Orjajoukko halpa

 

Käkriäisten kapina

 

Marko Tapio, Arktinen hysteria 1. Vuoden 1939 ensilumi. WSOY 1967, 337 s.

 

”Arktinen hysteria” on käsite, jolla jotkut tutkijat ovat kuvanneet pohjoisten kansojen keskuudessa esiintyvää mielipuolisuuden tilaa, jolla selitettiin šamanismia. Se saattaa ilmetä järjettömänä väkivaltana tai naisilla seksuaalissävyisinä kohtauksina (saamelaisten keuvot-tila). Tilan voitiin arvella johtuvan egon heikkoudesta ja sen provosoivat yllättävät tapahtumat.

Marko Tapion kirja on tietenkin fiktiota, vaikka se alinomaa viittaakin todellisiin tapahtumiin, erityisesti Saarijärven suunnalla keväällä vuonna 1918. Tämä nide päättyy talvisodan aattoon, mutta ei ole suinkaan kronologinen. Se sisältää yhä uusia takaumia ja harppaa välillä jopa 1960-luvun kulttuuriväen kalaaseihin, joissa ihmiset juovat itsensä penkin alle.

Joskus on nähnyt puhuttavan ”Arktisesta hysteriasta” jopa Linnan ”Pohjantähden” rinnakkaisilmiönä, ellei suorastaan kilpailijana.

Kaikki vertailut ovat hyödyllisiä, mikäli asioita ei niissä venytetä sallittua pitemmälle. Linnan ”Pohjantähti” oli suomalaisen yhteiskunnan historiankirjoitusta, mitä ”Arktinen hysteria” ei ole. Edellisessä vallitsee optimistinen henki, jälkimmäisessä pessimistinen. Kun Linna on historioitsija ja sosiologi, on Tapio pikemmin psykologi tai ehkä sosiaalipsykologi.

 Joka tapauksessa hän on pessimisti, jonka ihmiskäsitys näyttää lähenevän rotuoppia. Tämän kirjan asetelma ja henki ovat lähes yksi yhteen Jack Londonin ”Elsinoren kapinan” kanssa (ks. Vihavainen: Haun elsinoren kapina tulokset). Tapion siirtotyöläiset ovat Londonin ”Elsinoren” keulapuolella asustavia ali-ihmisiä, jotka viime kädessä ymmärtävät vain väkivaltaa.

Asetelma on kieltämättä huikea ja poliittisesti erittäin epäkorrekti. Jalo työläinen oli kauan sekä intellektuellien että työväenluokalla ratsastavan muun aineksen maalaama hahmo, joka oli paitsi uhri myös sankari. Parhaimmillaan ja tyypillisimmillään hän oli peloton ja nuhteeton.

Venäjällä tämä illuusio murskattiin perestroikan aikana. Valentin Rasputinin romaani ”Tulipalo” (Пожар, ks. Vihavainen: Haun orjuus tekee vapaaksi tulokset) esitti työläiset laiskana ja saamattomana laumana juopottelijoita, joiden ainoa päämäärä elämässä oli saada päivittäinen annoksensa ja voida ylläpitää primitiivistä tilaansa mahdollisimman helpolla.

Tapion siirtotyöläiset eivät tietenkään sanan varsinaisessa merkityksessä ole koskaan päässeet helpolla, päin vastoin. He ovat köyhyyden äärimmilleen kiusaamaa väkeä, jota sitten kaiken kukkuraksi on ajettu kuin karjaa siirtotyömaalle, jossa juopottelu on ainoa lohtu ja siunattu helpotus.

Eletään 1960-lukua ja väki on siis vielä sitä vuosisadan alkupuolella syntynyttä, jonka muistissa vuosi 1918 on vielä sangen hyvin. Tämän ihmisaineksen elämäntapa on äärimmäisen yksinkertaista ja ilotonta. Tansseissakaan ei tyttöjen kanssa puhuta mitään, saati hymyillä tai leikitellä.

Touhu on pelokkaan totista, mitä alleviivaavat ne sällit, jotka pysyttelevät eteisessä osoittaakseen, etteivät ne nyt ainakaan tyttöjen suosiota ole täällä hamuamassa, vaan pikemminkin etsimässä tappelua, joka aina löytyykin.

Aluksi näyttää siltä, että romaani sijoittuu Lappiin tai edes jonnekin muualle napapiirin tuntuaan, tuonne ”petun ja virsien maahan”, kuten siellä hirtehisesti sanotaan. Siellähän niitä voimaloita silloin rakennettiin.

Näin ei ole. Mielenmaisema ja tapahtumat on projisioitu Saarijärvelle, jossa ei enää suinkaan asu Paavo perheineen, vaan hänen sijastaan Juutas Käkriäinen ja hänen heimonsa. Miehissä ei näy mitään merkkiä sivilisaation vaikutuksista. Koulunkäynnistä ei puhuta eikä edes televisiosta.

