Yksitotisten kapina?

 

What do you want to do ?

New mail

Kun seurapiirit repesivät

 

Anne Applebaum, Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus. Suomentanut Antero Helasvuo. Siltala 2020, 207 s.

 

Amerikanjuutalainen journalisti-historioitsija Anne Applebaum tunnetaan etenkin Gulagia ja Holodomoria käsittelevistä kirjoistaan. Yhdysvaltain politiikassa hän on nostanut profiiliaan Trumpin vastustajana.

Kuten otsikkokin antaa ymmärtää, tämän kirjan aiheena ei ole politiikka sinänsä, vaan poliittisten, demokraattisten järjestelmien viimeaikainen kehittyminen autoritaariseen suuntaan.

Tällä alalla kirjoittaja ei ole mikään pioneeri ja hän viittaakin edeltäjiinsä, muun muassa Arendtiin ja Adornoon, jotka aikoinaan katsoivat löytäneensä totalitarismin keskeisen selittäjän ihmisten psyykestä, autoritaarisesta persoonallisuudesta, joka kaipasi hierarkioita ja vahvaa johtajaa.

Nyt demokratia ei kuitenkaan näytä olevan niinkään totalitaarisuuden kuin autoritaarisuuden uhkaama. Kyseessä on todellakin viettelys. Yksitotisia ihmisiä houkuttavat yksinkertaistukset. Pluralismi ja monimutkaiset syysuhteet ovat heistä sietämättömiä.

Tämä nyt ei kuulostaisi olevan kovinkaan kaukana autoritaarisesta persoonallisuudesta, mutta kirjoittaja näyttää tuntevan antipatiaa asian dramatisointia kohtaan. Nämä uudet demokratiaskeptikot ovat pikemmin nihilistejä ja kyynikoita kuin fanaatikkoja. Tämä koskee ainakin kirjoittajan omaa tuttavapiiriä.

Tuo piiri onkin kirjoittajan lähtökohtana ja hän kuvaa siinä viimeisten parin vuosikymmenen aikana tapahtunutta murrosta, joka heijastelee laajempiakin prosesseja.

Ottaessaan uutta vuosituhatta vastaan Puolassa vuonna 1999 kirjoittaja oli kutsunut vieraakseen joukon sikäläisiä silmäntekeviä, joihin myös hänen aviomiehensä kuului. Hilpeä joukko viihtyi tuolloin mainiosti yhdessä, mutta nyt, kahden vuosikymmenen kuluttua, monet eivät voisi kävellä edes samalla puolella katua, kuin eräät toiset, esimerkiksi juuri kutsujen tuolloinen isäntäväki.

Aivan vastaava prosessi on tapahtunut Amerikassa, jossa aikoinaan pidettiin myös kutsut. Niiden vieraat ovat myös ajautuneet barrikadien vastakkaisille puolille eikä entisestä yhteisymmärryksestä ole enää puhettakaan.

Mitä oikein on tapahtunut?

Kirjoittajan mielestä kyse on muutoksesta suhtautumisessa demokratian peruskysymyksiin. Osa älymystöstä on yksinkertaisesti pettänyt demokratian asian. Kirjoittaja viittaa tässä Julien Bendan klassiseen teokseen Trahison des clercs -klerkkien petos, joka ilmestyi 1920-luvulla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=julien+benda ). Myös silloin älymystö antoi periksi demokratian vastaisten ideologioiden kiusaukselle.

Klerkit tarkoittavat oikeastaan kirjureita, mutta myös papistoa -klerusta- eli sitä älymystöä, jonka velvollisuutena on toimia kansanjoukkojen suunnannäyttäjinä sen korpivaelluksella halki historian vaarojen ja vastusten. Nykyajan papisto on siis jakaantunut kahtia.

Kirjoittajan mielestä kahtiajako on todella syvää ja hän vertaa nykyistä tilannetta myös Dreyfus’n jutun aikaiseen kahtiajakoon Ranskassa. Siellä perheetkin saattoivat jakaantua kahtia ja intohimot leimusivat korkealla. Kuvaan kuului myös antisemismi, jonka vaikutusta kirjoittaja haistaa myös nykyisessä tilanteessa, ainakin Puolassa ja Unkarissa.

