Ne olivat tosissaan

 

Lunatic fringen suuri hetki

 

Venäjällä on maailman sivu ollut sellaisia rabulisteja, joiden mielestä heidän maansa on aivan liiaksi länsimaisen hapatuksen alaisena. Heidän mielestään lännelle olisi käännettävä selkä ja keskityttävä todelliseen, puhtaaseen venäläiseen kulttuuriin, joka toimii aivan toisenlaisten ideoiden pohjalta kuin materialistinen ja hedonistinen länsi.

1800-luvulla ei puuttunut niitäkään, joiden mielestä todellinen, aito Venäjä löytyisi vasta Pietari Suurta edeltävältä ajalta ja moni kuvitteli sen ihyanteiden yhä elävän talonpoikaisen kansan keskuudessa, venäläisessä kyläyhteisössä, jolle länsimaisen yhteiskunnan arvot olivat aivan tuntemattomia.

Rohkeimpien mielestä voitaisiin välttyä kokonaan rakentamasta Venäjälle kapitalismia ja siirtyä suoraan erityiseen venäläiseen sosialismiin (sanaa ”kansallissosialismi” ei vielä tuolloin käytetty)? Mätä eurooppalaisuus jouti monen slavofiilin mielestä joka tapauksessa jättää rajan taa hajoamaan omaan kelvottomuuteensa.

Izborskin klubista on ajan mittaan tullut kirjoitettua aika usein (Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Joskus kymmenen vuotta sitten ei moni kuitenkaan sentään uskonut, että sen huikeat aatteet todella voisivat saisivat poliittista merkitystä, ainakaan nyt määräävää.

Olihan vastaavaa lännenvastaista sekopäisyyttä ollut olemassa jo ainakin Nikolai I:n ajoista lähtien, mutta eivät ne silloin tulleet valtiollisen politiikan osviitoiksi. Sen sijaan omaksuttiin ns. virallinen kansallisuusoppi (официальная народность) joka tosin korosti Venäjän erillisyyttä ja paremmuutta länteen nähden, mutta karttoi vastakkainasettelua aina siihen saakka, kunnes syttyi Krimin sota, jota nyt ei suinkaan tahallaan etsitty.

Nyt sen sijaan juuri tuon lunatic fringen aatteet tuntuvat jo suorastaan olevan niitä, jotka ohjaavat koko valtion politiikkaa. Vuonna 2014, Krimin ja Luhanskin tapahtumien myötä sai vasta hiljattain perustettu ääriainesten kohtaamispaikka, Izborskin klubi aihetta euforiseen riemuun.

Tällaisilta sen reaktiot näyttivät: perjantai 16. toukokuuta 2014

Venäjän kevät?

 

Izborskin kiliastit ja Venäjän kevät

 

Niin sanottu Izborskin klubi, venäläisten ultranationalistien yhteenliittymä, on ollut Putinin suosiossa sen jälkeen, kun kaikki yhteistyö liberaalin opposition kanssa osoittautui mahdottomaksi.

Klubin kantaviin voimiin kuuluvat muun muassa geopoliitikko Aleksandr Dugin ja kirjailija Aleksandr Prohanov, molemmat jo vuosikymmeniä tunnettuja eksentrisistä ja ekstremistisistä mielipiteistään.

Sen jälkeen kun Krim liitettiin Venäjään, ovat izborskilaiset riemuinneet. Putin, jonka aatteellisuutta tässä piirissä on aina epäilty ja pidetty häntä pikemminkin pragmaatikkona, on nyt” kulkenut Rubiconin yli”, kuten Prohanov asian ilmaisi.  Mielipidetutkimukset osoittavat, että valtava isänmaallisen innostuksen aalto on kulkenut yli Venäjän ja myös Putin on ilmeisen vakavissaan riskeerannut yhteistyön lännen kanssa ja ainakin harkinnut niiden korvaamista idän ja BRICS-maiden suhteilla.

