Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle putin vor. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle putin vor. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

maanantai 25. tammikuuta 2021

Ja heidän lankeemuksensa oli suuri.

 

Tšekistin paheet

 

Vanhan ajan hallitsijoiden uudempienkin aikojen hallitsijoiden ansioita luetellessa on yleensä aina tapana mainita myös se, että he kaunistivat pääkaupunkia tai jotakin muuta valtakuntansa osaa mahtavilla rakennuksilla.

Itsevaltiaat ovat yleensä olleet tämän alan mestareita, vaikka toki myös kansanvalta, silloin kun kansa on pitänyt itseään arvossa, on tuottanut komeita rakennuskomplekseja. Onhan meilläkin sentään Eduskuntatalo ja Finlandia-talo. Jälkimmäinen saattaa tosin olla lähinnä Kekkosen muistomerkki.

Saipa sekin talo aikoinaan paljon myös vastustusta, samoin kuin Temppeliaukion kirkko: kun maailmassa vielä joku näkee nälkää, niin mikä oikeus meillä on komeasti rakentaa? Annetaan ne rahat niille!

Helsingin parhaista rakennuksista saamme kiittää Venäjän keisareita ja vasta toissijaisesti niitä keinottelijoita, jotka osoittivat rikkauttaan rakennuttamalla pääkaupunkiin palatsejaan, siis noita kivimuureja, kuten aikoinaan sanottiin (it. palazzo).

Sitten kun rakentajat saivat käyttöönsä monipuolisia uusia materiaaleja, jotka mahdollistivat mielikuvituksen käytön, saatiin vähän aikaa nauttia upeista luomuksista Jugendin ja kansallisromantiikan merkeissä. Maailmansodan barbaria hävitti kuitenkin yhdellä iskulla niin pyrkimyksen kauneuteen kuin myös sen kainostelemattoman pröystäilyhengen, joka halusi tuoda esille aineellista menestystä.

Funktionalismi on simppelissä teoreettisuudessaan yhtä vakuuttavan komea ideologia kuin vaikkapa kommunismi tai natsismi. Vasta käytäntö paljastaa totuuden kaikessa alastomuudessaan.

Käytännössä funktionalismi tuli merkitsemään suorakulmaisten särmiöiden tyranniaa, kuten Tom Wolfe kiteyttää lyömättömässä analyysissään From Bauhaus to our House.

Tunnuslause ornamentti on rikos, sanoi jo kaiken. Oli rikollista tuhlata ihmistyötä asumiskoneiden koristelemiseen, kun sillä olisi sen sijaan voitu tehdä lisää asuttavaksi kelpaavaa suojaa ihmisille. Paljonko? ei ollut edes kysymys, sillä koko asia olisi ollut pyhäinhäväistys, kuin pihvin syönti vihreässä perheessä.

Niinpä tuotettiin hirvityksiä ja päätettiin, että ne ovat kauniita. Kyse oli samasta ilmiöstä kuin niiden support-groupien piirissä, jotka tänä päivänä vakuuttavat itselleen ja toisilleen, että jokainen on yhtä kaunis kuin toinenkin. Muodottomat läskit ja luurankomaiset ruipelot eivät häviä lainkaan viehättävyydessä Venus kallipygen klassisille mitoille, se on vain uskottava.

Tämä on poikkeuksellisen selkeä osoitus kulttuurin rappiosta ja sitähän saamme nyt ihailla lähes koko maailmassa. Komeat mahtirakennukset, joihin liittyy taiteellista kunnianhimoa, ovat harvinaisia poikkeuksia. Suurta toki voidaan tehdä, kunhan se on myös rumaa.

On kiinnostavaa, että myös Putin, joka on varsin vaikuttavassa määrin palauttanut Venäjän loistoa ja mahtavuutta, on saanut osakseen suuttumuksen myrskyn juuri rakennuspuuhiensa takia.

