Papiston piiristä

 

Pappilan poikia

 

Paavo Castrén, Pappilan poika. Mitä se on ollut. Otava 2019, 399 s.

Aimo Halila, Opin teillä oppineita. WSOY 1980, 193 s.

 

Pappilat ovat Suomessa olleet aivan tavattoman keskeinen kulttuuri-instituutio. Suomen luterilaisella papistolla -jota muuan venäläinen 1800-luvun matkailija kutsui Euroopan sivistyneimmäksi- oli yleensä kutsumuksenaan kansan valistaminen niin, että se omakohtaisesti kykenisi perehtymään Herran pyhään sanaan.

Kuten tunnettua, monet valistuspapit vievät ajatuksen sivistystehtävästään pidemmällekin ja pyrkivät edistämään myös seurakuntalaistensa ymmärrystä talouden ja viljelyn parantamisesta. Tuloksiakin tuli.

Sitä paitsi pappila oli jokaisessa seurakunnassa kulttuurikeskus, joka oli aina valmis ottamaan sivistyneitä matkustavaisia ja muitakin vieraita vastaan ja jossa aatteet ja uutiset levisivät totin ja viinilasillisen äärellä -kunnes tämäkin instituutio rappeutui, menettäen aluksi kulttuurikeskuksen aseman ja sittemmin häviten kokonaan, kun papisto raitistui, naisistui ja marginalisoitui kulttuurin suuressa muutoksessa.

Paikallisina, Suomen yliopiston läpäisseinä vaikuttajina papit olivat myös kansallisesti eli suomalaisuuden kannalta tärkeä sosiaalinen ryhmä, joka aina osasi suomea ja oli normaalisti myös lähtöisin suomenkielisistä piireistä, talonpoikaistosta.

Myös Venäjällä papinpojat (popovtšy) olivat oma erityinen ryhmänsä aateliston ja talonpoikien välissä. Virossakin papit olivat lähempänä kansaa kuin aatelisto, mutta sen maan historiasta taitaa puuttua nimenomaan tämä Suomelle ominainen kansallinen papiston ryhmä, niin luterilaisia kuin siellä oltiinkin.

Paavo Castrén kertoo, että pelkästään yhdestä kylästä ja sen yhden rusthollin piiristä lähti 1600-luvun lopulla lähes samanaikaisesti monta nuorukaista opintielle. Heistä sai alkunsa neljä sukua: Ithalinit, Castrénit, Appelgrenit ja Costianderit. Suomalaiset nimet tietenkin vaihdettiin aina opintielle lähdettyä vieraskielisiin tai sellaista muistuttamaan väännettyihin. Silti side suomalaisuuteen säilyi.

Satojen vuosien perinteet, sukulaissuhteet ja verkostot ovat tärkeä tekijä, jonka merkitys ei ole tänäkään päivänä hävinnyt. Vaikka meillä vanhassa Ruotsin valtakunnassa myös talonpoikaisto tunnustettiin omaksi säädykseen, jolla oli velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia, oli papisto sivistyneenä ja vaikutusvaltaisena säätynä paljon kokoaan suurempi. Sillä oli sekä henkistä valtaa että jopa aineellistakin.

Muistelmissaan Paavo Castrén huomioi pappiloiden ja papiston suuren merkityksen, jonka toki jo Gunnar Suolahti toi aikoinaan tutkimuksissaan esille. Pappiloita ei enää ole, ainakaan sanan vanhassa merkityksessä, mutta pappiloiden pojat ja tytöt ovat yhä keskuudessamme. Castrénejakin löytyy erittäin paljon oppineiston ja hallinnon piiristä. Tässähän voi halutessaan haistaa myös jonkinlaista elitismiä ja vihjailla vaikkapa nepotismiin. Tällaista on saanut nähdä politiikan piirissä myös aivan viime aikoina.

Castrénin muistelmat ovat kiintoisa kertomus, joka alkaa lapsuudesta sota-ajan Savossa ja jatkuu sitten tutkijanuralla Italiassa ja Kreikassa ja hieman vielä Suomessakin.