Muuten, kun Dreyfus’n juttu sai aikoinaan ratkaisunsa, lopahti myös yhtäkkiä kansakunnan kahtiajako. Siitä jäi korkeintaan pinnanalaisia jälkiä.

Itse asiassa meillä Suomessa tapahtui varsin samanlainen prosessi, kun yhteiskunta repesi perustuslaillisiin ja myöntyväisiin. Kun poliittinen tilanne teki tämän jaon irrelevantiksi, saatettiin taas istahtaa saman pöydän ääreen. Perustuslailliset saattoivat tuntea voittaneensa, vaikka tilanteen muuttuminen tuskin oli millään tavalla heidän ansionsa.

Entäpä nykyinen suuri vedenjakaja? Onko odotettavissa tai edes mahdollista, että se häviäisi yhtä äkillisesti ja kivuttomasti kuin mainitut poliittiset erimielisyydet?

Tämä edellyttäisi ilmeisesti sitä, että nykyiselläkin tilanteella olisi yhtä selkeä ja yksinkertainen perussyy. Mutta nyt näyttäisi kyseessä olevan jopa suhtautuminen itse järjestelmään. Miksi se oikein on joutunut kriisiin?

Kirjoittajan asenne tähän kysymykseen tuottaa ainakin minulle pettymyksen. Hän korostaa sitä, ettei nykyisen kriisin suurena taustasyynä ole mikään talouslama, toisin kuin 1930-uvulla, mutta ei uhraa ajatustakaan tai ainakaan sanojaan sille valtavalle prosessille, joka globalisaation myötä on mullistanut ihmisten arkipäivän kaikkialla.

Sen sijaan kirjoittaja keskittyy tiedonvälitykseen ja siihen nihilismiin, joka näyttää kuuluvan ihmissielujen insinöörien rekvisiittaan kaikkialla, Puolasta ja Unkarista Englantiin, Espanjaan ja Amerikkaan. Totuudelle ei enää anneta arvoa, informaation sisällön määrää sen välinearvo ja valehteleminen on yhtä härskiä kuin kyynistä.

Epäilemättä huipputoimittaja ja kolumnisti tuntee pappenheimilaisensa. Hän varoo leimaamasta näitä, usein vanhoja ystäviään, fanaattisiksi totalitarismin kannattajiksi, mutta alleviivaa sen sijaan näiden kyynisyyttä. Tässä kriisissä on kysymys ennen muuta totuuden pyhyydestä ja sen halveksimisesta. Tiedonvälityksen uudet välineet ovat mahdollistaneet uuden tilanteen. Itse asiassa kirjoittaja ei etsikään sen syvempiä syitä.

Toki hän mainitsee ohimennen, että uusi lunatic fringe, joka sijoittuu yliopistoihin ja feministipiireihin on kyllä onnistunut aikaansaamaan reaktion, mutta vastuu vallitsevan järjestelmän horjuttamisesta on nimenomaan klerkeillä, älymystön luopioilla.

Tämä näkökulma ei ole vailla tuoreutta, sillä siinä takametsien typerät punaniskat jäävät ennen muuta statistin osaan. Kirjuriluokka sen sijaan on vastuussa, sillä se tietää mitä tekee. Itse asiassa kaikissa yhteiskunnissa kautta aikojen on ollut ja on sama rappion mahdollisuus, jonka jo Aristoteles ymmärsi: demokratia voi aina rappeutua oklokratiaksi ja viimein tyranniaksi.

Trump on esimerkki uudenlaisesta poliitikosta. Hän ei oikeastaan kykene pettämään amerikkalaisia arvoja, sillä hän ei edes tiedä, mitä ne ovat. Kyseessä on lyhyesti sanoen yhtä typerä kuin kyyninen poliitikko. Boris Johnson on paljolti samanlainen tapaus ja riittäähän näitä muuallakin.