”Venäjän kevät” on siis tullut ja Venäjä pääsee lopultakin irti globalisaation oravanpyörästä, joka on tuhon tie niin sille kuin muillekin maille. Ennen muuta se on kuolema kulttuurille ja samalla ihmisarvoiselle elämälle.  Tämä on siis izborskilaista diskurssia.

”Krim vapautti Venäjän hengen”, riemuitsi Prohanov Vzgljad-lehden haastattelussa viime kuussa. Mitä tämä tarkoittaa, selviää tarkemmin hänen esimerkeistään. Prohanovin mukaan se, joka nyt ”luo valtiota”, ei ole Putin, vaan itse asiassa salaperäinen Valtio muotoaa sekä presidentin että hänen tietoisuutensa. Venäjän historian herra ei ole Putin, vaan Venäjän historia, joka on kaiken sen herrana, mitä Venäjällä vuosisatojen mittaan tapahtuu, runoilee Prohanov.

”Krimin jälkeen valta tarvitsee ja joutuu tunnustamaan kaksi asiaa, jotka ovat aivan ilmeisiä: Venäjän historian imperiaalinen luonne ja pyrkimys jumalalliseen oikeudenukaisuuteen” (kursiivi minun).

Prohanov riemuitsee siitä, että Georgian sodan jälkeen (jota hän nimittää ensimmäiseksi imperiaaliseksi sodaksi) valtio, tuo Venäjällä mystinen ja suorastaan jumalallinen voima on alkanut voimakkaasti palata kaikkialle sinne, mistä se aikoinaan karkoitettiin. Vuoden 2011 jälkeen, kun Putinin ruokkima keskiluokka petti hänet, presidentti ymmärsi, että nyt voidaan rakentaa vain patrioottisten voimien varaan. Tuo liberaali joukkio ei vastustanut vain Putinia, vaan valtaa sinänsä. Tässä yhteydessä asiaa voidaan ilmeisesti verrata syntiin pyhää henkeä vastaan.

Krim oli tietenkin sattuma, eikä pelkästään myönteinen synnyttäessään Venäjän ja Ukrainan ristiriidan, mutta eihän mikään ikuisesti jatku, siitä se imperiumin rakentaminen pikku hiljaa jatkuu. Mutta imperialismi ei sulje pois venäläistä nationalismia. Venäläisten yhdistämisen tehtävä on nyt hyvin ajankohtainen, sanoo Prohanov. Kun muistaa, miten monta heitä asuu Venäjän ulkopuolella, voi miettiä, mitä asia merkitsee.

Mutta tämähän on vain kansainvälistä politiikkaa. Izborskin klubin ja sen kanssa läheisessä yhteistyössä olevan Dynaamisen konservatismin instituutin suunnitelmat menevät paljon, paljon kauemmas: uuden sivilisaation luomiseen. Sen kulmakivenä taas on ”jumalallinen oikeudenmukaisuus”, joka shokeeraa niin establishmentia kuin Putinia, vaikka se on myös pakko ymmärtää ja hyväksyä, julistaa Prohanov profeetan ja historian lakien tulkitsijan arvovallalla.

Asia on monen mielestä hiukkasen problemaattinen nykyisellä Venäjällä. Oligarkeista voi varmaankin tehdä kansallisia, mutta kun jumalallinen oikeus taitaisi edellyttää myös heidän omaisuutensa jakamista kansalle…

Tolkullista ratkaisua asiaan ei Prohanov pysty esittämään, mutta nostaa esimerkiksi Stalinin, joka pystyi hoitamaan tällaiset asiat. Tässä tietenkin tapahtui yhtä jos toistakin lyhyellä tähtäyksellä katsoen epämiellyttävää, mutta olennaista näyttää Prohanovin mielestä olevan, että Stalin palautti venäläiseen kulttuuriin Pushkinin, mikä yhdisti kansan sen syvimpien kulttuurihistoriallisten koodien mukaisesti. Venäjällä yritti natsien mukana tunkeutua Wagner, mutta voitonlipun Reichstagin katolle pystytti Pushkin…