Kreikassa ja etenkin Italiassa nuoren filologin vei mukaansa tutkimus, joka painottui historiaan. Alallahan oli Suomessa jo vanhoja perinteitä ja luulen, että suomalainen klassisimin harrastus onkin maailmassa aivan poikkeuksellista. Asia on sitäkin enemmän merkille pantava, kun ottaa huomioon, ettei kielemme ole edes indoeurooppalainen eikä meillä ole sen vuoksi tarvetta kaivautua klassisten kielten maailmaan.

Ehkäpä kyseessä onkin kompensaatio: voidaksemme tuntea itsemme todella eurooppalaisiksi, meidän on hallittava eurooppalaisuuden perusteet ja mieluummin jopa paremmin kuin nuo kansat itse. Usein se ei kovin vaikeaa taida ollakaan.

Filologina muistelija joutui valkoisen variksen rooliin yrittäessään tunkeutua historioitsijoiden reviirille, vaikka saikin pätevyytensä myös sillä alalla tunnustetuksi.

Tutkimus, myös historiallinen, kuului joka tapauksessa koko ajan hänen työkenttäänsä, vaikka instituutin johtajalla riittää kyllä muutakin tekemistä, kuten itsekin voin todistaa.

Tarinat viranhauista ja instituuttien (Rooman- ja Ateenan-) hallinnon vaatimista operaatioista paikallisen byrokratian rattaissa saattavat monenkin mielestä olla vähemmän kiinnostavia, mutta itse asiassa ne ovat monessa suhteessa valaisevia ja saattavat hyödyttää niitäkin, joiden kokemusmaailmaan sellaiset asiat eivät kuulu. Joskus asiat näyttävät menevän absurdin puolelle.

Antoisimpia ovat kuitenkin ehkä kuvaukset niistä usein herkullisista tapahtumista, joita sattui sekä instituutin vieraille että omalle väelle, sekä arkipäivän kosketuksista kollegoihin ja paikalliseen väestöön. Henkilökohtainen elämä vaatii tietenkin myös osansa. Ensi kertaa kohtaan ruotsinkielisen termin särbo, joka näyttää olevan sambon kehittyneempi variantti.

Varsin mainioita ovat myös tarinat pikku piireistä, joissa viljeltiin huumoria ja ystävyyttä kulttuurin kera. Joskus saatettiin, vanhan pappilatradition mukaisesti, kutsua paikalle suurempiakin kokouksia kesän, kulttuurin ja kulinarismin merkeissä.  Panen myönteisesti merkille muikkujen aseman näissä yhteyksissä.

Castrén on kunnostautunut etenkin Rooman ja Pompeijin tutkijana, mutta myös suurena popularisoijana. Antiikin tutkimus on maassamme yhä voimissaan ja pitäisin sitä jopa yhtenä maamme kansainvälisistä valteista, jota kannattaa hyödyntää. Muuten, myös antiikkia käsittelevien yleisöluentojen suosio on ollut ja on meillä niin suuri, etteivät ulkomaiset kollegat oikein tahtoneet asiaa uskoa, kun Castrén siitä heille kertoi.

Totean Castrénin kirjan antaneen kiinnostavaa tietoa alasta, jota tunnen aika pintapuolisesti.

Aimo Halilan aivan toisentyyppisen kirjan satuin myös äskettäin lukemaan ja ehkä siihen kannattaa viitata tässä samassa yhteydessä.

Halilan kirja koostuu lyhyistä pätkistä, jotka paljastavat välähdyksiä 1600- ja 1700-luvun suomalaisten elämästä. Kyseessä ovat usein henkilöt, joista ei usein muuten tiedetä oikeastaan mitään, ainakaan suuren yleisön piirissä.

Kirjan sankarit olivat kaikki Turun Akatemian (ei siis Åbo Akademin…)opiskelijoita, joista yleensä tuli pappeja, kun he valmistuivat. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että muita virkoja oli vähän ja ne miehitettiin yleensä aatelisilla.

Kyllä aatelisiakin oli opiskelijoissa, mutta he harvoin suorittivat loppututkintoa ja siirtyivät sen sijaan yleensä jo ennen sitä upseerin- tai muuhun virkaan.

