Juoppojen aikaa

 

Virolaista neuvostokirjallisuutta

 

Toomas Vint, Pikkukaupungin romaani. Suomentaneet Anja ja Juhani Salokannel. Gummerus 1982, 188 s.

 

     Tämä kirja ilmestyi useiden kustantajien yhteisessä ”Neuvostokirjallisuutta”-sarjassa. Jokainen tarpeeksi vanha muistaa nuo vihreäkantiset kirjat, joiden symbolina oli tyylitelty N-kirjain.

     Nyt olen huomannut koko sarjaa jopa pidettävän lähinnä noloja vitsinä, jossa tarjottiin helppohintaista sosialistista realismia taistolaisten uskovahvistukseksi ja muiden saattamiseksi oikeaan uskoon.

     Tämä on aika köykäinen mielikuva. Kun nyt katson tämän kirjan lopussa olevaa sarjan luetteloa, pistävät silmään heti Fjodor Abramovin kolme kirjaa, jotka itse asiassa olivat neuvostoyhteiskunnan täysin säälimätöntä ruotimista aidon realismin, eikä minkään sosialistisen realismin hengessä.

     Ihmettelin jo silloin, miten niiden julkaiseminen oli ylipäätään mahdollista. Sarjan neljäs osa kai sitten jo ilmestyi sarjan ulkopuolella, ellen väärin muista, mutta tuskin se on tärkeää. Abramov oli tutustunut myös Väinö Linnan teoksiin ja oli niiden suuri ihailija. Pitäisin häntä jonkinlaisena Neuvostoliiton Linnana, jonka merkitys ei vbalitettavasti noussut samalle tasolle.

     Hänen teokseensa perustuvaa näytelmää kyllä esitettiin Leningradin (Pietarin) Malyi dramatitšeski teatterissa, jossa se saavutti kulttimaineen.

    Ja olihan sarjassa monta muutakin hyvää nimeä: Viktor Astafjev, Grigori Baklanov,  Vasili Belov, Valentin Katajev, Konstantin Paustovski, Valentin Rasputin, Vasili Šukšin, Juri Trifonov, Ilja Ehrenburg ja tietenkin lisäksi noita virallisia suuruuksia, Maksim Gorkista Aleksandr Fadejeviin, Konstantin Fediniin, Mihail Šolohoviin, ynnä muihin. Aleksandra Kollontaikin on mukana.

     Kaikki noista eivät ole hengen jättiläisiä, mutta vaihaisin koska tahansa vaikka koko amerikkalaisen kirjallisuuden tämän sarjan kirjoihin.

Leonid Brežneviä, jonka ”Pieni maa” saavutti niin valtavan maineen hänen kotimaassaan ja toi tekijälleen ”Neuvostoliiton sankarin” kultaisen tähden, ei sentään ole juuri tässä sarjassa mukana, mutta oli siellä ainakin yksi hilpeyttä aiheuttava nimi: Juri Piskulov kirjallaan ”Neuvostoliitto ja Pohjola”. Hän oli sentään virkamies ja idänkaupan asioiden hoitaja Talouskomissiossa Neuvostoliiton puolella. Tämä huomattakoon.

     Mutta vielä yksi asia sen lisäksi pistää silmään: virolaisia kirjoja on suhteellisen paljon. Mukana ovat Lilli Promet, Mats Traat kahdella kirjalla, Ülo Tuulik,  Mati Unt, Toomas Vint, Arvo Valton ja Lennart Meri.

      Ehkä siinä ei se kaikkein terävin kärki, en tiedä, mutta tuskin nyt ihan kehnoinkaan porukka. Mats Traatin kirjasta muistan pitäneeni ja Mari Unt uskalsi kirjoittaa todella imponoivasti. Lisäksi joukossa on yksi latvialainen, Albert Bels.

     Tämä sarja ei tietenkään ollut ainoa paikka, jossa neuvostokirjallisuutta, myös virolaista julkaistiin. Itse asiassa sieltä saatiin yllättävänkin terävää aikakauden kuvausta m(ks. esim. Vihavainen: Haun mustamäki tulokset ).

     Neuvostoliittolainen elämänmuoto (Sovetski obraz žizni) oli itse asiassa pyhä, sillä se oli virallisesti julistettu sosialismin rakentamisen uusimman ja korkeimman vaiheen, ”kehittyneen eli kypsän sosialismin” (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset) yhdeksi keskiseksi osaksi.

     Niinpä kirja, jossa se näyttikin olevan yhtä älytöntä juopottelua ja seksin hamuamista, voitiin periaatteessa käsittää neuvostovastaiseksi agitaatioksi. Stalinin aikana niin tehtiin herkästi.

     Nyt kaikki oli monimutkaisempaa. Julkisuuteen saattoi päästä varsin skandaalimaisiakin kirjoja ja toisaalta viattomat saattoivat jäädä vaille imprimaturia. Kaaderit ratkaisivat kaiken, kuten oli opittu sanomaan jo ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

     Tätä taustaa vasten tämä Toomas Vintin kirjakin on kiinnostava. On selvää, ettei mitä tahansa kirjaa annettu julkaista Suomessa, mikäli se neuvostoviranomaisista riippui. Ja taisi se riippua aika paljon.

     Vintin kirja on itse asiassa melko banaali. Siinä muuan ärrävikainen nuori kirjallisuudentutkija lähtee kosimaan ihastustaan, jotta välttyisi jäämästä vanhaksipojaksi, josta kukaan ei tässä elämässä välitä.

     Retki johtaa journalistien seuraan ja tolkuttomaan kännäämiseen, vaikka päähenkilö itse asiassa on raitis  mies. Seuran vuoksi on pakko tehdä kuten muutkin.

     Ihastus on pikkukaupungin kulttuurielämän uusi tähti. Tallinnalaisten silmissä koko kaupunki on varsin naurettava loukko, jonka niin sanottu kulttuurielämä on yhtä tyhjän kanssa. Kaupunki muuten muistuttaa kovasti Rakvereä suurine teurastamoineen ja kylpylöineen.

Päähenkilö ajautuu kommelluksesta toiseen ja uhkaa jo tulla kiinniotetuksi yrityksestä raiskata nainen keskellä katua, mikä ei tienkään olisi koskaan edes käväissyt hänen mielessään. Pahin on viinapiru, joka uhkaa romahduttaa koko projektin, mutta löytyyhän se raittiuskin sentään viimein ja ihastukselle saadaan kukka ojennettua ja kosinta esitettyä.

     Kosinta kuulostaa tytöstä hullunkuriselta, kuten koko mieskin, mutta niin se vain kohtalo johdattaa ihmisiä ja loppujen lopuksi syntyy kuin syntyykin onnellinen avioliitto ja potra poikakin, joka nyt ei taida olla aviomiehen omaa työtä, mutta jossa ei mitään vikaakaan ole.

     Tässä siis onnellinen loppu. Juopot lehtimiehetkin näyttävät jotenkin raitistuvan ja voidaan kai odottaa kehittynyttä eli kypsää sosialismia toteuttavan ja kommunistista yhteiskuntaa rakentavan maan voivan pitää heitä hyödyllisinä kansalaisinaan

    En tiedä, miltä kirja tuntui suomalaisesta lukijasta 1980-luvulla. Ehkä taistolaiset eivät sellaisia lukeneet? En myöskään ole perillä Vintin nykyisestä arvostuksesta. Luulen, että hän on ihan kelpo jäsen siinä kirjallisessa veljeskunnassa, joka on Viron kulttuurin vankka tukipylväs.