Neuvostoaika, joka Hruštšovista lähtien ryhtyi tuottamaan pelkistettyjä laatikoita suorastaan liukuhihnalta, tuhosi valtavan määrän arvorakennuksia ja antoi lähes kaiken lopun sitten rappeutua.

Se, joka on nähnyt, miten uskomattomalla tavalla entisiä kirkkoja ja palatseja (esim. Kronstadtin merikirkko, Pyhän Marian kirkko tai Dolgorukovan palatsi, ent. Eurooppalainen yliopisto Pietarissa) oli neuvostokaudella vandalisoitu, ymmärtää millainen vastavallankumous tarvittiin niiden jälleen kunnostamiseksi.

 Nyt alkaa suuri osa Pietaria jo jälleen muistuttaa imperiaalista pääkaupunkia. Siinä ei ole työtä ja rahaa säästetty. Osittain rahat ovat tulleet valtiolta, osin yksityisiltä. Suhdetta en tunne.

Joka tapauksessa tähän suureen restauraatioaaltoon liittyi myös hävitettyjen palatsien kunnostaminen. Saksalaisten hävittämä Strelnan Konstantinin palatsi eli ns. Kongressipalatsi tunnetaan myös Putinin vierashotellina, jonne hän on majoittanut joitakin merkittäviä vieraitaan. Näyttää siltä, että sen kunnostamisen vaatimalla työllä olisi voitu koko valtava palatsi yksin tein rakentaakin. Tämä on ns. mutu. Joka tapauksessa kyse on mahtirakennuksesta, jollaisia Pietarissa olisi riittänyt muutenkin.

Suurvalta haluaa aina mahtailla ja Venäjä oli Putinin kaudella päättänyt haluavansa olla jälleen suurvalta. Sen mukaisia ovat sitten myös rakennukset. Pietari ja sen ympäristö on luultavasti maailman suurin ylellisten palatsien keskittymä. Kun Stalin saapui Potsdamiin vuonna 1945, hän totesi paikalliset palatsit lähinnä säälittäviksi: venäläiset aristokraatit ne sen sijaan osasivat riistää kunnolla ja rakentaa sen mukaan.

Kuten tunnettua, Putin on salaisen palvelun miehiä ja ylpeilee sillä. Alan suureksi esikuvaksi nostettiin jo neuvostokaudella ”rautainen” Feliks Dzeržinski, jonka mielestä tšekistillä (tšekan eli erikoiskomitean miehellä) tuli olla kuuma sydän, kylmä pää ja puhtaat kädet.

Tuo viime mainittu ominaisuus viittasi lahjusten ottamiseen eli siis siihen, ettei niitä otettu. Ihanteellinen neuvostojohtaja eli muutenkin vaatimattomasti, mieluiten suorastaan spartalaisesti, lähinnä aatteen voimin. Aineellista hyvää olikin kansalle rajoitetusti tarjolla, mutta saattoihan se olla sitäkin houkuttelevampaa johtajille, joilla aina oli niihin mahdollisuus.

Lenin tuhosi koko vanhan Venäjän, mutta ei hän raunioista itselleen aarteita hamunnut. Kuuluisassa kuvassa hän keskustelee rähjäisen talonpojan kanssa ja molemmat istuvat nojatuoleissa, jotka on peitetty suojalakanalla.

Stalinin elämäntyyli oli vaatimaton siinä mielessä, ettei hän kerännyt omaisuutta. Sen sijaan palvelut toki pelasivat ilman rahaakin ja jopa jälkeläisten asema oli turvattu isän maineen perusteella. Stalin ei ylenkatsonut pöydän iloja ja hänellä oli myös silmää komeille rakennuksille, mutta nehän olivat valtion rakennuksia ne. Myös nuo lukuisat datšat. Ei niitä periä voinut

Hruštšov eli yhtä vaatimattomasti kuin rakennuttikin ja sama koski pitkälti vielä Brežneviäkin. Tosin hänen perheensä ei ollut immuuni kiusauksille. Brežnevin lempiruokakin olivat harmaat neuvostomakaronit, jotka olivat kenen tahansa saavutettavissa.

