Suomi ja sen kuningas

 

Saunarauha ja Suomen maa

 

Matti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset. SKS 1975, 270 s.

 

Krtistoffer Baijerilaisen (1416-1448) maanlaki ja kaupuginlaki olivat ajanmukaistettuja ja täydennettyjä versioita Maunu Eerikinpojan (1316-1374) maanlaista ja molemmat siis aidosti keskiaikaisia synnyltään.

Hieman yllättävästi ne painettiin Ruotsissa vasta 1600-luvun alussa, jolloin ne oli vat jo selvästi vanhentuneita määrätessään esimerkiksi Ruotsiin vaalikuninkuuden. Myöhemmin 1600-luvulla asia tunnustettiinkin ja alettiin sen sijaan soveltaa raamatusta luettavaa hurjaa Mooseksen lakia, kunnes vuoden 1734 yleinen laki sen korvasi.

Tuo laki oli muuten voimassa vielä autonomian aikana ja aiheutti paljon päänsärkyä etenkin venäläisille juristeille. Kumoamatta se on vieläkin, eikä ole kovin kauan siitä, kun vielä saatettiin vedota sen pykälään, joka määräsi joka talossa pidettäväksi humalasalkoja riittävän oluen määrän turvaamiseksi valtakunnassa ja etenkin sen armeijassa.

Tuosta Kristoffer-kuninkaan laista olen ennenkin blogannut (ks. Vihavainen: Haun ljungo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sivumennen sanoen, teksti löytyy Agricola-verkosta halullisten luettavaksi.

Ljungo Tuomaanpojan 1600-luvun alussa tehtyjä suomennoksia ei koskaan painettu. Hengeltään keskiaikaisina dokumentteina ne joka tapauksessa ovat lukijale kiinnostvia sekä edustamiensa periaatteiden että vanhan suomen kielenstä takia.

Kun vuonna 1965 menin opiskelemaan oli ensimmäisiä lukemiani kirjoja Pentti Renvalllin Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskäsitystensä valossa. Nuo käsitykset Renvall päätteli tuomiokirjojen sakkoluetteloista. Laki on niin kuin se luetaan ja vasta käytäntö kertoo, miten sitä luettiin.

Renvallin johtopäätös oli, että tuon ajan ihmisillä ei abstrakti ajattelu ollut vielä kehittynyt ja käytettiin esimerkiksi alituisesti puhdistusvalaa prosessin keskeisenä aineksena. Jos joukko hyvämaineisia miehiä, joiden lukumäärä vaihteli asian tärkeyden mukaan aina kahteentoista saakka, valallaan vahvisti, että syytetty oli kunnian mies, hän vapautui syytteestä tai ainakin sai lievemmän tuomion, kuin laki ankarimillaan määräsi.

Venäläisen sanaparren mukaan maan ankaria lakeja lieventää se, ettei niitä panna täytäntöön. Itse asiassa samaa voitiin sanoa myös Ruotsin laista. Olisi väärin kuvtella, että käräjät olisivat ehtimiseen langettaneet erilaisia kuoleman- ja silpomistuomioita. Tolkkua pyrittiin silloinnkin noudattamaan.

Mutta lakipykälistä ja niiden tulkinnoista riittäisi juttua loputtomasti tai ainakin monen blogin verran. Mainittakoon sivumennen, että Venäjän lakikokoelma Sobornoje uloženije vuodelta 1649 on yllättävän humaani ja antaa myös perheen äidille runsaasti valtaa perheessä.

 Myös Ruotsin laissa naisen asema oli varsin hyvin suojeltu ja avioliitossa vahva. Hän muun muassa sai hallita kaikkia talon avaimia ja luukkuja (arkkuja) ja peri kolmanneksen siitä, mitä mies.

Miten lakia käytetiin on nsitten asia erikseen, mutta kannattaa olla lankeamatta kovin streeotyyppisiin kuvbitelmiin itäisestä julmuudesta. Ajanukaisesti tarvitsee varmaankin huomauttaa, että tuoitsen jyrkästi Putinin hyökkäyssodan. nin että se siitä.

