Oriens an occidens?

 

Oksidentalismi

 

Ian Buruma ja Avishai Margalit julkaisivat vuonna 2004 kirjan Occidentalism: The West in the Eyes of its Enemies.

Muistelen kirjoittaneeni siitä hesarissa. Tuohon aikaanhan lehti saattoi julkaista täysin järkeviä artikkeleita, jotka eivät välttämättä edes käyneet yksiin lehden julistaman hyvän sanoman kanssa.

Joka tapauksessa kirjoittajat käyttivät termiä Edward Saidin lanseeraaman orientalismi-käsitteen paralleelina. Kyseessä oli kaunainen viha läntistä maailmaa kohtaan, jota saattoi löytää sekä itäisestä maailmasta että omastakin kulttuuripiiristä (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=oikofobia ). Tämän perusasenteen puitteissa läntisestä maailmasta kerrottua tarinaa sitten muokattiin mielettömäksi rikosten ja perversioiden kavalkadiksi.

Peruskäsitteinä olivat ja ovat rappio ja riisto. Länsi maalattiin kaiken aidon ja arvokkaan antiteesiksi, joka sokeasti vihasi muuta maailmaa ja pyrki sen alistamiseen.

Historiassa oksidentalismia edustivat tämän tulkinnan mukaan niin saksalaisen romantiikan perintö natsismeineen kuin Venäjän slavofilia (jotka oikeastaan kuuluivatkin yhteen) ja Aasiassa esimerkiksi japanilainen militarismi ennen sotaa. Fasistiset ja natsistiset ideologiat olivat uudelleenlämmitettyä esimodernia ajattelua, joka haluttiin vaikka väkivalloin asettaa modernin elämäntavan ja ajattelun esteeksi ja vaihtoehdoksi.

Kysymys sinänsä on, mitä tarkoittaa läntinen maailma (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=oksidentalismi ). Siitä ja sen arvosta on syystäkin erilaisia näkemyksiä. Kulttuurin rappio ei suinkaan ole välttämättä kuviteltu asia eikä kannata kuvitella, että me läntisessä kulttuuripiirissä eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa, jonka kritisoiminen on jollakin tavalla rikollista.

Oksidentalismi eräänlaisena kvasiuskontona on kuitenkin simppeli oikotie, jota voidaan tarjota ajattelukyvyttömille massoille, jollaisia venäjäksi nimitetään sanalla быдло -juhdat, karja. Meilläkin puhutaan vaalikarjasta, mutta muistan miten muuan ansioitunut psykiatri pahoitti aikoinaan mielensä, kun ennustin, että kun Venäjällä tulee voimaan demokratia, ollaankin arvaamattoman vaalikarjan armoilla eikä missään ihanteellisessa poliksessa, jossa rationaaliset henkilöt päättävät asioistaan.

No, enää ei ole naapurissa demokratiaa, kansa on saanut sen, mitä halusikin. Bydlon mielipide on joka tapauksessa vankasti johtajan taskussa, kuten aina.

Antiamerikkalaisuus, mikäli se tulkitaan vastarinnaksi vieraan kulttuurin ylivaltaa kohtaan, on mielestäni kaikin mokomin kannatettava asia. Ala-arvoiselle massaviihteelle voisi asettaa haittaveron, kuten ennen tehtiinkin (vrt. huvivero) ja omaa taloutta ja huoltovarmuutta on syytä varjella vihamieliseltä valtaukselta ja jopa ystävälliseltäkin. Se on normaalia patriotismia.

Patologisia piirteitä omaava toisen (tai oman) kulttuurin demonisointi on sen sijaan luettava perverssien ilmiöiden piiriin eikä sellaisia kannata suosia muka yhdenvertaisina näkökulmina. Totalitaarisen kulttuurin ja ajattelun puitteissahan kaikki, mikä vahingoittaa vihollista, nostetaan kannatettavaksi ja ihailtavaksi. Vastapuolihan ansaitsee vain tuhoamisen. Tarvitsee vain katsoa tämän päivän somea.