 Kaikille ei ehkä tosin aina riittänyt voita makaroniensa kanssa, mutta joka tapauksessa pääsihteerin maku oli aidosti kansanomainen -komeita länsiautoja lukuun ottamatta.

Mutta nämä kaikki kuuluivat siihen sivilisaatioon, joka oli rakentunut 1800-luvun egalitaarisen ideologian pohjalle ja joka jo periaatteessa kammosi kaikenlaisia etuoikeuksia ja ilman työtä hankittuja tuloja. Se ideologia romahti tuottamansa talouden myötä 1900-luvun lopulla.

Venäjän uusi ideologia on aika problemaattinen asia. Sen selvittämiseksi pidettiin aikoinaan oikein kilpailukin, mutta järjellisiä vastauksia ei tullut, saati todellista käytännön toimintaohjetta.

Käytännössä tapahtui niin, että muutamat superrikkaat rosvosivat suurimman osan kansallisomaisuudesta ja jatkavat sen hallinnoimista. GINI-indeksillä mitaten tulonjaon epätasaisuus Venäjällä on ollut samaa luokkaa kuin Yhdysvalloissa, ja se merkitsee valtavaa epätasa-arvoa se.

Yhdysvalloissa on slumminsa, joita Venäjällä ei ole, mutta siellä on sen sijaan unohdettu maaseutu, joka elelee vailla tulevaisuuden toiveita. Sitä paitsi sielläkin riittää radikaalia nuorisoa, joka paheksuu niin sanotun eliitin röyhkeyttä. Sehän on Venäjällä vanha perinne, joka 1800-luvulla sai myös suuren valtiollisen merkityksen. Siellä Kazanin jumalanäidin katedraalin luona ne ennenkin mieltä osoittivat.

Kun tyytymättömien ääntä kuuntelee, tuntuu sieltä erottuvan kaikkein selvimpänä huuto: Putin -vor! Putin on varas! (Ks. myös https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=putin+vor ). Kansantribuuni Navalni on paljastanut Putinin väärinkäytökset ja hänet on sen vuoksi yritetty murhata ja nyt vangittu. Tässä ovat vastakkain oikeus ja vääryys monellakin tasolla. Asetelma on klassinen ja siksi vaikuttava.

Valta tekee ihmisen helposti sokeaksi ja hän saattaa alkaa kuvitella, ettei yksi ihminen mitään merkitse -hänelle ainakaan. Tällaisia virhelaskelmia yksinvaltiaat ovat tehneet kautta historian. Heille paavin divisioonat ja virrenveisuut Suurtorilla ovat pelkkä vitsi -siksi kunnes osoittautuu, että ne edustavat paljon suurempia voimia.

En tiedä, miten korruptoituneita Putin ja hänen hallintonsa todella ovat. Tämä on hieman noloa, kun  kaikki muut näyttävät tuntevan nämä asiat kuin omat taskunsa, mutta huomautan, että tarkkoja laskelmia saanemme vielä odotella, ehkä kauankin.

Putinia on joka tapauksessa arveltu erääksi maailman rikkaimmaksi mieheksi, ehkä kaikkien rikkaimmaksikin. Sen verran voinee varmuudella sanoa, että verrattuna edeltäjiinsä, hän todella on suuri valtion varojen kahmija.

Se on toki Venäjällä vanha perinne. Jo Nikolai Karamzin sanоi, kun häntä kehotetttiin lyhyesti esittämään, mitä Venäjällä tapahtuu: varastavat! (vorujut-s). Tuo loppu -s ei ole välttämätön, mutta yleensä siinä esitetään. Se viittaa keskustelukumppanin puhutteluun: sudar.

