Kun ei voima riitä

 

Sotilaallisten ratkaisujen ongelmia

Ut desint vires, tamen est laudanda voluntas

Ovidius

 

Keisarillisen Saksan armeijan ylimmälle komentajalle (Chef der obersten Heeresleitung) Erich von Falkenhaynille on annettu kyseenalainen kunnia Vedunin taistelun aikaansaamisesta. Hän näyttää pitäneen sitä menestyksenä päätellen hänen nimiinsä pannusta lausahduksesta ”vuodatamme ranskalaisten veren kuiviin”.

Kun ranskalaisten joukkojen menetykset arvioitiin paljon suuremmiksi kuin saksalaisten ja ikäluokat olivat siellä pienempiä, oli Ranskan pakko hävitä sota, uskoi Falkenhayn, joka muuten kyllä uskoi, että oli solmittava kompromissirauha eikä pyrittävä hinnalla millä hyvänsä pakottamaan vihollinen täydelliseen tappioon.

Ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoilla on kaamea kaiku. Siellä tuhottiin systemaattisesti ja älyttömästi ruhjoen vihollista ja samalla myös omia joukkoja pala palalta, saamatta itse asiassa koskaan aikaan ratkaisevaa menestystä.

Rauhan solmiminen oli mahdotonta. Kuinka se olisikaan voitu solmia ilman täydellistä voittoa, kun oli menetetty jo ensin tuhansia, sitten satoja tuhansia ja lopulta peräti miljoonia miehiä? Johan alkeellisinkin oikeudenmukaisuus teki mahdottomaksi ajatuksen sovinnosta.

USA:n presidentti Wilson tuli sitten peliin mukaan ylevine ehdotuksineen (14 pykälää), jotka otettiin vakavaan käsittelyyn sen jälkeen, kun amerikkalainen miljoona-armeija oli liittynyt sotaan.

Wilsonin tunnetuissa pykälissä luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista oikeudenmukaisen rauhan perustaksi, mutta käytännössä ryöstettiin voitettu vihollinen putipuhtaaksi ja kaiken kukkuraksi vielä häväistiin. Kansakuntien itsemäärääminen oli muuan hallitseva periaate, jota rikottiin karkeasti kun uusia rajoja vedettiin.

V.A. Koskenniemi, entinen frankofiili ja sittemmin suuri saksalaisystävä, jonka mielestä Saksan armeijan kunniakkaan asetakin alla yhä löi ihmiskunnan suurin sydän, kiteytti näkemyksensä rauhasta runoon:

Oli Jahve ja piru noppasilla

Piru voitti heitolla kaunihilla:

veti ”maailmansodan” hän arvastaan.

Mutt’ seuraava kerta ol’ vuoro Herran,

hän heitti ja ”maailmanrauhan” sai.

Mutta pirupa hymyili toisen kerran:

sen rauhan nimi oli Versailles…

 

Näinhän siinä kävi. Kansallisia intohimoja oli niin kauan ja perusteellisesti kiihotettu sodan toista osapuolta vastaan, ettei rauha ilman kostoa ollut mahdollinen. Kun toinen osapuoli oli yhtä varma syyttömyydestään ja uhrin asemastaan, ei rauhasta tullut kestävää. Vain revanssi saattoi korjata vääryyden.

Mitä mahtaisimme oppia maailmansodista? Senkö, että olisi solmittava mahdollisimman nopeasti kompromissirauha, jossa molempien osapuolten, siis myös syyllisten vaatimuksia olisi tiettyyn rajaan saakka kunnioitettava, vai senkö, ettei mitään rauhaa tule solmia, ennen kuin toinen osapuoli on kokonaan lyöty ja ehdot voidaan sanella sille?

Kysymys sodan aloittajasta on tällä kertaa helppo, toisin kuin sata vuotta sitten, vaikka silloinkin kyllä uskottiin lujasti vastapuolen -mikä se kulloinkin olikaan- aloittaneen.

Muuan muuttuja suursodassa on joka tapauksessa se tuho, jota sota aiheuttaa ja joka koko ajan vain kasvaa niin kauan kuin sota jatkuu. En ajattele vain tuhottuja kaupunkeja ja kuolleita ja haavoittuneita siviilejä. Ajattelen myös sotilaita, jotka itse asiassa ovat suurimmaksi osaksi tavallisia miespuolisia kansalaisia, joilla on ollut yhteiskunnassa normaali, rakentava roolinsa.

