Novorossija

 

Monikulttuurin kehto

 

Kuten tunnettua, Venäjällä monet talonpojat eivät viihtyneet isäntiensä alaisuudessa, vaan pakenivat ns. villille arolle. Näin syntyivät venäläiset ja ukrainalaiset kasakkakunnat, mutta vielä niiden eteläpuolella oli harvaan asuttua aluetta, joka kuului Osmanien valtakunnan yliherruuden alaisuuteen.

Kun Turkin valta siellä kukistettiin Katariina II:n aikana, saatiin Venäjälle suuri uusi alue, jota ruvettiin nimittämään uudeksi Venäjäksi, Novorossijaksi.

Kun väkeä siellä oli vähänlännästi, sitä houkuteltiin muun muassa Saksasta. Myös serbejä, juutalaisia ja kreikkalaisia muiden muassa saapui huomattavan paljon tälle seudulle. Eniten kuitenkin tuli ukrainalaisia, joiden määrä vuoden 1897 väestönlaskennassa oli yli 68,9 prosenttia. Venäläisiä oli vajaat 10 prosenttia ja moldavialaisiakin yli 11 prosenttia. Loppu oli kansallista tilkkutäkkiä saksalaisista tataareihin ja kreikkalaisiin. Putinin ja putinoidien esittämät argumentit alueen ikivanhasta venäläisestä luonteesta ovat siis pohjaa vailla.

Sivumennen mainittakoon, että 1700-luvun lopulla, jolloin Novorossija syntyi, oli puhetta myös suomalaisten lähettämisestä noille uusille alueille, erityisesti Krimille.

Grigori Potjomkin puhui tästä enemmän tai vähemmän vakavissaan Ruotsin suurlähettiläälle Curt von Stedingkille, kun tämä ehdotteli Savonlinnan palauttamista Ruotsille: lähetetään koko porukka Krimille, niin ei tarvitse mokomasta autiosta maapläntistä keskustella… Tämä ei ollut ainoa kerta, kun suomalaisten -myös inkeriläisten- muuttoa Novorossijaan ajateltiin.

Ei se Novorossija hullumpi paikka ollutkaan. Maa oli viljavaa ja kaikenlaista rikkautta oli maaperässä. Odessan kaupunki nousi pikavauhtia suureksi viljanviennin keskukseksi. Siitä tuli Venäjän juutalaisten suuri keskittymä, jonka omaleimaisuus on säilynyt näihin päiviin.

Itse asiassa Novorossija oli vain alku Katariinan kreikkalaiselle projektille, греческий проект, johon kuului Bysantin valtakunnan uudelleen perustaminen. Sen hallitsijaksi olisi tullut pojanpoika Konstantin, joka ei kyllä myöhempien tietojen valossa ollut kovinkaan lahjakas eikä suosittu henkilö, vaikka dekabristit paremman puutteessa hänen nimeään huusivatkin Palatsitorilla vuonna 1825.

Olisipa Konstantinopolista tullut Venäjänuusi keskus. Silloin kai Pietarin merkitys olisi vähentynyt ja sitä mukaa sen Suomelle muodostama vaara, kuten Henrik Gabriel Porthan pohdiskeli…

Mutta eurooppalainen suurpolitiikka ei sallinut Venäjän ottavan Itämeren lisäksi vielä Välimerenkin herruutta. Suunnitelma jäi suunnitelmaksi, mutta syntyihän ainakin suuri uusi liitosalue Venäjän eteläpuolelle, monenkirjavine väestöineen. Myös tuon alueen kaupunkien usein kreikkalaiset nimet (Mariupol, Simferopol, Sevastopol ym.) periytyvät Katariinan ajoilta.

Kansallisten vähemmistöjen osa on Venäjällä aina ollut ankeampi kuin putinistinen historiankirjoitus kertoo. 1800-luvulla toki pärjättiin ja 1920-luvulla kansallisia vähemmistöjä suorastaan suosittiin, mutta jo 1930-luvulla ne saivat kokea kovia kaikkialla Neuvostoliitossa, Kaukoidästä Karjalaan ja Kuolan niemimaalta Ukrainaan. Alueet venäläistyivät suureksi osaksi sen takia, että vähemmistöt tavalla tai toisella hävitettiin, osittain fyysisesti, osittain sirottelemalla ne uusille alueille.

Esimerkiksi sopivat vaikkapa kreikkalaiset. Kreikkalaisia oli Neuvostoliitossa enimmillään 358 000. Tiiviinä kokonaisuuksina heitä asui Mustanmeren rannikolla, Ukrainan, Pohjois-Kaukasuksen ja Gruusian alueilla. Osa kreikkalaisista tai siis heidän esi-isistään oli tullut alueelle jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.

NKVD:n suorittamissa kansallisissa operaatiloissa vuosina 1937-38 tuhottiin suuri määrä kaikkia Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, myös kreikkalaisia. Sodan aikana kreikkalaiset luettiin ns. rankaistaviin kansoihin ja heitä rankaistiin siirtämällä pois asuinsijoiltaan, muun muassa Krimiltä noin 14000 henkeä. Näissä operaatioissa kuoli aina melkoinen prosentti siirrettävistä.

Niin sanottuihin erikoiskyliin (спецпоселение) asutettiin Stalinin aikana epäluotettavia aineksia ja vuoden 1953 tilanteen mukaan kreikkalaisia näistä oli 28388 henkeä, joista Kreikan alamaisia (poliittisia pakolaisia) peräti 23609 henkeä. Koko maailman proletariaatin isänmaa oli aika tyly helmaansa halajaville veljille niin täällä pohjoisessa kuin etelässäkin.

Vuoden 2010 väestönlaskun mukaan Venäjällä asui 85640 kreikkalaista. Tiiviimpiä keskittymiä oli Stavropolin alueella, pohjois-Kaukasuksella. Lisäksi kreikkalaisia oli Ukrainan alueella noin 91000.

Mainittakoon, että inkeriläisistä, joita vielä vuonna 1939 oli noin 143 000, oli vuonna 2010 jäljellä enää 20267 henkeä. Jälkimmäisessä luvussa ovat sitä paitsi vielä muutkin suomalaiset.

Vertailusta ilmenee siis, että suomalaiset ovat kestäneet 1900-luvun -ja myös 2000-luvun- höykytyksiä paljon kreikkalaisia huonommin ja kaiketi olleet myös innokkaampia paluumuuttajia.

Joka tapauksessa Novorossija oli vielä 1700-luvun lopulla lähs tyhjä alue, jota alettiin suunnitelmallisesti täyttää monien eri kansallisuuksien edustajilla.