Pietari Suuri eli henkilökohtaisesti varsin vaatimattomasti ja aluksi hänellä ei ollut edes palatsia, jossa olisi voinut ottaa arvovieraita vastaan. Niinpä hän sellaisiin tarkoituksiin lainasi Menšikovin palatsia. Tuo ruhtinas ja entinen rinkelikauppias sen sijaan oli oikea kassavarkaiden kuningas ja siitä hyvästä Pietari joskus hakkasikin hänet kepillään henkihieveriin.

Nyt edustustiloja riittää ja myös huviloita presidentille ja hänen kavereilleen. Rahaa ei ole säästelty.

Miksi ihmeessä Putinin on sitten vielä pitänyt rakennuttaa itselleen suuri, linnamainen palatsi? Sellaisen ylläpitokin vaatii valtavan henkilökunnan ja sen mukaisesti tuloja. Sellaisia siis näyttää olevan käytettävissä.

Olipa Putinin omaisuuden laita mikä tahansa, oman omaisuuden kartuttaminen sopii erittäin huonosti yhteen hänen hehkuttamansa turvallisuuspalveluiden perinteen kanssa. Se on myös mahdollisimman räikeässä ristiriidassa neuvostokauden vallanpitäjien askeettisen ihanteen kanssa. Onko Putin jo hairahtunut pitämään itseään pikemmin keisarina kuin presidenttinä?

Tosiasia ainakin on, että hän on joutunut tilanteeseen, jossa vain väkivalta auttaa häntä pitämään asemansa. Mikä on tie pois tästä umpikujasta?

En ole vielä huomannut, millainen rooli on annettu esimerkiksi Rosgvardijalle, jonka nuorukaiset ilmeisesti on värvätty tarvittaessa tappelemaan ”heikäläisiä” vastaan, samoin kuin aikoinaan nuo ”meikäläiset” (naši), joiden merkitys näyttää tykkänään hiipuneen.

Muuan tekijä tässä saattaa vielä yllättää. Tarkoitan niitä kiihkokansallisia elementtejä, joita yhdistävät ns. Izborskin klubin tunnukset ja joiden ideologiassa ihannoidulla venäläisellä traditiolla on keskeinen asema.

Tuota traditiota kuvitellaan hyvin egalitaariseksi ja kollektivistiseksi: aito venäläinen ei juokse mammonan perässä, vaan häntä elähdyttävät korkeammat arvot. Itselleen valtavia omaisuuksia kahmivat oligarkit ovat tämän ideologian luonnollisia vihollisia.

Putin sen sijaan on keskittynyt liputtamaan etatismin nimeen. Valtion pitäisi olla kaikille venäläisille jopa omaa henkeä rakkaampi.

-Mutta entäpä jos valtio on varkaiden ja huijarien käsissä?

Tulevaisuus taitaa kätkeä monia mahdollisuuksia. Jos joku luopuu vallasta -ja siitä tilanteesta toki ollaan Venäjällä vielä hyvin kaukana- ei tyhjiö koskaan jää täyttymättä.

Sen, joka uskoo, että kaikki mellakat aina tuottavat kansanvaltaa ja siunausta kaikille, kannattaa vilkaista vaikkapa vain niin sanotun arabikevään jäännöksiä.

Toivokaamme, että Venäjä rauhoittuu ja että siellä pärjätään ilman suuria mullistuksia.

 

