Kertausta

 

Symposiumeja

 

Kukaan, joka on lukenut Platonin Pidot, voi tuskin olla ihastumatta sen tunnelmaan, rentoon älykköseuraan, joka oli melko hutikkainen, mutta ei sortunut kohtuuttomaan itsetehostukseen tai jankkaavaan örvellykseen, vaan kehitteli ajatuksiaan toisia kuunnellen, mutta huonoja argumentteja kunnioittamatta.

Pidot on kreikaksi Symposion, joka tarkoittaa juuri yhdessä juomista, eikä juominen tässä tapauksessa tarkoita hengen tylsyttämistä, vaan vapauttamista. Sokrates oli erityisen kuuluisa siitä, ettei viini estänyt hänen ajattelunsa terävyyttä. Alkibiades taas kuvataan poikkeuksellisen juopuneena ja siksi ehkä normaalia avomielisempänä.

Pidoissa pohdittiin erityisesti rakkauden merkitystä ja samalla tietenkin myös tuon ajan kreikkalaisen instituution, pederastian arvoa ja merkitystä. Toisin kuin usein arvellaan, Platon ei ollut mikään erityinen homouden arvostaja, vaan Lait-teoksessaan kritisoi ilmiötä terävästi. Kukapa nykyään uskaltaisi sen tehdä…?

Kaikki tämä kertoo siitä henkisen vapauden ilmapiiristä, joka ainakin ihanteellisessa symposiumissa vallitsi. Todellisuudessa pelkään pahoin juopuneiden väittelijöiden saattaneen jopa motata vastustajaa ns. kuonoon, mutta nyt ei ole tarkoitus puhua siitä.

Ihanteellinen symposiumi, on asia, joka saattaa onnistua tai olla onnistumatta. Olen ollut monissa mukana ja ajan mittaan sanoisin niiden kehittyneen monestakin syystä. Yksi tärkeä syy on puheenvuorojen pituuden rajoittaminen. Tärkeää olisi myös saada osanottajat lukemaan toistensa tekstit etukäteen ja perehtymään niiden perusteluihin.

Mutta tämä koskee erityisesti tieteellisiä symposiumeja. Oma lukunsa ovat sellaiset symposiumit, joissa käsitellään yleisiä nykykulttuurin teemoja ja trendejä vapaasti, mutta toki mahdollisimman suurella asiantuntemuksella.

Nämä erilaiset pidot Tornissa, Suomessa, Aulangolla jne. kuuluvat viime mainittuun kategoriaan. Pistin viime kerralla jopa uudelleen esille erään vanhan blogini.

Nyt huomasin, että olen tehnyt samasta kirjasta toisenkin blogin. Vanhuus ei tule yksin. Tämä on jo kolmas kirja, josta huomaan bloganneeni kaksi kertaa. Mutta tässä nyt se toinen versio koko kansamme iloksi, kuten toivon:

lauantai 9. tammikuuta 2016

Pitojen puheita

Pidot Suomessa

 

Vuonna 1937 ilmestynyt Pidot Tornissa on suomalaisten keskustelukirjojen ehdoton klassikko. Vuosien mittaan se on saanut monta seuraajaa, yhtenä niistä Erno Paasilinnan toimittama ja Otavan kustantama Pidot Suomessa vuodelta 1972.

Tällaisissa kirjoissa antoisinta on tietenkin ajan henki, se perspektiivi, josta maailmaa katselivat ne ihmiset, jotka olivat saaneet tietyn kokemustaustan. Täydellinen tietämättömyys tulevasta, joka ihmiskunnalla on aina seuranaan, liittyy joka tapauksessa aina tiettyihin, mahdollisimman hyvin perusteltuihin tulevaisuuden odotuksiin, joiden näkökulmasta niin nykyisyyttä kuin menneisyyttä katsellaan.

Vuosi 1972 on hyvin kiinnostava. Etäisyyttä 1950-lukuun oli silloin vain kymmenisen vuotta, sodastakin oli vain kaksikymmentäseitsemän vuotta, mikä on erittäin lyhyt aika, vaikka nuoriso ei pysty tätä käsittämään eikä sitä sen takia kannata tässä noteerata.