 Näin syntynyt monikansallisuus ei muodostunut sen väestölle suureksi siunaukseksi ja samaahan voinee sanoa monikulttuurisuudesta kaikkialla. Mitä paremmin kansanryhmät pysyvät erillään toisistaan, sitä paremmin sopu säilyy, kuten Sveitsin esimerkki osoittaa.

Kun kansallisia intohimoja tarpeeksi lietsotaan, saadaan niinkin läheiset kansat kuin venäläiset ja ukrainalaiset kiivaasti vihaamaan toisiaan, kuten lähihistoria osoittaa.

Sveitsissä kaikki on ollut toisin ja tässä voimme tietenkin muistaa myös sen, ettei valtio Sveitsissä ole tietääkseni koskaan ollut kiinnostunut etnisistä puhdistuksista. Ukrainasta Puolaan ja Unkariin ulottuvalla alueella asia on ollut toisin.

Kansat ovat aina liikkeessä

 

Alueiden omiminen

 

Valtiot hankkivat uusia alueita yleensä sodalla tai näin ainakin tapahtui siihen aikaan, kun rajoittamaton barbaria vallitsi valtioiden välisissä suhteissa. Syitä löytyi aina, eikä valtion voimistamista tarkoittavia toimenpiteitä yleensä paheksuttu.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen julistettiin sentään sota kelvottomaksi tavaksi hoitaa asioita ja Kellon-Briand-sopimus vuonna 1928 teki hyökkäyssodan suorastaan rikolliseksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen imperiumien hajottaminen kansallisvaltioihin näytti myös poistavan ilmeisimmät sodan syyt Euroopasta.

Tosiasiassa Pariisin rauhat vuonna 1919 jättivät useita kansakuntia tyytymättömiksi rajoihinsa. Ehkä räikeintä vääryyttä tehtiin Unkarille, joka menetti miljoonia asukkaita naapureilleen.

Saksa ja Itävalta pantiin matalaksi ja saivat myös antaa miljoonien saksalaisten asuttamat alueet Puolalle, Tšekkoslovakialle ja jopa Italialle. Viime mainitussa tapauksessa Etelä-Tiroli, joka nyt siirtyi Italialle ja sai nimekseen Alto Adige, oli selvästi saksalaisenemmistöinen.

Italia oli lähtenyt soitellen sotahan ja kärsinyt hirmuisia tappioita. Barbaarisen logiikan mukaan vuodatettu veri oli valuuttaa, jolla piti voida ostaa maata. Tämä verellä ostaminen tuli sitten uudelleen muotiin toisen maailmansodan aikana.

Kuten tunnettua, ennen talvisotaa Stalin vaati Suomelta vain Suomenlahden saaria (noin 3000 asukasta) ja Koivistolta Laatokalle ulottuvaa linjaa, jossa lienee asunut tuskin 100000 asukasta. Repolasta ja Porajärveltä olisi saatu kaksinkertainen määrä asumatonta korpea.

Hangon tyhjentäminen ja vuokraaminen naapurille korvausta vastaan olisi ollut ilmeisesti historiallisiin aikakirjoihin mainittava uutuus, jonka toteuttaminen olisi ollut kiinnostavaa nähdä koko maailmankin mitassa.

Kun sitten syttyi sota tai ainakin nyt aseellinen selkkaus, jonka rauhanomaiseen ratkaisuun tarvittiin parinsadan tuhannen miehen tappamista, totesi Molotov, ettei neuvotteluissa esitettyihin ehtoihin (saati nyt Kuusisen kanssa tehtyyn sopimukseen) voitu enää palata, koska paljon verta oli vuodatettu.

Verta oli vuodatettu ”ilman meidän syytämme” sanoi Molotov vielä varmemmaksi vakuudeksi. Rauhansopimusta koskevassa puheessaan hän joka tapauksessa selitti uskovansa, että jalomieliset rauhanehdot loivat hyvän pohjan hyvälle naapuruudelle.

Monet venäläiset kirjoittajat ovat sittemmin itkeneet krokotiilin kyyneliä sen johdosta, että Suomi ei kunnioittanutkaan tuota jalomielistä sopimusta, vaan lähti julmaan hyökkäyssotaan naapuriaan vastaan.

Siinä sitten vuodatettiin lisää verta sekä valloitusten säilyttämiseksi että ryöstösaaliin palauttamiseksi. Enemmän vertaan vuodattanut kai nyt sitten vahvisti omistuksiaan maksamalla lisää hintaa.

Puhuessaan Saksan ja Neuvostoliiton rajasopimuksen johdosta syyskuussa 1939 Molotov viittasi taas vereen maksuvälineenä tai ainakin rituaalisena kaupanvahvistamisen elementtinä, kuten Mefiston ja Faustin välillä tehtiin.

Saksan ja Neuvostoliito ystävyys oli nyt verellä sinetöity, julisti Molotov viitaten, paitsi Saksan ja Puolan välisissä taisteluissa kaatuneisiin ja haavoittuneisiin kymmeniin tuhansiin, myös Neuvostoliiton kaatuneina menettämiin noin tuhanteen mieheen.

Näin vakavalle pohjalle perustetulla ystävyydellä oli kaikki edellytykset kehittyä todella vakaaksi ja pitkäaikaiseksi totesi Molotov.

Sellaista oli Molotov ennustellut jo korkeimmassa neuvostossa pitämässään puheessa 32.8.1939. Sopimus olisi käännekohta Euroopan historiassa eikä vain Euroopan…

Mutta vasta verellähän se ystävyys koetellaan ja vahvistetaan. Kun Puolan valtio oli pyyhitty maan pinnalta, oli asia muuttunut niin sanoakseni lihaksi ja eritysesti vereksi.

Mutta kyllähän alueita voidaan vallata myös siten, että kansa muuttaa sinne ja syrjäyttää kantaväestön. Tämä on historiassa aivan normaalia. Ennen pitkää alue alkaa toimia enemmistön ehdoilla.

Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että papualaiset saisivat päähänsä muuttaa Suomeen. Kukapa uskaltaisi kieltää heiltä tämän oikeuden. Papualaisenemmistö ei olisi Suomessa ihan pian mahdollinen, mutta ihan kohtuullisellakin maahanmuuttajamäärällä se olisi sadan vuoden kuluttua ajankohtainen asia. Ainakin entinen kantaväestö voisi olla vähemmistönä.

nykyisten käytäntöjen mukaan Suomen liittäminen Papuaan ei olisi mahdollista, mutta ainahan säädökset muuttuvat uusien realiteettien mukana.