What do you want to do ?
New mail
What do you want to do ?
New mail

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pietarissa tapahtuu



Vanhan isännän Pietarin-matka

Helsingistä Pietariin on matkaa saman verran kuin sieltä eli siis täältä Suomen laitamilta maamme varsinaiseen sydämeen, Savoon.
Kun nyt kuitenkin juuri tälle Pietarin- välille on perustettu nopeakulkuinen junayhteys, tekee usein mieli mennäkin Savon sijasta Pietariin. Onhan se tullut nähtyäkin, on toki, mutta sama koskee Savoakin.
Onko vanhalla isännällä sitä paitsi enää mitään uutta nähtäväksi missään? Bibliaa kerratessa tätäkin asiaa voi miettiä. Saarnaaja sanoo yhtä, Syyrakki toista. Paras on kysyä todistusta omilta silmiltään. Siispä yhdeksi yöksi taas Pietariin, jossa on aina ollut jotakin uutta, joka kerta.
Tosin sitä on ollut myös Savossa ja Helsingissä, mutta Pietarissa voi virittäytyä hiukan toiselle aaltopituudelle.
Miten virkistävää olikaan mennä taas vanhaan kunnon Kulkukoiraan (Арт-кафе-подвал Бродячая собака, пл. Искусств, Italianskajan kulmassa kellarissa). Se on toiminut jo vuodesta 1912 ja siellä ovat esiintyneet kaikki alan suuruudet, Jeseninistä Vertinskiin. Kabareeta siellä löytyy vähän joka lähtöön, siellä intellektuaalinen yhdistyy taiteelliseen, runo lauluun.
Nyt siellä lauloi melko kohtalokkaalta vaikuttava nuori nainen, joka erinomaisesti sopi esittämään Marlene Dietrichiä, Kurt Weillin lauluja ja muuta vastaavaa ohjelmistoa, joka ei ollut ihan sieltä mustalaisromanssien maailmasta, vaan hieman blaseeratumpaa ja viileämpää.
Jännittävän pietarilaiselta kuulosti laulu tunnetusta probleemasta: kun nainen sanoo ”ei” niin mitä hän sillä oikeastaan tarkoittaa.
Laulajatar evästi hieman heti alkajaiseksi: naisen ”ei” tarkoittaa ”ei nyt, vaan vasta vähän myöhemmin”. Laulussa toistuikin sitten tuo ”ei”-sana noin parikymmentä kertaa, välillä oikein monesti peräkkäin.
Murheelliseksi lopuksi kerrottiin kuitenkin, että ylkäkokelas oli lähtenyt ja laulajatar jäi murheellisena valittamaan: ”enhän minä sanonut ’ei’”!
Tässäpä sitä on kaikille tosikoille ja elämän runollisuuden halveksijoille ja vihollisille märehtimistä.
Mutta sitten tuli sokeri pohjalla: Klavdija Šulženkon laulut alkoivat ja yleisökin kuumeni useamman asteen verran. Vanhan isännän laulajatar katsoi hyväksi naulita tuoliin katseellaan, mikä herätti hieman kummastusta, mutta paistettiinpa nyt sitten särkeä. Kaikella on tarkoituksensa.
Erään laulun onnettomaksi lopuksi tyttö päätti, ettei antaudu tuon sedän käsiin (ruki), sillähän on jo varmasti lapsenlapsiakin (vnuki). Professori, olette jo seitsemänkymmenen, hän lauloi ja herätti isännässä sekavia tunteita. Mitäs hän sitten itse aloitti? Entä mistä helkkarista hän tuon oli napannut? Onkohan koko neiti oikeastiniistä kolmen kirjaimen porukoista? Ja minä nyt kuitenkin olen vasta 69, jos niikseen tulee…
Tarina on uskomaton, mutta tosi, niin kuin niin monet Pietarin tarinoista. Niitä riittää vaikka millä mitalla. Dom knigin Pietari-osastossa on satoja kirjoja.  Miten paljon niitä lieneekään kirjoitettu pelkästään kaupungin nykyisellä kaudella?