Myös talous on tärkeää, turha sanoakaan ja olennaista on, että se saatetaan aivan uusille raiteille ja irrotetaan globaalista orjuudesta, joka on tuhoamassa niin Venäjän kuin monet muutkin maat. Venäläinen talonpoika on palautettava työskentelemään pellolle ja venäläinen insinööri sotatarviketehtaaseen. Uusi kristillistäminen kulkee käsi kädessä uuden teollistamisen kanssa. Maa tarvitsee teollistamista ja alttareita, puolustusteollisuutta ja kirkkoja…

Tällaisena väikkyy Venäjän ”viidennen imperiumin” tulevaisuus innostuneiden ultrapatrioottien silmissä. Länsimainen sivilisaatio on nyt luopunut mystisestä pyrkimyksestään kohti taivasta ja rakentaa maanpäällistä paratiisia, joka on sen irvikuva. Kuten Dostojevski jo totesi, se aloitti Madonnan ihanteesta ja päätyi Sodoman ihanteeseen. Atlanttisen projektin henki on pimeyden ruhtinas. Mutta sitä vastaan nousee venäläinen sivilisaatio ja mahdollisesti sen rinnalla tapahtuu myös sekä islamilainen että kiinalainen kulttuurivallankumous (proryv).

Onko ”viides imperiumi” pelkkää houretta? Millä tavalla Venäjä pystyisi irrottautumaan globaalista taloudesta ja samaan aikaan autarkisena takaamaan kaikille riittävän toimeentulon (dostatok)? Entä mitä mahtaakaan sanoa kansa? Bolotnaja-aukion porukka saattaa olla pieni osa Venäjän kansaa, mutta se on älymystöä ja sen merkitys on moninkertaisesti määrää suurempi. Ei Venäjän kansan enemmistö Nikolaitakaan vastaan noussut.

Uskon, että on helppo todistaa, ettei tällaisilla äärimmäisyysfantasioilla ole toteutumisen mahdollisuuksia, joskaan ei ole lainkaan yhtä helppoa ennustaa, mitä todella tulee tapahtumaan ja voi tapahtua. Tosiasia on, että ne voimat, jotka kannattavat näitä suurisuuntaisia projekteja, kannattavat nyt myös Putinia ja päinvastoin.

Tosiasia on myös, ettei nykyinen globaalitalous, edes sen kulutusideologiaan yhtyneenä, ole suurelle osalle ihmiskuntaa erityisen houkutteleva. Mielikuvat uudesta kulttuurista, jossa jokaisella on työ ja toimeentulo, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus ja jossa ihmisen animaalisia tarpeita korkeammat arvot ovat kunniassa, ovat monelle houkuttelevia. Kreml on jo kumarrellut eurooppalaisia kulttuurikonservatiivisia virtauksia ja myös saanut vastakaikua. Tämä on ymmärrettävää.

Mutta samaan aikaan on kyllä syytä panna merkille se primitiivinen kansallinen itseihailu ja sotilaallisen voiman palvonta, joka paistaa tämän kulttuurikonservatismin läpi. Stalin ei todellakaan ollut pelkästään Pushkinin arvon palauttaja. Vuoden 1937 Pushkin-juhlien aikaan tapahtui muuan lähihistorian suurin suunniteltu joukkomurha. Se ei näytä Prohanovin kaltaisia ihmisiä häiritsevän millään tavalla ja edellä mainitussa haastattelussa hän puhuu Stalinin käyttämästä ”kauhun teknologiasta” täysin hyväksyvään sävyyn.

Lienee syytä uskoa, ainakin toistaiseksi, että izborskilaiset ovat Putinille vain pragmaattisen politiikan apuvälineitä, kuten he pelkäävätkin. Mikäli asia on toisin, tulemme vielä näkemään naapurissa paljon uutta ja kummallista, ikävääkin.