 Joka tapauksessa myös maahanmuutto antaa vahvoina pidettäviä argumentteja niille, jotka haluavat valtiollisten rajojen muuttamista. Muistamme, miten Serbian entinen historiallinen sydänalue Kosovo irrotettiin siitä suurten aplodien kaikuessa koko sivistyneeltä maailmalta. Siellä serbit olivat tulleet pieneksi vähemmistöksi. Kosovon historialle ei kukaan pannut painoa.

Mutta kenelle kuuluvat Ukraina, joka olli kolmisensataa vuotta Venäjän yhteydessä ja kenties kauemmin, asiasta voidaan aina kiistellä, onko se jonkin mielestä argumentti jonkin asian hyväksi, riippuu poliittisista suhdanteista. Merkittävä tosiasia joka tapauksessa on, että suuret osat siitä ovat Venäjän 1700-luvulla valloittamia ja nykyään myös venäläisenemmistöisiä.

Tarkoitan erityisesti Krimiä ja Mustanmeren rannikkoa eli ns. Novorossijaa. Olivatko ne perinteisesti venäläisenemmistöisiä? Jos olivat, onko tämä jonkinlainen argumentti sille, että Venäjällä olisi rikollisen hyökkäyssotansa ja siis verellä maksamisen lisäksi jokin hyväksyttävä argumentti pyyteilleen?

Entäpä, jos ne 1700-luvun lopun valloituksen jälkeen olivat vahvasti ukrainalaisenemmistöisiä? Vai tekeekö myöhempi venäläinen maahanmuutto niistä taa ilman muuta luonteeltaan venäläisiä? Ehkä tarvitaan taas sitä paljon puhuttua venäläistä verta, jolla on ennenkin ostettu naapureilta alueita heidän oman verensä hintaa kyselemättä?

Tässä joka tapauksessa pohdinnan aiheeksi vähäinen katsahdus Novorossijan väestötilanteeseen siltä ajalta, kun se alettiin tarkoin tuntea:

 

lauantai 1. lokakuuta 2022

Novorossija

 

Monikulttuurin kehto

 

Kuten tunnettua, Venäjällä monet talonpojat eivät viihtyneet isäntiensä alaisuudessa, vaan pakenivat ns. villille arolle. Näin syntyivät venäläiset ja ukrainalaiset kasakkakunnat, mutta vielä niiden eteläpuolella oli harvaan asuttua aluetta, joka kuului Osmanien valtakunnan yliherruuden alaisuuteen.

Kun Turkin valta siellä kukistettiin Katariina II:n aikana, saatiin Venäjälle suuri uusi alue, jota ruvettiin nimittämään uudeksi Venäjäksi, Novorossijaksi.

Kun väkeä siellä oli vähänlännästi, sitä houkuteltiin muun muassa Saksasta. Myös serbejä, juutalaisia ja kreikkalaisia muiden muassa saapui huomattavan paljon tälle seudulle. Eniten kuitenkin tuli ukrainalaisia, joiden määrä vuoden 1897 väestönlaskennassa oli yli 68,9 prosenttia. Venäläisiä oli vajaat 10 prosenttia ja moldavialaisiakin yli 11 prosenttia. Loppu oli kansallista tilkkutäkkiä saksalaisista tataareihin ja kreikkalaisiin. Putinin ja putinoidien esittämät argumentit alueen ikivanhasta venäläisestä luonteesta ovat siis pohjaa vailla.

Sivumennen mainittakoon, että 1700-luvun lopulla, jolloin Novorossija syntyi, oli puhetta myös suomalaisten lähettämisestä noille uusille alueille, erityisesti Krimille.

Grigori Potjomkin puhui tästä enemmän tai vähemmän vakavissaan Ruotsin suurlähettiläälle Curt von Stedingkille, kun tämä ehdotteli Savonlinnan palauttamista Ruotsille: lähetetään koko porukka Krimille, niin ei tarvitse mokomasta autiosta maapläntistä keskustella… Tämä ei ollut ainoa kerta, kun suomalaisten -myös inkeriläisten- muuttoa Novorossijaan ajateltiin.

Ei se Novorossija hullumpi paikka ollutkaan. Maa oli viljavaa ja kaikenlaista rikkautta oli maaperässä. Odessan kaupunki nousi pikavauhtia suureksi viljanviennin keskukseksi. Siitä tuli Venäjän juutalaisten suuri keskittymä, jonka omaleimaisuus on säilynyt näihin päiviin.

Itse asiassa Novorossija oli vain alku Katariinan kreikkalaiselle projektille, греческий проект, johon kuului Bysantin valtakunnan uudelleen perustaminen. Sen hallitsijaksi olisi tullut pojanpoika Konstantin, joka ei kyllä myöhempien tietojen valossa ollut kovinkaan lahjakas eikä suosittu henkilö, vaikka dekabristit paremman puutteessa hänen nimeään huusivatkin Palatsitorilla vuonna 1825.

Olisipa Konstantinopolista tullut Venäjän uusi keskus. Silloin kai Pietarin merkitys olisi vähentynyt ja sitä mukaa sen Suomelle muodostama vaara, kuten Henrik Gabriel Porthan pohdiskeli…

Mutta eurooppalainen suurpolitiikka ei sallinut Venäjän ottavan Itämeren lisäksi vielä Välimerenkin herruutta. Suunnitelma jäi suunnitelmaksi, mutta syntyihän ainakin suuri uusi liitosalue Venäjän eteläpuolelle, monenkirjavine väestöineen. Myös tuon alueen kaupunkien usein kreikkalaiset nimet (Mariupol, Simferopol, Sevastopol ym.) periytyvät Katariinan ajoilta.

Kansallisten vähemmistöjen osa on Venäjällä aina ollut ankeampi kuin putinistinen historiankirjoitus kertoo. 1800-luvulla toki pärjättiin ja 1920-luvulla kansallisia vähemmistöjä suorastaan suosittiin, mutta jo 1930-luvulla ne saivat kokea kovia kaikkialla Neuvostoliitossa, Kaukoidästä Karjalaan ja Kuolan niemimaalta Ukrainaan. Alueet venäläistyivät suureksi osaksi sen takia, että vähemmistöt tavalla tai toisella hävitettiin, osittain fyysisesti, osittain sirottelemalla ne uusille alueille.

Esimerkiksi sopivat vaikkapa kreikkalaiset. Kreikkalaisia oli Neuvostoliitossa enimmillään 358 000. Tiiviinä kokonaisuuksina heitä asui Mustanmeren rannikolla, Ukrainan, Pohjois-Kaukasuksen ja Gruusian alueilla. Osa kreikkalaisista tai siis heidän esi-isistään oli tullut alueelle jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.

