Izborskin klubi ja parrakas nainen

Izborskin klubi ja parrakas nainen

”Vanhin veljeksistä, Rurik, asettui

hallitsemaan Novgorodiin,

toinen, Sineus, Beloozeroon

ja kolmas, Truvor, Izborskiin”

Näin kertoo Nestorin kronikka, Povest vremennyh let, vanhan Venäjän eli Rusin alkuajoista. Izborsk (viroksi Irboska) on mitä viehättävin pikku paikkakunta Pihkovan alueella, lähellä nykyisen Viron rajaa. Siellä on säilynyt muinainen mäkilinna, josta aukeaa tavattoman idyllinen ja kaunis näköala kumpuilevalle tasangolle.

On helppo kuvitella, miten tämä paikka elähdyttää romanttista sielua, joka siellä satakielten laulaessa voi kuvitella aistivansa jotakin ylijärjellistä viisautta Venäjän olemuksesta: здесь Русью пахнет… täällä haisee Venäjältä! Samoin tein saattaa paikan hengen elähdyttämä kuvitteellinen kaljapatrioottimme vannoa, ettei tätä isien ikuista perintömaata ikinä anneta naapurissa sijaitsevalle Virolle, pikemminkin päinvastoin…

Syystä tai toisesta kokoontui pari vuotta sitten juuri Izborskiin kirjava kokoelma vanhoja ja keski-ikäisiä miehiä, joukossa joku vanhempi matamikin. He edustivat kukin omaa versiotaan äärivenäläisyydestä. Jonkun herran päähänpinttymänä oli, että Venäjän asukasluku oli saatava kasvamaan miljardiin, toinen suunnitteli sitä, miten Venäjä voisi rakentaa tuhatvuotisen valtakunnan ryhtymällä hallitsemaan koko Euraasian mannerta. Kiinasta, Intiasta ja Iranista tulisi liittolaisia, Länsi-Euroopasta suojelualue…  Joku kannatti kommunismia, joku taas natsismia hiukan virtaviivaistettuna.

Aatteelliset erot eivät olleet vähäisiä. Itse asiassa ne olivat jopa erittäin suuria. Nyt, täällä Izborskissa ne kuitenkin haluttiin unohtaa ainakin toistaiseksi ja ryhtyä yksissä tuumin tarjoamaan tukea Vladimir Putinille. Putinia oli aikoinaan pilkattu ja jopa vihattu, halveksittukin. Olihan hänen venäläiskansallisuutensa kovin puolivillaista. Kompromissit enempää jenkkien kuin eurooppalaistenkaan kanssa eivät kuuluneet tämän seurakunnan näkemyksiin.

Nyt kuitenkin oli koittanut uusi aika. VVP:n kolmas tuleminen oli aiheuttanut liberaalin älymystön villiintymisen. Tekipä Putin mitä tahansa, häntä vastustettiin, rienattiin ja kutsuttiin fasistiksi. Oranssi vallankumous häämötti todellisena mahdollisuutena ja lännessä oltiin jo valmiita nuolaisemaan ennen kuin tipahti. Venäjän kypsyyttä värivallankumoukseen pidettiin vain ajan kysymyksenä.

Tässä tilanteessa presidentti viimeinkin otti lusikan kauniiseen käteen ja kääntyi todellisten patrioottien puoleen. Ensimmäisenä selkeänä merkkinä muutoksesta oli Vladislav Surkovin erottaminen. Vladislav Jurjevitš oli oikeastaan kotoisin Tšetšeno-Inguušiasta ja nimeltään Aslanbek Dudajev, joten häneltä tuskin jo syntyperänsä vuoksi voi mitään hyvää Venäjälle odottaa. Vaikka Surkov käytti patrioottista retoriikkaa ja puhui suvereenista demokratiasta, hän kuitenkin flirttaili liberalismin kanssa ja oli vastuussa koko Medvedin kauden farssista, joka sitten riehaannutti liberaalit.

Nyt oli koittanut aika, jolloin todellisten patrioottien joukko saisi Venäjän ohjat käsiinsä. Putinin oli pakko myötäillä noita voimia, sillä Venäjän liberaali älymystö ei missään tapauksessa suostunut hänen kanssaan yhteistyöhön ja hallitseminen ilman älymystöä on kuin veneen ohjaamista ilman peräsintä. Putin olisi tarpeellinen jonkin aikaa, mutta sitten hänestä tehtäisiin pelkkä keulakuva, ehkäpä monarkki tai hankkiuduttaisiin hänestä eroon muulla tavalla.