Vuoden 1917 vallankumouksesta ja seuraavan kevään punakapinasta oli aikaa sen verran, etteivät suinkaan kaikki keskustelijat niitä olleet kokeneet, Epäilijä eli Wolf H. Halsti oli. Hän oli myös ennen talvisotaa kirjoittanut Suomen puolustusmahdollisuuksista kuuluisan kirjan ja päättänyt sitten  viimein pitkän sotataipaleensa Lapin sodassa, muun muassa komentaen rykmenttiä Tornion maihinnousussa, mistä hyvästä hänet lyötiin Mannerheimin ritariksi.

Keskustelun aihepiirit kertovat ajastaan. Kenen joukoissa seisot, tarkoitti kysymystä sitoutumisesta, erityisesti poliittisesta, Valtakoneisto Suomi pyrki etsimään vallan mekanismeja kaiken takaa. Evoluutio vai revoluutio käsitteli ajan suurta ja suorastaan keskeistä kysymystä, ainakin ns. edistyksellisen intelligentsijan mielestä. Maailmanpolitiikan arkipäivää kartoitti Suomen paikkaa globalisoituvassa maailmassa ja Suomalainen olemassaolo vihdoin antoi tehtäväksi ihmetellä, mitä se suomalaisuus nyt taas oikein olikaan.

Tällaiset kirjat aikakaudestaan irrotettuina eivät oikeastaan sano kenellekään mitään. Niiden todellinen arvo paljastuu silloin, kun ne asetetaan omaan aikaansa, joka oli tulevaisuudesta onnellisen tietämätön ja katseli myös menneisyyttä omista ennakkoluuloistaan käsin, luultavasti melko vakuuttuneena siitä, että se nyt ainakin oli vankasti hallinnassa.

Vuosi 1972 tuntuu jälkikäteen ajatellen ja tuntui kyllä silloinkin jonkinlaisen historiallisen hyppäyksen ajalta. Vauhti oli niin kova, että kaikkia huimasi, sillä vaivaisessa vuosikymmenessä oli siirrytty aivan uudenlaiseen maailmaan. Vielä vuonna 1960 maailma ja erityisesti Suomi oli ollut joka suhteessa aivan toisenlainen, hevosvetoinen saari Euroopan reunalla, jossa ei vieraita kieliä viljelty. Jopa vielä vuonna 1965 olisi vuoden 1972 Suomea ollut aika vaikea kuvitella.

Keskustelijoiden maailmaan kuulivat jo suuri muutto maaseudulta kaupunkeihin ja Suomesta Ruotsiin, peruskoulu-uudistus, keskioluen vapauttaminen, Rooman klubin ennusteet maapallon luonnonvarojen pikaisesta ehtymisestä, taloudellinen integraatio ja globalisaatio, englannin kielen ylivalta, tiedonvälityksen nopeutuminen ja vaikkapa nyt seuramatkat, aivovuoto, bingo, Suomen amerikkalaistuminen, kirjojen kysynnän pieneneminen ja kovin monta muuta asiaa, joita nyt pidetään tämän päivän juttuina tai ainakin aivan äskeisinä uutuuksina. Ne olivat jo tuon ajan todellisuutta. Vielä vuosikymmen aikaisemmin niistä ei ollut tietoakaan.

Ajan suuriin kysymyksiin kuului kysymys sosialismista ja sen saamisesta Suomeen. Vain yksi keskustelija suhtautui asiaan aivan kritiikittömästi ja tekee meidän aikamme perspektiivistä katsoen varsin hullunkurisen vaikutelman. Tiettyä myötäsukaisuutta ja hyväuskoisuutta asiaan nähden toki oli laajemminkin liikkeellä ja niinpä ajatus Suomen itsenäistymisestä Leninin ja leninismin ansiona tai vaikkapa Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan ylivertaisuudesta eivät aiheuttaneet protesteja. Kiinassakin sosialismin arvioitiin lopettaneen nälänhädän. Sen alkuunpanijasta ei puhuttu mitään.

Kaiken kaikkiaan keskustelijat kuitenkin olivat kaukana dogmaattisuudesta ja kykenivät vakavasti kuuntelemaan toistensa usein hieman puolikypsiä ja aforistisia lohkaisuja siinä kuin vakavia analyysejäkin. Keskustelun tähtenä loistaa mielestäni Halsti, joka pitää esillä pitkää perspektiiviä tuossa historiallisen hyppäyksen tilanteessa, jossa kaikki näytti menneen sijoiltaan ja monen mielestä myös kaiken muuttaminen oli mahdollista. Toinen järjen ääni oli Kirjailija, joka lienee ollut Veijo Meri, en ole nyt ihan varma asiasta.