Otan tässä esille vain Suomen ja suomalaisuuden  tässä lakikokoelmassa. Tunnetustihan Suomesta oli vuodsta 1362 lähtien oltava mukana edustaja kuninkaanvaalissa  Moran kivillä ja tässäkin kokoelmasa puhutaan nimenomaan Suomesta eikä esimerkiksi Itämaasta. Suomi ei myöskään tarkoita pelkkää Varsnais-Suomea vaan koko Pohjanlahden itäpuolista kokonaisuutta.

Kirja on käännetty Kaarle IX:n Swren, kårkian, ylistettäuän nimen Cuulusaxi Cunniaxi, ynnä Suomalasien cansan tarpeheksi. Kunigashan oli Ruodzin, Göthen, Wendein, Suomalaisten, Carialaisten, lappalisten phian maalla, Eistein Wiron maalla, ia Cainulaisten Kuningas.

Kuninkuus oli tuohon aikaa n iktse asiassa jo perinnöllistä vastoin lain selvää määräystä. Mitä tarkoittivat kuninkaan titulatuurissa vendit, (latinaksi vandaalit, rex vandalorum) on kiistanlaista. Suomalaisia he imeisesti eivät voineet olla.

Joka tapauksesas siis oli olemassa Suomi, joka käsitti oman hiippakunnan ja kaksi laamannikuntaa (tekstissä kihlakuntaa), pohian Suomi ia Etelä-Suomi. Myös sumalaisille piti kuninkaan mennä vannomaan oma valansa ja ottamaan heiltä vataan uskollisuudenvala.

Laissa määrttiin kuitenkin erikseen, että ellei kuningas itse voinut Suomeen mennä, sinne saattoi hänen sijataan mennä esimerkiksi valtakunnan drotsi, joka yhdessä Turun piispan kanssa otti vastaan uskollisuuden valan.

Kiinnostavaa on, miten kuninkaan oikeutta tulkittiin U(ks. Vihavainen: Haun ljungo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kuninkaan tuli toimia tiukasti valtuuksiensa rjajoissa ja elää Uppsalan omuudellaan (Uppsala öde) eikä kerätä veroja ilman suotumusta.

Ennen muuta hän oli tuomari, joka päätti tärkeistä asioista lakia tulkiten. Rikoksia kuningasta vastaan oli monia ja sellaisista sai kuningas aina kolmanneksen määrätyistä sakkorahoista.

Kuuluisat rauhanlait esitetään maan- ja kaupunginlaissa hieman eri tavoin. Maanlain ukaan kuninkaan valtaan kuului, että pidettiin kunniasa Kyrkon rauha, käräiä rauha, waimoin rauha ia Coto rauha.

Kaupunginlaissa sen sijaan maintaan Cotho rauha, kyrkon rauha, cansan huonehen rauha ja Sauna rauha.

Tässä sauna ehkä voisi tarkoittaa varsinaista taloa vähäisempää tölliä, kuten viron saun. Ehkä se kuitenkin viittaa siihen pyhyyteen, jota kylpypaikka nauttijoilleen edustaa ja nauttii siksi kuninkaan erityistä suojelusta ja sen rikkominen kuuluu siksi hänen kostettaviinsa rikoksiin?

Kukapa tietää? Joka tapauksessa nämä vanhat lakitekstit tarjoavat mahdollisuuden ekskursioon siihen vieraaseen maahan, joka menneisyys on ja jonka asioita ja elämänmenoa me ymmärrämme vain puoliksi, jos sitäkään.

Pieneen tilaan mahtuu nöissä laeissa valtava määrä kiinnostavia asioita, joihin suosittelen tutustumaan, mikäli henki siihen kehottaa.

 

Mikä oli kuningas?

Mikä mies oli kuningas

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, par excellence.

Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään. Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.

Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.

Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.

Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.

Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Pettilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.

Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.

Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.

Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.

Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.

Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin  maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.

(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).

Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.

Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.

Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.

Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.

Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.

Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.

Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.

Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.

Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.

Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.

Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.

Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.

Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus Herran voidellun paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.

Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.

Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.

Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.

Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.

Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.

Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.

Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.

Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.

Alamaisten ja Jumalan välissä

 

Ei mikään styränki, vaan yksi kuningas

 

Jostakin syystä naisväellä kaikissa maissa näyttää tänäkin päivänä riittävän loputonta kiinnostusta siihen, mitä kuningas ja hänen lähipiirinsä tekevät. Ellei omassa maassa ole kuningasta, niin fanitetaan sitten niiden maiden hallitsijoita ja kuningashuoneita, joissa moinen ihme on.

