Kansat ovat aina liikkeessä

 

Alueiden omiminen

 

Valtiot hankkivat uusia alueita yleensä sodalla tai näin ainakin tapahtui siihen aikaan, kun rajoittamaton barbaria vallitsi valtioiden välisissä suhteissa. Syitä löytyi aina, eikä valtion voimistamista tarkoittavia toimenpiteitä yleensä paheksuttu.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen julistettiin sentään sota kelvottomaksi tavaksi hoitaa asioita ja Kellon-Briand-sopimus vuonna 1928 teki hyökkäyssodan suorastaan rikolliseksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen imperiumien hajottaminen kansallisvaltioihin näytti myös poistavan ilmeisimmät sodan syyt Euroopasta.

Tosiasiassa Pariisin rauhat vuonna 1919 jättivät useita kansakuntia tyytymättömiksi rajoihinsa. Ehkä räikeintä vääryyttä tehtiin Unkarille, joka menetti miljoonia asukkaita naapureilleen.

Saksa ja Itävalta pantiin matalaksi ja saivat myös antaa miljoonien saksalaisten asuttamat alueet Puolalle, Tšekkoslovakialle ja jopa Italialle. Viime mainitussa tapauksessa Etelä-Tiroli, joka nyt siirtyi Italialle ja sai nimekseen Alto Adige, oli selvästi saksalaisenemmistöinen.

Italia oli lähtenyt soitellen sotahan ja kärsinyt hirmuisia tappioita. Barbaarisen logiikan mukaan vuodatettu veri oli valuuttaa, jolla piti voida ostaa maata. Tämä verellä ostaminen tuli sitten uudelleen muotiin toisen maailmansodan aikana.

Kuten tunnettua, ennen talvisotaa Stalin vaati Suomelta vain Suomenlahden saaria (noin 3000 asukasta) ja Koivistolta Laatokalle ulottuvaa linjaa, jossa lienee asunut tuskin 100000 asukasta. Repolasta ja Porajärveltä olisi saatu kaksinkertainen määrä asumatonta korpea.

Hangon tyhjentäminen ja vuokraaminen naapurille korvausta vastaan olisi ollut ilmeisesti historiallisiin aikakirjoihin mainittava uutuus, jonka toteuttaminen olisi ollut kiinnostavaa nähdä koko maailmankin mitassa.

Kun sitten syttyi sota tai ainakin nyt aseellinen selkkaus, jonka rauhanomaiseen ratkaisuun tarvittiin parinsadan tuhannen miehen tappamista, totesi Molotov, ettei neuvotteluissa esitettyihin ehtoihin (saati nyt Kuusisen kanssa tehtyyn sopimukseen) voitu enää palata, koska paljon verta oli vuodatettu.

Verta oli vuodatettu ”ilman meidän syytämme” sanoi Molotov vielä varmemmaksi vakuudeksi. Rauhansopimusta koskevassa puheessaan hän joka tapauksessa selitti uskovansa, että jalomieliset rauhanehdot loivat hyvän pohjan hyvälle naapuruudelle.

Monet venäläiset kirjoittajat ovat sittemmin itkeneet krokotiilin kyyneliä sen johdosta, että Suomi ei kunnioittanutkaan tuota jalomielistä sopimusta, vaan lähti julmaan hyökkäyssotaan naapuriaan vastaan.

Siinä sitten vuodatettiin lisää verta sekä valloitusten säilyttämiseksi että ryöstösaaliin palauttamiseksi. Enemmän vertaan vuodattanut kai nyt sitten vahvisti omistuksiaan maksamalla lisää hintaa.

Puhuessaan Saksan ja Neuvostoliiton rajasopimuksen johdosta syyskuussa 1939 Molotov viittasi taas vereen maksuvälineenä tai ainakin rituaalisena kaupanvahvistamisen elementtinä, kuten Mefiston ja Faustin välillä tehtiin.

Saksan ja Neuvostoliito ystävyys oli nyt verellä sinetöity, julisti Molotov viitaten, paitsi Saksan ja Puolan välisissä taisteluissa kaatuneisiin ja haavoittuneisiin kymmeniin tuhansiin, myös Neuvostoliiton kaatuneina menettämiin noin tuhanteen mieheen.

Näin vakavalle pohjalle perustetulla ystävyydellä oli kaikki edellytykset kehittyä todella vakaaksi ja pitkäaikaiseksi totesi Molotov.

Sellaista oli Molotov ennustellut jo korkeimmassa neuvostossa pitämässään puheessa 32.8.1939. Sopimus olisi käännekohta Euroopan historiassa eikä vain Euroopan…

Mutta vasta verellähän se ystävyys koetellaan ja vahvistetaan. Kun Puolan valtio oli pyyhitty maan pinnalta, oli asia muuttunut niin sanoakseni lihaksi ja eritysesti vereksi.

Mutta kyllähän alueita voidaan vallata myös siten, että kansa muuttaa sinne ja syrjäyttää kantaväestön. Tämä on historiassa aivan normaalia. Ennen pitkää alue alkaa toimia enemmistön ehdoilla.

Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että papualaiset saisivat päähänsä muuttaa Suomeen. Kukapa uskaltaisi kieltää heiltä tämän oikeuden. Papualaisenemmistö ei olisi Suomessa ihan pian mahdollinen, mutta ihan kohtuullisellakin maahanmuuttajamäärällä se olisi sadan vuoden kuluttua ajankohtainen asia. Ainakin entinen kantaväestö voisi olla vähemmistönä.

nykyisten käytäntöjen mukaan Suomen liittäminen Papuaan ei olisi mahdollista, mutta ainahan säädökset muuttuvat uusien realiteettien mukana.

 Joka tapauksessa myös maahanmuutto antaa vahvoina pidettäviä argumentteja niille, jotka haluavat valtiollisten rajojen muuttamista. Muistamme, miten Serbian entinen historiallinen sydänalue Kosovo irrotettiin siitä suurten aplodien kaikuessa koko sivistyneeltä maailmalta. Siellä serbit olivat tulleet pieneksi vähemmistöksi. Kosovon historialle ei kukaan pannut painoa.

Mutta kenelle kuuluvat Ukraina, joka olli kolmisensataa vuotta Venäjän yhteydessä ja kenties kauemmin, asiasta voidaan aina kiistellä, onko se jonkin mielestä argumentti jonkin asian hyväksi, riippuu poliittisista suhdanteista. Merkittävä tosiasia joka tapauksessa on, että suuret osat siitä ovat Venäjän 1700-luvulla valloittamia ja nykyään myös venäläisenemmistöisiä.

Tarkoitan erityisesti Krimiä ja Mustanmeren rannikkoa eli ns. Novorossijaa. Olivatko ne perinteisesti venäläisenemmistöisiä? Jos olivat, onko tämä jonkinlainen argumentti sille, että Venäjällä olisi rikollisen hyökkäyssotansa ja siis verellä maksamisen lisäksi jokin hyväksyttävä argumentti pyyteilleen?

Entäpä, jos ne 1700-luvun lopun valloituksen jälkeen olivat vahvasti ukrainalaisenemmistöisiä? Vai tekeekö myöhempi venäläinen maahanmuutto niistä taa ilman muuta luonteeltaan venäläisiä? Ehkä tarvitaan taas sitä paljon puhuttua venäläistä verta, jolla on ennenkin ostettu naapureilta alueita heidän oman verensä hintaa kyselemättä?

Tässä joka tapauksessa pohdinnan aiheeksi vähäinen katsahdus Novorossijan väestötilanteeseen siltä ajalta, kun se alettiin tarkoin tuntea:

 

lauantai 1. lokakuuta 2022

Novorossija

 

Monikulttuurin kehto

 

Kuten tunnettua, Venäjällä monet talonpojat eivät viihtyneet isäntiensä alaisuudessa, vaan pakenivat ns. villille arolle. Näin syntyivät venäläiset ja ukrainalaiset kasakkakunnat, mutta vielä niiden eteläpuolella oli harvaan asuttua aluetta, joka kuului Osmanien valtakunnan yliherruuden alaisuuteen.

Kun Turkin valta siellä kukistettiin Katariina II:n aikana, saatiin Venäjälle suuri uusi alue, jota ruvettiin nimittämään uudeksi Venäjäksi, Novorossijaksi.

Kun väkeä siellä oli vähänlännästi, sitä houkuteltiin muun muassa Saksasta. Myös serbejä, juutalaisia ja kreikkalaisia muiden muassa saapui huomattavan paljon tälle seudulle. Eniten kuitenkin tuli ukrainalaisia, joiden määrä vuoden 1897 väestönlaskennassa oli yli 68,9 prosenttia. Venäläisiä oli vajaat 10 prosenttia ja moldavialaisiakin yli 11 prosenttia. Loppu oli kansallista tilkkutäkkiä saksalaisista tataareihin ja kreikkalaisiin. Putinin ja putinoidien esittämät argumentit alueen ikivanhasta venäläisestä luonteesta ovat siis pohjaa vailla.

Sivumennen mainittakoon, että 1700-luvun lopulla, jolloin Novorossija syntyi, oli puhetta myös suomalaisten lähettämisestä noille uusille alueille, erityisesti Krimille.

Grigori Potjomkin puhui tästä enemmän tai vähemmän vakavissaan Ruotsin suurlähettiläälle Curt von Stedingkille, kun tämä ehdotteli Savonlinnan palauttamista Ruotsille: lähetetään koko porukka Krimille, niin ei tarvitse mokomasta autiosta maapläntistä keskustella… Tämä ei ollut ainoa kerta, kun suomalaisten -myös inkeriläisten- muuttoa Novorossijaan ajateltiin.

Ei se Novorossija hullumpi paikka ollutkaan. Maa oli viljavaa ja kaikenlaista rikkautta oli maaperässä. Odessan kaupunki nousi pikavauhtia suureksi viljanviennin keskukseksi. Siitä tuli Venäjän juutalaisten suuri keskittymä, jonka omaleimaisuus on säilynyt näihin päiviin.

