Novorossija

 

Monikulttuurin kehto

 

Kuten tunnettua, Venäjällä monet talonpojat eivät viihtyneet isäntiensä alaisuudessa, vaan pakenivat ns. villille arolle. Näin syntyivät venäläiset ja ukrainalaiset kasakkakunnat, mutta vielä niiden eteläpuolella oli harvaan asuttua aluetta, joka kuului Osmanien valtakunnan yliherruuden alaisuuteen.

Kun Turkin valta siellä kukistettiin Katariina II:n aikana, saatiin Venäjälle suuri uusi alue, jota ruvettiin nimittämään uudeksi Venäjäksi, Novorossijaksi.

Kun väkeä siellä oli vähänlännästi, sitä houkuteltiin muun muassa Saksasta. Myös serbejä, juutalaisia ja kreikkalaisia muiden muassa saapui huomattavan paljon tälle seudulle. Eniten kuitenkin tuli ukrainalaisia, joiden määrä vuoden 1897 väestönlaskennassa oli yli 68,9 prosenttia. Venäläisiä oli vajaat 10 prosenttia ja moldavialaisiakin yli 11 prosenttia. Loppu oli kansallista tilkkutäkkiä saksalaisista tataareihin ja kreikkalaisiin. Putinin ja putinoidien esittämät argumentit alueen ikivanhasta venäläisestä luonteesta ovat siis pohjaa vailla.

Sivumennen mainittakoon, että 1700-luvun lopulla, jolloin Novorossija syntyi, oli puhetta myös suomalaisten lähettämisestä noille uusille alueille, erityisesti Krimille.

Grigori Potjomkin puhui tästä enemmän tai vähemmän vakavissaan Ruotsin suurlähettiläälle Curt von Stedingkille, kun tämä ehdotteli Savonlinnan palauttamista Ruotsille: lähetetään koko porukka Krimille, niin ei tarvitse mokomasta autiosta maapläntistä keskustella… Tämä ei ollut ainoa kerta, kun suomalaisten -myös inkeriläisten- muuttoa Novorossijaan ajateltiin.

Ei se Novorossija hullumpi paikka ollutkaan. Maa oli viljavaa ja kaikenlaista rikkautta oli maaperässä. Odessan kaupunki nousi pikavauhtia suureksi viljanviennin keskukseksi. Siitä tuli Venäjän juutalaisten suuri keskittymä, jonka omaleimaisuus on säilynyt näihin päiviin.

Itse asiassa Novorossija oli vain alku Katariinan kreikkalaiselle projektille, греческий проект, johon kuului Bysantin valtakunnan uudelleen perustaminen. Sen hallitsijaksi olisi tullut pojanpoika Konstantin, joka ei kyllä myöhempien tietojen valossa ollut kovinkaan lahjakas eikä suosittu henkilö, vaikka dekabristit paremman puutteessa hänen nimeään huusivatkin Palatsitorilla vuonna 1825.

Olisipa Konstantinopolista tullut Venäjänuusi keskus. Silloin kai Pietarin merkitys olisi vähentynyt ja sitä mukaa sen Suomelle muodostama vaara, kuten Henrik Gabriel Porthan pohdiskeli…

Mutta eurooppalainen suurpolitiikka ei sallinut Venäjän ottavan Itämeren lisäksi vielä Välimerenkin herruutta. Suunnitelma jäi suunnitelmaksi, mutta syntyihän ainakin suuri uusi liitosalue Venäjän eteläpuolelle, monenkirjavine väestöineen. Myös tuon alueen kaupunkien usein kreikkalaiset nimet (Mariupol, Simferopol, Sevastopol ym.) periytyvät Katariinan ajoilta.

Kansallisten vähemmistöjen osa on Venäjällä aina ollut ankeampi kuin putinistinen historiankirjoitus kertoo. 1800-luvulla toki pärjättiin ja 1920-luvulla kansallisia vähemmistöjä suorastaan suosittiin, mutta jo 1930-luvulla ne saivat kokea kovia kaikkialla Neuvostoliitossa, Kaukoidästä Karjalaan ja Kuolan niemimaalta Ukrainaan. Alueet venäläistyivät suureksi osaksi sen takia, että vähemmistöt tavalla tai toisella hävitettiin, osittain fyysisesti, osittain sirottelemalla ne uusille alueille.

Esimerkiksi sopivat vaikkapa kreikkalaiset. Kreikkalaisia oli Neuvostoliitossa enimmillään 358 000. Tiiviinä kokonaisuuksina heitä asui Mustanmeren rannikolla, Ukrainan, Pohjois-Kaukasuksen ja Gruusian alueilla. Osa kreikkalaisista tai siis heidän esi-isistään oli tullut alueelle jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.

NKVD:n suorittamissa kansallisissa operaatiloissa vuosina 1937-38 tuhottiin suuri määrä kaikkia Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, myös kreikkalaisia. Sodan aikana kreikkalaiset luettiin ns. rankaistaviin kansoihin ja heitä rankaistiin siirtämällä pois asuinsijoiltaan, muun muassa Krimiltä noin 14000 henkeä. Näissä operaatioissa kuoli aina melkoinen prosentti siirrettävistä.

Niin sanottuihin erikoiskyliin (спецпоселение) asutettiin Stalinin aikana epäluotettavia aineksia ja vuoden 1953 tilanteen mukaan kreikkalaisia näistä oli 28388 henkeä, joista Kreikan alamaisia (poliittisia pakolaisia) peräti 23609 henkeä. Koko maailman proletariaatin isänmaa oli aika tyly helmaansa halajaville veljille niin täällä pohjoisessa kuin etelässäkin.

Vuoden 2010 väestönlaskun mukaan Venäjällä asui 85640 kreikkalaista. Tiiviimpiä keskittymiä oli Stavropolin alueella, pohjois-Kaukasuksella. Lisäksi kreikkalaisia oli Ukrainan alueella noin 91000.

Mainittakoon, että inkeriläisistä, joita vielä vuonna 1939 oli noin 143 000, oli vuonna 2010 jäljellä enää 20267 henkeä. Jälkimmäisessä luvussa ovat sitä paitsi vielä muutkin suomalaiset.

Vertailusta ilmenee siis, että suomalaiset ovat kestäneet 1900-luvun -ja myös 2000-luvun- höykytyksiä paljon kreikkalaisia huonommin ja kaiketi olleet myös innokkaampia paluumuuttajia.

Joka tapauksessa Novorossija oli vielä 1700-luvun lopulla lähs tyhjä alue, jota alettiin suunnitelmallisesti täyttää monien eri kansallisuuksien edustajilla.

 Näin syntynyt monikansallisuus ei muodostunut sen väestölle suureksi siunaukseksi ja samaahan voinee sanoa monikulttuurisuudesta kaikkialla. Mitä paremmin kansanryhmät pysyvät erillään toisistaan, sitä paremmin sopu säilyy, kuten Sveitsin esimerkki osoittaa.

Kun kansallisia intohimoja tarpeeksi lietsotaan, saadaan niinkin läheiset kansat kuin venäläiset ja ukrainalaiset kiivaasti vihaamaan toisiaan, kuten lähihistoria osoittaa.

Sveitsissä kaikki on ollut toisin ja tässä voimme tietenkin muistaa myös sen, ettei valtio Sveitsissä ole tietääkseni koskaan ollut kiinnostunut etnisistä puhdistuksista. Ukrainasta Puolaan ja Unkariin ulottuvalla alueella asia on ollut toisin.