi). Lähitulevaisuudessa se on mahdollista, mutta vain pienelle joukolle, jota muut palvelevat.  Tulevaisuuden hirviömäistä yhteiskuntaa varten on ensin syrjäytettävä kristinusko ja tämä työ onkin hyvässä vauhdissa. Tulevaisuuden orjuutta rakennetaan tulevien orjien omin käsin. Uuden superkastin jäsenet puolestaan pitävät itseään jumalina.

Niinpä on syntynyt uusi destruktiivinen internationaali, Suuren globaalin palvelijat, jota vastaan on solmittava uusi ”Anti-Komintern sopimus”. Kirjoittaja pahoittelee ohimennen tätä hieman sopimatonta termiä ja toteaa, että tähän uuteen sopimukseen voivat osallistua myös kommunistit, kuten myös monet muut poliittiset voimat, joiden intresseissä se on. Niistä monet ovat masennettuja ja demoralisoituja, kuten esimerkiksi kirkot. Merkittävin toivon lähde on Venäjä, josta voi tulla ”toivon maa” (strana lutš). Venäjä olisikin otettava ratkaiseva askel ja irtaannuttava globaalisesta orjuudesta. silloin se voisi tulla esikuvaksi koko sille maailmalle, joka haluaa elää, luoda ja vaurastua rehellisesti, eikä pirullisen globalisaation orjuudessa.

Mutta onko ratkaiseva hetki koittanut vai onko toiveet petetty? Huolimatta siitä, että Itä-Ukrainan verenvuodatus näyttää herättävän klubilaisissa suurta riemunsekaista odotusta, on Kalašnikovin kesäkuussa esittämä arvio aika tyly. ”Putinin suunnitelma”, joka uusimmassa muodossaan esitettin Pietarin talousforumissa, tekee kaiken väärin. Venäjän kriisi on vain syvenemässä. Toisaalta, hän arvelee, ”sehän on hyvä. Sitä pikemmin koittaa meidän valtamme…”

Putinin arkuus ja puolinaisuus ei kelpaa Kalašnikoville laisinkaan. Tämä ei halua irtisanoutua Gaidarin ja Tšubaisin pyhistä kirjoituksista WTO:sta ja muusta vastaavasta, valittaa Kalašnikov. Hänen mielestään tarvittaisiin ”teollistamista” ja ”uudismaiden valtausta”. Näitä neuvostotermejä ei uskalleta edes käyttää, vaikka Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen juuri tällaiselle toiminnalle olisi Venäjällä tarvetta ja tilausta. Sama koskee liikenneväylien ja kotimaisen energian jakelun kanavien suurimittaista rakentamista.

Kalašnikov itse haluaisi asettaa venäläisille, ”viimeiselle suurelle valkoihoiselle kansalle” suuren tavoitteen, yli-ihmisen luomisen ja siinä sivussa paljon muutakin. Tämän rinnalla Putinin touhut ovat tietenkin pelkää näpertelyä.

Miten Kalašnikov hoitaisi kansainvälisen politiikan? Sen hän ilmoittaa konkreettisesti artikkelissaan ”Friedmanin Iranin suunnitelma”.  Ensinnäkin Donbassin sota pitäisi hoitaa kotiin raskain asein ja liittää maa Venäjään tulevan teollistamisen tarpeisiin. Toiseksi hallitus olisi puhdistettava ”liberaallista kamarillasta”. Kolmanneksi Bulgariassa pitäisi nostattaa kapina, joka tekisi lopun Nabucco-kaasuputken tarkoittamasta uhasta, sehän ”uhkaa” lopettaa Euroopan riippuvuuden Venäjän kaasusta. Lisäksi pitäisi erota WTO:sta, luoda maan sisäinen kaasuverkosto, aloittaa Iranin kanssa ydinaseyhteistyö ja myydä sille sukellusveneitä. Se pitäisi myös liittää kaasukartelliin. Sitten olisi aloitettava megaprojekteja, joiden tavoitteena olisi mm. ikuisen elämän saavuttaminen ym. rohkeaa.