Itse asiassa Novorossija oli vain alku Katariinan kreikkalaiselle projektille, греческий проект, johon kuului Bysantin valtakunnan uudelleen perustaminen. Sen hallitsijaksi olisi tullut pojanpoika Konstantin, joka ei kyllä myöhempien tietojen valossa ollut kovinkaan lahjakas eikä suosittu henkilö, vaikka dekabristit paremman puutteessa hänen nimeään huusivatkin Palatsitorilla vuonna 1825.

Olisipa Konstantinopolista tullut Venäjän uusi keskus. Silloin kai Pietarin merkitys olisi vähentynyt ja sitä mukaa sen Suomelle muodostama vaara, kuten Henrik Gabriel Porthan pohdiskeli…

Mutta eurooppalainen suurpolitiikka ei sallinut Venäjän ottavan Itämeren lisäksi vielä Välimerenkin herruutta. Suunnitelma jäi suunnitelmaksi, mutta syntyihän ainakin suuri uusi liitosalue Venäjän eteläpuolelle, monenkirjavine väestöineen. Myös tuon alueen kaupunkien usein kreikkalaiset nimet (Mariupol, Simferopol, Sevastopol ym.) periytyvät Katariinan ajoilta.

Kansallisten vähemmistöjen osa on Venäjällä aina ollut ankeampi kuin putinistinen historiankirjoitus kertoo. 1800-luvulla toki pärjättiin ja 1920-luvulla kansallisia vähemmistöjä suorastaan suosittiin, mutta jo 1930-luvulla ne saivat kokea kovia kaikkialla Neuvostoliitossa, Kaukoidästä Karjalaan ja Kuolan niemimaalta Ukrainaan. Alueet venäläistyivät suureksi osaksi sen takia, että vähemmistöt tavalla tai toisella hävitettiin, osittain fyysisesti, osittain sirottelemalla ne uusille alueille.

Esimerkiksi sopivat vaikkapa kreikkalaiset. Kreikkalaisia oli Neuvostoliitossa enimmillään 358 000. Tiiviinä kokonaisuuksina heitä asui Mustanmeren rannikolla, Ukrainan, Pohjois-Kaukasuksen ja Gruusian alueilla. Osa kreikkalaisista tai siis heidän esi-isistään oli tullut alueelle jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.

NKVD:n suorittamissa kansallisissa operaatiloissa vuosina 1937-38 tuhottiin suuri määrä kaikkia Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, myös kreikkalaisia. Sodan aikana kreikkalaiset luettiin ns. rankaistaviin kansoihin ja heitä rankaistiin siirtämällä pois asuinsijoiltaan, muun muassa Krimiltä noin 14000 henkeä. Näissä operaatioissa kuoli aina melkoinen prosentti siirrettävistä.

Niin sanottuihin erikoiskyliin (спецпоселение) asutettiin Stalinin aikana epäluotettavia aineksia ja vuoden 1953 tilanteen mukaan kreikkalaisia näistä oli 28388 henkeä, joista Kreikan alamaisia (poliittisia pakolaisia) peräti 23609 henkeä. Koko maailman proletariaatin isänmaa oli aika tyly helmaansa halajaville veljille niin täällä pohjoisessa kuin etelässäkin.

Vuoden 2010 väestönlaskun mukaan Venäjällä asui 85640 kreikkalaista. Tiiviimpiä keskittymiä oli Stavropolin alueella, pohjois-Kaukasuksella. Lisäksi kreikkalaisia oli Ukrainan alueella noin 91000.

Mainittakoon, että inkeriläisistä, joita vielä vuonna 1939 oli noin 143 000, oli vuonna 2010 jäljellä enää 20267 henkeä. Jälkimmäisessä luvussa ovat sitä paitsi vielä muutkin suomalaiset.

Vertailusta ilmenee siis, että suomalaiset ovat kestäneet 1900-luvun -ja myös 2000-luvun- höykytyksiä paljon kreikkalaisia huonommin ja kaiketi olleet myös innokkaampia paluumuuttajia.

Joka tapauksessa Novorossija oli vielä 1700-luvun lopulla lähs tyhjä alue, jota alettiin suunnitelmallisesti täyttää monien eri kansallisuuksien edustajilla.

 Näin syntynyt monikansallisuus ei muodostunut sen väestölle suureksi siunaukseksi ja samaahan voinee sanoa monikulttuurisuudesta kaikkialla. Mitä paremmin kansanryhmät pysyvät erillään toisistaan, sitä paremmin sopu säilyy, kuten Sveitsin esimerkki osoittaa.

Kun kansallisia intohimoja tarpeeksi lietsotaan, saadaan niinkin läheiset kansat kuin venäläiset ja ukrainalaiset kiivaasti vihaamaan toisiaan, kuten lähihistoria osoittaa.

Sveitsissä kaikki on ollut toisin ja tässä voimme tietenkin muistaa myös sen, ettei valtio Sveitsissä ole tietääkseni koskaan ollut kiinnostunut etnisistä puhdistuksista. Ukrainasta Puolaan ja Unkariin ulottuvalla alueella asia on ollut toisin.