Naisten maailmanaika

Naisten aioni?

Vilius argentum est auro,

virtutibus aurum

Horatius

Aionit eli maailmankaudet vaihtuvat. Nyt jos koskaan, globalisoitumisen aikaan, meillä on syytä odottaa uuden aikakauden tuovan mukanaan uuden taivaan ja uuden maan, käyttääkseni kulunutta sanontaa.

Horatius Flaccus kiteytti aikoinaan muinaisten roomalaisten kulttuurisen ihanteen, väittämällä, että hyveet ovat kultaakin kalliimmat. Ja sehän oli vain tapa sanoa, ettei maailmassa ole mitään yhtä arvokasta. Tämä perinne on näihin asti kuulunut siihen länsimaisen kulttuurin antiikkiseen tukijalkaan, joka nyt on rapautumassa.

Huomautan ohimennen, että hyve, latinaksi virtus tarkoitti miehuutta (vir -mies), mutta ei sinänsä miehisyyttä. Hyve voitiin vain ansaita. Naiset saattoivat toki myös olla hyveellisiä, mutta heidän hyveensä ilmenivät jossain määrin eri tavoin johtuen heidän asemastaan ja tehtävästään tässä maailmassa.

Antiikin kardinaalihyveet olivat tunnetusti viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Kaikkia niitä vaadittiin molemmilta sukupuolilta. Koska mies toimi myös julkisissa tehtävissä ja kodin ulkopuolella puolusti sitä, joutui hän osoittamaan näitä ominaisuuksia usein eri tavoin kuin nainen.

Mutta molemmilta vaadittiin yhtäläisesti sitä mielenlujuutta, johon kaikki hyve liittyy. Hyve nimeltä pehmeys on 20. vuosisadan jälkipuolen keksintöä ja laadullisesti jotakin uutta…

Toki kulttuurimme tunnustaa myös kristilliset hyveet, uskon, toivon ja rakkauden. Niissä voi halutessaan nähdä naisellisen prinsiipin, mutta kyllähän niitä ainakin periaatteessa edellytettiin jopa ristiritareilta. Käytäntö toki vaihteli, kuten pyhimyselämäkerroista havaitsemme.

Sivumennen sanoen, uskossa vaadittiin aina lujuutta ja vielä myöhemminkin esimerkiksi Stalin ja Hitler korostivat sen tärkeyttä. Heikkouskoiset olivat vaarallinen ja vihattava aines. En muista, mitä olisi sanottu herkkäuskoisista.

Rakkaus noilla mainituilla tovereilla oli myös ohjelmassaan, mutta hyvin valikoivana. Sen kääntöpuoleksi ymmärrettiin viha, joka siis oli oikein käsitettynä juuri rakkautta. Tämä psykologiahan on tänäänkin aivan voimissaan, katsokaa nyt vaikka noita kaiken maailman anti-hörhöjä ja heidän riekkumistaan.

Sikäli kuin muistan, oli tämän viha-rakkauden esimerkillisiä edustajia paljon taistolaisten naisväessä, joihin uuden pelastusopin simppeli manikealaisuus näytti uppoavan erityisen hyvin.

Mutta onko yleensäkään olemassa sukupuolittuneita hyveitä? Eivätkö samat ihanteet ja velvoitteet koske kaikkia, niin kauan kuin kaikki olemme samoja ihmisiä, emmekä eri lajien edustajia? Tämähän näyttää yhä useammin unohtuvan.

Näinhän sitä voisi ajatella ja kaiketi pitääkin, ainakin mikäli pitäydymme kristillisissä lähtökohdissa. Mutta siitä taitaakin olla kysymys, että ne ovat jo hyvää vauhtia jäämässä hylyiksi, sivilisaation raunioille, nyt meillä on jo toinen arvopohja, kuten alati saamme huomata.

Nykyään emme enää arvaakaan, mitä vaikkapa paavi seuraavaksi sanoo. Koska hänen erehtymättömyyttään ei kukaan ota enää vakavasti, ei asialla oikeastaan ole väliä, mutta se on jälleen eräs indikaattori, joka kuvaa muutoksen suuruutta.

Ja muutos on ollut nopea. Katolisuus oli voimissaan vielä 1960-luvulla. Vasta sen jälkeen loppui Etelä-Euroopan maaseudulla ”pitkä keskiaika”, kuten Pierre Nora on huomauttanut. Uusi keskiaika saattaa olla kovaa vauhtia lähestymässä, mutta ainakin se on erilainen. Suuri muutos ilmeisesti koskee myös niinkin keskeistä asiaa kuin käsitystä hyveestä.