Mutta pystyykö nykyinen Kremlin johto tällaiseen? Vastaus on selvä. Tämä ”läpimätä, laiska ja älyllisesti jälkeenjäänyt” joukko ei kykene mihinkään suureen historialliseen tekoon ja sen tietää myös lännen johto. Kreml on sen sijaan sijoittanut rahansa tuleviin jalkapallokisoihin (2018) ja universiadeihin (2019). Venäjällä on nyt ”kruunattujen pikku poroporvareiden valta” (власть коронованных мещан-обывателей) eikä se kykene muuhun kuin lännen matkimiseen, valittaa Kalašnikov 19.6. päivätyssä kirjoituksessaan.

Joku suomalainen tutkija päätteli hiljattain, että Putin on nyt Izborskin klubin ”ohjauksessa”. Tämä klubi ei toki ole mikään monoliitti ja edellä selostetut Kalašnikovin ajatukset ovat sielläkin ääripäätä. Kalašnikovin pettymys Putiniin on hyvä panna merkille, samoin kuin se, että hän odottaa Putinin politiikan vievän katastrofiin, mikä jälkeen ”meidän” aikamme koittaisi…

Ei tietenkään ole missään säädetty, että Putinin hallinnon epäonnistuessa valtaan nousisi varsinainen lunatic fringe, mutta eihän se mahdotontakaan ole. Tuskin se on sen epätodennäköisempää kuin että ”värivallankumous” Venäjällä tosi mukanaan länsimaisen demokratian, eikä arabialaistyyppistä. Venäjän kansaa on nyt lännen suunnalta niin voimakkaasti ravisteltu, että sen perinnäinen rauhallisuus ja turvallisuuden kaipuu näyttää järkkyneen.

Tännehän me tulimme

 

Kun nykyaika kuului vielä tulevaisuuteen

 

     Vuosi 2014 oli suuren käänteen vuosi. Sanotaan nyt vaikka stalinilaisittain ”god velikogo pereloma”, jota hän käytti kollektivisoinnin alkamisen vuodesta 1929.

     Vuonna 2014 Putin ”astui Rubiconin yli” ja ”heitti arvan”, kuten Aleksandr Dugin asiaa luonnehti.

     Putin, jota Izborskin klubin uusfasistiset kiliastit olivat pitäneet pitivät nahjuksena ja liberaalien nuoleskelijana, osoittautuikin uhkapeluriksi, jonka politiikka ennusti uuden aikakauden mahdolisuutta. ”Se, joka sanoo ’geopolitiikka’ sanoo ’sota’, kirjoitti Dugin. Itä-Ukrainan taistelujen alettua Putin ei enää edes uskaltaisi jättää asiaa puolitiehen, saati kääntyä takaisin…

     Näinhän siinä tosiaan kävi, ja moni uskoo näköjään nyt, että tuon sodan aloittikin Ukraina, selittämättä, mistä ne kapinalliset saivat aseensa ja jopa miehensä. Putin tietenin myös kehtasi esittää asian olevan nimenomaan niin: suvereenin valtion omalla alueellaan käymä taistelu naapurimaan tukemia separatisteja vastaan olikin itse asiassa hyökkäys…

     No, enpä minä tässä enää nyt erityisesti syyllisiä kaipaa, kyllä ne tunnetaan, vaan sen sijaan rauhaa, mutta siitähän on tullut koko ajan yhä vaikeampi asia sitä mukaa, kuin lisää ihmisiä on tapettu. Miltä kuulostaisikaan se, että miljoonan miehen uhraamisen jälkeen palattaisiinkin vain entisiin rajoihin?

     On outoa nähdä, miten hyvässä turvassa omissa maissaan istuvat eurooppalaiset pitävät ukrainalaisten moraalisena velvollisuutena uhrata kaikki mahdollinen sen hyväksi, ettei Venäjälle voisi jäädä edes sellaista kuvitteellista viikunanlehteäkään, jolla se peittäisi järjettömyytensä jäljet ja uskaltautuisi solmimaan rauhan.

