Konnuuksia ja sankaruutta

 

Hyveen esikuvat

 

Cornelius Nepos, Kuuluisia miehiä. Suomentanut Marja Itkonen, johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 170 s.

 

Antiikin klassikot olivat aikoinaan niin keskeinen osa kulttuuria, että myös pienten kielten patriootit kiiruhtivat kääntämään niitä omalle kansalleen ennen kuin muuta kirjallisuutta oikeastaan edes oli olemassa.

Myös tämä käsillä oleva kirja suomennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1856. Mainittakoon, että aivan ensimmäisiä ”moderniksi” ukrainaksi ilmestyneitä kirjoja oli Vergiliuksen Aeneis, jonka käännös on vuodelta 1802.

Nythän antiikin perinnön arvostus on kaikkialla pohjalukemissa. Joskus maailmassa se oli sitä keskeistä aineistoa, josta opittiin elämän perusasioita, etiikkaa ja ihanteita, jos kohta myös niiden toteutumisen ongelmia matoisessa maailmassa.

Kuuluisia miehiä on osa kirjoittajansa tavattoman laajaa elämänkertasarjaa, jonka muut osat ovat hävinneet. Tämä käsittelee kreikkalaisia sotapäälliköitä. Olisi ollut kovin kiinnostavaa verrata näiden käsittelyä roomalaisten kollegoiden tai kuninkaiden, kielitieteilijöiden, runoilijoiden ja puhujien vastaavaan, mutta se nyt ei sitten onnistu.

Kuuluisia miehiä ei ole mikään merkkiteos historiankirjoituksena ja Jaakko Suolahti nimittääkin sitä aikansa ajanvietekirjallisuudeksi. Se kuitenkin tunnetaan tai siis tunnettiin aikoinaan hyvin laajasti, johtuen siitä, että sitä monessa maassa käytettiin latinan oppikirjana koululaisille. Siinä yhteydessä minäkin sitä ensi kerran luin.

Kuitenkaan edes Nepoksen latina ei kuulu olevan hääppöistä ja sitä on koulukäyttöä varten jouduttu parantelemaan. Lähdekritiikistä ei voi puhua, vaikka kirjoittaja aina silloin tällöin viittaakin eri auktoreiden erilaisiin tietoihin.

Plutarkhoksen elämäkerrat ovat paremmin kirjoitettuja ja kaikessa moralismissaan antoisampia kuin Nepos, mutta toki myös tämä tarjoaa hyvin kiinnostavia näkymiä siihen, millaisia asioita arvostettiin ja mitä paheksuttiin -ja mitä oli todellisuudessa.

Pitkän tauon jälkeen lukiessani näitä tekstejä pistää silmään se tavaton raadollisuus, joka oli kuvatuille aikakausille ominaista ja jota en silloin, kuusikymmentä vuotta sitten, osannut edes ihmetellä.

Kyllähän meilläkin sanotaan, että kiittämättömyys on maailman palkka, mutta antiikin Kreikassa (tämä kirja keskittyy lähes kokonaan kreikkalaisiin) se näytti olevan tinkimätön maan tapa. Mikäli joku suoritti erityisen suuren teon maansa ja kansansa puolesta, hän sai ennen pitkää huomata hankkineensa itselleen vaarallisia vihamiehiä, jotka älyttömän kansan avulla järjestivät sankarille ostrakismoksella eli kansanäänestyksellä päätetyn karkotuksen tai peräti kuolemantuomion.

Useimmat muistanevat Alkibiadeen hahmon. Tämä loistava kosmopoliitti (sanoisinko suorastaan Ateenan Kustaa Mauri Armfelt) oli kirjoittajan mukaan yksimielisesti tunnustettu ylittämättömäksi niin pahassa kuin hyvässä. Jokaisessa seurassa hän pystyi nousemaan mestarin asemaan suurilla avuillaan, spartalaisten keskuudessa jopa vaatimattomuudellaan ja muilla sikäläisillä hyveillä.

Humalaista, mutta veitsenterävää Alkibiadestahan käsittelee myös Platon Pidot-teoksessaan mieliinpainuvan elävästi. Kiinnostavasti kirjoittaja kuvaa hänen kansansuosiotaan Ateenassa: väkijoukko heitteli hänelle kultaisia ja vaskisia seppeleitä, mitä ei koskaan ollut tapahtunut muille kuin Olympian voittajille. Siinä siis oikea rock-tähden vastaanotto.

