Tapahtui Venäjällä

 

Herrasmies Hersonista

 

Nikolai Gogol, Kuolleet sielut (1842), kääntänyt Samuli Suomalainen 1882, Otava 1977, 298 s.

Elmo Nüganen – Nikolai Gogol, Mjortvyje duši. Russki teatr v Estonii-Vene teatr, Tallinna 2022.

 

Koko sivistynyt maailma tuntee Kuolleet sielut, tarinan herrasmiehestä, joka osteli tilanomistajilta ”sieluja” eli maaorjia, jotka sitten siirrätti omiin nimiinsä ja panttasi huomattavaa rahasummaa vastaan.

Kuolleetkin maaorjat olivat henkikirjoilla ja niistä oli maksettava henkiraha siihen saakka, kunnes uudessa revisiossa todettiin heidät kuolleiksi. Venäläisessä on kolme osaa, sanottiin aikoinaan, ruumis, sielu ja dokumentti. Virkavaltiaiden maailmassa varsinaisesti väliä oli vain tuolla kolmannella osalla ja se tarjosi tässä tapauksessa yritteliäälle tilaisuuden tehdä helppoa rahaa.

Toki Venäjällä oli lakeja, jotka oli tarkoitettu estämään kaikki väärinkäytökset. Kuluneen sanonnan mukaan niiden ankaruutta lievensi se, ettei niitä pantu toimeen. Sivumennen sanoen, Putinilla on tapana esiintyä julkisesti hienojen ja siunauksellisten määräysten julistajana. Niiden toimeenpano on kokonaan eri asia, ja sitä valvoo nyt, kuten neuvostoaikanakin erityinen kansalaisaktiivisuuteen vetoava elin.

Gogolin aikaan kaikki tapahtui tilanomistajien hyväveliverkoston sisällä, joskin huonolla tuurilla saattoi saada vieraaksi Pietarista reviisorin, joka uskoi enemmän matematiikkaan kuin kestiystävyyteen ja molemminpuolisesti edullisiin suhteisiin.

Tšitšikov, herrasmies, joka osteli sieluja, tiesi, ettei niitä saanut myydä ilman maata -vaikka sitäkin koko ajan tapahtui. Asia ratkaistiin elegantisti siten, että hän muutti kirjansa Hersonin kuvernementtiin, väestöpulasta kärsivään Novorossijaan (Vihavainen: Haun novorossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), jossa kaikille halukkaille oli tarjolla maata ilmaiseksi – tehkööt nuo vainajat sillä sitten mitä tahtovat…

Aluksi kuolleilla sieluilla tehty kauppa pidetään salassa, mutta tuleekin sitten yllättäen yleiseksi puheenaiheeksi. Tšitšikovin henkilö saa ympärilleen mystistä hohdetta: mihin hän oikein tarvitsee kuolleita sieluja, onko kyseessä jokin suorastaan saatanallinen juoni? Kuka tuo mies oikein on? Kaikki olivat olleet  aluksi häneen ihastuneita ja kuvernööri tarjosi jo tytärtäänkin puolisoksi. Olihan hän miljonääri vai eikö ollutkaan?

Lopulta keksitään, että kyseessä ei voi olla kukaan muu, kuin St. Helenan saarelta paennut Napoleon, jota muuten myös aikoinaan pidettiin ilmestyskirjan petona. Hersonilaista herrasmiestä alettiin kauhistua ja karttaa kuin ruttoa, hirmuista vauhtia ajaen hän sitten karistaakin NN:n kaupungin pölyt jaloistaan…

Koko Venäjä nauroi Gogolin humoristiselle kuvaukselle aikansa yläluokasta, vaikka kuvaus oli tulkittavissa myös yhteiskuntakritiikiksi, joka taas oli Nikolai I:n hallitessa suunnilleen samaa kuin majesteettirikos.

Venäjän nuori intelligentsija rupesi pitämään Gogolia omana miehenään, josta kauhistuneena tämä poltti teoksensa toisen osan. Nykyäänhän sellainen on ilmestynyt, mutta se on vain käsikirjoitusten rippeistä kyhätty kooste.

Korostaakseen alamaisuskollisuuttaan ja oikeaoppista kristillisyyttään Gogol julkaisi teoksen Otteita kirjeistä ystäville, joka taas pillastutti älymystön. Vissarion Belinski kirjoitti vuonna 1847 kuuluisan kirjeensä Gogolille (ks. Letter to N. V. Gogol by V. G. Belinsky 1847 (marxists.org) ), jota levitettiin salaa ja jonka pelkästä hallussapidosta saattoi saada rangaistuksen. Dostojevskin kuolemantuomio perustui siihen, että hän oli jopa syyllistynyt tuon kirjeen painattamiseen ja levittämiseen.