On paljonkin syytä uskoa, että uusi maailmanaika on erilainen kuin entiset. Megatrendinä on, paitsi pakanallisuuden läpimurto kristillisessä maailmassa, myös esimerkiksi naisten valtava tunkeutuminen julkiseen elämään ja siis myös päätöksentekoon sekä tietty, paradoksaalisesti lasten vähenemiseen liittyvä lapsellisuuden palvonta.

 ”Lapsi” ymmärretään tässä nuoreksi, joka ei ole vielä täystaitoinen eikä itsestään vastuullinen olento. Nainenhan ymmärretään nykyään eräänlaisena lapsena, mihin on ymmärrettävät syynsä. Uuden kulttuurin ytimessä ei ole hyvettä edustava ja siihen pyrkivä taistelija, vaan olento, joka vaatii hoitoa ja hemmottelua eikä suostu vastaamaan itsestään.

Naisten megatrendin synnyn selittämiseksi ei sinänsä tarvita muuta kuin tieteellis-teknisen edistyksen huomioiminen. Toki se on jo kauan noteerattu myös politiikassa. Jo bolševikkien puolueohjelma vuodelta 1919 puhui naisten vapauttamisesta kotiorjuudesta, minkä uskottiin tapahtuvan perheen hävittämisen ja kasvatuksen ja kotityön yhteiskunnallistamisen kautta.

Nikita Hruštšovin kommunismin rakentamisen ohjelmassa (1961) uskottiin sen lisäksi keskeisen tärkeän vipusimen tämän liki metafyysisen päämäärän saavuttamiseksi olevan kotitalouden koneellistaminen.

Niinhän siinä sitten kävikin. Tosin ensin meillä ja vasta sitten heillä, siellä kommunismin rakentajien keskuudessa. Valmistahan piti tulla vuoteen 1980 mennessä ja oikeastaan tulikin.

Lopputuloksena teknisestä kehityksestä ja koulutuksen vallankumouksesta joka tapauksessa oli tavallaan naispuolinen liikaväestö, siis vajaatyöllistetyt, vaikka sangen työkykyiset ja sivistyneet emännät ja kotirouvat.

 Kommunisteilla oli jo alun perin tarkoituksena marssittaa nämä tehtaalle, jossa miehetkin joutuivat olemaan. Kapitalistit taas ymmärsivät heti, että lisätyövoima merkitsi myös lisää ostovoimaa ja tuotannon ikuista laajenemista…

Mutta tämä on sivupolku. Naisten suuri poliittinen vaikutusvalta on jo nyt selviö, huolimatta siitä, että heillä keskimäärin ei näytä olevan tai ainakaan aikaisemmin olleen yhtä suurta hinkua tunkea itseään määrääville paikoille kuin miehillä.

Mielestäni kiinnostava kysymys tässä yhteydessä on, millaiset hyveet ja paheet tulevat korostumaan siellä, missä naiset määräävät tai ainakin ovat strategisesti tärkeissä asemissa?

Uskaltaisin lähteä siitä, että vaikka samat hyveet ja paheet ovat molemmille sukupuolille mahdolliset ja heiltä on myös ainakin joskus niitä vaadittu, on niiden esiintymisen jakauma sukupuolilla erilainen, kuten niin moni muukin asia.

Muistutan tässä yhteydessä siitä, että tilastot ovat tilastoja eivätkä koske populaation yksittäisiä jäseniä muutoin kuin yhtenä osasena ryhmässään. Pitää esimerkiksi aina paikkansa, että puolet jokaisesta populaatiosta on tyhmempää kuin se toinen puolisko. Tämä pätee silloinkin, kun kaikki ovat absoluuttisesti ottaen kovin viisaita. Valitan.

Mitä tulee siihen hallitsemiseen, niin tosiasia tietysti on, että myös miehistä vain pieni vähemmistö on koskaan eläessään määräävillä paikoilla eikä miespopulaatio kokonaisuudessaan välttämättä suinkaan äänestä sinne niitä, jotka ovat mahdollisimman paljon sen itsensä kaltaisia. Miksi äänestäisi?