     Mutta se nyt on vain yksi puoli tuossa sodassa. Sodan kannattajissa Venäjällä oli jo ennen sen syttymistä sellaisia aineksia, jotka näkivät siinä Venäjän maailmanhistoriallisen tehtävän Euraasian mahtivaltion perustamisessa, Venäjä tietenkin oisi itseoikeutetusti sen johdossa, kuinkas muuten…

      Myös Putin oli jo varhain näillä linjoilla ja Euraasian liiton luomisen Neuvostoliiton entisten maiden yhteistyöllä oli määrä nostaa Venäjä määrääväksi sen uuden maailmanjärjestyksen piirissä, joka oli syntymässä BRICS-maiden yhteistyön tuloksena.

     Sitä aatetta Venäjä on kannattanut jo 1990-luvulta saakka ja vuoden 2008 finanssikriisin yhteydessä Putin jo riemuitsi julkisesti siitä, että dollarin mahti olisi romahtanut.

     Hän nuolaisi ennen kuin tipahti, mutta itse tuo kegitys ei ole muuksi muuttunut, vaan kuuluu aikakautemme megatrendeihin. Lännen rooli maailmantaloudessa ja -politiikassa hiipuu vuodesta toiseen, eikä käännettä ole näkyvissä.

     Ettemme tuijottaisi liikaa jokapäiväisiin lehtiartikkeleihin ja yksittäisiin tapahtumiin, kannattaa välillä silmäillä nykyisyyteen päin tuolta kymmenen- parinkymmenen vuoden takaa ja katsoa, millaisia näkymiä ihmisillä silloin saattoi olla.

     Tässä vanha blogi, jossa vain kappalejakoa on hieman selvennetty:

 

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Maailmanvallankumous 2.

Maailmanvallankumous 2. ja Kremlin nahjukset

 

     Surullisen kuuluisa Izborskin klubi toimii nykyään kuumeisesti. Sen piirissä kiinnitetään suuria toiveita Itä-Ukrainan tapahtumiin ja klubin lehden uutta numeroa koristavat Donbassin pyssymiesten kuvat, murhattujen ruumiskasat ja verenpunaiset vinjetit.

     On ilmeistä, että ollaan pyhien arvojen äärellä. Vuotava veri saa selvästi tämän joukon täpinöihinsä, onhan kyseessä absoluuttisen pahan (fasismi) ja absoluuttisen hyvän taistelu. Sillä sellaista juuri on fasisminvastainen taistelu, kuten lehdessä yksikantaan todetaan.

     On siis epäilemättä käsillä aivan tavattoman suurenmoinen ja juhlallinen hetki jo sen takia, että päästetään ihmisiä hengiltä. Veritodistajat ja sankarit kasvavat tässä pellossa. Mutta oleellista on kuitenkin, että ollaan vielä suurempien, maailmanhistoriallisten ratkaisujen vedenjakajalla.

     Ne vaatisivat kuitenkin rohkeita ja radikaaleja tekoja. Sellaiset eivät ole Aleksandr Duginin tai Nikolai Starikovin vallassa, eivät edes Leonid Ivašovin tai Natalija Narotšnitškajan. Niiden avaimet ovat Putinin taskussa –vai ovatko ne edes siellä?

     Klubilaisten mielestä Ukraina ei ole paikka kompromissille, vaan voitolle. Kysymys ei myöskään ole vain Ukrainasta, vaan koko maailmasta ja sen tulevaisuudesta, ja se on ratkaistava nyt.

     Millainen maailman tulevaisuus sitten on ja millainen se voisi olla? Yleensä tulevaisuuden ennustamista on pidetty jossakin määrin riskaabelina harrastuksena, mutta Izborskin klubin piirissä ei vaikeuksia säikähdetä.

     Klubilaisten näkemykset poikkeavat toisistaan jossakin määrin, mutta peruskysymyksessä he näyttävät olevan samaa mieltä: Euraasian liiton luominen ei ole mikään tavallinen liikeasia. Se on maailmanhistoriallinen tehtävä.

     Liiton roolina tulee olla toimia vastavoimana amerikkalaisvetoiselle uudelle maailmanvallankumoukselle, joka on tuhoamassa tai jo tuhonnut vanhan maailman niin taloudellisessa kuin kulttuurisessa suhteessa ja pyrkii alistamaan sen ylikansallisin menetelmin.

