Reaalisosialismin saavutuksia

 

Uusi uljas lähiö

 

Mati Unt, Syystanssi. Suomentanut Eeva Lille. Jälkisanat Toivo Kuldsepp. Gummerus 1980, 190 s.

St. Louisin kaupungissa Missourissa räjäytettiin vuonna 1976 loputkin uudesta ja uljaasta Pruitt-Igoen kaupunginosasta, joka oli rakennettu vain kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Alue oli huolellisesti suunniteltu modernistisen doktriinin mukaisesti ja tarkoitettu malliksi muillekin. Koko maailmahan uskoi tuohon aikaan laatikoihin, joiden piti muka olla asumiskoneita ja tarjota ihmisille ihanteellinen ympäristö.

Nikita Hruštšovin kaudella tämä arkkitehtuuri levisi myös Neuvostoliittoon ja koko maa täyttyi toinen toistaan valtavammista laatikoista, joista myös oltiin ylpeitä: nyt oli talopoikakin päässyt nykyajan mukavuuksien äärelle. Kolhoosilaisestakin tuli oikeita työläisiä, jotka asuivat urbaanisti kerrostaloissa, eivätkä omistaneet maataan edes kollektiivisesti.

Tosiasiassa nykyajan mukavuudet olivat 1960-luvulla ja kauan sen jälkeenkin vielä Neuvostoliitossa harvojen herkkua. Siksi myös uusien lähiöiden arvostus oli suurta, nyt ainakin päästiin pois maalaiselämän idiotismista, kuten Marx oli asiaa luonnehtinut.

Mutta eikö tällainen arkkitehtuuri ollut hirvittävän rumaa ja varjostanut apeudellaan koko yhteisöä? Arkkitehtien pyhä veljeskunta oli päättänyt, että asia oli päin vastoin. Kauneus on katsojan silmissä ja uusia sivilisaation saavutuksia on siis pidettävä kauniina. Eikö maalaamaton betonikin ollut kaunista?  Katsokaa nyt tarpeeksi kauan ja tarkkaan!

Mati Untin kirja kertoo uudesta, suuresta Mustamäen lähiöstä, josta koko neuvostomaa saattoi ylpeillä. Kymmeniätuhansia ihmisiä asui nyt nykyaikaisesti aivan vanhan kaupungin ja sen työpaikkojen lähellä ja sai siten oikeuden laadukkaaseen lepoon ja virkistykseen. Alue oli suunniteltu tieteellisesti.

Pruitt-Igoen perikato liittyi rotuerottelun lakkaamiseen. Toinen puoli alueesta oli tarkoitettu mustille toinen valkoisille, mutta sitten, kun erottelu purettiin, siitä tuli nopeasti musta ja koko tieteellisesti perusteltu viihtyvyys näyttää hävinneen viimeistään siinä vaiheessa. Alue tunnettiin nimellä The Piggeries, ennen kuin se julistettiin asumiskelvottomaksi ja hävitettiin.

En ole perehtynyt asiaa koskeviin tutkimuksiin, joten en ota kantaa siihen, minkä mekanismin kautta Pruitt-Igoen nopea katastrofi tapahtui.

Olen kuitenkin joskus kävellyt Washingtonin mustien kortteleisssa ymmärtämättä, ettei niin olisi saanut tehdä. Täytyy sanoa, että minuun teki suuren vaikutuksen se uskomaton lian ja jätteen määrä, joka täytti tien pientareet. Neuvostoliittolaisen lähiön lähimetsä oli suorastaan siisti siihen verrattuna.

Mutta eihän sekään siisti ollut. Jokainen noissa kortteleissa vieraillut muistaa, miten kerrostalojen välisiä raiskioita halkoivat polut, jotka sateella muuttuivat kuraksi ja ojien yli oli ehkä häthätää kyhätty  silta parista lankusta tai ei sitäkään.

Tällaista se oli Untin romaanin Mustamäessäkin. Pimeässä hapuilevat humalaiset sankarit uppoavat jopa aitoon ihmispaskaan jonkin lammikon rannassa.

Sosiometristen tutkimusten mukaista täysipainoista kulttuuri-ihmisen elämää tarjoavat lähiössä vain kapakka, joka ilmeisesti on tämä kaikkien tuntema Kännu Kukk, sekä television sarjafilmi, joka muodostaa erään naisihmisen pääasiallisen elämänsisällön.