Demokratia on siis vaarassa ja sitä uhkaa nimenomaan tuo uusien valehtelevien poliitikkojen periaatteeton lauma. Miten ylevää moraalista tasoa heidän vastustajansa sitten oikeastaan edustavat, jää kirjoittajalta selostamatta.

Hänen olisi varmaankin kannattanut muistaa, mitä Aristoteles sanoi rikkauksien epätasaisesta jakaantumisesta. Kun tällainen asia jätetään kokonaan mainitsematta poliittista kriisiä analysoidessa, alkaa tuntua jo siltä, ettei koko tarinaa voi ottaa ihan vakavasti.

Mitä totuuteen tulee, tosiasia on, että sitä on annosteltu myös vallitsevan demokratian onnellisten omistavien puolella varsin harkitusti ja kyynisesti. Omassa maassamme läpikotaisin falskit hyökkäykset hihamerkkijuttujen ja vieraslajipuheiden käsittelyn tapaan ovat äärimmäisiä esimerkkejä.

Mitä taas tulee hallitsemattomaan maahanmuuttoon, jota kirjoittaja ei väsy julistamasta valeongelmaksi, hänen oma suhtautumisensa asiaan on läpinäkyvän falski. Ellei Puolassa ja Unkarissa haluta edes kokeilla toisen kulttuurin istuttamista omaan maahan, ei se todista naiivista typeryydestä. Eihän kokeen peruminen tällaisessa tapauksessa ole edes mahdollista, joten ainoa rationaalinen tapa on ottaa oppia muiden kokemuksista ja vaikuttaa asiaan jo etukäteen.

Kirjoittaja saarnaa myös brexitin puolustajien argumentteja vastaan aivan naiivilla tasolla: EU ei ole määrännyt Englannille mitään sellaista, mitä se ei olisi itse ollut hyväksymässä… Niinpä niin. Nyt tuosta hyväksymisestä on sitten saatu tarpeeksi ja kun Englannin äänestäjät ovat sanoneet sanansa, on muidenkin syytä kunnioittaa demokraattista päätöstä.

Mutta tuon kirjoittajan ihannoiman demokratian lajin piirissä näyttääkin olevan vahvaa taipumusta olla kunnioittamatta kansan ilmaisemaa tahtoa, jos se tuntuu jotenkin väärältä juuri tämän hetkisten kaikkein edistyksellisimpien näkemysten kannalta.

 Ruotsissa hallitusyhteistyöhön pääseminen voi kestää kuukausia, huomauttaa kirjoittaja hurskaasti. Taitaapa siihen monilta kulua jopa vuosia, mutta kenties tässä tapauksessa kyseessä ei ole epäkohta, vaan pikemmin sikäläisen demokratian suuri saavutus? Lukija jää tässäkin ymmälle.

 Kirjalla ansionsa ja niiden takia sitä voi suositella. Siinä annetaan paljonkin sisäpiirin tietoa tietyistä henkilöistä ja siitä muutoksesta, joka asenteissa on viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut.

Syvälliseksi analyysiksi nykyisen demokratian tilasta sitä ei voi sanoa, pikemmin se on kiistakirjoitus, jossa puoluekantaisuus paistaa liiankin selvästi läpi. Puolan ja Unkarin politiikasta, joita kirjoittaja ilmeisesti aika hyvin tuntee, annetaan taas kerran varsin ympäripyöreää tietoa, johon lukija ei tunne voivansa erityisesti luottaa.

Muutenkin tätä historioitsijan kirjoittamaa kirjaa vaivaa outo historiattomuus. Miksi kirjoittaja kuvittelee, että se demokratian variantti ja se länsimainen kulttuuri, joka juuri nyt tai, sanokaamme, vasta eilen, kaksikymmentä vuotta sitten tuntui kaikista niin onnistuneelta, ei enää olekaan sitä.

Vain asenteetko tässä ovatkin muuttuneet? Trollitko ne hallitsevat ihmisten tajuntaa? Vai olisiko niin, että syitä tyytymättömyyteen on etsittävä paljon syvemmältä ja vakavammin.