NKVD:n suorittamissa kansallisissa operaatiloissa vuosina 1937-38 tuhottiin suuri määrä kaikkia Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, myös kreikkalaisia. Sodan aikana kreikkalaiset luettiin ns. rankaistaviin kansoihin ja heitä rankaistiin siirtämällä pois asuinsijoiltaan, muun muassa Krimiltä noin 14000 henkeä. Näissä operaatioissa kuoli aina melkoinen prosentti siirrettävistä.

Niin sanottuihin erikoiskyliin (спецпоселение) asutettiin Stalinin aikana epäluotettavia aineksia ja vuoden 1953 tilanteen mukaan kreikkalaisia näistä oli 28388 henkeä, joista Kreikan alamaisia (poliittisia pakolaisia) peräti 23609 henkeä. Koko maailman proletariaatin isänmaa oli aika tyly helmaansa halajaville veljille niin täällä pohjoisessa kuin etelässäkin.

Vuoden 2010 väestönlaskun mukaan Venäjällä asui 85640 kreikkalaista. Tiiviimpiä keskittymiä oli Stavropolin alueella, pohjois-Kaukasuksella. Lisäksi kreikkalaisia oli Ukrainan alueella noin 91000.

Mainittakoon, että inkeriläisistä, joita vielä vuonna 1939 oli noin 143 000, oli vuonna 2010 jäljellä enää 20267 henkeä. Jälkimmäisessä luvussa ovat sitä paitsi vielä muutkin suomalaiset.

Vertailusta ilmenee siis, että suomalaiset ovat kestäneet 1900-luvun -ja myös 2000-luvun- höykytyksiä paljon kreikkalaisia huonommin ja kaiketi olleet myös innokkaampia paluumuuttajia.

Joka tapauksessa Novorossija oli vielä 1700-luvun lopulla lähs tyhjä alue, jota alettiin suunnitelmallisesti täyttää monien eri kansallisuuksien edustajilla.

 Näin syntynyt monikansallisuus ei muodostunut sen väestölle suureksi siunaukseksi ja samaahan voinee sanoa monikulttuurisuudesta kaikkialla. Mitä paremmin kansanryhmät pysyvät erillään toisistaan, sitä paremmin sopu säilyy, kuten Sveitsin esimerkki osoittaa.

Kun kansallisia intohimoja tarpeeksi lietsotaan, saadaan niinkin läheiset kansat kuin venäläiset ja ukrainalaiset kiivaasti vihaamaan toisiaan, kuten lähihistoria osoittaa.

Sveitsissä kaikki on ollut toisin ja tässä voimme tietenkin muistaa myös sen, ettei valtio Sveitsissä ole tietääkseni koskaan ollut kiinnostunut etnisistä puhdistuksista. Ukrainasta Puolaan ja Unkariin ulottuvalla alueella asia on ollut toisin.

 

Novorossijan luoja

 

Suuri manageri

 

Simon Sebag Montefiore, Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Suomentanut Ari P. Koskinen, WSOY 2006, 639 s.

Potjomki (потемки) on monikollinen sana, joka venäjän kielessä tarkoittaa pimeyttä. Potjomkinin nimi olisi siis suoraan suomennettuna esimerkiksi Pimentolainen. Paino on viimeisellä tavulla, joten kirjain ”e” ääntyy ”jo”:na ja olisi kyllä myös syytä siten kirjoittaa.

Mutta eihän nimi miestä pahenna. Grigori Aleksandrovitš Potjomkin (1739-1791) teki nimestään maailmankuulun toimiessaan Katariina II:n vaikutusvaltaisena hallitusmiehenä, jonka ansioksi hyvin monet tuon monarkin merkittävät aikaansaannokset on luettava. Kyse oli voittoisasta imperialismista.

Potjomkinilla oli jo eläessään sellainen lauma vaikutusvaltaisia kadehtijoita ja vihamiehiä, että hänen todellinen vaikutuksensa uhkasi jäädä ilkeämielisten huhujen varjoon. Koulukurssista monelle lienee tuskin hänestä jäänyt muuta mieleen kuin hänen nimeään kantavat kulissit, joita rakennettiin Katariinalle, joka halusi tutustua Venäjän uusiin alueisiin.

On tietenkin selvää, että tällaisia kulisseja rakennettiin niin paljon kuin ehdittiin. Samoinhan tehdään nykyäänkin ja olisi jopa hallitsijaa loukkaavaa esitellä tälle takapihoja ja puutteita, joista ei uudisraivatuilla alueilla voinut olla puutetta.

J.L. Runeberg runoelmassaan Nadeschda esitti myös tarinan Potjomkinin rakennuttamista kulisseista, joiden takana ei olisi mitään. Tosiasiassa siellä oli hyvinkin paljon. Myöhemmät suurkaupungit, kuten Odessa, Herson, Mariupol, Sevastopol, Nikolajev ja monet muut luotiin mahtikäskyllä ja kasvoivat uskomatonta vauhtia Potjomkinin aktiivisuuden ansiosta.

Koko Novorossija oli yhtä valtavaa työmaata, jonne väkeä haalittiin kaikkialta maailmasta (ks. Vihavainen: Haun novorossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Sinne muutti niin saksalaisia talonpoikia, hollantilaisia mennoniitteja, ukrainalaisia, uusia juutalaisia alamaisia ja muita vapaaehtoisia uudisasukkaita kuin myös pakkosiirrettyjä, muun muassa Hiidenmaan ruotsalaisia. Gammalsvenskbyssä osataan vieläkin ruotsia.

Lienee Katariinan ansiota, ettei siellä päin puhuta suomea, vaikka Potjomkin keskusteluissaan Curt von Stedingkin kanssa Värälän rauhan jälkeen ehdottikin tuolloisen raja-alueen eli Savonlinnan-Kymijoen linjan tekemistä autioksi siirrättämällä väki sieltä Venäjän uusille alueille. Myös muuan tunnettu skotti Andrew Swinton ehdotti Katariinalle inkeriläisten siirtämistä Krimille.

Potjomkin ei tuossa asiassa laskenut leikkiä, vaan esitti asian parikin kertaa ja valitti, että siihen suhtauduttiin vitsinä. Itse asiassa Potjomkin oli suuri kansojen siirtäjä, joka ansaitsee jäädä historiaan nimenomaan sellaisena, yhdessä Stalinin kanssa.

Vapaaehtoisille Novorossijaan muuttajille oli tarjolla jopa kymmenen vuoden verovapaus, ilmaista maata ja jopa karjaa ja maataloustyökaluja. Vapaaehtoisten ohella oli niitä, jotka pakotettiin siirtymään alta pois, zaporogikasakoista tataareihin ja Kaukasian kansoihin saakka. Myös uudisasukkaita, maaorjia, tietenkin siirrettiin alueelle myös hallinnollisilla määräyksillä. Jälki muodostui hyvin kirjavaksi.