Monarkki ja siis normaalitapauksessa miespuolinen oli Euroopassakin sääntönä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, vaikka politiikan megatrendi jo oli johtamassa kohti tasavaltalaista valtiomuotoa, olipa se käytännössä kansanvaltainen tai ei.

Niinpä oikeinajattelevat kansalaisemme kauhistelevat yhä kovin ylenpalttisesti sitä, että meidänkin maahamme vuonna 1918 valittiin kuningas. Asia oli jo tulossa kovin epämuodikkaaksi, mutta eihän se sellaisenaan merkinnyt itsenäisyyden menettämistä, kuten alkaa jo olla tapana olettaa. Ei Englantikaan koskaan ollut Saksan alusmaa, vaikka siellä hallitsi saksalainen ruhtinassuku.

Oikea kuningas oli kansan tuki ja turva pöyhkeitä herroja ja heidän pyyteitään vastaan. Kansa oli lähes aina kuningasmielistä, kun taas aateli ja etenkin ylhäisaateli suhtautui instituution nuivasti ja aina joskus kapinoikin. Meillähän niin tapahtui vielä vuonna 1788.

Tätä kuninkaan ja kansan suhdetta kuvaa Topelius ”Välskärin kertomuksissaan” tarinassaan Aaron Perttilästä, Bertelskiöldin aatelissuvun kantaisästä.

Kuningas oli myös Suomessa hyvin suosittu, minkä saivat kokea sekä Kustaa III että Kustaa IV Adolf Suoneen tekemänsä Eriksgatan aikana. Molemmat puhuivat vähän suomeakin. Heidän edeltäjänsähän olivat yleensä tämän matkan meren taa laiminlyöneet, mihin laki antoikin mahdollisuuden.

Kun majesteetit sitten tulivat kyläilemään, merkitsi se valtavaa tapahtumaa ja satojen hevosten kulkue vaelsi ympäri maan kuin heinäsirkkaparvi (ks, Vihavainen: Haun majesteetit tulokset). Silti kansa oli riemuissaan. He saivat omakohtaisen kosketuksen johonkin olentoon, joka ei enää olut tavallinen kuolevainen, vaan lähellä Jumalaa ja hänestä seuraava.

Oikean kuninkaan vastakohta oli tyranni eli väärä valtias, joka ei pelkästään ollut huono hallitsija, vaan suoraan isästä perkeleestä käyttäessään Jumalalta saatua valtaansa ei Jumalan kunniaksi ja oikeuden ja totuuden hyväksi, vaan muiden päämäärien saavuttamiseksi.

Luen parhaillaan Samuel Pepysin päiväkirjaa, joka sijoittuu ns. restauraation aikaan 1600-luvun puolivälissä Englannissa. Siitäkin näkyy, miten valistunut, korkea amiraliteetin virkamies uskoo, kuten muutkin, että kunigas pystyy kosketuksellaan parantamaan risatautia. Uteliaana Pepys meni tuota katsomaankin.

Toisaalta Pepys kirjoittaa pettyneenä ja kenties ironisesti, että hänen kunnioituksensa kuningasta kohtaan kärsi, kun hän huomasi tämän purjehtivan muiden kuolevaisten tapaan tapaan sateisella Thamesilla, sen sijaan että olisi kyennyt sadetta estämään tai edes hillitsemään.

Kun kuninkaan koira tekee tarpeensa Pepysin veneeseen, oli kaikilla tavattoman hauskaa, kun he saivat kokea, että kuningas ja se, mitä hänelle kuuluu, eivät olekaan muita kuolevaisia kummempia.

Paitsi, että kuninkaalla oli myös niin sanottu” body politic” (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset), joka oli muuta kuin hänen kuolevainen ruumiinsa.

Tämä tapahtui 1600-luvun puolivälissä, mutta keskiajalla kuninkaan merkitys oli ehkä suurempikin, vaikka hän ei olutkaan vielä itsevaltias Jumalan armosta.

 

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä oli kuningas?