Joka tapauksessa keskustelijat toimivat siinä historiallisessa pisteessä, jossa Pariisin mellakat vuonna 1968 kuuluivat jo menneisyyteen, mutta vuoden 1973 öljykriisi vasta tulevaisuuteen. Kansainvälinen integraatio pelotti joitakin siksi, että Länsi-Saksan voimakeskukset (Ruhr, ym.) voisivat innostua ostamaan Suomen koskemattoman luonnon. Joillekin ankara kapitalismi oli pelottavaa ja integroituminen sosialismin leiriin vain vaivaisella 20 prosentin osuudella taloudesta oli kovin vähän.

Historiassa monille, ehkä enemmistölle näyttää olleen selvää, että Suomen joutuminen sotiin oli sen oma vika ja johtui ehkäpä harvainvaltaisesta hallinnosta. Toisaalta Kekkosesta ei löytynyt arvostelun sijaa ja, ehkä hieman ironisesti, hänen toivottiin elävän ikuisesti. Suomen kekkoslainen ulkopolitiikka ja ruisleipä olivat niitä reiluja realiteetteja , joita jokainen arvosti ja ulkomailla kaipasi. 

Ulkomaiden sisäisiä asioita sivuttiin joskus ohimennen. Talouspoliitikko epäili, oliko järkevää, että mordvalaiset ja tšeremissit saivat oman kielioppinsa, kun niille olisi voitu opettaa suoraan venäjää.  Asiahan ei meille kuulunut, mutta esimerkiksi neekereitten asemaa USA:ssa pidettiin myös Suomen kannalta tärkeänä asiana. EU-hurman myötä sittemmin puhjennut mallioppilasssyndrooma oli jo tuttu asia: suomalaisten virkamiesten vähä-älyinen tapa tulkita säädöksiä oman maan tappioksi koettiin kansallisena erikoisuutena.

Nationalismilla ei näyttänyt olevan itsestään selvää kannatusta ja keskustelijat joutuivat aidosti ponnistelemaan ymmärtääkseen, mitä arvoa saattoi olla kansakunnalla ja sen symboleilla. Syntyvyyden väheneminen oli tiedossa, mutta talouden suhteen ei tulevaisuudelta voinut odottaa mitään erikoista. Katastrofeja saattaisi tulla ja ne voisivat olla vaikeasti hoidettavissa, vaikka niiden yleensä pitäisi olla ennakoitavissa. Talouspoliittisesta näkökulmasta Suomen tulevaisuuden kuva ei joka tapauksessa ylipäätään ”näyttänyt juuri miltään”.

Tämä sanottiin vain puolitoista vuotta ennen Jom Kippurin sotaa, jonka laineet sammuttivat katuvalot meiltäkin ja aiheuttivat liki hysteeristä paniikkia aina suolan ja tulitikkujen hamstrauksen saakka. Kukapa silloin, asioiden ollessa huonosti, olisi voinut ajatella, että ennennäkemätön nousukausi oli aivan käden ulottuvilla. Yhtä vähän odotettiin 1990-luvun laman syövereissä Nokian ihmettä, joka siivitti Suomen uuteen nousuun.

Jälkiviisaus on helppoa ja hyödyllistä. Suomen pitojen keskustelijoita ei voi syyttää tylsyydestä eikä paljon muustakaan. Vain jokunen joukosta oli kovin herkkäuskoinen. Yleisesti ottaen he edustivat aikaansa ja sen saavutuksia ilmeisen kelvollisesti. Sitä on kiinnostavaa lukea ainakin nyt vuosikymmenien kuluttua.

Puolen vuosisadan kuluttua lienee niin ikään kiinnostavaa lukea, mitä tämän päivän keskustelijat sanovat nyt. Olemme aivan ilmeisesti jälleen saapuneet, etten sanoisi hypänneet sellaiseen aikakauteen, joka on yhtäkkiä tuonut todellisuutemme täyteen uusia elementtejä.

Verrattuna vuoden 1972 tilanteeseen nuo uutuudet edustavat vain osittain modernisaatiota. Yllättävä ja tärkeä rooli on nyt myös arkaaisilla asioilla, joiden ei enää koskaan pitänyt tulla kulttuuriimme: lukutaidottomuus, uskonsodat, klaaniajattelu, verikosto…

Jännittävää on tämä historia ollut ja yhä hurjemmaksi taitaa mennä. Olisikohan taas tilausta vastaavalle kirjalle. Nimen voisi lainata vaikkapa Puškinilta: Pidot ruton aikana, Пир во время чумы.