Suurten joukkojen siirtäminen paikasta toiseen yhdellä kertaa on aina vaikea logistinen toimi, joka yleensä vaatii paljon uhreja. Tämä nähtiin Venäjällä vielä 1930-1940-lukujen suurissa pakkosiirroissa, jolloin paikallisviranomaisten kirjeistä paistaa yhä uudelleen hätä sen takia, ettei tulijoille ollut mahdollista antaa yhtään mitään. Niinpä heitä kuoli kuin kärpäsiä.

Väestön pakkosiirrot ovat muuan suuri venäläinen perinne siinä kuin vapaaehtoinen asutustoimintakin. Pietarin rakentaminen mahtikäskyllä on tunnetuin esimerkki tällaisesta hallintotavasta. Toki myös Helsinki perustettiin aikoinaan mahtikäskyllä, mutta mittasuhteet ja metodit olivat naapuriin verrattuna aivan amatöörimäisiä.

Stalinia on nykyisessä historiankirjoituksessa kutsuttu suureksi manageriksi. Sitä hän todella oli ja nimenomaan perivenäläiseen tapaan. Kun miljoonia ihmisiä siirreltiin, syntyi valtavia väestökatastrofeja, kun teollisuutta ja asutusta luotiin keskusjohtoisilla mahtikäskyillä, tehtiin paljon hukkatyötä, mielettömyyksiä ja näennäistoimintaa.

Mutta kyllä jälkeäkin syntyi. Montefiore, joka on sangen monipuolisesti perehtynyt Potjomkinin toimintaan, arvostaa hänen työtään suuresti. Pakko onkin myöntää, että koko Mustanmeren pohjoisranta ja Krim ja vielä Kaukasiakin muuttivat perin pohjin muotoaan tavattoman nopeassa ajassa ja jopa muutaman vuoden aikana.

Kun näin valtavia töitä tehtiin, lenteli myös ns. lastuja, kuten Lenin ihmisuhreja nimitti. Itse asiassa koko tuon alueen hankkiminen oli aivan tavattoman veristen taistelujen tulosta. Katariinan haaveilema uusi kreikkalainen imperiumi Bysantin paikalla jäi syntymättä, mutta tungettiinhan ainakin muhamettilainen valta pois Mustan meren pohjoisrannalta, jonne Potjomkin loi voittoisan laivaston ja sille tukikohdaksi Sevastopolin.

Potjomkin oli todellinen sybariitti, joka kilpaili antiikin Crassuksen ja Luculluksen kanssa. Häntä viihdyttivät jatkuvasti suuret orkesterit ja teatterit, jotka koostuivat maaorjista. Parisataa miestä saattoi sellaisessa orkesterissa soittaa kukin yhtä ainoaa ääntä, joita orkesterinjohtaja sitten hallitsi kuin urkuja ikään.

Potjomkin rakasti naisia, herkkuja ja taidetta, mutta ei ollut mikään vetelys. Nautinnonhalu ja tuhlaavaisuus yhdistyi hänessä suureen ahkeruuteen ja terävään järkeen. Dissoluutti irstailija hän ei ollut, vaan tässä suhteessa verrattavissa Katariinaan, jolle hän hyvässä yhteisymmärryksessä järjesteli nuoria rakastajiakin.

Katariina oli sangen tyytyväinen sankariinsa ja hänen aikaansaannoksiinsa. Pietarissa sijaitseva Taurian palatsi (Tauria=Krim) oli lahja Potjomkinille, joka valtavien velkojensa takia joutui myymään sen takaisin valtiolle, saadakseen sen taas takaisin.

Katariina näyttää uskoneen, että hänen valtakunnassaan jokaisella talonpojalla oli varaa syödä sunnuntaisin kanapaistia, elleivät he sitten pitäneet kalkkunaa parempana (ks. Vihavainen: Haun kanojen arvo ja merkitys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Tämä siis muka valtavista sotakuluista ja uusien alueiden manageroinnista huolimatta.

Äitiään ja Potjomkinia vihannut Paavali teki keisariksi noustuaan Taurian palatsista ratsukaartin kasarmin, jossa Euroopan ja kai maailmankin suurinta juhlasalia käytettiin maneesina.  Palatsi on kuitenkin taas loistossaan ja yhä käymisen arvoinen. Sinne kannattaa taas sitten sodan jälkeen suunnata (Vihavainen: Haun taurian palatsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kuten tunnettua, Potjomkin sai Katariinalta Taurian ruhtinaan arvonimen (Potjomkin-Tavritšeski). Hupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että Putinin erilaisiin pilkkanimityksiin, joita netistä löytyy satoja, kuuluu myös Putin-Tavritšeski. Kunnostautuihan tämä erikoisoperaatioiden järjestelijä ensin Krimin palauttajana, mikä vetosi kansan imperialistisiin vaistoihin.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että niin Krim kuin koko Novorossija ja vielä Pohjois-Kaukasiakin ovat historiallisesti ottaen aivan hiljattain vallattua aluetta, joiden kuulumista nimenomaan Venäjälle eikä sen sijaan valtiosopimusten mukaisesti Ukrainalle on mahdotonta historiallisesti perustella (ks. Vihavainen: Haun novorossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Väkivaltahan se on Venäjän rajojen sijainnin ratkaissut ennenkin, joten siihen turvautuminen vielä nyt kolmannella vuosituhannella on tavallaan ymmärrettävää, jos ei muutakaan ole esitettävänä.

Potjomkin-jättiläisen sijasta asialla on nyt salaisten palvelujen varjoisessa maailmassa (v potjomkah) kasvanut hiirulainen, jonka ansioksi voidaan kyllä mainita harvinainen pokerinaama, joka vain pitää, vaikka koko hänen rakentelemansa suunnitelma on joka kohdasta romahtanut.

Kyllä Potjomkin oli eri luokkaa.

Tapahtui Venäjällä

 

Herrasmies Hersonista

 

Nikolai Gogol, Kuolleet sielut (1842), kääntänyt Samuli Suomalainen 1882, Otava 1977, 298 s.

Elmo Nüganen – Nikolai Gogol, Mjortvyje duši. Russki teatr v Estonii-Vene teatr, Tallinna 2022.

 

Koko sivistynyt maailma tuntee Kuolleet sielut, tarinan herrasmiehestä, joka osteli tilanomistajilta ”sieluja” eli maaorjia, jotka sitten siirrätti omiin nimiinsä ja panttasi huomattavaa rahasummaa vastaan.