     Venäjän ylevä tehtävä on maailman pelastaminen. Se edellyttää irtaantumista ylikansallisesta pakkopaidasta, minkä jälkeen uusi vapauden saareke voi alkaa vetää puoleensa muitakin orjuutettuja tai orjuutuksen uhan alaisina eläviä maita ja muodostaa lopulta Euraasian mantereen supervallan, jolla ei ole vertaa.

      Tämän tehtävän täyttäminen ja sen aloittaminen edellyttää kuitenkin vihollisen uhmaamista ja avointa haastamista. Globalisaatiosta irtautuminen sisältää väistämättä riskejä, mutta se on myös uuden ”vastavallankumouksen” välttämätön edellytys. Ratkaiseva kysymys on, uskaltaako ja haluaako Putin ottaa tämän askeleen.

     Nimikuulu Maksim Kalašnikov (Kutšerenko) on hiljattain julkaissut asiasta uuden kirjankin, Maailmanvallankumous 2. Se sisältää myös muiden ”izborskilaisten” tekstejä. Tässä kuitenkin nojaudun Kalašikovin niihin hengentuotteisiin, jotka löytyvät klubin kotisivulta. Ainakin osittain ne ovat samoja kuin ko. kirjassa.

     Kalašnikovin idea maailmanvallankumouksesta ja sen haastamisesta ei ole sinänsä uusi, vaan kuuluu izborskilaisten vakiokäsitteisiin. Laaja versio samasta teemasta nimellä ”Venäläinen doktriini” (Russkaja doktrina) on jo useita vuosia sitten julkaistu Dynaamisen konservatismin instituutin toimesta ja linkitetty nyt Izborskin klubin kotisivulle www.dynacon.ru. Sieltä löytyy materiaalia myös englanniksi.

     Epäilemättä Kalašnikov on niin sanotusti omaperäinen ajattelija ja hänen näkemyksensä ovat vielä hiukan villimpiä kuin eräiden muiden. Nimimerkkiä ei ole valittu suotta.

     Artikkelissaan ”Miksi Destruktintern on luotu?” Kalašnikov ihmettelee, mitä mieltä voi olla globaalisessa uudessa järjestelmässä, ”vallankumouksessa”, joka näyttää hävittävän kaiken. On ilmeistä, että USA ja Eurooppa ovat itse tuhoamassa vanhan kulttuurinsa ja väestönsä siinä kuin muunkin maailman. Kuka tästä kaikesta hyötyy?

     Kirjoittajan mukaan siitä hyötyy korkeammaksi kastiksi erottuva pieni joukko, joka keskittää käsiinsä vallan ja rikkaudet ja niiden avulla pyrkii hankkimaan itselleen ennen pitkää jopa fyysisen kuolemattomuuden (transhumanismi).

     Lähitulevaisuudessa se on mahdollista, mutta vain pienelle joukolle, jota muut palvelevat.  Tulevaisuuden hirviömäistä yhteiskuntaa varten on ensin syrjäytettävä kristinusko ja tämä työ onkin hyvässä vauhdissa. Tulevaisuuden orjuutta rakennetaan tulevien orjien omin käsin. Uuden superkastin jäsenet puolestaan pitävät itseään jumalina.

     Niinpä on syntynyt uusi destruktiivinen internationaali, Suuren globaalin palvelijat, jota vastaan on solmittava uusi ”Anti-Komintern sopimus”. Kirjoittaja pahoittelee ohimennen tätä hieman sopimatonta termiä ja toteaa, että tähän uuteen sopimukseen voivat osallistua myös kommunistit, kuten myös monet muut poliittiset voimat, joiden intresseissä se on.

     Niistä monet ovat masennettuja ja demoralisoituja, kuten esimerkiksi kirkot. Merkittävin toivon lähde on Venäjä, josta voi tulla ”toivon maa” (strana lutš). Venäjän olisikin otettava ratkaiseva askel ja irtaannuttava globaalisesta orjuudesta. silloin se voisi tulla esikuvaksi koko sille maailmalle, joka haluaa elää, luoda ja vaurastua rehellisesti, eikä pirullisen globalisaation orjuudessa.

     Mutta onko ratkaiseva hetki koittanut vai onko toiveet petetty? Huolimatta siitä, että Itä-Ukrainan verenvuodatus näyttää herättävän klubilaisissa suurta riemunsekaista odotusta, on Kalašnikovin kesäkuussa esittämä arvio aika tyly.