Sodan sytyttyä heistä on tehty totalitaarisen koneiston osia, joiden on pakko panna henkensä alttiiksi totellessaan käskyjä, joiden antajat eivät ole saaneet valtuuksiaan enempää Jumalalta kuin parlamentilta. Sotalaitoksen työnä on murha. Se pelaa väistämättä ihmishengillä. Mars rakentaa temppeliään kuolleiden ruumiista, kuten joskus maailmassa ajateltiin.

En voi lakata ihmettelemästä sitää, miten hyväksyvästi ja jokpa selvällä innostuksella tähän ihmisteurastukseen suhtaudutaan, sitä innokkaammin, mitä paremmassa turvassa fanittaja itse on. Naissukupuoli on luultavasti aina ollut kärkäs usuttamaan uroksia keskinäiseen tappeluun ja tämä atavistinen taipumus näyttää yhä toimivan vahvasti.

Aivan uskomattomalta on tuntunut se, miten meillä on esiintynyt ääniä, joiden  mukaan Ukraina on mobilisoinut aivan liian vähän miehiä rintamalle -olisihan niitä vielä miljoonittain käytettäväksi noissa ihmisteurastamoissa.

Toki tällaisen asenteen ja suoranaisen oraalisen paheksumisen motivaationa on ylevältä kuulostava vaatimus sodan oikeudenmukaisesta ratkaisusta: Venäjä, hyökkääjä,  on ajettava sellaiseen pakkorakoon, ettei sillä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin myöntyä voittajien oikeudenmukaiseen saneluun.

Tässä unohtuu nyt se reaalipolitiikka, joka meillä aikoinaan oli jokapäväistä leipää ja jonka kunnioittaminen meni usein överiksikin. Tuollaisen ihanteellisen tilanteen aikaansaamisen keinoja ei yksinkertaisesti ole näköpiirissä. Tulevaisuudessa asian on kyllä luvattu hyvin pian tapahtuvan. Näin on tehty jo kolme vuotta.

Nyt on kuitenkin otettava huomioon myös se, että sodassa myös Venäjä on saanut pahasti turpiinsa, mikä luultavasti hillitsee sitä piankaan yrittämstä mitään uutta ”sotilaallista eriklisoperaatiota”.

 Myös se seikka on tullut tärkeäksi, että isänmaan jouduttua jo ihan oikeasti vaaraan, on venäläisten suuri enemmistö asettunut sen taake. Oikein tai väärin, oma maahan on kyseessä.

Kaikkien osapuolten kannalta ainoa järkevä tapa lopettaa sota on nyt jonkinasteinen kompromissi, jossa molemmat osapuolet joustavat maksimitavoitteistaan, niin vastenmielistä kuin se onkin, valtavat menetykset huomioiden.

Ellei niin tehdä, menetykset sen kuin kasvavat molemmin puolin, ilman että siitä mitään edellytyksiä oikeudenmukaisuudelle syntyy.

Muuan asia, jota olisi kakin keinoin tavoiteltava, on nyt aseriisunta tai käytännössä pikemmin aseistuksen rajoittaminen. Euroopan voimaperäinen militarisointi ei ole mikään rauhan turva, sanoivatpa poliitikot mitä tahansa.

Venäjän iskuvoiman kasvaminen Euroopan vastaavaa suuremmaksi on asia, joka on kyettävä estämään, mutta siihenkin on syytä pyrkiä ennen muuta ja niin pitkälle kun mahdollista neuvottelupöydässä. Sotavoiman käyttöä on aina pidetty hallitsijoiden viimeisenä keinona -ultima ratio regum.

Ennen kuin viimeistä keinoa lyödään pöytään, on aina yritettävä ensin niitä muita. Barbaria on nyt ennenkuulumattoman vahvasti keskuudessamme yhä hallitsevampana ja populaarimpana ja se on nyt vaarallisempaa kuin koskaan ennen.

Emme kai me oikeasti toivo uutta Verdunia?