Kuolleetkin maaorjat olivat henkikirjoilla ja niistä oli maksettava henkiraha siihen saakka, kunnes uudessa revisiossa todettiin heidät kuolleiksi. Venäläisessä on kolme osaa, sanottiin aikoinaan, ruumis, sielu ja dokumentti. Virkavaltiaiden maailmassa varsinaisesti väliä oli vain tuolla kolmannella osalla ja se tarjosi tässä tapauksessa yritteliäälle tilaisuuden tehdä helppoa rahaa.

Toki Venäjällä oli lakeja, jotka oli tarkoitettu estämään kaikki väärinkäytökset. Kuluneen sanonnan mukaan niiden ankaruutta lievensi se, ettei niitä pantu toimeen. Sivumennen sanoen, Putinilla on tapana esiintyä julkisesti hienojen ja siunauksellisten määräysten julistajana. Niiden toimeenpano on kokonaan eri asia, ja sitä valvoo nyt, kuten neuvostoaikanakin erityinen kansalaisaktiivisuuteen vetoava elin.

Gogolin aikaan kaikki tapahtui tilanomistajien hyväveliverkoston sisällä, joskin huonolla tuurilla saattoi saada vieraaksi Pietarista reviisorin, joka uskoi enemmän matematiikkaan kuin kestiystävyyteen ja molemminpuolisesti edullisiin suhteisiin.

Tšitšikov, herrasmies, joka osteli sieluja, tiesi, ettei niitä saanut myydä ilman maata -vaikka sitäkin koko ajan tapahtui. Asia ratkaistiin elegantisti siten, että hän muutti kirjansa Hersonin kuvernementtiin, väestöpulasta kärsivään Novorossijaan (Vihavainen: Haun novorossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), jossa kaikille halukkaille oli tarjolla maata ilmaiseksi – tehkööt nuo vainajat sillä sitten mitä tahtovat…

Aluksi kuolleilla sieluilla tehty kauppa pidetään salassa, mutta tuleekin sitten yllättäen yleiseksi puheenaiheeksi. Tšitšikovin henkilö saa ympärilleen mystistä hohdetta: mihin hän oikein tarvitsee kuolleita sieluja, onko kyseessä jokin suorastaan saatanallinen juoni? Kuka tuo mies oikein on? Kaikki olivat olleet  aluksi häneen ihastuneita ja kuvernööri tarjosi jo tytärtäänkin puolisoksi. Olihan hän miljonääri vai eikö ollutkaan?

Lopulta keksitään, että kyseessä ei voi olla kukaan muu, kuin St. Helenan saarelta paennut Napoleon, jota muuten myös aikoinaan pidettiin ilmestyskirjan petona. Hersonilaista herrasmiestä alettiin kauhistua ja karttaa kuin ruttoa, hirmuista vauhtia ajaen hän sitten karistaakin NN:n kaupungin pölyt jaloistaan…

Koko Venäjä nauroi Gogolin humoristiselle kuvaukselle aikansa yläluokasta, vaikka kuvaus oli tulkittavissa myös yhteiskuntakritiikiksi, joka taas oli Nikolai I:n hallitessa suunnilleen samaa kuin majesteettirikos.

Venäjän nuori intelligentsija rupesi pitämään Gogolia omana miehenään, josta kauhistuneena tämä poltti teoksensa toisen osan. Nykyäänhän sellainen on ilmestynyt, mutta se on vain käsikirjoitusten rippeistä kyhätty kooste.

Korostaakseen alamaisuskollisuuttaan ja oikeaoppista kristillisyyttään Gogol julkaisi teoksen Otteita kirjeistä ystäville, joka taas pillastutti älymystön. Vissarion Belinski kirjoitti vuonna 1847 kuuluisan kirjeensä Gogolille (ks. Letter to N. V. Gogol by V. G. Belinsky 1847 (marxists.org) ), jota levitettiin salaa ja jonka pelkästä hallussapidosta saattoi saada rangaistuksen. Dostojevskin kuolemantuomio perustui siihen, että hän oli jopa syyllistynyt tuon kirjeen painattamiseen ja levittämiseen.

Belinskin kirje oli intohimoinen vallankumouksellinen manifesti ja siinä hän nyt syytti aiemmin ihailemaansa Gogolia sorron ja obskurantismin ylistämisestä, eikä aivan aiheetta.

Gogolin rooli yhteiskunnallisesta, kuten myös kansallisesta näkökulmasta onkin jäänyt kaksinaiseksi. Toisaalta hän oli aikansa vallanpitäjille naureskeleva totuudenpuhuja ja kotiseutunsa Ukrainan eli Vähä-Venäjän patriootti. Toisaalta hän nimenomaisesti julisti kannattavansa Nikolai I:n ajan komentoa ja ideologiaa, jota alettiin kutsua virallisen patriotismin nimellä. Gogol oli yksi sen tukipylväistä. Millekään ukrainalaisuudelle siinä ei ollut sijaa.

Olisi tietenkin väärin arvioida suurta kirjailijaa vain hänen yhteiskunnallisten mielipiteidensä perusteella, moiseen barbariaan pystyy vain henkinen bolševikki. Gogolista ja hänen huumoristaan onkin kirjoitettu varsin paljon sekä enemmän että vähemmän syvällistä ja niin henkevää kuin hengetöntä tekstiä.

Lukemisen arvoisena voi ainakin pitää Vladimir Nabokovin huikeaa esseetä, jossa hän korottaa Kuolleiden sielujen henkilöt hämmästyttäviin mittoihin ja ulottuvuuksiin. Tšitšikovinkin hän selittää itse asiassa olevan itse paholainen.

No, enpä tiedä. Jokseenkin varmana voi joka tapauksessa pitää, ettei kyseessä ollut ainakaan Napoleon enempää kuin muuan tietty kapteeni Kopeikin, jota NN:n kaupungin herrasväki myös epäili. Selvää myös on, että Tšitšikovin luonnehdinta itsestään vilpittömänä virkamiehenä, joka oli saanut kärsiä totuuden (pravda) tähden, on ymmärrettävissä vain aivan tietyllä tavalla.

Gogol kertoo mitä se totuus tässä yhteydessä tarkoitti: varastaa tietenkin sai ja lahjuksia sopi ja pitikin ottaa, mutta vain kohtuullisesti ja tuottamatta vahinkoa kenellekään erityisesti. Valtio taas oli eri juttu ja esimerkiksi armeijan hankinnat-sanaan liittyvän merkityksen tunsi jokainen. Kun Tšitšikov vihjasi hänellä olevan senkin alan tehtäviä, syttyi haluttomankin kauppakumppaninen mielenkiinto välittömästi.