Sodan oloissa on havaittavissa myös katsojien puolella osapuolten älyllisen tason madaltuminen. Venäjällä on parin viime vuosikymmenen aikana nostettu voimakkaasti esille vanhaa russofobian käsitettä ja kas kummaa, ihan oikeaa russofobiaa onkin rikollisen hyökkäyssodan ansiosta saatu kehittymään läntisessä maailmassa ihan roppakaupalla. Sillä on kyllä taas ihan ilmeinen syynsä.

Buruman ja Margalitin avainkäsite oli modernisaatio. Oksidentalismi on esimodernin psyyken reaktio moderniutta vastaan. Esimodernia yhteiskuntaa on sanottu kykeneväksi vain mekaaniseen solidaarisuuteen, ihmiset pakotetaan omaksumaan samanlaisia ajatuksia ja vihaamaan toisinajattelua ja muutakin toisenlaisuutta. Yhteiskunnan ihanteena on kasarmi, jossa vallitsee isien usko ja uskonto.

Tunnetun World Values Surveyn (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wvs ) kehittelijät uskovat havainneensa ihmiskunnan kehittyvän arvojensa puolesta yhä lähemmäs sitä tilaa, jota nykyään puhtaimmin edustaa Ruotsi kaikessa sallivassa tylsyydessään. Siitä hyvin kaukana ovat muslimimaat ja myös esimerkiksi Venäjä. Itä-Aasian maat ovat arvojen kartalla sen sijaan yllättävänkin lähellä.

On helppo päätellä, ettei länsimaiden kannattaisi missään tapauksessa mennä esimerkiksi Keski-Aasiaan eksportoimaan omia arvojaan, jotka kuuluvat aivan toisenlaiseen ympäristöön. Läntisen maailman edustajat esimerkkinä vaikkapa Hillary Clinton, ovat järkyttävän naiivisti esittäneet ajatuksia, jotka sotivat tätä perusideaa vastaan.

Mutta jos palataan Venäjään, joka sentään kuuluu läntiseen kulttuuripiiriin, voidaanko tosiaankin sanoa, että se on jäänyt arvojensa puolesta yhä esimodernille aseteelle?

Mielestäni tämä on aivan ilmeistä. Neuvostokausi oli se aikakausi, jossa venäläiset ihmiset vasta oppivat lukemaan ja sosiaalistuivat yhteiskunnalliseen ajatteluun. Tuo yhteiskunta sattui olemaan hengeltään esimoderni ja läheistä sukua fasismille. Sen tukipylväitä olivat mekaanisen solidaarisuuden vaatimukset: korskea moralismi, sankarikultti, esifreudilainen naiivi psykologia ja muut vastaavat asiat, jotka lännessä oli sivuutettu jo kymmeniä vuosia aiemmin.

Sota vahvisti entuudestaan sitä antimodernia ja pseudofasistista psykologiaa, joka oli syntynyt stalinistisen kvasimodernisaation myötä. Miksi puhun kvasimodernisaatiosta, selviää, kun verrataan elämää kolhooseissa läntisen maaseudun kehitykseen yhä harvempien mutta tehokkaampien farmarien muodostaessa tuotannon selkärangan.

Kollektivisoinnin piti olla jättiharppaus modernisaatioon, mutta käytännössä se pysäytti kehityksen monessa tärkeässä mielessä. Siitä tuli toinen (bolševikkien) maaorjuus (VKP(b), Второе крепостное право (болшевиков)), kuten Venäjällä ilottomasti vitsailtiin. Vitsi oli liiankin totta.

Saksan selitettiin Hitlerin aikana olleen myöhästynyt valtio ja kansakunta, mikä selittäisi natsismin nousun, joka siis oli reaktiota modernisaatioon.

Kai niinkin voi tehdä, ainakin vähän käsitteitä venyttäen, mutta Venäjän kohdalla asia on ilmeinen. Joskus oli muotia puhua Saksan erityisestä kehitystiestä (Deutsche Sonderweg), mikä nykyään taitaa jo olla poissa muodista. Venäjällä sen sijaan ja nimenomaan nyt vallitsevassa fasisminpiirissä puhutaan Venäjän erityistiestä (osobyi russki put) eikä tämä puhe ole suinkaan vailla katetta.

Seitsemän vuosikymmentä bolševismia vaatii yhä veronsa. On pelättävissä, että nykyinen fasistinen järjestelmä viivästyttää edelleen modernisaatiota.

