maanantai 28. joulukuuta 2020

Yksitotisten kapina?

 

What do you want to do ?
New mail

Kun seurapiirit repesivät

 

Anne Applebaum, Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus. Suomentanut Antero Helasvuo. Siltala 2020, 207 s.

 

Amerikanjuutalainen journalisti-historioitsija Anne Applebaum tunnetaan etenkin Gulagia ja Holodomoria käsittelevistä kirjoistaan. Yhdysvaltain politiikassa hän on nostanut profiiliaan Trumpin vastustajana.

Kuten otsikkokin antaa ymmärtää, tämän kirjan aiheena ei ole politiikka sinänsä, vaan poliittisten, demokraattisten järjestelmien viimeaikainen kehittyminen autoritaariseen suuntaan.

Tällä alalla kirjoittaja ei ole mikään pioneeri ja hän viittaakin edeltäjiinsä, muun muassa Arendtiin ja Adornoon, jotka aikoinaan katsoivat löytäneensä totalitarismin keskeisen selittäjän ihmisten psyykestä, autoritaarisesta persoonallisuudesta, joka kaipasi hierarkioita ja vahvaa johtajaa.

Nyt demokratia ei kuitenkaan näytä olevan niinkään totalitaarisuuden kuin autoritaarisuuden uhkaama. Kyseessä on todellakin viettelys. Yksitotisia ihmisiä houkuttavat yksinkertaistukset. Pluralismi ja monimutkaiset syysuhteet ovat heistä sietämättömiä.

Tämä nyt ei kuulostaisi olevan kovinkaan kaukana autoritaarisesta persoonallisuudesta, mutta kirjoittaja näyttää tuntevan antipatiaa asian dramatisointia kohtaan. Nämä uudet demokratiaskeptikot ovat pikemmin nihilistejä ja kyynikoita kuin fanaatikkoja. Tämä koskee ainakin kirjoittajan omaa tuttavapiiriä.

Tuo piiri onkin kirjoittajan lähtökohtana ja hän kuvaa siinä viimeisten parin vuosikymmenen aikana tapahtunutta murrosta, joka heijastelee laajempiakin prosesseja.

Ottaessaan uutta vuosituhatta vastaan Puolassa vuonna 1999 kirjoittaja oli kutsunut vieraakseen joukon sikäläisiä silmäntekeviä, joihin myös hänen aviomiehensä kuului. Hilpeä joukko viihtyi tuolloin mainiosti yhdessä, mutta nyt, kahden vuosikymmenen kuluttua, monet eivät voisi kävellä edes samalla puolella katua, kuin eräät toiset, esimerkiksi juuri kutsujen tuolloinen isäntäväki.

Aivan vastaava prosessi on tapahtunut Amerikassa, jossa aikoinaan pidettiin myös kutsut. Niiden vieraat ovat myös ajautuneet barrikadien vastakkaisille puolille eikä entisestä yhteisymmärryksestä ole enää puhettakaan.

Mitä oikein on tapahtunut?

Kirjoittajan mielestä kyse on muutoksesta suhtautumisessa demokratian peruskysymyksiin. Osa älymystöstä on yksinkertaisesti pettänyt demokratian asian. Kirjoittaja viittaa tässä Julien Bendan klassiseen teokseen Trahison des clercs -klerkkien petos, joka ilmestyi 1920-luvulla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=julien+benda ). Myös silloin älymystö antoi periksi demokratian vastaisten ideologioiden kiusaukselle.

Klerkit tarkoittavat oikeastaan kirjureita, mutta myös papistoa -klerusta- eli sitä älymystöä, jonka velvollisuutena on toimia kansanjoukkojen suunnannäyttäjinä sen korpivaelluksella halki historian vaarojen ja vastusten. Nykyajan papisto on siis jakaantunut kahtia.

Kirjoittajan mielestä kahtiajako on todella syvää ja hän vertaa nykyistä tilannetta myös Dreyfus’n jutun aikaiseen kahtiajakoon Ranskassa. Siellä perheetkin saattoivat jakaantua kahtia ja intohimot leimusivat korkealla. Kuvaan kuului myös antisemismi, jonka vaikutusta kirjoittaja haistaa myös nykyisessä tilanteessa, ainakin Puolassa ja Unkarissa.