Tuskinpa hersonilainen herrasmies nousi nyt ihan paholaisen mittoihin, vaikka saattoikin näytellä pikkupirun roolia rohkaistessaan NN:n kaupungin herrasväkeä tyhmyyksiin ja arveluttaviin bisneksiin. Epäilemättä romaanissa kuitenkin oli jotakin juuri tuon aikakauden kannalta paljon puhuvaa sen saavuttamasta valtavasta merkityksestä päätellen. Kaiketi siinä näytettiin yleisölle jotakin, jota se ei missään muualla ollut saanut nähdä eikä ehkä edes uskaltanut katsoa.

Samuli Suomalaisen käännös, joka lähes sadan vuoden kuluttua julkaistiin sanasta sanaan uudelleen, on hämmästyttävän elinvoimainen, sitä lukee vieläkin ilokseen.

Elmo Nügasen dramatisointi Tallinnan suuressa ja komeassa venäläisessä teatterissa on ihan viihdyttävä, tiettyine puskafarssin piirteineen. Sovitus on syntynyt jo ennen kuin Novorossija taas tuli ajankohtaiseksi, kuten myös nykyiset kuolleet sielut, jotka tiettävästi äänestävät noilla alueilla, jotta kaikki menisi lain ja asetusten mukaisesti ja tulos sataisiin oikeaksi.

Olen aina välillä esittänyt paralleelin Nikolai I:n ajan ja nykyisen putinismin välillä. Todettakoon, että salaisen poliisin ja santarmiston rooli oli myös tolloin Venäjällä hyvin keskeinen. Keisarin henkilökohtaisen kanslian kolmas osasto oli valvonnan ja tarkkailun ydin, jota kirjailijakin sai pelätä.

Pelätä saa nytkin, mutta juuri siksi olisi taas Gogolille töitä. Ja Belinskille aivan erityisesti.

 

Leipääkin riittää

 

Henki pääsi pullosta

 

Vanhassa ja arvokkaassa rukouksessa pyydetään Jumalalta jokapäiväistä leipää. Minusta kannattaa huomata, ettei siinä särpimistä puhuta mitään, vaikka pelkän leivän kaluaminen on jokseenkin tylsä ellei sitten ajan mittaan suorastaan vastenmielinen tapa pysyä hengissä. Suotta ei rikollisia ole tuomittu elämään pelkällä vedellä ja leivällä, kun on haluttu antaa heille kovennettu rangaistus.

Kuitenkin leipä on ihmisen aineellisen toimeentulon perusta ja se, mitä sen lisäksi tulee ravinnon osalta, on itse asiassa enemmän tai vähemmän ylellisyyttä. Kuitenkaan ei ihminen elä ainoastaan leivästä, ainakaan kovin kauan.

 Ranskalainen kaipaa vähän viiniä tai ainakin kaipasi siihen saakka, kunnes kansaa siellä 1950-luvulta lähtien Pierre Mendès-Francen johdolla opetettiin juomaan maitoa, joka on terveellisempää. Suomalainen kaipaa voita ja ukrainalainen silavaa. Ehkä ranskalaiselle riittää öljy ja valkosipuli.

Myös Valko-Venäjällä, Baltiassa ja Venäjällä silava lienee aivan kärjessä, kuin särpimiä ajatellaan. Tiukan paikan tullen riittää toki pelkkä suola, mutta himo erilaisiin särpimiin nousee silloin varmasti suureksi.

Varsinaisen herkun on loihtinut lukijan silmäin eteen Omar Khaijam, joka haaveilee:

Vain runokirja, viiniä

ja leivänpuolikas,

ja lampaanreittä kappale

ja kaksin kerallas…

Siinähän sitä tulikin ravintoa kaikinpuolisesti, niin hengelle kuin ruumiille. Kuvittelen, että tuo mainittu lammaskin on huolella savustettua ja tyttö on nuori, kaunis ja rakastunut. Maanpäällinen taivashan tässä näyttäisi olevan kyseessä ja saman sortin jatkoahan Koraani lupaa sitten haudan takana uskovaisilleen.

Tässä jokseenkin epäortodoksisessa ja ilmeisesti suufilaisessa kuvitelmassa pelkästä jokapäiväisestä leivästä päästiin itse asiassa jo juhla-ateriaan ja kaikinpuolisen hyvinvoinnin korkeimman tason kukkuloille. Kehtaako sellaista enää Jumalalta anoakaan ainakaan juutalais-kristillisellä taholla? Kun nälkäkuolemalta pelastuu ja saa sen jokapäiväisen leivän, on loppu jo omalla vastuulla.

Nikolai Tšernyševski jakoi joskus 1860-luvulla ihmiset kahteen ryhmään: niihin, jolla oli kerran viikossa varaa syödä lihakeittoa ja niihin, joilla ei ollut.

Tuohon aikaan monilla niistä, joilla jokapäiväinen leipä oli, ei ollut tuota keittoa ja siksi heidän ei ehkä aina ollut helppoa kiittää edes leivästään. Vai oliko se päinvastoin?

Parempaanhan se ihminen aina on joka tapauksessa pyrkinyt ja kehitellyt utopioita, joissa juoksevat rieska ja hunaja ja taikamylly jauhaa itsekseen leipää, suolaa ja rahaa vaikkapa vain purnun verran puhtehessa. Siis tuskin kovin paljon, mutta sen verran, että riittää varastoonkin -kotipidoiksi eli, kuten nykyään sanotaan, kotivaraksi. Ajan mittaan tavaraa on yltä kyllin ja huolet siis poissa.

Mukavahan tuollaisia tekniikan ihmeitä oli kerran joutessaan kuvitella, mutta kukapa olisi niihin tosissaan uskonut? Jokainen ymmärsi, että leipäkin syntyi vain kovasta työstä ja vähän kerrallaan ja vaati ilmaantuakseen vielä sopivia ilmojakin. Sille ja sen antajalle oli syytä kumartaa syvään.

Nyt taru on todellisuutta. Koneet tekevät hyödykkeitä enemmän kuin ihmiset jaksavat niitä kuluttaa. Ruokaakin riittää ja sen suhteen sopii olla nirso ja vaativainen. Pelkkä leipä ei kiinnosta ketään. Sitäkin pitää markkinoida kaiken maailman konsteilla, jotta kuluttaja siitä kiinnostuisi.

Elämme siis maailmassa, joka aineellisesti vastaa noin sadanviidenkymmenen vuoden takaista ja tietenkin paljon vanhempaakin utopiaa. Materiaalisesti meillä on kaikkea enemmän kuin vielä aivan äsken kykenimme edes kuvittelemaan. Sanalla ”hyvinvointi” ei koskaan ole ollut samaa merkitystä kuin nyt.