Länsi ja läntisyys

Länsi ja läntisyys

Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva, (toim. Jukka Jouhki ja Henna-Riitta Pennanen). Historiallisia tutkimuksia 272. SKS 2016, 248 s.

Kun huomataan, ettei ajankohtaisista aiheista ole ainakaan suomeksi kunnollista esitystä, voidaan panna nuoret tutkijat asialle ja koota yhteen sellaisten ihmisten näkemyksiä, jotka asioista jotakin tietävät.

Tähän tapaan syntyivät vuonna 1970 ilmestynyt Rauhanajatus historiassa ja vuonna 1984 ilmestynyt Venäläiset Suomessa. Myös vuoden 1986 Venäjän ja Neuvostoliiton historia ja varmaan monet muutkin voidaan lukea tähän sarjaan.

Länsi on siis ainakin tässä mielessä hyvässä ja turvallisessa seurassa. Aiheen laajuus puoltaa osaltaan tällaista monen tekijän yhteistyötä, vaikka näissä aina on vaarana johtoajatuksen katoaminen ja teeman hajoaminen.

Tämä ei kuitenkaan erityisemmin vaivaa tätä kirjaa. Jos sitä voisi yleisesti ottaen jonkin asian sanoa vaivaavan, olisi kyseessä lähinnä se postmodernilta haiskahtava ote, jolle päivänpolitiikkakaan ei ole aivan vieras.

Siitä en nyt kirjaa kuitenkaan syytä. Jokainen aikakausi kirjoittaa historiansa omalla tavallaan ja mikäli kirjoittajat ja vielä lukijatkin kokevat saavansa vaivalleen vastinetta ja ymmärtävät kohdettaan paremmin, on kaikki paikallaan. Onhan tässä asiaa.

Itse koin kirjan lähestymistavan ja johtopäätökset hyvin pitkälle arvattavina. Benedict Andersonin pikku kirjasen vaikutusvaltaa voi vain hämmästellä, niin tärkeää näyttää monesta yhä olevan korostaa yhteisöjen ”kuviteltua” luonnetta, mikä toki omissa rajoissaan saattaakin olla hedelmällinen heuristinen ajatus.

Sen sijaan en ole kovin vakuuttunut siitä, että pelkällä dekonstruktiolla päästään historiassa pitkälle, ellei samaan aikaan muisteta talouden, yhteiskunnan ja politiikan kovia realiteetteja. Richard Pipes varoitti muistelmissaan historian ”primitivisoitumisesta”, mikä taitaa nykyään olla todellinen vaara koko lännessä, mikä se sitten lieneekin.

Käsitehistoria on epäilemättä suuntaus, joka avaa hedelmällisiä näkökulmia menneisyyteen. Mikäli henkilö Oili Pulkkisen tapaan tuntee skottilaisen valistuksen ajattelua tai Pasi Ihalaisen tapaan ensimmäisen maailmansodan ajan diskurssia, on mahdollista tehdä hedelmällisiä havaintoja myös itse tutkittavasta aikakaudesta, ei pelkästään sen eroavuudesta tutkijan omiin käsityksiin nähden ja sehän juuri on historian parasta antia.

Marko Lehden artikkeli ”rappion viehätyksestä” ja sivilisaatioajattelusta on hyödyllinen kooste alan kirjallisuudesta. Johtopäätös, jonka mukaan kyseessä on myytti, sen sijaan tuskin sanoo paljon mitään mistään. Kuten muidenkin artikkelien kohdalla, irrallisuus kovasta todellisuudesta rajoittaa johtopäätösten mahdollisuutta ja arvoa.

Ei kirjoittajilta pidä toki mahdottomia vaatiakaan, mutta ei myöskään erehtyä kuvittelemaan, että kaikki olennainen on sanottu, kun käsitteet on analysoitu. Tämän sanoisin myös Jouni Tillin sota-ajan pappien retoriikkaa koskevasta artikkelista.

Kiinnostavimpia olivat mielestäni idästä päin tehdyt tarkastelut ja mukaan olisi kaikin mokomin ottanut myös venäläisen ja neuvostoliittolaisen näkökulman ja miksei myös Itä-Euroopan, mutta onhan tässä jo näinkin yhdelle kirjalle aineksia.