     ”Putinin suunnitelma”, joka uusimmassa muodossaan esitettin Pietarin talousforumissa, tekee kaiken väärin. Venäjän kriisi on vain syvenemässä. Toisaalta, hän arvelee, ”sehän on hyvä. Sitä pikemmin koittaa meidän valtamme…”

     Putinin arkuus ja puolinaisuus ei kelpaa Kalašnikoville laisinkaan. Tämä ei halua irtisanoutua Gaidarin ja Tšubaisin pyhistä kirjoituksista WTO:sta ja muusta vastaavasta, valittaa Kalašnikov. Hänen mielestään tarvittaisiin ”teollistamista” ja ”uudismaiden valtausta”.

     Näitä neuvostotermejä ei uskalleta edes käyttää, vaikka Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen juuri tällaiselle toiminnalle olisi Venäjällä tarvetta ja tilausta. Sama koskee liikenneväylien ja kotimaisen energian jakelun kanavien suurimittaista rakentamista.

     Kalašnikov itse haluaisi asettaa venäläisille, ”viimeiselle suurelle valkoihoiselle kansalle” suuren tavoitteen, yli-ihmisen luomisen ja siinä sivussa paljon muutakin. Tämän rinnalla Putinin touhut ovat tietenkin pelkää näpertelyä.

     Miten Kalašnikov hoitaisi kansainvälisen politiikan? Sen hän ilmoittaa konkreettisesti artikkelissaan ”Friedmanin Iranin suunnitelma”.  Ensinnäkin Donbassin sota pitäisi hoitaa kotiin raskain asein ja liittää maa Venäjään tulevan teollistamisen tarpeisiin.

     Toiseksi hallitus olisi puhdistettava ”liberaallista kamarillasta”. Kolmanneksi Bulgariassa pitäisi nostattaa kapina, joka tekisi lopun Nabucco-kaasuputken tarkoittamasta uhasta, sehän ”uhkaa” lopettaa Euroopan riippuvuuden Venäjän kaasusta.

      Lisäksi pitäisi erota WTO:sta, luoda maan sisäinen kaasuverkosto, aloittaa Iranin kanssa ydinaseyhteistyö ja myydä sille sukellusveneitä. Se pitäisi myös liittää kaasukartelliin. Sitten olisi aloitettava megaprojekteja, joiden tavoitteena olisi mm. ikuisen elämän saavuttaminen ym. rohkeaa.

     Mutta pystyykö nykyinen Kremlin johto tällaiseen? Vastaus on selvä. Tämä ”läpimätä, laiska ja älyllisesti jälkeenjäänyt” joukko ei kykene mihinkään suureen historialliseen tekoon ja sen tietää myös lännen johto.

     Kreml on sen sijaan sijoittanut rahansa tuleviin jalkapallokisoihin (2018) ja universiadeihin (2019). Venäjällä on nyt ”kruunattujen pikku poroporvareiden valta” (власть коронованных мещан-обывателей) eikä se kykene muuhun kuin lännen matkimiseen, valittaa Kalašnikov 19.6. päivätyssä kirjoituksessaan.

     Joku suomalainen tutkija päätteli hiljattain, että Putin on nyt Izborskin klubin ”ohjauksessa”. Tämä klubi ei toki ole mikään monoliitti ja edellä selostetut Kalašnikovin ajatukset ovat sielläkin ääripäätä. Kalašnikovin pettymys Putiniin on hyvä panna merkille, samoin kuin se, että hän odottaa Putinin politiikan vievän katastrofiin, mikä jälkeen ”meidän” aikamme koittaisi…

     Ei tietenkään ole missään säädetty, että Putinin hallinnon epäonnistuessa valtaan nousisi varsinainen lunatic fringe, mutta eihän se mahdotontakaan ole.

     Tuskin se on sen epätodennäköisempää kuin että ”värivallankumous” Venäjällä tosi mukanaan länsimaisen demokratian, eikä arabialaistyyppistä. Venäjän kansaa on nyt lännen suunnalta niin voimakkaasti ravisteltu, että sen perinnäinen rauhallisuus ja turvallisuuden kaipuu näyttää järkkyneen.