Toki moni, kovin moni menee huipulle kiipimällä eikä suinkaan hyveidensä voimalla, olipa kumpaa tai mitä sukupuolta tahansa. He ovat sitten vapaata riistaa halveksujille ja tuomitsijoille, mutta sehän taitaa koskea kaikkia julkisia henkilöitä. Vain journalistit ovat nyt anoneet siitä vapautusta.

Nämä siis ovat niitä ikävän todellisuuden asioita, jotka pitänee yksinkertaisuuden vuoksi jättää seuraavassa huomioimatta, kun pohditaan hyveiden mahdollisen esiintymisen vaikutuksia.

Ajatelkaamme sellaista kardinaalihyvettä kuin rohkeus. On tietenkin selvää, että sitä sanan jossakin merkityksessä ja jossakin laajuudessa esiintyy molemmilla sukupuolilla. Miehille se joka tapauksessa on biologisesti ollut tietyillä aloilla tärkeämpää, sillä juuri hänen tehtävänään on ollut heikompiensa puolustaminen, jopa itsensä uhraamisen hinnalla. Se on myös asia, joka vetoaa naaraisiin monilla lajeilla.

Mutta liiallinen rohkeus on tyhmyyttä, joka suotta vaarantaa sen, mitä voidaan saavuttaa. Sellaista on politiikassakin nähty, vaikka tuskin yhtä usein kuin rohkeuden puutetta.

Naisvaltainen tai, sanoisiko, naismielinen politiikka ja kulttuuri saattaisi kenties nostaa kunniaan juuri rohkeuden puutetta ja pyrkimystä miellyttää kaikkia, ettei kukaan vain pahastuisi ja kenties tekisi tai sanoisi jotakin ikävää, jopa vihaista mielipidettään.

Saatan olla väärässä, sillä naisellista häijyyttä ei ehkä kannata aliarvioida, vaikka se perinteisesti on kohdistununt erityisesti kilpailijattariin ja tunkeileviin kosijoihin.

Entäpä viisaus? Tällä hyveellähän on perinteisesti naisen nimi, Sofia ja epäilemättä viileässä laskelmoinnissa, joka kuuluu viisauteen tai ainakin viekkauteen, on myös jotakin perinaisellista. Ajatelkaamme nyt Areen ja Pallas Athenen ikuista kamppailua, jossa räyhäävä riehuja aina jää tappiolle.

Mutta eikö itse asiassa hysteerinen emotionaalisuus juuri ole se varsinaisesti naisellinen pahe, jota nyttemmin on yritetty rehabilitoida, kuten naisille tyypillisiä paheita yleensäkin? Ehkä viisaus sentään on sukupuoleton hyve.

 Viisautta ilman kohtuullisuutta tuskin voi edes olla olemassa. Ilman sitä hyvekin muuttuu paheeksi, kuten jo Aristoteles tiesi.

Tosin voidaan ajatella kohtuullisuuden eroavan viisaudesta siinä, että viisaus tosin kertoo, mikä on oikein, mutta vasta kohtuuden hyveen omaava henkilö osaa pysyä tolkun rajoissa myös käytännössä.

Hillittömyyttähän me näemme joka päivä ja itse kukin taitaa siihen joskus langetakin. Käytännössä voi kenties sanoa kohtuullisuuden olevan naisilla korostuneempi hyve kuin miehillä. Siis keskimäärin ja ainakin väkijuomien nautiskelussa.

Mutta entäpä oikeamielisyys? Siinäpä asia, jossa emotionaalisuus on unohdettava. Lex dura, sed lex, sanoi roomalainen sananparsi ja oikeuden jumalattarella, joka siis kuvattiin naiseksi, oli aikoinaan sidotut silmät, joten hän pääsi arvostelemaan vain tekoja eikä tekijöitä.

Tässä on toki syytä muistaa, ettei laki ole sama kuin oikeus, mutta yhtä kaikki, oikeamielisyys tarkoittanee ennen muuta viileää harkintaa. Sillä, että pöyristyy mahdollisimman suuresti kaikista vääryyksistä tai sellaisilta kuulostavista asioista, joista ei itse asiassa edes tiedä yhtään mitään, ei ole mitään tekemistä oikeamielisyyden kanssa.

Tästä päästäänkin kysymykseen siitä, mitä asioiden ulkoinen hahmo, näyttöarvo vaikuttaa eri sukupuolten suhtautumiseen niihin.

Postmodernissa nykykulttuurissa on yhä enemmän vallannut alaa se ajatus, ettei asioilla ole mitään olemusta, tärkeää on vain se, miltä ne näyttävät.