Kun nyt sattui asia huvittamaan, mentiin myös ”laulavaan bussiin”, joka lähtee Kazanin katedraalin luota kuten muutkin ekskursiobussit.
Idea oli erinomainen: yksi kertoo anekdootteja niistä paikoista, joiden ohi ajetaan toinen soittaa kitaraa ja matkustajat laulavat teemoihin liittyviä lauluja. Silloin tällöin pysähdytään ja juodaan mukillinen kuohuviiniä.
Tämän luulisi toimivan myös Helsingissä? Siellä se toimi herttaisista pikku ongelmista huolimatta ja korostan, että vasta kaikki nuo elementit yhdistyneinä tekevä matkasta sen arvoisen: ajelu, anekdootit, laulu ja kuohuviini. Mitään ei saa ottaa pois.
 Meille tulevista turisteista suurin osa on jo nähnyt myös Helsingin, mutta miltä tuntuisikaan katsella sitä bussista illan hämyssä ja laulaa niitä monia lauluja, jotka tähänkin kaupunkiin liittyvät. Ja lisäksihän voi ottaa vaikkapa jotakin Merikanto- tai Eino Leino-teemoja, siitä vain keksimään.
Vanhaisäntä on käynyt Pietarissa aika monta kertaa. Kai harvemmin kuin Helsingissä, mutta useammin kuin Mikkelissä, niin naapurikaupunki kuin se onkin ja ansaitsee muutenkin kaiken kunnioituksen.
Mikkelissä on nyt uusi sotahistoriakeskus Muisti, jossa en ole käynyt sen nykyisessä olomuodossa. Mutta kaikenlaista uutta on Pietarissakin. Šеremetjevin palatsi on ollut yleisölle avoin vasta muutaman vuoden ja sisältää muun muassa soitinmuseon. Sen harvinaisuuksiin kuuluvat Ostankinon kartanossa aikoinaan esiintyneen ja äkseeratun torviorkesterin putket.
 Maaorjat oli opetettu puhaltamaan kukin vain yksiäänistä torvea johtajan viittausten mukaisesti ja tulos oli varsin komea. Kuuntelin nykyistä replika-orkesteria jokunen aika sitten kun se esiintyi muistaakseni Jusupovin palatsissa. Sanotaan nyt, että ainakin omituinen sen sointi oli. Alkuperäiset torvet ovat siis Šeremetjevin palatsissa.
Olipa jäänyt käymättä myös Rimski-Korsakovin museo Zagorodni-prospektilla. Se on yksi noita maanmainioita kotimuseoita, joiden vahtimummot ovat ylpeitä työstään, ja selittävät mielellään, mitä missäkin oikeastaan on nähtävänä.
Pitkä lounas venäläisten vanhojen kollegoiden kanssa hyvässä gruusialaisessa ravintolassa (ChaCha, Moikan rantakatu, Italjanskajan ja Nevskin välissä) kruunaa päivän ja sen jälkeen voi rentoutua vaikkapa kauppias Kotšnevin lesken talossa (Fontankan rantakatu, Anitškov-palatsin puoleinen ranta) Lermontovin Naamiaisia.
Muuten: esiintyjät olivat huippuja, mutta runoja ei nyt (enää?) skandeerattu, vaan lausuttiin lähes normaalilla puheäänellä. Minne olet menossa Venäjä? Pitäisikö tässä hätääntyä?
Mutta korkeakulttuuri on vain yksi kulttuurin alue. Venäläiset rakastavat termiä kultura byta, mihin ainakin joskus aiemmin liittyi käsite kulturnyi byt. Siis arkipäivän tai elämäntavan kulttuuri ja jopa sivistys.
Sellaisesta pääsee vaikkapa Jelisejevin kahvilassa osalliseksi tilaamalla kofe-gourmet’n. Pikku leivoksia ja erinomaista kahvia, jota on nykyään kaikkialla saatavana. Vanhastaan Pietari olikin Venäjän kahvipääkaupunki, kun taas moskovalaiset teenjuojat sivuutettiin täällä ylenkatseellisella olankohautuksella. On täällä muuten kyllä teehen erikoistuneita ja hyvin ammattimaisen näköisiä paikkojakin.