Jotenkin tuolla tavalla voisi kuvitella sen joukon ajatelleen, joka kokoontui Izborskissa Pihkovan alueen kuvernöörin suosiollisella tuella vuonna 2012. Kovin paljon ei edes tarvitse jättää kuvittelujen varaan. Herrat Dugin ja Starikov, Maksim Kalašnikov, Prohanov ja Ivašov ovat aivan avomielisesti kertoneet ajatuksistaan. Heidän antiliberalisminsa ja lännenvastaisuutensa ei ole mitään surkovilaista vesivelliä, siinä haisevat veri ja maa.

Tämä joukko ei koskaan ole ollut varsinaisesti vallan kahvassa eikä se myöskään ole ollut yhtenäinen joukko. Tosin kenraalieversti Leonid Ivašov on ollut korkeassakin virassa ja esimerkiksi Natalia Narotšnitskaja on johtanut ”Demokratian ja yhteistyön instituutin” Euroopan osastoa, jonka tehtävänä on tutkia demokratian ja ihmisoikeuksien loukkauksia Länsi-Euroopassa.

Nyt tilanne on saattanut jo muuttua. Tämän joukonkin piirissä omaa luokkaansa on Aleksandr Dugin, joka on avoimen naiiviin tapaansa jaaritellut uudesta tilanteesta, jossa saatanallinen länsi hylätään ja omaksutaan uusi imperiaalinen etiikka. Arkaileva Putin, joka jätti Georgian sodan puolitiehen ja halusi esiintyä jonkinlaisena demokraattina, alkaa nyt omaksua izborskilaisen kielenkäytön ja hännystelee eurooppalaista äärioikeistoa. Venäjästä näyttää joidenkin mielestä jo tulevan uuden äärioikeistolaisen internationaalin keskus.

Jopa arvovaltainen Foreign  Affairs on arvellut, että Duginista olisi nyt tulossa tai tullut Putinin ”aivot”. Tämä lienee sentään törkeä herjaus. Se, joka tutustuu kyseisen herran kirjallisiin jätöksiin, saa nopeasti käsityksen siitä, miten niitä tuottavat aivot pitäisi luokitella. Mutta miltei kaikkeahan voi käyttää, vaikka sitten lannoitukseen.

Länsi-Euroopassa Putinista on tullut kaiken taantumuksellisuuden ja muun kauheuden symboli. Niin sanottu parrakas nainen (hän on kuulemma esiintyessään ihan oikeasti nainen) kertoi, että hänen viisuvoittonsa oli rauhan, rakkauden ja suvaitsevaisuuden voitto ja lähetti terveisiä Putinille: ”meitä ei voi pysäyttää!” Minulle tämän edistyksen symbolin sanoma jäi avautumatta ja luulen, että tällaiset latteudet eivät ketään auta eivätkä haittaa. Siinä mielessä suoritus on samaa tasoa kuin se, että nuoren älymystön edustajat ulostavat housuunsa ja selostavat tapahtumaa halukkaille lukijoille.

 Izborskin klubissa tällaiselle sen sijaan varmasti nauretaan tyytyväisinä. Liberaalit on Venäjällä leimattu varkaiksi ja rosvoiksi eikä syyttä. Nyt on toisten liberaalien vaikea sekä julistaa ideologiaansa ja samaan aikaan vastustaa tuota joukkoa. Putinista on liberaaleille tullut kaiken pahan symboli, mihin on myös omat syynsä, mutta nurkkaan ahdistettuna hän saattaa turvautua vielä paljon ikävämpiin liittolaisiin kuin joskus ennen. Ne kaiken maailman friikit, joita liberaalit kumartelevat, ovat erittäin hyödyllisiä liberaalien vihollisille.

Kuten Abrahamista tuli Iisak ja Iisakista tuli Jakob, niin Euromaidanista tuli Krim ja Krimistä tuli Donetsk ja se, mitä vielä tulee ei ole tiedossa, mutta kauhistuttaa.

Putin paistattelee nyt suosion auringossa. Kansa hurraa hänelle jo puolelta jos toiseltakin. Izborskilaisille tämä on mannaa ja heidän kerrotaan olevan nyt myös kovin aktiivisia Ukrainassa.  Mikäli Eurooppa nyt yrittää kostaa Venäjälle sen, mitä Ukrainassa tapahtuu, saattaa seurauksena olla voimakas lännenvastainen reaktio. Siitä saattaa syntyä vahinko, jota tuskin edes parrakkaiden naisten moraalinen voima pystyy pysäyttämään tai korvaamaan.