Belinskin kirje oli intohimoinen vallankumouksellinen manifesti ja siinä hän nyt syytti aiemmin ihailemaansa Gogolia sorron ja obskurantismin ylistämisestä, eikä aivan aiheetta.

Gogolin rooli yhteiskunnallisesta, kuten myös kansallisesta näkökulmasta onkin jäänyt kaksinaiseksi. Toisaalta hän oli aikansa vallanpitäjille naureskeleva totuudenpuhuja ja kotiseutunsa Ukrainan eli Vähä-Venäjän patriootti. Toisaalta hän nimenomaisesti julisti kannattavansa Nikolai I:n ajan komentoa ja ideologiaa, jota alettiin kutsua virallisen patriotismin nimellä. Gogol oli yksi sen tukipylväistä. Millekään ukrainalaisuudelle siinä ei ollut sijaa.

Olisi tietenkin väärin arvioida suurta kirjailijaa vain hänen yhteiskunnallisten mielipiteidensä perusteella, moiseen barbariaan pystyy vain henkinen bolševikki. Gogolista ja hänen huumoristaan onkin kirjoitettu varsin paljon sekä enemmän että vähemmän syvällistä ja niin henkevää kuin hengetöntä tekstiä.

Lukemisen arvoisena voi ainakin pitää Vladimir Nabokovin huikeaa esseetä, jossa hän korottaa Kuolleiden sielujen henkilöt hämmästyttäviin mittoihin ja ulottuvuuksiin. Tšitšikovinkin hän selittää itse asiassa olevan itse paholainen.

No, enpä tiedä. Jokseenkin varmana voi joka tapauksessa pitää, ettei kyseessä ollut ainakaan Napoleon enempää kuin muuan tietty kapteeni Kopeikin, jota NN:n kaupungin herrasväki myös epäili. Selvää myös on, että Tšitšikovin luonnehdinta itsestään vilpittömänä virkamiehenä, joka oli saanut kärsiä totuuden (pravda) tähden, on ymmärrettävissä vain aivan tietyllä tavalla.

Gogol kertoo mitä se totuus tässä yhteydessä tarkoitti: varastaa tietenkin sai ja lahjuksia sopi ja pitikin ottaa, mutta vain kohtuullisesti ja tuottamatta vahinkoa kenellekään erityisesti. Valtio taas oli eri juttu ja esimerkiksi armeijan hankinnat-sanaan liittyvän merkityksen tunsi jokainen. Kun Tšitšikov vihjasi hänellä olevan senkin alan tehtäviä, syttyi haluttomankin kauppakumppaninen mielenkiinto välittömästi.

Tuskinpa hersonilainen herrasmies nousi nyt ihan paholaisen mittoihin, vaikka saattoikin näytellä pikkupirun roolia rohkaistessaan NN:n kaupungin herrasväkeä tyhmyyksiin ja arveluttaviin bisneksiin. Epäilemättä romaanissa kuitenkin oli jotakin juuri tuon aikakauden kannalta paljon puhuvaa sen saavuttamasta valtavasta merkityksestä päätellen. Kaiketi siinä näytettiin yleisölle jotakin, jota se ei missään muualla ollut saanut nähdä eikä ehkä edes uskaltanut katsoa.

Samuli Suomalaisen käännös, joka lähes sadan vuoden kuluttua julkaistiin sanasta sanaan uudelleen, on hämmästyttävän elinvoimainen, sitä lukee vieläkin ilokseen.

Elmo Nügasen dramatisointi Tallinnan suuressa ja komeassa venäläisessä teatterissa on ihan viihdyttävä, tiettyine puskafarssin piirteineen. Sovitus on syntynyt jo ennen kuin Novorossija taas tuli ajankohtaiseksi, kuten myös nykyiset kuolleet sielut, jotka tiettävästi äänestävät noilla alueilla, jotta kaikki menisi lain ja asetusten mukaisesti ja tulos sataisiin oikeaksi.

Olen aina välillä esittänyt paralleelin Nikolai I:n ajan ja nykyisen putinismin välillä. Todettakoon, että salaisen poliisin ja santarmiston rooli oli myös tolloin Venäjällä hyvin keskeinen. Keisarin henkilökohtaisen kanslian kolmas osasto oli valvonnan ja tarkkailun ydin, jota kirjailijakin sai pelätä.

Pelätä saa nytkin, mutta juuri siksi olisi taas Gogolille töitä. Ja Belinskille aivan erityisesti.