Mikä mies oli kuningas

 

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, nisäkkäitä par excellence.

Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään.

 Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.

Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.

Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.

Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.

Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Perttilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.

Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.

Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.

Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.

Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.

Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.

(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).

Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.

Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.

Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.

Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.

Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.

Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.

Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.

Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.

Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.

Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.

Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.

Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.

Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus oikean monarkin paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.

Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.

Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.

Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.

Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.

Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.

Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.

Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.

Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.

 

Papiston piiristä

 

Pappilan poikia

 

Paavo Castrén, Pappilan poika. Mitä se on ollut. Otava 2019, 399 s.

Aimo Halila, Opin teillä oppineita. WSOY 1980, 193 s.

 

Pappilat ovat Suomessa olleet aivan tavattoman keskeinen kulttuuri-instituutio. Suomen luterilaisella papistolla -jota muuan venäläinen 1800-luvun matkailija kutsui Euroopan sivistyneimmäksi- oli yleensä kutsumuksenaan kansan valistaminen niin, että se omakohtaisesti kykenisi perehtymään Herran pyhään sanaan.

Kuten tunnettua, monet valistuspapit vievät ajatuksen sivistystehtävästään pidemmällekin ja pyrkivät edistämään myös seurakuntalaistensa ymmärrystä talouden ja viljelyn parantamisesta. Tuloksiakin tuli.

Sitä paitsi pappila oli jokaisessa seurakunnassa kulttuurikeskus, joka oli aina valmis ottamaan sivistyneitä matkustavaisia ja muitakin vieraita vastaan ja jossa aatteet ja uutiset levisivät totin ja viinilasillisen äärellä -kunnes tämäkin instituutio rappeutui, menettäen aluksi kulttuurikeskuksen aseman ja sittemmin häviten kokonaan, kun papisto raitistui, naisistui ja marginalisoitui kulttuurin suuressa muutoksessa.

Paikallisina, Suomen yliopiston läpäisseinä vaikuttajina papit olivat myös kansallisesti eli suomalaisuuden kannalta tärkeä sosiaalinen ryhmä, joka aina osasi suomea ja oli normaalisti myös lähtöisin suomenkielisistä piireistä, talonpoikaistosta.

Myös Venäjällä papinpojat (popovtšy) olivat oma erityinen ryhmänsä aateliston ja talonpoikien välissä. Virossakin papit olivat lähempänä kansaa kuin aatelisto, mutta sen maan historiasta taitaa puuttua nimenomaan tämä Suomelle ominainen kansallinen papiston ryhmä, niin luterilaisia kuin siellä oltiinkin.

Paavo Castrén kertoo, että pelkästään yhdestä kylästä ja sen yhden rusthollin piiristä lähti 1600-luvun lopulla lähes samanaikaisesti monta nuorukaista opintielle. Heistä sai alkunsa neljä sukua: Ithalinit, Castrénit, Appelgrenit ja Costianderit. Suomalaiset nimet tietenkin vaihdettiin aina opintielle lähdettyä vieraskielisiin tai sellaista muistuttamaan väännettyihin. Silti side suomalaisuuteen säilyi.

Satojen vuosien perinteet, sukulaissuhteet ja verkostot ovat tärkeä tekijä, jonka merkitys ei ole tänäkään päivänä hävinnyt. Vaikka meillä vanhassa Ruotsin valtakunnassa myös talonpoikaisto tunnustettiin omaksi säädykseen, jolla oli velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia, oli papisto sivistyneenä ja vaikutusvaltaisena säätynä paljon kokoaan suurempi. Sillä oli sekä henkistä valtaa että jopa aineellistakin.

Muistelmissaan Paavo Castrén huomioi pappiloiden ja papiston suuren merkityksen, jonka toki jo Gunnar Suolahti toi aikoinaan tutkimuksissaan esille. Pappiloita ei enää ole, ainakaan sanan vanhassa merkityksessä, mutta pappiloiden pojat ja tytöt ovat yhä keskuudessamme. Castrénejakin löytyy erittäin paljon oppineiston ja hallinnon piiristä. Tässähän voi halutessaan haistaa myös jonkinlaista elitismiä ja vihjailla vaikkapa nepotismiin. Tällaista on saanut nähdä politiikan piirissä myös aivan viime aikoina.