Mukana oli kyllä myös varsinaisia oppineita, jotka olivat jääneet tälle uralle. Filologia ja nimenomaan vanhat kielet olivat jokaiselle akateemiselle opiskelijalle tuohon aikaan keskeisiä, latinahan oli yleensä myös opetuksen kieli.

Harvinaisempiakin kieliä harrastettiin ja yliopistossamme oli myös jo 1600-luvun lopulla italian kielen opettaja. Hieman yllättävästi hänelle ei kuitenkaan riittänyt juuri lainkaan oppilaita. Italian kieli kuului kyllä ylempien seurapiirien vaatimuksiin, mutta sellaisiahan ei meillä ollut tai jos oli, ei niillä ollut juuri liittymäkohtia akateemiseen opiskeluun. Sitä paitsi Italia oli paavin ja jesuiittojen aluetta.

Kirjan sankareiden elämänkaari näyttää usein olleen hyvinkin kirjava. Opiskelija saattoi kiertää Pariisissa ja Oxfordissa tullakseen 1600-öuvun lopulla Narvan piispaksi. Joku taas matkusti maitse itämaille, Persiaan, tutkimaan eksoottisten kansojen kieltä ja kulttuuria.

Papisto kuitenkin vaikutti vahvasti nimenomaan maaseudulla ja sillä oli myös siellä juurensa. Myös H.G. Porthan oli talonpoikaista sukua, alun perin Purtaisia Viipurista.

Säädyllistä elämää viettävistä ihmisistä jäi harvoin mitään mielenkiintoisia tietoja jälkipolville. Sen sijaan tappelijoista ja juopoista kyllä. Sama pitää paikkansa myös eräästä patologisesta kitupiikistä, joka haali itselleen omaisuutta aivan tunnottomasti, täysin modernissa hengessä ja sai kunnian päästä myös tämän kirjan henkilögalleriaan. Suomalainen Schylock vai Harpagon? kysyy kirjoittaja.

Muuan kiintoisa seikka liittyy vanhojen Ruotsin lakien suomennoksiin. Niitähän tunnetusti tehtiin jo 1550-luvulta lähtien. Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen, herra Martin lainsuomennos painettiin kuitenkin vasta vuonna 1905. Käsikirjoituksina se oli kuitenkin levinnyt laajalti ja niitä on säilynytkin kuusi kappaletta.

Ljungo Tuomaanpojan tunnettu suomennos pääsi jo kirjapainoon saakka kuninkaallisen vahvistuskirjeen kera. Siitä painettiin 1600-luvulla kuitenkin vain kaksi koearkkia ja käsikirjoitus jäi sitten arkistojen kätköihin…

Turun hovioikeuden presidentti Jöns Kurki yritti sen jälkeen edistää seuraavaa käännöstä, jonka kohtaloksi ei myöskään tullut päästä painettuna lakimiesten, siinä luvussa myös talonpoikaisten lautamiesten käsiin. Kurki kuoli, ennen kuin tämä suo suli.

Vuoden 1734 laki on osittain yhä voimassa sekä Ruotsissa että Suomessa ja sen suomennos saatiin sentään painatettua vuonna 1759. Olihan tuo jo aikakin.

Papisto osoitti harrastustaan kansaa kohtaan myös tällä alalla. Vahvasti näyttää kyllä siltä, että myös meillä se kohtasi vastustusta. Näinhän asia oli Virossakin, jossa jopa kirkkoherra Masingin laatiman suuren viron kielen sanakirjan aineisto selittämättömästi 1800-luvun alussa hävisi. Myös hänen vironkielinen  lehtiharrastuksensakin sai vainoa osakseen.

Meillä asiat olivat tuossa vaiheessa jo paremmin, mutta sivistymättömän rahvaan nostaminen alennustilastaan oli täälläkin asia, joka monen mielestä oli sekä tarpeeton että sopimaton. Pappien niskoillahan se aluksi oli, siihen saakka kun maallinen kansakoululaitos saatiin perustettua.

 

 

What do you want to do ?

New mail