Muuten, kun Dreyfus’n juttu sai aikoinaan ratkaisunsa, lopahti myös yhtäkkiä kansakunnan kahtiajako. Siitä jäi korkeintaan pinnanalaisia jälkiä.

Itse asiassa meillä Suomessa tapahtui varsin samanlainen prosessi, kun yhteiskunta repesi perustuslaillisiin ja myöntyväisiin. Kun poliittinen tilanne teki tämän jaon irrelevantiksi, saatettiin taas istahtaa saman pöydän ääreen. Perustuslailliset saattoivat tuntea voittaneensa, vaikka tilanteen muuttuminen tuskin oli millään tavalla heidän ansionsa.

Entäpä nykyinen suuri vedenjakaja? Onko odotettavissa tai edes mahdollista, että se häviäisi yhtä äkillisesti ja kivuttomasti kuin mainitut poliittiset erimielisyydet?

Tämä edellyttäisi ilmeisesti sitä, että nykyiselläkin tilanteella olisi yhtä selkeä ja yksinkertainen perussyy. Mutta nyt näyttäisi kyseessä olevan jopa suhtautuminen itse järjestelmään. Miksi se oikein on joutunut kriisiin?

Kirjoittajan asenne tähän kysymykseen tuottaa ainakin minulle pettymyksen. Hän korostaa sitä, ettei nykyisen kriisin suurena taustasyynä ole mikään talouslama, toisin kuin 1930-uvulla, mutta ei uhraa ajatustakaan tai ainakaan sanojaan sille valtavalle prosessille, joka globalisaation myötä on mullistanut ihmisten arkipäivän kaikkialla.

Sen sijaan kirjoittaja keskittyy tiedonvälitykseen ja siihen nihilismiin, joka näyttää kuuluvan ihmissielujen insinöörien rekvisiittaan kaikkialla, Puolasta ja Unkarista Englantiin, Espanjaan ja Amerikkaan. Totuudelle ei enää anneta arvoa, informaation sisällön määrää sen välinearvo ja valehteleminen on yhtä härskiä kuin kyynistä.

Epäilemättä huipputoimittaja ja kolumnisti tuntee pappenheimilaisensa. Hän varoo leimaamasta näitä, usein vanhoja ystäviään, fanaattisiksi totalitarismin kannattajiksi, mutta alleviivaa sen sijaan näiden kyynisyyttä. Tässä kriisissä on kysymys ennen muuta totuuden pyhyydestä ja sen halveksimisesta. Tiedonvälityksen uudet välineet ovat mahdollistaneet uuden tilanteen. Itse asiassa kirjoittaja ei etsikään sen syvempiä syitä.

Toki hän mainitsee ohimennen, että uusi lunatic fringe, joka sijoittuu yliopistoihin ja feministipiireihin on kyllä onnistunut aikaansaamaan reaktion, mutta vastuu vallitsevan järjestelmän horjuttamisesta on nimenomaan klerkeillä, älymystön luopioilla.

Tämä näkökulma ei ole vailla tuoreutta, sillä siinä takametsien typerät punaniskat jäävät ennen muuta statistin osaan. Kirjuriluokka sen sijaan on vastuussa, sillä se tietää mitä tekee. Itse asiassa kaikissa yhteiskunnissa kautta aikojen on ollut ja on sama rappion mahdollisuus, jonka jo Aristoteles ymmärsi: demokratia voi aina rappeutua oklokratiaksi ja viimein tyranniaksi.

Trump on esimerkki uudenlaisesta poliitikosta. Hän ei oikeastaan kykene pettämään amerikkalaisia arvoja, sillä hän ei edes tiedä, mitä ne ovat. Kyseessä on lyhyesti sanoen yhtä typerä kuin kyyninen poliitikko. Boris Johnson on paljolti samanlainen tapaus ja riittäähän näitä muuallakin.

Demokratia on siis vaarassa ja sitä uhkaa nimenomaan tuo uusien valehtelevien poliitikkojen periaatteeton lauma. Miten ylevää moraalista tasoa heidän vastustajansa sitten oikeastaan edustavat, jää kirjoittajalta selostamatta.