Joka tapauksessa Pekka Korhosen artikkeli Länsi Aasiasta katsottuna -ja tässä tapauksessa tarkoitetaan vain Itä-Aasiaa- tarjoaa ainakin minulle tuoreen näkökulman.

Artikkelin kiinnostavuutta lisää se, että kirjoittaja on siinä verrannut toisiinsa sekä Kiinan että Japanin ja hieman Koreankin näkemyksiä lännestä.

Kuten tunnettua, Japani on, hieman konstikkaasti, tietyissä historiansa vaiheissa ollut osa ”länttä” ja on sitä vieläkin. Euroopan nykyinen kiinalainen nimi Ouzhou tarkoittaa oksennuksen mannerta, minkä symboliikkaa ei ryhdytä pohtimaan. Tuskin kyseessä pelkkä meritauti oli, siihen matkailijat kai saivat tutustua jo ennen Levanttiin saapumistaan.

Ou-Mei, japaniksi O-Bei tarkoittaa euro-amerikkaa ja on nykyään Itä-Aasiassa länttä tarkoittava termi. Japanissa käytetään myös käsitettä Nichi-Bei-O eli Japani-Amerikka-Eurooppa, joka kirjoittajan mukaan ”implikoi näiden kolmen muodostamaa yhtenäiskulttuuria”. Tämän kulttuurin suurimmat yhteiset tekijät ja pienimmät yhteiset nimittäjät olisivat kiinnostava kysymys.

Kiinan, keskuksen valtakunnan, kanssa asiat ovat toisin. Kirjoittaja ei nosta korkealle enempää japanilaista oksidentalismia, josta Ian Buruma ja Avishai Margalit ovat kirjoittaneet kuuluisan kirjansa Occidentalism kuin Kiinankaan ajoittaista kiivasta länsivastaisuutta. Hänen mielestään itä-aasialainen oksidentalismi on ollut yhtäältä ihailevaa ja toisaalta kriittistä.

Nyt Kiina-unelma kertoo Kiinan pyrkimyksestä palata takaisin maailman keskukseksi ja Aasia-unelma samasta asiasta suuremmassa mittakaavassa. Kiina on yhä jäänyt (jätetty) pois kansainvälisten organisaatioiden johtopaikoilta, mutta kehitys muuttaa asemia väistämättä.

Korhosen mukaan Aasia ja Länsi eivät ole vastakäsitteitä toisilleen, vaan niissä on kautta historian ollut päällekkäisyyttä.

Epäilemättä tämä on muuan näkökulma asioihin, mutta ei ainoa. Vastakohtaisuuksiakaan ei historiasta voi pois pyyhkiä. Länsimaalaiset ovat Kiinassa yhä pitkäneniä (gaobizi) vaikka tuskin enää paholaisia (guizi), joita he aikoinaan olivat.

Tavattoman jyrkkä oli myös vastakohtaisuus kiinalaisten ja japanilaisten eli itäisten saarten vääräsääristen paholaisten välillä ja sen jäljethän näkyvät yhä.

On mukavaa kuulla, että lännellä on sekä Kiinassa että Japanissa ollut ajoittain hyvinkin myönteinen hahmo. Konfliktien aikana kaikki on kuitenkin ollut toisin ja mieleen tulee ajatus, että niin luultavasti tulee olemaankin.

Voimasuhteiden muutos on asia, joka lähes väistämättä ilmenee konflikteina. Itä-Aasiassa on Yhdysvaltain, Kiinan, Japanin ja Korean lisäksi pelaamassa muun muassa Venäjä, joka idästä katsoen on tietenkin perinteisesti länsimaa, mutta samalla pelin outo kortti, jokeriksi liian pieni, mutta mahdollisesti sen musta Pekka, ainakin Japanin näkökulmasta katsoen.

Ne, joilla on kaalia parrassaan

 

Izborskin isänmaalliset

 

     Izborskin klubilaisista on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset, tai esim. Vihavainen: Haun dugin tulokset ).

     Usein olen nimittänyt ryhmää ”hämärämiehiksi” tai ”lunatic fringeksi” ja mielestäni se sopiikin sille aika hyvin. Näin siitä huolimatta, että Venäjän ainoa sen hetkinen fysiikan nobelisti Alfjorovkin kuului klubiin. Kieltämättä siinä on mukana erilaisia aineksia.