Asian seuraukset ovat valtavat ja ulottuvat kaikkialle. Uskonnon on koko läntisessä maailmassa korvannut konsumerismi, entisistä hyveistä on tullut paheita (vrt. Vihavainen: Haun konsumerismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Vain tuo joskus kuviteltu uljas uusi ihminen (yli-ihminen) on jäänyt tulematta ja siitähän aikoinaan aina haaveiltiin utopian tärkeimpänä tuotteena (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 Miten runoilikaan Nikolai Tšernyševski (vt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)): ” Ihmiset ovat tulevaisuuden maassa terveitä ja voimakkaita ruumiillisen työn ansiosta. Heidän aikansa kuluu työn- ja nautinnontäyteisessä elämässä: teattereissa, luentosaleissa ja kirjastoissa. Jotkut kävelevät puistoissa tai istuvat huoneissaan joko yksin tai lasten parissa… ”mutta suurin osa, niin, suurin osa --- se on salaisuuteni. Näit salissa, kuinka heitä lähti ja tuli. Näit. että heidän poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. He lähtivät minun viettelemänäni, sillä täällä jokaisen miehen ja naisen huoneessa on minun kotini, niissä säilyy salaisuuteni, oviverhot ja upeat matot imevät äänet niin, että siellä on hiljaista ja siellä piilee salaisuus. He palasivat koska minä palautin heidät salaisuuksieni valtakunnasta hilpeän huvittelun humuun. Täällä hallitsen minä”.

Näin puhuu unessa Vera Pavlovnalle ”vaalea kaunotar”. Hän yhdistää viattomuuden siihen, mitä oli kerran Astartessa ja Afroditessa, hänessä on kuitenkin uutta rakastavaisten tasa-arvoisuus ja kaikki ihmisissä on hänen ansiostaan entistä kauniimpaa.

Aikuinen lukija on tietenkin jo ymmärtänyt, että ”vaalea kaunotar” tarkoittaa sukupuolten välistä rakkautta. Hän esittelee vielä asemansa. ”Täällä hallitsen minä. Kaikki täällä tapahtuu minua varten. Työ on tunteiden ja voimien virkistämistä minua silmällä pitäen, ilo on valmistautumista minun palvontaani ja lepoa minun jälkeeni. Minä olen täällä elämän päämäärä, minä olen täällä itse elämä.”

Tällainen paratiisi ja tällainen Novorossija epäilemättä saattoivat vaikuttaa ajan nuorisoon kuin Koraanin lupaus paratiisista on aina vaikuttanut jihadisteihin. Tšernyševski maalaili kuvia siitä, miten uusien ihmisten keskinäinen intohimo kestäisi nykyisten muutaman kuukauden sijasta vuosikymmeniä. Sitä paitsi partneria vaihdettaisiin aina tarvittaessa ilman mustasukkaisuutta ja muita komplikaatioita.”

Pyhimystä muistuttavan sankarin ja yli-ihmisen sijaan olemme uuden aineellisen hyvinvoinnin vallitessa saaneet lähinnä ali-ihmisiä, jotka eivät elä Tšernyševskin utopian mukaista korkeampaa elämää. Sen sijaan he käyttävät joutilaisuuttaan vegetoidakseen huumeiden ja primitiivisten pallopelien parissa. Pahimmillaan he muuttavat ympäristönsä slummeiksi.

Mutta henki palvelee tasa-arvoisesti kaikkia. Jokapäiväinen leipä näyttää tulevan taikaluukusta jokaiselle kuin manulle illallinen, eikä kenenkään päähän pälkähtäisi sitä enää hartaasti rukoilla. Toki tilanne on toinen joillakin marginaalisilla alueilla, mutta en nyt puhu niistä.

Kukapa olisi osannut edes kuvitella tällaista utopiaa vielä viisikymmentä vuotta sitten? Voitte lukea niitä tuhansia kirjoja, joita toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin vuodesta 2000. Kaikenlaista hyvää luvattiin, mutta ei nyt ihan tällaista (vrt. Vihavainen: Haun utopia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta kyllä jo 1900-luvun alussa osattiin olla myös skeptisiä. Dmitri Merežkovski oli yksi niitä näkijöitä, jotka eivät joutuneet naiivin edistysuskon valtaan.

Se tulevaisuuden ihminen, joka otsansa hiessä raatamisen pakosta ja sivilisaation kahleista vapautuisi ja voisi keskittyä toteuttamaan itseään, tuskin olisikaan uljas sankari ja hyveiden ruumiillistuma. Hän olisi se tuleva röyhkimys (graduštši ham), joka saisi tyydytyksensä hävittämisestä ja vandalismista.

Juuri tällainen olio pääsi vapaaksi ja valtaan Venäjällä bolševikkikaappauksen jälkeen ja kauhistutti jo Maksim Gorkiakin, jolle vallankumous oli merkinnyt suurta inhimillisen kasvun ja vapautumisen haavetta.

Nyt tekniikka ja robotit ovat se pullon henki, joka on vapauttanut ihmisen alituisesta raadannasta ja nälkäkuoleman vaarasta. Lihakeittoa riittää jokaiselle ainakin kerran viikossa, eikä sen hyväksi tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään.

Nyt ihmisille on koittanut vapaus heille lahjoitetun vapaa-ajan muodossa. Siinä olisi tilaa niille yli-ihmisille, jollaisia tuo Leniniäkin innoittanut Nikolai Tšernyševski kuvitteli utopiassaan -tulevaisuuden Novorossijassa (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nyt voisi keskittyä itsensä kehittämiseen ja niin sanottuun syvähenkiseen elämään sen sijaan, että tappaa aikaansa ja täyttää sitä jonninjoutavuuksilla. Aineellista vaurautta ei enää tarvitse riistää muilta, se on potentiaalisesti kaikille tarjona ihmisen apuna uurastavien koneiden kautta. Tämä koskee myös kansoja.

Sen sijaan koko sana” Novorossija”, johon Tšernyševski utopiansa sijoitti, tuokin meille nykyään mieleen ensimmäiseksi järjettömän ihmisteurastuksen ja verisen veljessodan, jota ei suinkaan ole tarvinnut käydä jokapäiväisen leivän turvaamisen pakosta.

Tekniikan vallankumous ja työn tuottavuuden moninkertaistuminen ei vapauttanutkaan kahlittua sankaria, vaan vehkeilevän roiston ja primitiivisen vandaalin.

On kohtalon ivaa, että tekniikan ihmeet ovatkin nyt joutuneet karvattoman apinan eivätkä inhimillisyyden korkeimpien edustajien palvelukseen. Ihmiskunta taisi saada ne liian aikaisin.