Hänen olisi varmaankin kannattanut muistaa, mitä Aristoteles sanoi rikkauksien epätasaisesta jakaantumisesta. Kun tällainen asia jätetään kokonaan mainitsematta poliittista kriisiä analysoidessa, alkaa tuntua jo siltä, ettei koko tarinaa voi ottaa ihan vakavasti.

Mitä totuuteen tulee, tosiasia on, että sitä on annosteltu myös vallitsevan demokratian onnellisten omistavien puolella varsin harkitusti ja kyynisesti. Omassa maassamme läpikotaisin falskit hyökkäykset hihamerkkijuttujen ja vieraslajipuheiden käsittelyn tapaan ovat äärimmäisiä esimerkkejä.

Mitä taas tulee hallitsemattomaan maahanmuuttoon, jota kirjoittaja ei väsy julistamasta valeongelmaksi, hänen oma suhtautumisensa asiaan on läpinäkyvän falski. Ellei Puolassa ja Unkarissa haluta edes kokeilla toisen kulttuurin istuttamista omaan maahan, ei se todista naiivista typeryydestä. Eihän kokeen peruminen tällaisessa tapauksessa ole edes mahdollista, joten ainoa rationaalinen tapa on ottaa oppia muiden kokemuksista ja vaikuttaa asiaan jo etukäteen.

Kirjoittaja saarnaa myös brexitin puolustajien argumentteja vastaan aivan naiivilla tasolla: EU ei ole määrännyt Englannille mitään sellaista, mitä se ei olisi itse ollut hyväksymässä… Niinpä niin. Nyt tuosta hyväksymisestä on sitten saatu tarpeeksi ja kun Englannin äänestäjät ovat sanoneet sanansa, on muidenkin syytä kunnioittaa demokraattista päätöstä.

Mutta tuon kirjoittajan ihannoiman demokratian lajin piirissä näyttääkin olevan vahvaa taipumusta olla kunnioittamatta kansan ilmaisemaa tahtoa, jos se tuntuu jotenkin väärältä juuri tämän hetkisten kaikkein edistyksellisimpien näkemysten kannalta.

 Ruotsissa hallitusyhteistyöhön pääseminen voi kestää kuukausia, huomauttaa kirjoittaja hurskaasti. Taitaapa siihen monilta kulua jopa vuosia, mutta kenties tässä tapauksessa kyseessä ei ole epäkohta, vaan pikemmin sikäläisen demokratian suuri saavutus? Lukija jää tässäkin ymmälle.

 Kirjalla ansionsa ja niiden takia sitä voi suositella. Siinä annetaan paljonkin sisäpiirin tietoa tietyistä henkilöistä ja siitä muutoksesta, joka asenteissa on viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut.

Syvälliseksi analyysiksi nykyisen demokratian tilasta sitä ei voi sanoa, pikemmin se on kiistakirjoitus, jossa puoluekantaisuus paistaa liiankin selvästi läpi. Puolan ja Unkarin politiikasta, joita kirjoittaja ilmeisesti aika hyvin tuntee, annetaan taas kerran varsin ympäripyöreää tietoa, johon lukija ei tunne voivansa erityisesti luottaa.

Muutenkin tätä historioitsijan kirjoittamaa kirjaa vaivaa outo historiattomuus. Miksi kirjoittaja kuvittelee, että se demokratian variantti ja se länsimainen kulttuuri, joka juuri nyt tai, sanokaamme, vasta eilen, kaksikymmentä vuotta sitten tuntui kaikista niin onnistuneelta, ei enää olekaan sitä.

Vain asenteetko tässä ovatkin muuttuneet? Trollitko ne hallitsevat ihmisten tajuntaa? Vai olisiko niin, että syitä tyytymättömyyteen on etsittävä paljon syvemmältä ja vakavammin.

 

17 kommenttia:

  1. Huono kirja koska ei vahvistanur Vihavaisen ennakkoluuloja?

    VastaaPoista
  2. Kovin ikävää että omenapuuta joutuu kastelemaan
    pullovedellä koska populisti pilaa pohjavedet.