Rohkenen ajatella, että tässä meillä on hyvin naisellinen ajattelutapa. Nainen ei suotta aina huolehdi siitä, minkä näköinen hän on. Se on asia, joka on hänen biologisen roolinsa takia aivan keskeinen koko maailmassa, siis hänen maailmassaan.

Se, minkä näköinen nainen on, on tärkeää myös miehelle, mutta jostakin syystä mies on taipuvainen välinpitämättömyyteen oman ulkonäkönsä suhteen. Tuskin tämäkään mikään hyve on, mutta pidän todennäköisenä, että ulkonäköön keskittyminen vie tilaa henkisesti ja moraalisesti korkeamman tason asioilta, mikäli se priorisoidaan kovin korkealle.

Tässä kohtaamme myös narsismin ongelman.

Narsismia esiintyy molemmilla sukupuolilla enkä ole varma, olisiko se jommallakummalla yleisempää kuin toisella.

Joka tapauksessa kyseessä on sosiaalisesti ja moraalisesti poikkeuksellisen ikävä ja jopa tuhoisa piirre, jonka pahanlaatuinen edustaja on valmis hylkäämään kaikki hyveet, mikäli narsismi sitä vaatii.

Pidän selvänä, että poliitikoilla ja toimittajilla narsistinen persoonallisuushäiriö on tavallista yleisempi ja kehittyneempi. Juuri siksi he hakeutuvat julkisuuteen. Sama tietenkin koskee myös kaikenkarvaisia artisteja ja malleja, mutta heidän todellinen vaikutuksensa kulttuuriin lienee vähäisempi kuin poliitikkojen ja muiden hallitsevaan eliittiin kiivenneiden.

Olennaista yhteiskunnan ja valtion terveen kehityksen kannalta saattaisi olla, että määrääviin asemiin saadaan sukupuolesta riippumatta ihmisiä, jotka tavoittelevat hyvettä enemmän kuin omia narsistisia päämääriään ja tässä pyrkimyksessään vieläpä enemmän tai vähemmän menestyvät.

Voin hyvin kuvitella valtion, jossa naiset hallitsevat kaikkia avainasemia ja joka siitä huolimatta on sekä miellyttävä paikka kunnon kansalaiselle että niin hyvin hoidettu, ettei se hevin romahda ensimmäisen kriisin tultua. Eiköhän sellaisia naisia ole olemassa riittämiin, vaikka heistä useimmilla ei taida olla tuota suurta ja jopa kohtuutonta pyrkyä yhä ylöspäin.

Mutta tämä oli siis vain kuvitelma. Pelkään pahoin, että käytännössä jo suuri naisten määrä päättävillä paikoilla luo valtioon sellaisen elementin, joka suistaa politiikan menemään siihen suuntaan, missä aita on matalin. Ehkä voisi muistaa senkin, että matriarkaatti lienee vallinnut silloin, kun ihmiskunta eli primitiivisintä kauttaan.

Mutta tämä on jo sivuseikka ja kenties asiatontakin.

Joka tapauksessa feministisen julistuksen mukainen ihannevaltio kuuluu dystopian piiriin. Lunatic fringe ei kuitenkaan liene koskaan, siis juuri koskaan päässyt asioista todella määräämään. Apujoukkoina pätevämmille toimijoille kaikenkarvaiset friikit kyllä ovat olleet.

Mutta ei myöskään huuhaa ole vailla mielenkiintoa. Katsokaapa vain, miten suurella kiihkolla feministeiksi julistautuvien piirissä sanoudutaan irti kaikesta tolkusta ja tervejärkisyydestä ja sillä jopa ylpeillään. Hyve sen sijaan on niissä piireissä vain ja ainoastaan pilkan aiheena ja sen mukaisesti myös häpeän ajan julistetaan olevan ohi.

Olisi kai yhtä tyhmää kuvitella tämän joukon kykenevän valtiota hallitsemaan kuin oli aikoinaan syytä pelätä taistolaisia, joilla tosiaan oli vain mitätön poliittinen kannatus ja vielä olemattomampi pätevyys, vaikka heidän julistuksensa tunki ulos joka tuutista, johtavista sanomalehdistä aina yleisradioon ja teatteriin.

Vai oliko sen kammoksuminen niin tyhmää? Onhan historiassa ennenkin nähty, miten utopia yrittää hallita. Kun maailmassa on riittävästi tahdottomia jees-miehiä, se saa siihen mahdollisuuden.