Kapakassa sopii vetää pää täyteen ja se tosiaankin on monien harrastuksena. Siihen lankeaa jopa arkkitehti, joka on itse ollut suunnittelemassa lähiötä ja jonka mieli palaa uusiin urotekoihin. Taiteilijat ja kirjailijat sekoilevat tolkuttomassa tilassa, jollaisen vain vahva viina tarjoaa.

Kun lukee mitä tahansa kirjaa, on syytä muistaa, millaisessa maailmassa se oli kirjoitettu ja millaisten kysymysten kanssa se siis painiskelee.

Mustamäki oli aikoinaan kommunismia rakentavan neuvostojen maan suuria saavutuksia, jonka kunniaksi tehtiin iskelmäkin ja joka nyt vielä kenties saattoi olla epätäydellinen, mutta joka tapauksessa se oli uuden yhteiskunnan saavutus. Sellaisen arvosteleminen oli itse asiassa kiellettyä.

Kuitenkin Unt harrastaa juuri sitä. Hän jopa kertoo lähiössä asustelleen gangstereita… Hetkinen! Gangstereita kommunismia rakentavassa yhteiskunnassa, joka ei tarjoa rikollisuudelle, prostituutiolle tai muille vastaaville sosiaalisille sairauksille enää mitään kasvupohjaa.

Mutta niin se vain oli. Itse asiassa hämmästelen hieman sekä Untin rohkeutta, että sensuurin lepsuutta tämän teoksen kohdalla. Tokihan Neuvostoliitossa sai ja pitikin arvostella ihmisiä, jotka eivät olleet suuren yhteiskuntansa arvoisia ja valtio eli puolue arvosteli tarmokkaasti kansaa joka päivä.

Lähiön tapainen rakennelma oli kuitenkin juuri tuon yhteiskunnan luomus ja saavutus.

Unt viittaa myös Pruitt-Igoen kohtaloon, itse projektin nimeä mainitsematta ja selostaa Le Corbusierin lennokkaita typeryyksiä, joiden mukaisesti uusi ihminen oli luotava uudenlaisen ja entistä uljaamman kaupungin avulla. Itse asiassa Le Cobrusier halusi lanata Pariisinkin vanhat korttelit maan tasalle ja panna ihmiset asukaan lasisiin kuutioihin. Tätä ei kyllä mainita.

Uusi arkkitehtuuri ei siis ollut suinkaan neuvostoliittolainen keksintö, vaan tunkeutui koko maailmaan, ainakin läntiseen. Muistan hyvin sen tulemisen meillekin. Satuin 1960-luvulla asumaan alivuokralaisena Oulunkylässä ja inhosin sydämeni pohjasta niitä laatikoita, joita juuri pystytettiin pelloille.

Suomessakin syntyi tiettyä kritiikkiä uusia lähiöhirvityksiä kohtaan. Erityisesti jäi mieleeni elokuva Vihreä leski, joka kertoi siitä, miten nainen jäi uudessa, mukavuuksien ja koneiden täyttämässä lähiössä tyhjön pantiksi vaille kaikkea mielekästä tehtävää.

Facebookissa on jo kauan ollut ryhmä Arkkitehtuurikapina. Ei enää rumia laatikoita. Sen päivitykset ovat karua kertomaa. Aikamme suuriin arvoituksiin kuuluu, miten olemattomasti yhä laajempi kritiikki kuitenkin vaikuttaa, kun suuri raha suunnittelee yhä uusia ja toinen toistaan hirvittävämpiä rakennuksia ja alueita.

Nyt on keksitty sijoittaa uusi aivan kauhistuttava rumilus Helsinkiin Elielinaukiolle, jossa juuri ja juuri on tilaa sellaiselle. Meidän valitsemamme kunnan päättäjäthän ne tämänkin sallivat. Lammasmainen kansa vain katsoo ja ihmettelee suu auki ja tyhmimmät vielä kiittävätkin.

Suomalainen kirjallisuus on viime aikoina ollut tavattoman flegmaattista ja tylsää. Missä nyt esimeriksi on suuri lähiöromaani, missä ympäristön turmelijoiden psyykeä kartoittava syväluotaus?

Mutta kun sellaisia ei ole, voi ainakin edes lukea sitä, mitä neuvosto-Virossa kirjoitettiin lähes puoli vuosisataa sitten.