Tärkeä esiintyminen

Oklokratian nousu ja intellektuellien osa

 

Harper’s Magazine on julkaissut adressin, jossa yli 150 intellektuellia protestoi sitä hyökkäystä mielipiteenvapautta vastaan, joka viime aikoina on Amerikassa saanut yhä absurdimpia muotoja ( Ks. https://harpers.org/a-letter-on-justice-and-open-debate/ ).

Allekirjoittajien joukossa on Amerikan huomattavimpia julkisia intellektuelleja kuten Francis Fukuyama, Mark Lilla, Ian Buruma ja Steven Pinker. Todettakoon, että siellä on myös ikuinen vastarannankiiski ja vasemmistorabulisti Noam Chomsky. Huoli vapaan yhteiskunnan perusarvoista yhdistää intellektuelleja poliittisesta kannasta riippumatta.

Adressissa todetaan aluksi, että kirjoittajat kannattavat tasa-arvoisuuteen tähtääviä reformeja. Niitä on kuitenkin ruvettu ajamaan keinoilla, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Kirjeen mukaan kyseessä on taistelu Donald Trumpin yhdistettävää oikeistolaista liberalisminvastaisuutta vastaan. Kun tätä tehdään suvaitsemattomassa sensuurin ja pakkokeinojen hengessä, on kyse hyökkäyksestä itse liberaalin yhteiskunnan perusteita vastaan.

Kirjeessä todetaan tuon liikehdinnän irvokkaat ilmenemismuodot monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisesta vasta-argumenttien kieltämiseen ja nopeiden toimien vaatimiseen toisinajattelevia vastaan.

Täysin anti-intellektuaaliset näkemykset ja menetelmät ovat vallanneet alaa paitsi julkisessa keskustelussa, myös institutionaalisella tasolla. Akateemista vapautta on häikäilemättömästi ja törkeästi loukattu. Terrorin ilmapiirissä moni ei pelkää enää vain oman mielipiteensä sanomista, vaan jopa sitä, että saattaisi sanoa ”oikean” mielipiteen liian maltillisessa muodossa.

Adressi päätyy johtopäätökseen, joka on kaikkea muuta kuin yllättävä: huonoja ideoita vastaan on taisteltava järjen asein, argumenteilla eikä vapauden rajoituksilla, joita nyt käytetään sekä valtion että yhteiskunnan tasolla. Kirjoittajien on saatava vapaasti esittää eriäviä mielipiteitä ja jopa erehtyä. Ellemme me puolusta sitä asiaa, johon työmme perustuu, emme voi odottaa, että valtio tai yleisö puolustaisi sitä myöskään meille toteavat nämä yleensä vasemmistolaisiksi luettavat intellektuellit.

Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään sensaatiomainen intellektuaalinen uutuus, vaan aivan vapaan yhteiskunnan perusteita koskeva, suorastaan triviaali asia.

Lähinnä sensaatiomaisena voi pitää, että tuollaiselle ulostulolle on ollut tarvetta meidän aikanamme, kolmisenkymmentä suotta sen jälkeen kun liberalismi läntisessä maailmassa voitti voitonjuhliaan eikä näyttänyt enää edes mahdolliselta, että sille löytyisi haastajaa.

Haastaja siis on löytynyt ja se on niinkin banaali asia kuin suurten kansanjoukkojen taipumus typeriin oikosulkureaktioihin. Kyseessä on massayhteiskunnassa vallitseva älyllisen tason madaltuminen yhdistyneenä sen anonyymiin yhdenmukaisuuden paineeseen. Tällainen tilanne rohkaisee aina hävyttömimpiä ja pelottaa järkevimpiä.

Tuloksena on oklokratia eli kehnoimpien valta, eräänlainen jatkuva mob rule, jossa kriittinen ajattelu vaiennetaan ja vallitsevaksi nostetaan niin matalan tason demagogia, että se pystyy tavoittamaan suurimman ja ainakin aktiivisimman osan joukkoa ja karkottamaan älyköt areenalta.

Älymystöllä on vastuunsa tästäkin asiasta ja suotta eivät kirjeen allekirjoittajatkaan heti alkuun totea kannattavansa niitä asioita, joita roskaväki (mob, canaille) nyt on alkanut runnoa perille väkivalloin. Kirjeessä ei tätä termiä käytetä, mutta se lienee ilmiölle kuvaavin.