    VastaaPoista
  3. Demokratia on historian kulussa aina tuhonnut itsensä. Ateenassa demokratia ja siihen liittyvät oheistoiminnot kehitettiin huipuunsa, mutta tuho vain tuli, kun ihmisten ajatukset eksyivät harhapoluille. Kun eräässä vähemmän sivistyneessä kaupunkivaltiossa ateenalainen ylimystö vietiin saunan taakse, päätti kansankokous lähettää rankaisuretkikunnan kostamaan. Kaupunki valloitettiin ja sotapäälikkö pyysi kansankokoukselta ohjeita asian suhteen. Kansankokouksen päätös oli, että lapsia lukuunottamatta miespuolinen väestö likvioidaan ja naiset ja lapset myydään orjiksi. Kansankokouksen puheenjohtaja lähetti airueen viemään viestiä, mutta evästi lähtijöitä, että kulkekaa hitaasti, sillä huono viesti kyllä kerkiää perille hitaamminkin. Kun oli nukuttu yön yli, kuten eräs tunnettu politiikko meilläkin, kutsui puheenjohtaja taas kansankokouksen päättämään uuden päivän asioista. Hän pitikin palopuheen, että eilinen päätös oli vähän ylimitoitettu. Kansa olikin lauhtunut sen verran, että suostui uuteen päätökseen. Vain johtajat saunan taakse ja kansalle sakkoverot, niin tienataan enemmän koko hommasta. Kansa hyväksyi ja puheenjohtaja lähetti uuden airueen ja evästi, että pitäkää kiirettä, että hyvät uutiset eivät myöhästy. No, nämä viisaat puheenjohtajat häipyivät vähitellen ja Kreikan kaupunkivaltiot repivät itsensä hajalle, kunnes vihollinen tuli ja alisti kansan.

    VastaaPoista
  4. Kiitos blogistille tämän vuoden kirjoituksista ja kaikkea parasta seuraavalle vuodelle.

    VastaaPoista
  5. Demokratian ongelma on hyvät ihmiset. Hyvä on kuin huume, varsinkin jos vertaa sitä huonoon. Puolet kansasta elää pilvlinnoissa, jotka ovat enimmäkseen sen "huonomman" puolen ylläpitämiä. Kaksi maailmaa jotka elävät eri todellisuudessa. Niinpä demokraattiset päätöksetkin koskevat vain toista puolta. Jos ette usko, niin kysykää vihreitä.

    VastaaPoista
  6. "se demokratian variantti ja se länsimainen kulttuuri, joka juuri nyt tai, sanokaamme, vasta eilen, kaksikymmentä vuotta sitten tuntui kaikista niin onnistuneelta, ei enää olekaan sitä."

    Tämä on se hyvä kysymys: miksi demokratia, jota Puolan ja Unkari neuvostoaikeen alla kaipasivat, ei enää kelpaakaan; vai oliko niin, että se demokratia, jota kaivattiin, olikin jotain muuta kuin läntistä. Vai olisiko peräti niin, että demokratia lännessä onkin jotenkin muuttunut.

    VastaaPoista
  7. "tiedonvälitykseen ja siihen nihilismiin, joka näyttää kuuluvan ihmissielujen insinöörien rekvisiittaan kaikkialla, Puolasta ja Unkarista Englantiin, Espanjaan ja Amerikkaan. Totuudelle ei enää anneta arvoa, informaation sisällön määrää sen välinearvo ja valehteleminen on yhtä härskiä kuin kyynistä."

    Olisiko tuo se perimmäinen syy näissä blogeissa peräänkuulutettuun barbarian paluuseen: kun yhteiset ns suuret kertomukset ovat kadonneet, ei enää ole yhteistä arvonmittaa (kauneus, totuus, hyve) eikä mitään yhteistä päämäärää eikä suuntaa, vaan läntinen meno on päämäärätöntä, hedonista harhailua kulloisenkin muodinoikun ja -ismin perässä.

    VastaaPoista
  8. Tuohan on mukavasti sanottu, että Trump "ei oikeastaan kykene pettämään amerikkalaisia arvoja, sillä hän ei edes tiedä, mitä ne ovat".