 Kun hän sitten epäonnistui eräässä taistelussa, ruvettiin puhumaan lahjonnasta ja hän joutui vaihtamaan valtiota. Itse asiassa hän pysyi lojaalina Ateenalle, mutta sen potentaatit pelkäsivät hänen vaarantavan heidän asemansa, mikäli hänet taas päästettäisiin korkeaan asemaan, heidän oma kunniansa kärsisi.

Lopulta Alkibiades surmattiin Fryygiassa ja väkivaltaisen kuolemanhan kokivat useimmat muutkin näistä sankareista.

Alkibiades on usein esitetty juurettomana kosmopoliittina ja periaatteettomana opportunistina. Sen sijaan Themistokles on ainakin minun mieleeni jäänyt varsin puhtaana sankarina, pelastihan hän Ateenan ja koko Kreikan ”puisilla muureillaan” eli laivastollaan. Hän sai Aasian nöyrtymään Euroopan edessä, kuten Nepos sanoo.

Mutta myös Themistokles joutui juonittelujen kohteeksi ja siirtyi suurkuninkaan palvelukseen. Moisen miehen mielen suuruus herätti kuulemma suurkuninkaassa ihailua. Yhteistyö meni kuitenkin oudon pitkälle, kun Themistokles tarjoutui neuvomaan tälle, miten tämä voisi kukistaa koko Kreikan.

Kun alkoi näyttää siltä, ettei lupausta voitaisi täyttää, sankari otti myrkkyä.

Näyttää siltä, että suurimmatkin sankarit saattoivat syyllistyä -ja myös syyllistyivät- mitä inhottavimpiin konnantöihin. Petettiin ystävyysliittoja, kestiystävyyttä ja sukulaisuutta. Teeskennelty ystävä iski miekan sankarin selkään, kun hetki oli sopiva. Annetun sanan pettäminen oli läpihuutojuttu. Ei voi sanoa, ettei mikään ollut pyhää, mutta kyllä sen, että ihmiset rikkoivat jatkuvasti tuota pyhyyttä vastaan.

Täydellisin sankari tässä galleriassa on ehkä teebalainen Epameinondas. Hänellä oli kaikki hyveet, sekä ruumiilliset, että henkiset, mukaan lukien myös harvinaisemmat itsekuri, lempeys ja suvaitsevaisuus. Myös salaisuudet hän osasi säilyttää ”kuin vain harvat” ja oli aina valmis myös kuuntelemaan, mistä toisinaan on yhtä paljon hyötyä kuin kaunopuheisuudesta, kuten Nepos huomaa.

Tarjottuja suuria lahjuksia Epameinondas ei ottanut ja noudatti yleensä tiukasti lakia, mutta rikkoi sentään virkakauden pituutta rajoittavaa säädöstä vastaan. Siitä oli määrätty kuolemantuomio.

Kun asiaa käsiteltiin, hän tunnusti syyllisyytensä, mutta mainitsi puolustuspuheessaan, että hän oli siinä syyllistynyt myös ennekuulumattomaan tekoon -spartalaisten voittamiseen. Tämä aiheutti yleisen hilpeyden, eikä kuolemantuomiota pantu täytäntöön.

Myös Hannibalin kohtalo oli merkillinen, mikä ainakin minulta oli jo päässyt unohtumaan. Voitettuaan roomalaiset perin pohjin monessa taistelussa ja pelastettuaan isänmaansa hän pääsi maansa kuninkaaksi ja hallitsi sitä ansiokkaasti.

Roomalaiset kuitenkin vainosivat häntä ja yrittivät saada hänet luovutetuksi käsiinsä. Niinpä hän siirtyi ulkomaille, jossa toimi sotilaana huomattavalla menestyksellä. Viimein hän joutui vainoojiensa edessä  epätoivoiseen tilanteeseen ja otti myrkkyä.

 Roomalainen Nepos nimittää häntä miehistä urheimmaksi, mikä on kiinnostavaa huomata. Sellaiselle viholliselle häviäminenkään ei siis kai ollut häpeällistä.