Tässä näyttää kiäyneen hieman samoin kuin aikoinaan Venäjällä, jossa intelligentsija henkisesti tuki kaikkia vallankumouksellisia liikkeitä ja sitten joutui niiden jyräämäksi. Tästähän katuvaiset intelligentit Maksim Gorkista Nikolai Berdjajeviin sitten saivat tunnontuskia.

On turha sanoakaan, että vapaus ei ole sitä, että saa kannattaa oikeita ja hyviä asioita ja vastustaa pahoja. Sellainen vapaus on vallinnut kaikissa totalitaarisissa maissa. Vapaus on vapautta olla eri mieltä eikä tästä periaatteesta myönnetä poikkeuksia.

Karmaisevaa on, että asia näyttää nyt niin mahdottomalta käsittää sille nuorelle akateemiselle polvelle, jonka älyllisen elämän perusteet on luotu yliopistojen cultural studies- oppituolien suojissa sukupuolentutkimuksen, journalismin ja vastaavien vanhoista akateemisista traditioista irtaantuneiden oppiaineiden piirissä.

Historiallisen lähestymistavan sijasta ns. kriittinen teoria ja koko postmoderni traditio lähtee abstrakteista periaatteista ja on siis lähtökohtaisesti radikaalia. Tuloksena on sitten kaikenkarvaista intersektionalismia ja muuta täysin todellisuudesta irrallaan leijailevaa spekulaatiota.

Esimakua nykyisestä tilanteesta saatiin maassamme ns. taistolaiskaudella, jolloin opiskelevan nuorison etujoukkoa edustavat hengen jättiläiset kokosivat ns. Mustan kirjan, jolla protestoitiin sitä, että opiskelijat joutuivat tutustumaan mielestään vääriin ja vahingollisiin ajatuksiin.

Sen sijaan, että olisivat riemuinneet mahdollisuudesta kokeilla älynlahjojaan vasta-argumenttien kehittämisessä, nuo obskurantit vaativat omien oppikirjojensa sensurointia, mukana oli tietenkin länsimaisen tieteen klassikkoja.

Julien Benda tuli aikoinaan kuuluisaksi kirjallaan Trahison des clercs, älymystön petos, jossa hän paheksui sitä, että niin moni intellektuelli oli suhteutunut myötäsukaisesti oikeistolaiseen totalitarismiin.

Itse asiassa samaan aikaan syntyi sangen huomattava Moskovan sponsoroima älymystöliike, joka kumarteli estottomasti Stalinin politiikkaa Neuvostoliitossa. Petosta löytyi runsain mitoin myös siltä suunnalta.

Tosin eräät, vapauden periaatteelle uskolliset intellektuellit, kuten André Gide uskalsivat myös sanoa julki rehellisen mielipiteensä myös silloin, kun siitä oli odotettavissa ikävyyksiä eikä sitä päänsilitystä, jota runsain mitoin uhrattiin ns. hyödyllisille idiooteille, jotka usein olivat juuri intellektuelleja.

Näistä asioista on runsaasti hyvää tutkimusta ja voin suositella esimerkiksi Paul Hollanderin teoksia. Yliopistoissakin olisi syytä panostaa nyt hyvin vahvasti siihen, että opiskelijat voisivat kunnolla perehtyä totalitaarisen ajattelun problematiikkaan. Se on todella tärkeä ja kiehtova tutkimuskohde.

Siinä tarvitaan tutustumista niin Hitlerin kuin Stalininkin ajatteluun ja erityisesti heidän seuraajiensa historian tuntemista. Kun historia toistaa itseään, on kyseessä ensimmäisellä kerralla tragedia, mutta toisella jo farssi, on sanottu. Kun tällaista tapahtuu supervallan sisällä, alkaa nauru jo takertua kurkkuun. Seuraukset voivat olla kovin vakavia.

Amerikkalaiset intellektuellit ansaitsevat hatunnoston reippaasta esiintymisestään. Kun nyt meillekin ovat, vastoin tervettä järkeä, levinneet samat sielunsairauden oireet, jotka henkisessä isänmaassamme ovat saaneet niin hälyttävät mitat, on meillä syytä odottaa, että intellektuellit löytäisivät samaa henkistä ryhtiä ja kertoisivat avoimesti, mitä mieltä ovat niistä suuntauksista, jotka toimivat vapautta vastaan.