Harva asutus on keskellä synkkä erämaata ja eletään luonnon armoilla. Talvisin pitkät matkat taitetaan hevosella ja hiihtäen. Luonto on armoton ja uhkaava, ihmiset yleensä keskenään vihamielisiä, kateellisia ja pitkävihaisia.

Mistään edistysajatuksesta ei näy merkkiäkään. Kun kansan keskuudesta noussut yrittäjä visioi voimalaitoksen ja tehtaan, joka nostaisi kurjaliston yöstään, se nähdään vain keinona riistää yhä enemmän köyhää kansaa, jonka kustannuksella mies muutenkin on rikastunut.

Jälkimmäinenkään ei ole ihan tuulesta temmattu asia, mutta ei muuta sitä, että kaikkien yhteinen etu olisi saada voimala ja tehdas rakennettua.

Koko hanke joutuu sitten yhtäkkiä vaaraan, eikä sen pelastaminen satu miellyttämään juopottelevaa ja oikeuksistaan kovin tietoista laumaa, joka on luonteeltaan yhtä halpamaista kuin julmaa ja aivotonta.

”Elsinoren kapinassa” parkkilaivan herrana ja pelastajana toimii kapteeni, joka muostuttaa samuraita tai suorastaan yli-ihmistä. Kapteenin kuoltua hänen roolinsa periytyy toiselle miehelle, joka jo rodullsiesti on koko keulakannen roskajoukkoa ylempänä.

Roduista Tapio, toisin kuin London, ei puhu mitään, mutta syystä tai toisesta sankarin seinälle on ripustettu, lähinnä kai huumorimielessä, Hitlerin kuva. Eihän sekään siellä sattumalta roiku enempää kuin pyssy Tšehovin näytelmän lavasteissa.

 Kuitenkin sankarit ovat tässä tapauksessa samaa lihaa ja verta tuon roskajoukon kanssa.

Kirjan ensimmäinen luku ”köyhät” on sen paras ja omalla tavallaan kiinnostava. Sen kuvaus suomalaisesta 1900-lubun alkupuolella varttuneesta miehestä on säälimättömydessään ainutlaatuinen.

Onhan meillä ollut myös Juutas Käkriäinen ja Ryysyrannan Jooseppi, Juha Toivolasta puhumatta, mutta että kuvataan nyt kokonainen miesjoukko alaluokkaista rupusakkia, joka sentään on kaiken kunnioituksen ansaitsevaa työväkeä, joka pitää pystyssä koko yhteiskuntaa ja kärsii sen puolesta.

Siinä meillä on oman kirjallisuutemme Valentin Rasputin ja hänen ”Tulipalonsa”.

1960-luvun radikalismi ei tainnut olla hedelmällisin maaperä tuollaiselle kirjalle enempää kuin sitten taistolaisaikakaan. Ei kirjaa toki silloin unohdettu eikä sitä ole tehty vieläkään. Pidetäänhän niitä Arktisen hysterian päiviäkin.

Missä määrin kirja kuitenkaan oikeasti liittyy Suomen historiaan, ja sitä selittää, on kysymys sinänsä. Linnan ”Pohjantähteen” verrattuna sen historiallisuus on kovin ohutta, vaikka vastaavuuksia Saarijärven historian kanssa löytyykin.

Pohjatähteä on syytetty historian väärentämisestä, mikä nyt tieteen akateemikolta onkin kovin pahasti tehty. Ei se kuitenkaan niin kaukana historiallisen kehityksen valtavirroista ole, kuin Tapion ”Hysteria”, jos nyt ensimmäisen osan perusteella saa mitään arvioita tehdä.

Kirjastahan ilmestyi kaksi osaa, vaikka neljää oli suunniteltu. Kirjailija ryyppäsi sitä ennen itsensä kuoliaaksi.

Epäilemättä tämä kirja on omalla tavallaan kiinnostava ja nimenomaan sen ensimmäisen luvun ansiosta ja kannattaa ottaa huomioon, että kirjailija myös tunsi sitä miljöötä, jota kuvasi. Hänen maalaamassaan kuvassa luultavasti on paljon totta.

 Silloin, kirjoitushetkellä, oli kuitenkin jo jouduttu ennen tuntemattoman suuren muutoksen imuun, joka nopeasti mullisti koko yhteiskunnan ja teki siitä jotakin aivan muuta kuin oli se maailma, joka löytyi vielä 1960-luvun puolivälin siirtotyömailta.

Siellä oli jäljellä enää kuolevan aikakauden viimeinen jäänne, jota tässä kuvataan kirjailijan vapaudella.