Kahvia juodessa saattaa eri paikoissa törmätä kiinnostaviin näkyihin. Jelisejevillä uhkea tyttölapsi pasteerasi erittäin korkeakorkoisissa kengissä Tarkemmin katsoen korot muodostuivat kullatuista nyrkkiraudoista… Aika muhkea oli kokonaisvaikutelma, sanoisin.
Kirjakauppojen kahvilat ovat ehkä parhaita. Kaiken maailman starbucksit olen jättänyt omaan arvoonsa, joten en niistä tiedä. Toki niitäkin löytyy.
Mutta mitäpä sanotte tästä. Vastoin sitkeitä huhuja, Kirjailijoiden kirjakauppa (Книжная лавка писателей) seisoo paikallaan ja sen valikoimat ovat yhtä upeita kuin ennenkin. Tuossa on Jordanesin Goottien historia, tässä Trotskin polemiikkia ja kirjeitä ensimmäisen viisivuotissuunnitelman ajalta, tässä uusi hitti: ”Naisellisen kirkaisun hyödystä”, kirjoittanut Irina Mjasnikova (О пользе женского визга, Эксмо, Москва 2015, 285 с.). Hengen ravinto on suorastaan läkähdyttävän yltäkylläistä. Mutta nyt siellä siis on kahvilakin.
Siispä kahville. Kahvin ja konjakin täydellistä liittoa ihastellessa alkaa ulkoa kuulua huutoja ja näyttää siltä, että kävelijöiden määrä ikkunan takan lisääntyy. No nyt kuuluu: ”Putin -vor, Putin -vor….” Putin on siis varas, kertovat nuorekkaan näköiset marssijat. Lipujakin kantavat, siis Venäjän lippuja. Ei isänmaallisuutta ainakaan päästä epäilemään nyt, näin piirityksen aikana.
Marssi sen kuin jatkuu ja jatkuu. Lasken, että tuosta menee varmasti ainakin 3000 marssijaa. Arvio on hyvin karkea ja kertovat, että niitä oli paljon enemmänkin.
No, mitäs muuta Pietarissa oikeastaan voi odottaa, kuin jotakin juuri tällaista, hieman epätavallista touhua meikäläisen helsinkiläisen tai jopa savolaisen mittapuun mukaan mitaten. Heillä sitä on noita vallankumouksia, me maata viljelemme ja kauppaa käymme.
Tuostahan ne ovat aina tainneet marssia. Ehkäpä taas kokoontuivat Kazanin kirkon edustalla, kuten ennen 1800-luvulla, ehkä menevät Znamenski-aukiolle, joka on nykyään nimeltäänkin Vosstanija… Täytyyhän nuorisolla olla menonsa ja mielipiteensä.  On se suvaittava.
Netissä koiranleuat piikittelivät, että kiinniotetut varmaan pannaan pakkotöihin Medvedevin toscanalaiselle viinitilalle… Ken tiennee. Joka tapauksessa tässä tuntuisi olevan jotakin ristiriitaa niidedn suklaalevyjen kanssa, jotka ostin Dom knigistä. Ne kuuluivat taitelija Aleksei Sergijenkon sarjaan ”presidentti”. Niitten kannessa on kuvia Putinissa. Sarjassa nežnyi (herkkä) hän juottaa tuttipullosta vasikkaa, sarjassa dobryi (kiltti) hän halaa koiranpentua.
Sergijenkoa on epäilty pilkkaajaksi, mutta kukapa voisi kieltää häntä julistamasta, että ”presidentti on luonteeltaan mitä kiltein ihminen” -Президент -добрейшей души человек!
Häpeä sille, joka tästä pahaa ajattelee. Katsokaapa vaikka netistä: http://www.online812.ru/2012/10/10/006/
Niin tai näin. Presidentit saattavat vaihtua, keisarit ja pääsihteerit seuraavat toisiaan, mutta tuossa se Pietari pysyy, kuten on aina ollutkin. Joku hölmö taisi jo luulla, että se jäi kauas itään, kun meillä mentiin länteen. Ei, tuossa se nyt vain olla jököttää, aina yhtä kiinnostavana ja jopa arvaamattomana.