     Kaikille yhteistä näyttää joka tapauksessa olleen ja olevan sellainen lännenvastaisuus, jota voisi nimittää viskeraaliseksi englannin kautta ymmärtämäämme latinaa käyttäen. Vastenmielisyys ei tule päästä, vaan sisuksista.

     Ei tässä lännen ja lännettymisen vastaisessa venäläisessä liikkeessä sellaisenaan tietysti mitään uutta ole. Siinä mielessä klubi jatkaa parin sadan vuoden ikäistä slavofilian traditiota, tällä kertaa erityisesti ”euraasialaisin” ja ”geopoliittisin” tunnuksin.

     Sen yhteydessä voidaan puhua venäläisestä chauvinismista, mutta se on ymmärrettävä imperialistiseksi, eikä puhtaasti kansalliseksi. Imperialismi, ”mantereen valtapiirin” herruus on kaikenkattava tavoite (ks. Vihavainen: Haun империя суши tulokset).

     Olennaista on myös oman, erityisen sivilisaation korostaminen ja sen asettaminen läntisen sivilisaation vastakohdaksi, kuten eilisessä Duginin haastattalussa (Vihavainen: Duginin haastattelu ) taas todettiin.

     On ymmärrettävää, ettei amerikkalainen sivilisaatio innosta moniakaan kansoja, mikä tuossa maassa on aina ollut mahdotonta ymmärtää. Kaikki maailman ihmiset vain eivät näe maanpäällistä paratiisiaan jossakin keskilännen tyylisessä piknik-illassa lihapatojen äärellä.

     Mitä izborskilaisiin tulee, he tietenkin näkevät oman, venäläisen sivilisaationsa korkeampana kuin läntisen, joka etenkin Euroopassa (Gayropa) ei ainoastaan harjoita itsetuhoista onanismiaan hedonististen tunnuksiensa alla, vaan vaatii kaikkia mukaan samaan rinkiin.

     Tämä on sangen lainomaisesti aiheuttanut vastarektion, joka kuuluu samaan joukkoon, kuin aikoinaan Saksan ja Japanin kulttuurinen nousu ”juutalaiseksi” katsttua anglosaksista hegemoniaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun oksidentalismi tulokset ).

     Izborskilaisista moni on ilmeisesti ateisti, klubin puheenjohtaja Aleksandr Prohanov taas on ilmeinen uskonnollinen kiliasti, kyuten myös klubin muut prelaatit ja geopolitiikan guru Aleksandr Dugin, postmodernin kulttuurin taannoinen entusiasti, vaikuttaa tässä suhteessa kyyniseltä. Jokunen entinen KGB-kenraali on sen sijaan tässäkin piirissä briljeerannut uskonnollisuudellaan ja kaikki tietenkin ymmärtävät ortodoksisen kirkon merkityksen lännestä erottavana tekijänä.

      Eilinen Duginin haastattelu on siitä hyvä ja hyödyllinen, että haastateltu siinä esittää lyhyesti koko filosofiansa, jossa lännestä erottautumisen, geopoliittisen herruuspyrkimyksen ja uskonnon välineellisen käytön ohella tärkeää on valtiokeskeisyys, etatismi. Dugin näyttää juuri saaneen aikaan aiheesta kirjankin.

     Valtiokeskeisyys on tietenkin läntisen, liberaalin yksilökeskeisyyden vastakohta ja vanhaan slavofiiliseen traditioonkin kuuluu keskeisenä sobornost-periaate. Se tarkoittaa, että kansa hurskaasti ratkaisee asiat konsensuksella, mikä mahdollistaa oikeudenmukaisuuden, eikä sorru demokraattiseen äänestyspolitiikkaan, jossa taas ratkaisee enemmistö eli voima (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset ).

      Oikeus näin ajateltuna on oikeutta totella totuutta ja oikeudenmukaisuutta ja alistua siihen vapaaehtoisesti. Käytännössä valtiokeskeisyyden suuria hetkiä ovat aina sodat. Sodan aikana kansakunta vetäytyy valtionsa ympärille ja tekee yksimielisyydestä korkeimman hyveen.

     Veneen keikuttajat pannaan kuriin tavalla tai toisella. Henkinen liikkuvuus kutistuu tietenkin minimiin ja julkinen sana vilisee älyllisiä limboja.