Castrénin muistelmat ovat kiintoisa kertomus, joka alkaa lapsuudesta sota-ajan Savossa ja jatkuu sitten tutkijanuralla Italiassa ja Kreikassa ja hieman vielä Suomessakin.

Kreikassa ja etenkin Italiassa nuoren filologin vei mukaansa tutkimus, joka painottui historiaan. Alallahan oli Suomessa jo vanhoja perinteitä ja luulen, että suomalainen klassisimin harrastus onkin maailmassa aivan poikkeuksellista. Asia on sitäkin enemmän merkille pantava, kun ottaa huomioon, ettei kielemme ole edes indoeurooppalainen eikä meillä ole sen vuoksi tarvetta kaivautua klassisten kielten maailmaan.

Ehkäpä kyseessä onkin kompensaatio: voidaksemme tuntea itsemme todella eurooppalaisiksi, meidän on hallittava eurooppalaisuuden perusteet ja mieluummin jopa paremmin kuin nuo kansat itse. Usein se ei kovin vaikeaa taida ollakaan.

Filologina muistelija joutui valkoisen variksen rooliin yrittäessään tunkeutua historioitsijoiden reviirille, vaikka saikin pätevyytensä myös sillä alalla tunnustetuksi.

Tutkimus, myös historiallinen, kuului joka tapauksessa koko ajan hänen työkenttäänsä, vaikka instituutin johtajalla riittää kyllä muutakin tekemistä, kuten itsekin voin todistaa.

Tarinat viranhauista ja instituuttien (Rooman- ja Ateenan-) hallinnon vaatimista operaatioista paikallisen byrokratian rattaissa saattavat monenkin mielestä olla vähemmän kiinnostavia, mutta itse asiassa ne ovat monessa suhteessa valaisevia ja saattavat hyödyttää niitäkin, joiden kokemusmaailmaan sellaiset asiat eivät kuulu. Joskus asiat näyttävät menevän absurdin puolelle.

Antoisimpia ovat kuitenkin ehkä kuvaukset niistä usein herkullisista tapahtumista, joita sattui sekä instituutin vieraille että omalle väelle, sekä arkipäivän kosketuksista kollegoihin ja paikalliseen väestöön. Henkilökohtainen elämä vaatii tietenkin myös osansa. Ensi kertaa kohtaan ruotsinkielisen termin särbo, joka näyttää olevan sambon kehittyneempi variantti.

Varsin mainioita ovat myös tarinat pikku piireistä, joissa viljeltiin huumoria ja ystävyyttä kulttuurin kera. Joskus saatettiin, vanhan pappilatradition mukaisesti, kutsua paikalle suurempiakin kokouksia kesän, kulttuurin ja kulinarismin merkeissä.  Panen myönteisesti merkille muikkujen aseman näissä yhteyksissä.

Castrén on kunnostautunut etenkin Rooman ja Pompeijin tutkijana, mutta myös suurena popularisoijana. Antiikin tutkimus on maassamme yhä voimissaan ja pitäisin sitä jopa yhtenä maamme kansainvälisistä valteista, jota kannattaa hyödyntää. Muuten, myös antiikkia käsittelevien yleisöluentojen suosio on ollut ja on meillä niin suuri, etteivät ulkomaiset kollegat oikein tahtoneet asiaa uskoa, kun Castrén siitä heille kertoi.

Totean Castrénin kirjan antaneen kiinnostavaa tietoa alasta, jota tunnen aika pintapuolisesti.

Aimo Halilan aivan toisentyyppisen kirjan satuin myös äskettäin lukemaan ja ehkä siihen kannattaa viitata tässä samassa yhteydessä.

Halilan kirja koostuu lyhyistä pätkistä, jotka paljastavat välähdyksiä 1600- ja 1700-luvun suomalaisten elämästä. Kyseessä ovat usein henkilöt, joista ei usein muuten tiedetä oikeastaan mitään, ainakaan suuren yleisön piirissä.

Kirjan sankarit olivat kaikki Turun Akatemian (ei siis Åbo Akademin…)opiskelijoita, joista yleensä tuli pappeja, kun he valmistuivat. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että muita virkoja oli vähän ja ne miehitettiin yleensä aatelisilla.