    Ihan vastaavalla tavalla voisi sanoa klerkeistäkin. Niin moni yhteiskunnallinen keskustelija on itse aikalailla sitä tietämättään naulannut mielensä peräseinälle joukon jonkin poliittisen ideologian opillisia avainkäsitteitä, ja "ajattelu" jää sitten siihen, että tällaisten käsitteiden määritelmiä täsmennetään siiten tilanteen vaatimalla tavalla.

    Olen tuntenut monia aktiivipoliitikkoja, joitakuita läheisestikin, mutta en muista elämäni varrelta sellaista poliitikkoa joka olisi koskaan onnistunut syventämään ja muuttamaan siten ajatteluaan. Liian tyhmiä tietääkseen mitä arvoja edustavat.

    Itse uskon siihen, että ihminen on "kehittyvä" olento, ja yksilön on mahdollista ymmärtää tätä kehittymistä siinä vaiheessa jolloin hänen yksilöllisessä kokemuksessaan on kylliksi sellaisia kehityskerroksia joista hän on onnistunut kasvamaan iri. Se kyllä edellyttää kykyä sietää suurta sielullista epävarmuutta (Wittgenstein).

    Jostain syystä me tarvitsemme noita "varmuutta" tarjoavia kirjoittajia -- intellektuelleja jotka tekevät omaa hengentyötään pätevöittääkeen jonkin varman vision jostakin. Kaipaisin kirjoja, jotka toimisivat toiseen suuntaan -- jättäisivät lukijan täydellisen epävarmuuden tilaan sen jälkeen kun ovat läpikäyneet kaikki varmuuden vaihtoehdot.

    Älymystön itsepetos on juuri sitä muotoa, että niin omassa mielessä kuin kannattajakunnan piirissä juurrutetaan opillisian käsitteistöjä jotka ovat tiedollisessa mielessä niin falskeja että mahdollisimman moni kokee niiden kautta "ymmärtävänsä" ja "olevansa samaa mieltä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kaipaisin kirjoja, jotka toimisivat toiseen suuntaan -- jättäisivät lukijan täydellisen epävarmuuden tilaan sen jälkeen kun ovat läpikäyneet kaikki varmuuden vaihtoehdot."
      Ehkä Erich Auerbachin tuotanto kävisi tähän?

      Poista
    2. Olisiko viimeisen kappaleen syynä kupliutuminen: ennen vanhaan älymystöön, ainakin akateemiseen, kuului väittely toisin ajattelevien kanssa, mikä parhaimillaan johti oman näkemyksen syventymiseen ja monivivahteistumiseen sekä joskus jopa uusiin ajattelutapoihin. Nyt kaikki mölisevät omissa kuplissaan ja opiskelijanuoriso vetää myssyn silmilleen. Ilmiötä korostaa Suomen pienuus, tänne sopii vain yksi totuus kerrallaan eikä ole kilpailevia ajattelun keskuksia.

      Poista
  9. "Trump on esimerkki uudenlaisesta poliitikosta. Hän ei oikeastaan kykene pettämään amerikkalaisia arvoja, sillä hän ei edes tiedä, mitä ne ovat."
    Suomessa taas on niin, että johtavat poliitikot eivät petä suomalaisia arvoja, mutta ongelmana on se, että kansa ei kykene ymmärtämään poliitikkojen suomalaisia arvoja.

    "...takametsien typerät punaniskat jäävät ennen muuta statistin osaan."
    Suomessakin eräs afrikkalaistaustainen poliitikko toi esiin takametsien ongelmia. https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/ihmiset-kulttuuri/artikkeli-1.212126

    Taivaan kiitos professori kirjoittaa näitä kirja-analyysejä meille punaniskoille luettavaksi. Tämänkin kertaisen kirjan olisi voinut hankkia ja lukea, ja mikä pahinta myös uskoa sen sanoman. (ei sisällä sarkasmia)

    Kiitokset sivistävistä, ajoittain jopa mustan huumorin maustamista kirjoituksista. Ja ennen kaikkea: Hyvää Uutta Vuotta!

    VastaaPoista
  10. Aina ajankohtaista luettavaa kaiken kokoisissa kulttuureissa joissa kirkkoherra ajattelee muiden puolesta pitäen asemaansa itsestään selvyytenä puhuen spontaanisti muiden puolesta.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.