     Ei kannattane ihmetellä, että Venäjä on juuri nyt tällaisessa tilassa, mikä myös vastaa izborskilaisten tavotteita. On syytä huomata, että sama ilmiö, suuri älyllinen ja moraalinen regressio on vastaavasti tapahtunut myös meillä. Normaali kriittinen ajattelukin herättää julkisuudessa herkästi rajuja intohimoja ja suuri enemmistö pitää suunsa kiinni, mikäli sillä sattuisi olemaan omaperäisiä ajatuksia.

     Venäjäläisen sivilisaation erillisyys läntisestä (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset ) on yleisesti hyväksytty tosiasia, jonka panivat merkille niin Oswald Spengler kuin Samuel Huntington ja moni muukin. Venäjän länsimaisuuden tietty puolinaisuus ja sen 1900-luvun erillisyys lännestä ovat antaneet asialla runsaasti lisää uskottavuutta.

     Joillekin pyhä puolustussota kollektiivista länttä vastaan (onhan se nyt myös sitä) on ollut uskonsotaa ja Venäjää on nimitetty peräti koko ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi. Jos se murtuu, pääsee saatanallisuus koko maailmassa itsevaltiaaksi.

     Aleksandr Prohanovin proosaruno Venäjästä kuvaa sitä, miten asia voidaan tässä suhteessa käsittää:

Александр Проханов: Мы — Богорусь | Изборский клуб. My- Bogorus, aloittaa Izborskin klubin puheenjohtaja: Me olemme Jumalvenäjä.

     Sen jälkeen seuraa venäläisen kulttuurin tiettyjen, kieltämättä useinkin sangen arvostettavien ja hienojen symbolien latelua, Dostojevskin Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880 pitämän puheen hengessä, jokseenkin omituista Jevgeni Oneginin Tatjanan ihastelua myöten.

     Toki se kaikki on ihan sallittua ja muistuttaa meitä siitä, että muuan maailmankirjallisuuden suurimmista neroista, Dostojevski nimitti venäläisiä ”jumalankantajakansaksi” (narod-bogonosets).

     Meistä tuo kaikki saattaa kuulostaa irvokkaalta typeryydeltä, joka on muuri yhtä vakuuttavaa kuin stalinistinen propaganda aikoinaan, mutta voimme tässä muistaa meillä sotien aikaan täysin vakavasti esitetyn ajatuksen Suomesta Jumalan valittuna kansana. Nythän sitä ei kannata esittää.

     Kannattaa muistaa, että tuolla paatoksella on syvät juurensa Venäjän historiassa ja kulttuurissa. Ne on nyt valjastettu raakaan sotaan, jolla on imperialistinen luonne ja jonka kansakunnan kohtalolla uhkapeliä pelaava entinen KGB-filuuri pani alulle.

    Emme hyväksy tuota sotaa, eikä moni täällä lännessä ole myöskään hyväksynyt edes ajatusta siitä, että Venäjä saisi jatkaa olemassa oloaan kulttuurisesti siitä selvästi poikkeavana valtiona, joka samalla ollisi jopa suurvalta.

     Saattaa hyvinkin jäydä niin, että Putinin armeijat lyödään niin perin pohjin, että uuden Venäjän on pakko liittyä lännen liberaaliseen yhteisöön tai sitten hiipua mitättömyyteen siitä erotettuna. Nyt molemmat vaihtoehdot ovat yhä auki, eikä kumpikaan vaikuta todennäköiseltä. Tässä perusteluksi riittänee yksi kirjainyhdistelmä: BRICS.

    Kun Mao otti vallanKiinassa, alettiin Amerikassa kysyä: Who lost China? Siihen ei vastaukseksi riitä, ettei kukaan, kun ei sitä koskaan omistettukaan.

     Venäjän kohdalla vaihtoehtona olisi ehkä kuitenkin voinut olla yhteistyökykyinen Venäjä, joka olisi voinut olla Euroopan strateginen kumppani: tarpeeksi vahva ollakseen sille hyödyllinen, mutta myös tarpeeksi pieni ollakseen sille vaaraton. Näinhän muuan merkittävä politiikan analyytikko aikoinaan pohdiskeli.