Kyllä aatelisiakin oli opiskelijoissa, mutta he harvoin suorittivat loppututkintoa ja siirtyivät sen sijaan yleensä jo ennen sitä upseerin- tai muuhun virkaan.

Mukana oli kyllä myös varsinaisia oppineita, jotka olivat jääneet tälle uralle. Filologia ja nimenomaan vanhat kielet olivat jokaiselle akateemiselle opiskelijalle tuohon aikaan keskeisiä, latinahan oli yleensä myös opetuksen kieli.

Harvinaisempiakin kieliä harrastettiin ja yliopistossamme oli myös jo 1600-luvun lopulla italian kielen opettaja. Hieman yllättävästi hänelle ei kuitenkaan riittänyt juuri lainkaan oppilaita. Italian kieli kuului kyllä ylempien seurapiirien vaatimuksiin, mutta sellaisiahan ei meillä ollut tai jos oli, ei niillä ollut juuri liittymäkohtia akateemiseen opiskeluun. Sitä paitsi Italia oli paavin ja jesuiittojen aluetta.

Kirjan sankareiden elämänkaari näyttää usein olleen hyvinkin kirjava. Opiskelija saattoi kiertää Pariisissa ja Oxfordissa tullakseen 1600-öuvun lopulla Narvan piispaksi. Joku taas matkusti maitse itämaille, Persiaan, tutkimaan eksoottisten kansojen kieltä ja kulttuuria.

Papisto kuitenkin vaikutti vahvasti nimenomaan maaseudulla ja sillä oli myös siellä juurensa. Myös H.G. Porthan oli talonpoikaista sukua, alun perin Purtaisia Viipurista.

Säädyllistä elämää viettävistä ihmisistä jäi harvoin mitään mielenkiintoisia tietoja jälkipolville. Sen sijaan tappelijoista ja juopoista kyllä. Sama pitää paikkansa myös eräästä patologisesta kitupiikistä, joka haali itselleen omaisuutta aivan tunnottomasti, täysin modernissa hengessä ja sai kunnian päästä myös tämän kirjan henkilögalleriaan. Suomalainen Schylock vai Harpagon? kysyy kirjoittaja.

Muuan kiintoisa seikka liittyy vanhojen Ruotsin lakien suomennoksiin. Niitähän tunnetusti tehtiin jo 1550-luvulta lähtien. Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen, herra Martin lainsuomennos painettiin kuitenkin vasta vuonna 1905. Käsikirjoituksina se oli kuitenkin levinnyt laajalti ja niitä on säilynytkin kuusi kappaletta.

Ljungo Tuomaanpojan tunnettu suomennos pääsi jo kirjapainoon saakka kuninkaallisen vahvistuskirjeen kera. Siitä painettiin 1600-luvulla kuitenkin vain kaksi koearkkia ja käsikirjoitus jäi sitten arkistojen kätköihin…

Turun hovioikeuden presidentti Jöns Kurki yritti sen jälkeen edistää seuraavaa käännöstä, jonka kohtaloksi ei myöskään tullut päästä painettuna lakimiesten, siinä luvussa myös talonpoikaisten lautamiesten käsiin. Kurki kuoli, ennen kuin tämä suo suli.

Vuoden 1734 laki on osittain yhä voimassa sekä Ruotsissa että Suomessa ja sen suomennos saatiin sentään painatettua vuonna 1759. Olihan tuo jo aikakin.

Papisto osoitti harrastustaan kansaa kohtaan myös tällä alalla. Vahvasti näyttää kyllä siltä, että myös meillä se kohtasi vastustusta. Näinhän asia oli Virossakin, jossa jopa kirkkoherra Masingin laatiman suuren viron kielen sanakirjan aineisto selittämättömästi 1800-luvun alussa hävisi. Myös hänen vironkielinen  lehtiharrastuksensakin sai vainoa osakseen.

Meillä asiat olivat tuossa vaiheessa jo paremmin, mutta sivistymättömän rahvaan nostaminen alennustilastaan oli täälläkin asia, joka monen mielestä oli sekä tarpeeton että sopimaton. Pappien niskoillahan se aluksi oli, siihen saakka kun maallinen kansakoululaitos saatiin perustettua.

 

 

What do you want to do ?

New mail